Syöjätär

Pallo on laitettu pyörimään. Katsotaan nyt, mitä se tuo, kenelle ja millä aikataululla. Toivotaan, että minä olen se, joka voi loppujen lopuksi tehdä helpon päätöksen, jossa palaset ovat loksahtaneet paikoilleen!

Hyvien, toiveikkaidenkin asioiden vatvominen herättää minussa syöjättären. Himoitsen sokeria. Helppoa helpotusta. Teennäistä tasapainon ja rauhan palautusta - muka.

Mahtavaa on, että olen nukkunut kuin tukki, mutta hermostuneisuuteni näkyy ruokailupuolella.

Yritän suunnata kasvaneen ruokahaluni järkevästi vitamiinirikkaisiin herkkuihin - marjoihin ja hedelmiin. Hämmentävää, miten nopeasti tällaiset toimintamallit vieläkin aktivoituvat! Nooo päivä kerrallaan.

tTM

Onnellinen tänään

Tänään ruokailu ei ole ollut kovin fiksua.

Liikuntakin taitaa rajoittua pelkkään koiralenkkiin illalla ja se ei kovin pitkä voi olla, ettei koira jäädy näillä pakkasilla.

Mutta olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Taidan tehdä kohtuullisen suuren ratkaisun työelämäni suhteen. Tarkemmin ajatellen tiedän, mitä tarvitsen!

En edes tiennyt, kuinka muutoksen tarpeessa olen (taas), ennen kuin otin asian puheeksi sopivassa seurassa. Kannustuksen saattelemana olen päätynyt haaveilemaan muutoksesta.

Saman tien kun tein alustavan päätöksen kääntää uuden kortin näkyviin, oloni helpotti. Yhtäkkiä onkin helpompi hengittää ja luulen, että ensi yönä nukuttaa. Miksi oikeastaan taistelisin sellaisia asioita vastaan, joille en voi mitään. Yhtä hyvin voin katsoa, mitä muuta elämällä on tarjota!

Aina kannustan ihmisiä tekemään elämässä päätöksiä sen perusteella, mikä heistä itsestään tuntuu hyvältä. Entäpä jos itse tekisin yhden sellaisen?

Paljo mä maksan?

Lapsellani oli tapana pienenä kiivetä vaa'alle ja sanoa, että "mä haluun tietää, paljo mä maksan". Tämä toivottavasti liittyi kokemukseen kaupan hedelmävaa'asta. Huvittuneena korjasimme, että "paljonko painat!", mutta ilmaus säilyi Tehotytön sanastossa pitkään.

Useammassa blogissa on juuri nyt käyty keskustelua siitä, millaisen arvon kukin antaa vaakalukemilleen. Missä määrin numero (jota varjellaan tarkemmin kuin vaalisalaisuutta!!!) määrittelee meitä!

Tämä salainen numero on vain ja ainoastaan jokaisen omasta mielestä tärkeä. Ei kukaan (uskallan väittää, että ei kukaan) määrittele ympärillään olevia ihmisiä tällaisilla luvuilla. Vain me itse.

On oikeastaan käsittämätöntä, että vaakalukemalla on ylipäänsä merkitystä elämässä! Enemmän pitäisi painopiste olla siellä, minkä verran jaksaa, kuinka liikkuva ja toimiva keho on, miten arkielämä sujuu tässä terveydentilassa, jne. En väitä, etteikö hieman hoikempana ole helpompaa kuin ylipainoisena. Monella tapaa on.

Numerovastaisuuteni osin kumpuaa siitä, että minun vaakani ei toimi ja minun on selvittävä ilman sitä. Mutta ihan vakavastikin voisin vähentää vaa'alla hyppäämistä. Se miten arvokas olen, ei sieltä näy! Vielä kun saisin tämän kirjoitetusta ajatuksesta ymmärretyksi niin voi pojat! oltaisiin taas astetta pidemmällä tällä oivallusten tiellä.

tTM painottomassa tilassa

Ja mitä tekee vaaka?

Ollaan niin lähellä uusia lukuja - ja arvatkaapa mitä tekee vaaka? Uskollinen (ja pah) ystäväni!

Vaikenee. Mitkään pariston vaihdot, nappien painelu, pään yläpuolella ravisteleminen eikä varovainen nykillä koputtelu eivät auta!!! Miehen mielestä se kuoli ylirasitukseen...

No onneksi olen niin henkisesti kypsä ja kovasti paljon aikuinen, että moinen seikka ei minua hetkauta!

Nyt ei ole vaikeuksia päästä liikkeelle! Pakko päästä juoksemaan, että kestää tämän käsittämättömän käänteen elämässään :) Hyvänen aika sentään.

No muista mittareista sen verran, että yhdet tavoitehousut solahtavat jalkaan niin, että kunhan eivät olisi suorastaan väljät!

Mutta se vaaka!

Lepo on vaikea

Tänään on vapaapäivä liikunnasta.

Niin kuin aina - se tahtoo olla vaikeampi kuin liikkeelle lähtö liikuntapäivinä.

Kävin tunnin reippaan (siis hikeen muutenkin kuin liian vaatetuksen vuoksi) koiralenkin vetäiseämässä. Kävellen. Siis ihan rentoa kuitenkin. Tällaiselle ihmiselle kuin minä, on onni, että on koira! Se on väsymätön!

No joo. Vaikkakin samainen koira tappoi jumppapalloni... Terrieripoika sai tarpeekseen pallon hiiviskelystä olohuoneessa ja päätti ajaa sen takaisin makuuhuoneeseen. Jumppapallo taas reagoi laskemalla ilmat pihalle. No sattuuhan sitä.

Kauniita unia!

tTM

Taistelu voitettavaksi

Olen liikkunut paljon - ihanaa! Joulukuun 26. päivän jälkeen ei juuri ole tyhjää heiaheiassa ollut. Lepopäivä liikunnasta tarkoittaa minulla usein kuitenkin sitä tunnin koiralenkkiä ja ne ovat reipastahtisia ne. Terrieri ja minä - meissä on jotain samaa :)

Kaikki tämä liikunta pitää ruokahalun kunnossa. Syötättää.

Eikä siinä mitään. Jos on (oikeasti) nälkä, on syötävä. (Luen taas Jillianin winning by losing-kirjaa :))) Niinhän se on. Ei ole mitään järkeä olla nälkäinen! Siitä lähtee syöksykierre välittömästi - sehän tiedetään.

Kyse onkin siitä, mitä syö!

Minä olen panostanut hedelmiin. Yritän muistaa nyrkkisäännön (en tiedä, kuinka todellinen tämä on, mutta näin minua on opetettu: yksi banaani on kaksi omenaa tai neljä mandariinia - valinta on minun) ja pitää itseni kevyesti kylläisenä. Hötöhiilareille (taas) kokonaan eitä. Kokojyvää korkeintaan.

Vaikka välillä tuntuu, että houkutuksia on joka puolella, silti tämä on oikeastaan enemmän helppoa kuin vaikeaa! Monta kertaa olen viime päivinä saanut todeta, että tuotakaan ei tee mieli tai että milloinkahan olen tuotakin viimeksi syönyt (Arnold'sin donitsit - en pysty muistamaan!).

Taistelu on ehkä liian voimakas sana, kun itse asiassa on aika voitonriemuinen olo suurimman osan aikaa. Tai ainakaan ei stressaa enää. Tietää olevansa jo voitolla :) Tasan näin on!

tTM

Radalla taas

Eilen piti mennä sisäpyöräilyyn. Varasin tunnin.

Päätin kokeilla saako tuntivarauksen peruttua siitä samasta nettijärjestelmästä. Saa sen.

En mennyt. Onneksi naapuri ulkoilutti reilun tunnin rantalenkin upottavassa lumessa reippaaseen tahtiin. Ja terrieripoika otettiin mukaan kans.

Tänä aamuna palautin kurin. Juoksin tunnin lenkin. Vaatetta oli lähtökohtaisesti liikaa = punainen, punaisempi, punaisin (naama). Juoksin ihan perus/kesä-acikseillani. Liikkeelle lähtiessä tuntui, että verkkokangas päällä päästää liiaksi kylmää ilmaa jalkaterille, mutta jo muutaman askelen jälkeen jalka lämpeni enkä koko asiaa enää muistanut. Ei luistanut - siis lumi jalan alla.

Juoksu luisti kuin unelma. Miten voi tuntua niin hyvältä mokoma hikinen ja hengästyttävä homma? Kaikki narulta vedetyt juoksukamat hikoiltu taas kelvottomiksi. Ihanaa!

Ja niin kuin todettu, odottakaahan kun lumi sulaa! Miten kevyttä meno taas on, kun hienon vastuksen antava lumi on poissa. Kevättä odotellen (ja illan salitreeniä),

TM

Joogaa vai ei?

Selkäni on huomattavasti hyötynyt pilateksesta. Mutta pilates-tunneissakin on eroja! Toisen ohjaajan tunti tuntuu laittavan kaikki nikamat paikalleen. Toisen taas aiheuttaa ärtymystä selässäni - liika selkärangan rullailu kovin liikkuvaisilla nikamilla tuntuu olevan sellaista, mitä selkäni ei sulata.

Jooga on kiinnostanut minua pitkään ja olen tunnille haaveillut meneväni, mutta nyt juttelin yhden salituttavuuden kanssa, joka sanoi, ettei laji hänen selälleen sopinut ollenkaan. Salituttavuus koki, että hän on liian jäykkä selvitäkseen joogasta ilman kipua... ja se taas minun näkökulmastani ei kuulosta yhtään hyvältä. Hei, auttakaa! Kokemuksia? Ja mikä jooga aloittalijalle? Astangaa? Hathaa? Jotain ihan muuta?

Muuten on liikkumisista hyvä mieli. Heiaheiaankin kertyi viime viikolla yli 10 tuntia tavaraa, vaikken mitään hyötykävelyjä, alle puolen tunnin koiralenkkejä, tms. sinne merkkailekaan. Ja monipuolisuuskin pistää silmään. Hyvä!

Etsiskelen nyt omia lumikenkiä. Siihenkin asiaan saa vinkkejä laittaa, että mistä kannattaisi ja etenkin jos kotonasi lojuu pienelle naisihmiselle sopivat lumikengät, niin ole yhteydessä!

Liikkeellä on tarkoitus pysyä tänäänkin. Sisäpyöräilytunnille ajattelin. Että nähdäänkö siellä?

tTM

Lumikengillä

Vihdoin onni koitti! Tänään pääsin ensimmäistä kertaa lumikenkäilemään <3

Voi tätä rakkauden määrä! Tämä rakkaushan sinetöitiin jo viime talvena, eikä se ole siitä mihinkään vähentynyt! Tämä on niin mun laji :) Päämäärättömästi metsässä rämpiminen. Raikasta ilmaa. Metsä. Ystävät.

Meitä oli kokonainen joukkue tänään. Lumikenkäjoukkue. Reitit eivät tapaninpäivän ja muutaman muun myrskyn myötä ole vielä kaatuneista puista raivattu - kuulemma kaupunki sen jossain aikataulussa tekee. Mutta metsää ja lunta meillä sentään on! Rämmittiin muita polkuja, hevosreittiä ja umpihangessa myös! Punaa poskiin, monet hyvät naurut ja kiitollinen mieli. Lumienkeleitä - tahallaan ja vahingossa. Lumi maistuu samalle kuin lapsenakin.

Selkä jaksoi hyvin. Mulla on ihania ihmisiä elämässä. Ja tämä on talviurheilun helmi! Edelleen suosittelen!

tTM

Haja-ajatusta

Vähän niinku kuuntelin itseäni eilen ja vaihdoin suunnitellun sisäpyöräilyn vesijuoksuun. Selkäystävällisempää. Oikea jalka/pakara turkasen jumissa taas aamulla. Pienellä venyttelyllä kuitenkin vetristyi. Tänään tulossa välipäivä liikunnasta (korkeintaan koiralenkkiä illalla) ja paaaaljon hellää venyttelyä. Perjantaille sovittu pilates.

Selän alkuräjähdyksen vuosipäivä lähestyy. Se on varmaa, että kakkua ei pöytään tule! Siis ei sen takia, ettenkö suurena juhlapäivänä kakkua voisi syödä vaan siksi, että juhlan aihetta ei ole.

Paitsi tietysti se, että juoksen ja melkein suurempana alkutilannetta ajatellen - että kävelen tänään. Että pystyn tekemään monia asioita, joista pelkäsin joutuvani luopumaan.

Jos (mikäli olisin) jotain olen tässä rytäkässä oppinut on se, että mukavuusalueelta on poistuttava kehittyäkseen, mutta kipua on kuunneltava. Joten tänään venytellään!

Ja sitten Ha! Siirsin painoani koskevat luvut välilehdelle, koska olen niin valtavasti kasvanut ja kehittynyt ihmisenä, että niillä ei ole minulle mitään väliä (siis ensimmäinen kysymys herää jo tässä, että miksi et sitten poistanut niitä, jos niillä ei ole mitään väliä...). Tänä aamuna menin vaa'alle (joo, tasan 59 tällä kertaa) ja heti nousi ärsytys. Voisi olla vähemmänkin! Minkäs verran mä takkiini taas otin joulun aikaan? Mikä kestää?

Ja samantien tämä henkisesti niin valtavan kypsä yksilö säntäsi sinne välilehdelle tarkistamaan painonkehitystään tekemään laskelmia ja ihan vaan tuijottamaan niitä numeroita (no olipa luojan lykky, etten poistanut tuota numerosarjaa niin kuin siinä nähtävästi huikaisevan lyhyessä henkisen kypsyyden vaiheessa jonka elin tuossa yhtenä päivänä, suunnittelin). Voi elämä!

Mutta ei voi kauhalla ottaa kun on lusikalla annettu!

Virkeää päivää ja muistakaa venytellä!

tTM täysin numerovapaana

Valintoja ja perusteluja

Ennen vanhaan (ei ennen sähkön keksimistä vaan entisessä elämässäni reilut kaksi vuotta sitten) käytin aikaa (varsin vähän) keksiäkseni tekosyitä, joilla päästin itseni autuaaseen liikkumattomuuden tilaan usein esimerkiksi sohvalle jäätelötonkan kanssa.

Nykyään käytän suunnilleen saman verran aikaa keksiäkseni tekosyitä, joilla mahdollistan itselleni liikunnan myös silloin, kun ei oikein olisi aikaa, jokin muu vaatisi huomiotani tai elimistö (suom. huom. selkä) haluaisi levätä, mutta mieli ei.

Jo kahtena aamuna selkäni on kiukutellut aamusta. On varsin tavallista, että herätessäni selkä on jäykkä, jopa kipeä, mutta vetristyy heti liikkeelle lähdön jälkeen. Eilisen varsin jäykän aamustartin jälkeen ymmärsin, että on aika pilateksen.

Pilates yleensä saa selkäni taas soimaan kauniimmin. Eilinen tosin oli aika rankka tunti, joten tämä aamu ei juuri eilistä paremmalta tuntunut. No höh. Ei voi mitään. Eteenpäin mennään.




Täytynee tehostaa venyttelyjä (eli tehdä niitä) niin eiköhän tästä taas vetristytä. Tiedän ihan tarkkaan, mistä selkäni on loukkaantunut. Juoksin reippaan lenkin maanantai-iltana ei-varsinaisilla-juoksukengilläni vaan talvisemmilla lenkkitossuilla, jotka ovat kyllä tosi hyvät, mutta kuitenkin enemmän kävelytarkoitukseen. Lumisella/jäisellä alustalla lenkkeillessä parempi vaimennus olisi ollut tarpeen.

Oppia ikä kaikki!

Niin että on aika keksiä perustelu sille, että todellakin haluan tänään mennä sisäpyöräilemään, koska yksi lempiohjaajistani on puikoissa illalla. Selkä saa extravenyttelyt ja hellimiset sitten myöhemmin, mutta sielu ja muu keho kaipaa hikeä irrottavaa pyöräilyä.

Kotonakin (seuran)kipeitä riittäisi, mutta käyn ensin polkemassa, seurustelen sitten. Eikös kuulosta kohtuulliselta? :) Minun kannaltani kyllä!

Rullaavaa menoa!

tTM

Usko

on saanut uuden merkityksen uuden Putous-kauden alettua, mutta ei siitä enempää tällä erää.

En väsy hämmästelemään sitä, miten elämäni on kahdessa vuodessa muuttunut. Tai oikeastaan jos tarkkoja ollaan palannut siihen reilun kymmenen vuoden takaiseen ja miten en aikaisemmin kaivannut tätä enemmän. Se itse asiassa on suurempi hämmästelyn aihe kuin tämä muutos/paluu. Olen palannut Takaisin Minuksi.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni olen harrastanut liikuntaa (useita lajeja tempoilevasta luonteestani johtuen). Olin normaalipainoinen ja yhdessä vaiheessa nuoruuttani olin varmasti liian laihakin. Lapsuudessani syötiin varsin terveellisesti ja herkuteltiin erityistilanteissa eikä päivittäin. Lisäksi olin koko ajan liikkeellä.

Siksi oikeastaan pitäisi ihmetellä pikemminkin sitä, miten päästin elämäni siihen jamaan kuin päästin. Luovuin jostain joka itse asiassa oli osa minua.

Onneksi elämässä voi aina katsoa eteenpäin ja tehdä niitä hyviä valintoja joka ikinen päivä. Ei taaksepäin tarvitsekaan katsoa. Mitään ei voita, jos huonoista ratkaisuista itseään ruoskii. Eiköhän ne huonot ratkaisut ole ihan tarkkaan mielessä muutenkin ja näin pitkän matkan tultuaan, on jo niistä varmasti oppinutkin.

Tänä aamuna oli tarkoitus käydä vaa'assa. En muistanut, enkä saanut slaagia. Huomenna sitten ehkä. Tarvitsen luvut tuekseni, mutta niiden merkitys haalistuu taustalle, kun muut saavutukset taas valtaavat tilaa ajatuksissa. Juoksin eilen pakkaslenkin. Tänään vuorossa pilatesta.

tTM

Kuka vastaa?

Minä olen kova tyttö huutelemaan vastuun perään. Potkimaan (ainakin itseäni) persuksille. Vaatimaan ryhdistäytymistä. Ottamaan vastuuta.

En etsi syyllisiä enkä tarkoita, että jokaisella asialla/tehtävällä pitäisi olla henkilö, joka vastaa (tosin sillä tavalla asiat parhaiten tulee hoidettua :)).

Mutta minulla on myös tapana purnata. Että ei ole sitä eikä tätä. Ja että minä olisin kyllä, jos vaan olosuhteet olisivat olleet suotuisat... Vastuutan muita omista valinnoistani. Pahimmillaan syytän. Nyt todella pelkistetty esimerkki: söin herkkuja, koska mies toi niitä kotiin - samaan aikaan suvereenisti unohdan, että samainen mies sanoi, että "jätä vähän mullekin"....

Nyt kuitenkin puhun vähän suuremmista asioista kuin herkkuihin sortuminen. Onnesta ja hyvinvoinnista kaiken kaikkiaan.




Taasen yksi asia, mihin tällä matkalla on herännyt on se, että tasan yksi henkilö vastaa minun onnestani ja se olen minä itse. Vaikka elämä heittää haasteita eteen, vain minä voin raivata omalle hyvinvoinnilleni tilan. Minun onneni tai vaatimattomammin hyvinvointini ei ole kenestäkään muusta riippuvainen. Ei voi olla.

Joskus joku (esimiestason henkilö) sanoi raivostuttavasti, että "ellei sinulla ole ratkaisua/parannusehdotusta, olet osa ongelmaa". Mitä enemmän asiaa ajattelen, tulen siihen tulokseen, että tottahan se on. Sitä joko toivoo jotain mitä ei voi saada ja pitää sillä tyytymättömyyttä yllä tai sitten valittaa, tekemättä tilanteelle yhtään mitään.

Tämän selkeämpi en osaa tänään olla. Yritän kuitenkin tarttua oman elämäni tyytymättömyyden aiheisiin ja muuttaa joko niitä tai omaa suhtautumistani niihin. Karsin niitä ihmiskontakteja, jotka pelkästään vievät energiaa. Etsin voimaannuttavia asioita ja pidän niistä kiinni.

Jossain muuten täysin merkityksettömässä elokuvassa (olen saattanut puhua tästä aikaisemminkin) mies pilkkasi turisteja, jotka tulivat "saarelle etsimään onnea" sanoen, että "tämä on saari, ei täältä voi löytää mitään, mitä tänne ei ole tuotu!" Aikas hyvin sanottu.

Onni on meissä itsessämme.

tTM onnea etsimässä

Nyt sitä on

Nimittäin lunta! Paikoitellen jopa toista senttiä. Lumiaurat raapivat asfalttia tehokkaan oloisina ja lumilapiot seisovat oven pielissä. Valmiina ollaan!

Ei tämä vielä ole sitä liikunnallista lunta... Siis sellaista joka mahdollistaisi lumiliikunnan (juu, kyllä latuja tykitetään kovaa vauhtia ja niitä on monta kilometriä jo kaupungin alueella, kun vihdoin ollaan miinuksen puolella lämpötiloissa) oikein tosissaan.

Maisema on kuitenkin kaunis ja valoisampi! Se on jo plussaa. Täytynee harkita, että käy kokeilemassa hiihtämistä (jonossa) läheisellä ladulla. Ryysis ei kyllä innosta.

Suurin vaikutus on tällä myöhäsyntyisellä talvella on, että joutuu kaivamaan toppahousut naftaliinista ulkoiluun. Mahdun viime talvena käyttämiini (senttikokoisiin :)) toppahousuihini. Kirjataan päivän positiivinen uutinen!

koiralenkille suuntaa hän!

tTM

ei jaksa odottaa!

Enpä olis uskonut, että tästäkin asiasta pitää päästä sanomaan, mutta kyllä vaan.

Tulis jo lunta! Pieniä hitusia silloin tällöin on ilmassa ja sitten vettä päälle! Ei mistään kotoisin.

Tai olis sitten ihan sula, että voisi vaikka juosta (sysipimeässä), mutta nyt kävelyteitä peittää petollinen jääpeitto jos ei kauttaaltaan niin sieltä täältä ainakin. Harmillista. Kohta on mentävä juoksumatolle, jos ulkoliikuntaa ei saada turvalliseksi. Lunta tai sulaa. Onko tuo nyt niin paljon pyydetty alkuvuodesta?

Viime talvena lunta oli kolmisen metriä. Tiet osittain aurattuja. Rakennukset hävisivät lumivallien taakse. Ei häirinnyt yhtään. Talviset ulkoilulajit kutsuivat ja hyvä niin.

Tänä vuonna olen odottanut suunnilleen syyskuusta lumikengät jalassa eteisessä, että koska mennään... Pitkään vannoin, että ikinä en hiihdä (viime talvisen onnettomuuden - jonka vuosipäivää muuten tänään vietetään - joka siis tapahtui ystävälleni minun läsnäollessani, ei edes minulle - jälkeen), mutta nyt on jo niin kova ikävä lunta ja talvea, että olen valmis siihenkin, jos vaan lunta tulisi!

Jos näillä mennään kevääseen, niin sitten mennään. Eihän siinä mitään. Kiitollinen kuitenkin olisin, jos vaikka kerran pääsisin lumikengille - edes!

tTM talvisin toivein

Lepopäivä

Ihan hyvä päivä, vaikka oli lepopäivä liikunnasta. Mitä yksi lepopäivä tekee pitkällä matkalla? No hyvää ainakin! Palautumista tarvitaan, vaikkei keho sitä juuri nyt huudakaan. Lepopäivänä sentään voi venytellä. Anteeksi. Pitää venytellä!

Näinä päivinä minun onneni on koira. Leppeitä kävelylenkkejä tulee. Etenkin nyt kun perheessä sairastetaan. Lähimmäisten lämpötilat ovat sellaisia, että kohta voi pattereita pienentää. Pieniä lämpövoimaloita.

Huomenna vihdoin poikkeusperjantait (pyhät ja aatot) ovat ohi ja päästään palaamaan syksyn perjantairutiiniin: pilates viikonlopun avaukseksi. Pelkkää parhautta!

levollinen TM

Tää onnea on

Kävin taas sisäpyöräilytunnilla nautiskelemassa. Olin porukan punaisin ja hikisin, joten ihanaa oli.

Nyt on menty sen verran kovaa, että selkä ei ihan ole tyytyväinen, mutta ei nyt vielä kipeäkään, joten tällä kertaa aion tavoistani poiketen kuunnella ruotoani, venytellä ja rauhoittaa liikkumista joksikin aikaa (ainakin yönseuduksi...). Tai no päiväksi tai pariksi. Kävelylenkkejä teen toki (kun on koira on välillä pakko), mutta ei muuta.

Lumi näyttäytyi. Sitten tuli vettä ja nyt enimmäkseen jäätä. Ainakin kulkuväylillä. Juoksemaan en jäälle hirviäisikään. Ajatuskin kaatumisesta kylmää, mutta kävely onnistuu hyvin (= pelottomasti). Salille ja takaisin. Mutta eiköhän tämä tästä talveksi muutu. Luulis. Ainakin hetkeksi aikaa. Tai sitten pidetään tällainen talvi.

Olo on hyvä. Melkein voisi sanoa varma. Olen tasapainossa itseni kanssa. Siinä on ihmispyramidia kerrakseen.

Osin tuntuu jo että olen tullut perille. En paina sitä numeroa, jonka alunperin tavoitteekseni asetin, mutta ei tunnu missään. Jonain päivänä painan.

Numeroiden sijaan olen saanut jotain parempaa. Liikunta on osa arkeani. Jotain mitä ilman en enää olisi ehjä. Selkä kestää melkoisen normaalia elämää. Ainakin sitä normaalia, joksi se on muotoutui välilevyn pyllistyksen jälkeen. Ja se elämä on liikunnallista, vaikkei ihan samalla tavalla kuin elämä ennen äsken mainittua.

Ruokailussakin on järki. Yhä useammin teen viisaita valintoja. Jos syön vapautuneemmin, en mene paniikkiin. Ja kun en mene paniikkiin, pystyn lopettamaan syömisenkin. Elämään ikään kuin normaalisti.

Vähitellen tajuntaan alkaa upota se, että tämä ei olekaan projekti. Tää onkin mun elämä! Alan viihtyä omassa nahassani, omassa elämässäni.

Tänään olen enemmän minä kuin kaksi vuotta sitten. Tämä toimii.

tTM

Lumikenkiä ikävöiden

Vihdoin sitä lunta on tullut. Yhden yönseudun ja vähän seuraavana päivänä.

Tänään sitten oli jo pakko päästä katsomaan, onko lumikenkäilyreiteille tehty mitään... No joo. Ymmärrän hyvin itsekin, että ei todellakaan ole tehty. Mutta toivoahan saa!

Kyllä sitä lunta oli puiden oksiin tarttumisesta huolimatta vähän riittänyt myös maahan puiden alle. Sen verran, että hyvällä omalla tunnolla voi sanoa, että meillä on nyt lunta!

Metsässä seikkailu neljän aikuisen voimin oli ihan loistavaa ajanvietettä yhteen kiireettömään sunnuntaihin. Koirat sai viilettää vapaana ja mieli lepäsi metsäseikkailulla.

Sen sijaan surukseni täytyy todeta, että hetki menee ennen kuin minkäänlaista lumikenkäreittiä tullaan saamaan. Minä olin nimittäin pitänyt lumettomuutta ainoana esteenä reitin valmistumiselle... Unohdin sellaisen pikkujutun kuin tapaninpäivän myrskyn... Muutama sata metriä viime talvista reittiä kertoi korutonta kertomaa: kaatuneita puita on todella paljon ja en usko, että umpimetsä on tällä hetkellä ykköskohde raivaus-moottorisaha-miehille :(

No eiköhän jotain merkittyjä reittejä kuitenkin tehdä heti, kun lunta riittävästi on. Ja lumikengillähän voi mennä ihan mistä vaan - ei siinä mitään, mutta omat suunnistusvaistoni ovat niin onnettomat, että koen turvallisemmaksi näissä erämaissa (ei ole erämaita) liikkua merkityllä reitillä.

Eli ainakin toistaiseksi on tyydyttävä ikävöimään lumikenkäilyä, mutta tämän päiväinen metsäseikkailu oli kyllä vähintään yhtä kivaa eikä vähiten loistavasta seurasta johtuen!

Raikkaita ulkoilusäitä toivottaen

TM

On the Edge

Hepa muistutti tärkeästä asiasta eli vedenjuonnista, jossa todellista petraamista olisi ainakin minulla. Töissä juon tarpeeksi ja treenatessa myös, mutta kotona en.

Samaisesta postauksesta on linkki toiseen kirjoittajan tekstiin itsensä kuuntelemisesta. Eli onko liikkumisen este tekosyy vai kehon pyyntö saada levätä? Tämä pisti taas miettimään.

Tiedän hyvin, että vuosi sitten minun kehoni pyysi saada levätä. Selkä oireili pitkään ja periaatteessa tiesin, mitä minun olisi pitänyt tehdä voidakseni paremmin. Kuitenkin liikuin paljon ja kovaa, koska se oli niin kivaa! Kai sitä sitten jäi jonkinlaiseen endorfiilikoukkuun.

Sama liikunnan huuma on nousemassa taas. Nautin liikunnasta suorituskyvyn ja voiman kasvaessa. Tunnen ja näen muutoksen itsessäni. Mutta missä kulkee raja tällä kertaa? Ymmärränkö tällä kertaa ennen kuin elimistö pakottaa?

Vuosi sitten olin hyvässä kunnossa. Mitä siihen kuntoon pääseminen vaatii? Vaatiiko se todella niin paljon liikuntaa kuin viime kerralla? Vai pääsisinkö samaan kuntoon löytämällä jonkinlaisen kohtuuden? Tai edes tasapainon raskaan ja huoltavan välillä!

Viime keväänä kunto laski ehkä noin kolmen kuukauden aikana melkoisen alas. Pudotus ei ollut romahdusmainen, koska kävelin ja vesijuoksin vammautumisesta huolimatta, mutta hiljalleen kunto laski kuitenkin verrattuna talveen. Syksyn aikana olen rakentanut kuntoa takaisin entiselle tasolle. Mutta ongelmani on se, että kun huomaan, että jaksan, haluan koko ajan enemmän. Ja nyt tuntuu, että jaksan taas... Hieman hirvittää, että lähestytään samaa tilannetta kuin vuosi sitten - vaikka tiedän varmasti, että enää sille rajalle en joudu!

Uskon oppineeni omat rajani, osaavani enemmän kuunnella itseäni ja huoltaa kehoani pelkän rasittamisen sijaan. Tämän vuoden aikana olen saanut kantapään kautta oppia, että kehitys ei ole mahdollista ilman lepoa. Jopa niin yksinkertainen asia kuin venyttely piti minun oppia näin kovan koulun kautta. Jääräpäisyydestä siis ei ole aina hyötyä. O_o

tTM tasapainoilee

Juokse (tukeva) tyttö juokse

Ehkä joku muistaakin vuosia sitten (no varmaan reilu vuosi sitten) juoksin lenkin mieheni kanssa ja tulin tänne sitten kokemustani itkemään. Ei nimittäin toiminut.

Mies on minua reilusti pidempi. Juossut muutaman maratonin eli voi melkein sanoa, että hieman minua tottuneempi juoksija.

Tuon lenkin jälkeen olin ihan masentunut. Itsetuntoni juoksijana romahti, vaikka mies rinnallani hiipien yrittikin olla kannustava... (Vaikka tuli kylmä, kun minä samaan aikaan puuskutin punaisena hiki ympäriinsä roiskuen).

Minulle tyypillisesti olen vähitellen kypsynyt ajatukseen revanssista. Eli tänään lietsoonnuin taas yhteiselle lenkille. Mies ei nyt ole juossut vähään aikaan, joten ei onneksi ollut ihan kamalassa iskussa. Nopeus yhteislenkillä oli noin 8-9 km/t, joten meno oli minulle reipasta - miehelle varmaan hissuttelua.

Jaloissa painoi (ilmeisesti) toissapäiväinen tiukka sisäpyöräilyrupeama ja juoksu tuntui raskaalta, mutta ei ylivoimaiselta... Päätin, että minähän juoksen. Välillä on ihan hyvä poistua mukavuusalueelta! (Ja hetkittäin todella poistuttiinkin.)

Mutta en sentään masentunut. Sen verran olen juoksijana henkisesti kasvanut. Ja kyllä tästä vielä fyysistäkin kehitystä koituu!

Saatanpa mennä uudelleenkin.

tTM hyvin juosseena

Biker's high

Olen tänä syksynä uskaltautunut ensimmäiset kerrat sisäpyöräilytunneille. Aikaisemmin kävin suhteellisen säännöllisesti. Sitten juoksu vei mennessään, joten aikaa toiselle yhtä kovalle lajille ei oikein jäänyt ja sisäpyöräily jäi vähemmälle.

Selän hajottua sain pitkän listan lajeja, joita en saa harrastaam ainakaan toipumisaikana. Näiden joukossa olivat mm juoksu ja pyöräily. No hyvin tiedätte, että heti kun suinkin pystyin aloitin juoksemisen uudelleen, mutta minulla oli onni kohdata fysioterapeutti, joka osasi hommansa, alistui kohtaloonsa ja auttoi minut alkuun, kun sanoin hänelle suoraan, etten aio juoksemisesta luopua. Hänen kanssaan sitten sovittiin, että jos saan juosta niin en pyöräile. (Ymmärtääkseni lähinnä kuitenkin kyse oli ulkona pyöräilystä, jolloin alaselän pyöreänä ollessa siihen kohdistuu teräviä tärähdyksiä, joita ei välttämättä voi ennakoida.)

Liittyen tähän lupaukseen en myöskään ole juuri sisäpyöräilytunneilla käynyt (ennen viime vuoden loppupuolta). Ajattelin, että jos selkäni kestää juoksemisen niin sisäpyöräily on pieni myönnytys. Ja sitten en enää jaksanut tehdä edes sitä myönnytystä. Minkä ihmeen takia kärsivällisyys on hyve?

Ja onneksi en. Eilen melkein vuoden tauon jälkeen pääsin taas sisäpyöräilytunnilla biker's highin. Siis niin kuin runner's high, mutta pyörällä :) Melkein tuli tunnilla kyyneleet silmiin - niin ihanaa se vaan on! Melkein tuntuu, että pyörä saavuttaa edellä ajavia! Ja nousee lentoon. Hiki roiskuu ja tuntuu, että tätä voisi tehdä koko päivän (tai niin kauan kuin pumppu kestää...).

Energistä päivää ja liikunnallista (sopivasti) pitkää viikonloppua! (Itselläni tänään on niin välipäivä liikunnasta - pakko!)

tTM

Kotimatka

Kävelin salilta Pilateksesta kotiin. (Ah, miten hyvältä minun selkäni tuntuu aina Pilateksen jälkeen.) Meilläkin vihdoin lunta, mikä tarkoittaa oikeasti jäätä, vähän hyhmää ja vettä.

Kävelin selkä suorana reipasta tahtia. Jäätä pelkäämättä. Liukastelematta.

Viimeksi kun meidän leveyksillä oli lunta ja jäätä (viime keväänä), oli menoni melko erilaista. Hiivin varovaisesti ja pelkäsin kuollakseni kaatumista, mutta liikkeellä oli pakko pysyä. Ja hyvä että pysyin.

Pienestä on ihmisen onni kiinni! Hymyilin melkein koko matkan. Minä pystyn kävelemään jäällä :)

Minä olen

Aika monta vuotta (kymmenkunta) on vuodet alkaneet paineessa ja päällimmäinen olotila on ollut jotain sellaista kuin: hakee, hakee, soisi löytävänsä.

Tämä vuoden alku on helpompi. On jo löytänyt jotain. Jollain tavalla on jo päässyt tavoitteeseensa. Ainainen haluaminen on vaihtunut tietoon siitä, että nyt ollaan tässä ja tässä meidän pitääkin olla.

Olen perusolemukseltani rauhaton. Harvoin paikallani. Eli tiedostan, että rauhattomia päiviä tulee olemaan jatkossakin. Enkä sitä pelkää.

En suinkaan ole mihinkään seesteiseen rauhaan kadonnut ja alkanut harrastamaan pelkästään joogaa ja meditaatiota (vaikka molemmat loistavia ovatkin). Minun kehoni ja mieleni vaativat juoksemista, hikeä, ylämäkiä ja kompastelua. Mutta olen opettanut ne molemmat nauttimaan myös rauhasta ja lempeydestä itseään kohtaan. Läksy ei ole kokonaan opittu, mutta ymmärrys kuitenkin saavutettu.

Aikaisemmin usein ajattelin, että mielenrauha on yleellisyyttä ja vaatii aikaa. Ei se olekaan niin.

Kunnossa riittää kohottamista. Kehossa muokkaamista. Terveydessä ylläpitämistä.

Liikunta on nyt osa minua. Jonkinlainen (edes hetkittäinen) ruokatietoisuus on osa minua. Eikä tämän menossa olevan projektin välttämättömiä osia. Vaan minua.

Voin kuvailla itseäni, että rakastan liikuntaa ja rakastan hyvää (laadukasta, kevyttä, terveellistä) ruokaa! Sellainen minä olen - eikä minun laihdutusprojektini!

Hymyilyttää!

tTM

Tämä vuosi, tämä elämä

En tehnyt mitään lupauksia, enkä päätöksiä tälle vuodelle. Tai no sen päätin, että mä tiedän, miten haluan tämän vuoden (ja tulevat vuodet) elää, joten jatkan sillä tiellä. Vuoden ensimmäisenä päivänä rehkin salilla 1,5 tuntia ja olin onnellinen.

Tajusin monen asian summana, että elämässä ei yksinkertaisesti voi olla dead linea - ja tällä tarkoitan nyt tiukkoja aikatauluja!

Kyllä tavoitteita pitää olla ja jos sinun tavoitteeseen pääsyä helpottaa se, että sillä on selkeä aikataulu niin ilman muuta! Silloin se on sinulle oikea tie, mutta on hyvä ymmärtää, että mikäli aikataulu ei pidä, se ei välttämättä ole epäonnistuminen!

Nyt aikani tässä tempoiltuani ja kuunneltuani viisaita blogisisaria (joista esimerkiksi Quantina ja Taina ovat siirtyneet pitämään "laihdutusblogin" sijaan blogia, jossa painopiste on vielä enemmän hyvinvoinnissa niin henkisessä kuin fyysisessäkin) olen näin vuoden vaihtuessa ja omaa päänsisäistä yhteenvetoa tehdessäni tajunnut jotain olennaista itsekin.

Ei tämä olekaan mikään projekti, jolla on alku ja loppu (tai no tietyllä tavalla alku toki oli) vaan tämä on ihan minun elämääni. Ihan niin kuin elämässä on muitakin asioita (vaikkapa harrastukset, parisuhde, jne), joita hyvin tiedämme, mitä haluamme tehdä tai miten haluamme niitä hoitaa, samalla tavalla kaikki tämä kahden vuoden vuodatus on oikeastaan vain tie siihen oivallukseen, miten minä haluan oman elämäni elää.

Haluan olla terve, vahva ja liikkua. Harrastaa sellaisia liikuntalajeja, joita rakastan ja kokeilla uusia. Olen vakuuttunut, että hyvinvointi lähtee itsensä arvostamisesta ja itsensä kuuntelemisesta. Kyllä meistä jokainen tietää, millainen olo tulee niistä hervottomista ruokaorgioista, joihin jokainen joskus sortuu. Enemmän tai vähemmän. Mikäli ajattelen elämääni niin, että mistä minulle oikeasti tulee hyvä olo ja mistä ihan oikeasti ei... Silloin valintojen tekeminen pitäisi olla helpompaa.

Nyt siis ajattelin kokeilla tällaista lähestymistapaa. Seuraan vaakaa (en sentään siitä irti ole pääsemässä), mutta en pidä niitä numeroita elämääni määrittävinä. Keskityn enemmän kuuntelemaan kehoani ja uskomaan sen viestejä. Viime vuotinen (ihanaa että voin sanoa jo näin) selkävaivani oli sikäli siunauksellinen, että opin kuuntelemaan itseäni ja luottamaan oman kehoni viesteihin.

Rauhaa, rakkautta ja tasapainoa!

tTM