Mikä pössis?

Täällä oikein hyvä!

Voiko olla ihan tyytyväinen elämäänsä, vaikkei olekaan saavuttanut läheskaan kaikkea, mitä etukäteen suunnitteli. No, minä olen ainakin. 

Olen kovasti pohtinut omaa olemistani ja sitä, että osa teistäkin on itsensä hyväksymällä päässyt itse asiassa paljon parempiin tuloksiin tai ainakin ylittänyt jonkin maagisena pitämänsä rajan kuin tiukalla dieetillä, kovalla itsekurilla ja rangaistusmenttaliteetillä (jotka perinteisesti ovat näitä minun menetelmiäni). Minä puhun kyllä itseni hyväksymisestä suureen ääneen, mutta eihän se totta arjessa ole. 

Stressin täyteisen kevään tuomat kilot alkaa olla karistettu, mutta vielä on nipistämistä tavoitteeseeni. Ei se mitään. Sinne mennään kuitenkin. Pyrin pysymään liikkeellä ja olemaan rankaisematta itseäni älyttömistä asioista (tai yhtään mistään!). Pyrin pitämään järjen mukana ja mikäli herkuttelen, palaan takaisin arkeen mahdollisimman pian. Helppoa, eikö totta? No välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa.

Pyrin nyt oikeasti siihen oman kehon hyväksymiseen ja turhan kriittisyyden taakse jättämiseen. Olen jo pitkään ollut ylpeä siitä, mihin kaikkeen nykyään pystyn, mutta nyt keskityn ulkonäossä sallivampaan suhtautumiseen virheiden kauhistelun etsimisen sijaan.

Minulla on tapana käydä uimassa Yrjönkadun uimahallissa, mikäli se sopivasti reitilleni ja aikatauluihini sopii. Monen sattuman summana minulla on nykyisessä perheen menojen aikataulu-paletissa pari tuntia luppoaikaa Helsingin keskustassa kerran viikossa. Naisten vuoron aikaan.

Yrjönkadun uimahallihan on siis kuuluisa paitsi todella kauniista arkkitehtuuristaan ja vanhasta ulkonäöstään (pukukaapit kiertävät uima-altaan reunoja...) myös siitä, että siellä on saanut rueta käyttämään uimapukuja 2001, mutta edelleenkään se ei ole pakollista (siksi siis omat vuorot naisille ja miehille).

Suosittelen lämpimästi kaikille tuota hyväntuulista, kaunista, pientä uimahallia! Usein siellä näkee samoja kasvoja viikosta toiseen. Juttelin erään kerran yhden rouvan kanssa, joka kertoi käyneensä uimahallissa säännöllisesti 60-luvulta saakka. Valtaosa ihmisistä ui alasti, osa pelkissä alaosissa ja loput uimapuvuissa. Mutta se mikä minua viehättää Yrjönkadulla on se, että siellä on kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia (nyt tippaakaan liioittelematta) naisia ilkosillaan sulassa sovussa ja mikä tärkeintä: sovussa itsensä kanssa! Se on kuin aikahyppy jonnekin menneisyyteen koko paikka. Ihmiset tuntuvat tulevan sinne kaveri- ja työporukoissa tai ainakin siellä tuttuja tuntuu olevan useammalla.

Minusta ei naturistia saisi millään ilveellä enkä halua nudistirannallekaan, mutta tuo pieni uimahalli on jotenkin ikiaikaista suomalaista saunakulttuuria parhaimmillaan. Siellä on yksi kymmenistä ja se, minkä verran mun mahani pömpöttää, on jokseenkin samantekevää! Siis suosittelen!

Loppuun rohkaisun sana!

Toivottavasti aurinko pilkahtaa syyssateiden lomassa! Lenkkisäät on ihanan raikkaat! Nyt on hyvä ja voimallinen olo - syksy
tTM 

Seurassa juoksu tiivistyy

Menin keväällä juoksukouluun Ystävän kanssa. Ystävän, jota en olisi juoksijaksi epäillyt oikeastaan ollenkaan. Keijukaisen mallinen, vaikkakin aktiivinen ihminen. Mutta niin vain sukeutui Ystävästä juoksija (niin kuin hänenkin ystävästään Tukevasta Tytöstä). 

Olen suhteellisen sosiaalinen ihminen muutenkin. Tapaan ystäviäni joka viikko (en nyt tietenkään kaikkia joka viikko, mutta aina joitakuita). Piipahtelemme toistemme luona, näemme kaupungilla, treenaamme yhdessä.

Vaikka juoksukoulun vaikutus juoksemiseeni onkin valtava - tekniikan kehittymisen ja rutiinin avulla juoksukunto on noussut ja juoksu helpottunut, nautinto lisääntynyt. Mutta melkein vielä suurempi merkitys on Juoksevalla Ystävällä.

Eilenkin haukottelin melkein leukani sijoiltaan (koko päivä sisällä toimistossa luulen), mutta vääntäydyin lenkille, koska olin luvannut Ystävälle. Onneksi menin. Ihan loistava lenkki. Viime viikolla oli muuta ohjelmaa (liikuntaakin) ehdin juoksemaan vain yhden lenkin, joten jalat olivat levänneet. Heti ensi askeleista jalat toimi niin kuin piti, olivat kevyet ja tietä riitti! Ihan huippua!

Ilolla mentiin reippaaseen tahtiin 6 km ja keskiviikolle sovittiin jo kunnon mäkivetorääkki, josta kaikkinensa tulee reilun tunnin treeni. Ja nyt kun se on sovittu, on se luvattu, eli miltei puoliksi tehty! Ei voi perua. Porukan paine on mahtava asia! Ja kannustus. Toisiamme lenkittäen pidämme tavan yllä helposti ja keho huutaa jo seuraavaa annosta juoksua. Ystävän kanssa eksyminenkään ei ole niin paha juttu kuin yksin :)

Onneksi on liikunta ja ystävät. Työn alkamiseenkin varmaan tottuu kohta...

tTM

Hikilenkki

En tiedä, miten teillä, mutta täällä meillä on ollut viime päivät hieman hiostavaa. Aurinko pilkahtelee pilviharson läpi, mutta varjossakin lämmintä (sunnuntaina) sen kolmisen kymmentä... Eli kovin suuria ponnistuksia ei tarvita, kun hiki päässä jo ollaan.

Hesarissa oli hyvä kolumni heiaheiasta ja vastaavista nettipalveluista sekä siitä, mikä on urheilua ja mikä on jo ihmisen hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä liikehdintää ja missä kohti itsepetos astuu kuvaan. Niin samaa mieltä! - vaikka aktiivinen heiaheiassa olenkin, mutta en sinne kyllä koskaan mitään muuta kuin liikunta-liikunnat merkkaa. Mutta luonnollisesti tässäkin jokainen tavallaan! Minulla viikko tavoitteena on 8 tuntia liikuntaa (joka siis voi sisältää mm koiralenkkiä - jos vauhti on sen 6 km/t ja kesto yli puolituntia - tai työmatkapyöräilyn - koska matka sen verran pitkä, että käy urheilusta, mutta ei shoppailua, siivoamista tai muuta vielä arkisempaa, jota en itse liikunnaksi laske). Millaiset viikkotavoitteet teillä on? Ja mihin vedätte liikunnan rajat?

Arki harmittaa sen vuoksi, että loma olisi vielä maistunut. Ei kuitenkaan epäilytä, että liikuntarutiinit jotenkin kärsisi. Melkein olen luottavaisempi niiden suhteen kuin lomalla. Ainakin sitä on paremmin kotona ja tuttujen liikuntamahdollisuuksien ja välineiden äärellä enemmän kuin lomalla, jolloin spontaanit ihmiset saattavat olla missä vain. Ja ovatkin. Varvastossuissa keskellä metsää...

Olen periaatteessa itsekin naureskellut ihmisille, jotka hankkivat eri vaatteet joka lajiin ja koiran ulkoilutukseen omansa myös, mutta täytyy sanoa, että olisipa sunnuntain koiralenkki ollut kärsimystä ilman teknistä paitaa. Sää teki reippaasta kävelylenkistäkin heti kättelyssä hikilenkin. Voin vain kuvitella mikä olisi tilanne ollut reilun tunnin kävelyn jälkeen puuvillapaidassa.

Mutta en minä valita. Vähän vaan siitä, että helteet alkoivat vasta, kun minä lähdin töihin...

Ärsyttävää on, että itse mieluusti juoksisin vähän viileämmällä (tekosyitä - tiedän), joka melkein vaatisi näillä säillä juoksemista aamutuimaan. Jossain vaiheessa juoksin aamulenkkejä (ja lomalla useitakin, mutta se on lomalla tarkoittanut noin 9-10 aikaan juoksemista, joka ei taas tällä hetkellä ainakaan töissä onnistu), mutta nyt tuntuu kauhistukselta ajatus nousta vielä tuntia aikaisemmin kuin on ihan pakko.

Tosin tänä aamuna laitoin kellon soimaan kuudelta. Sammutin ja tallensin uuden herätysajan, puoli seitsemältä. Sängystä kömmin ylös noin 7:40 (ihan poikkeuksellista venymistä minulta - yleensä ponnahdan suhteellisen välittömästi ylös kellon soitua). Lisäksi vietin tehokkaan puolituntisen etsimällä työpaikan avaimia, koska en todellakaan meinannut tajuta, mihin olin ne ennen lomaa jemmannut...

Eli nyt aamuani tarkastellen pienellä toiminnan tehostamisella saatettaisiin todellakin saada tilaa ohjelmassa myös raittiissa aamuilmassa juoksulle...

t sisulla arkeen kiinnittyvä TM

Pelkkä sivutuote

Taina vinkkasi minulle ja samalla kaikille muille Ronin tekstin, kun kyselin häneltä hyödyllisiä self-help-ajatuksia, kirjoja ja tekstejä. Ja jälleen kerran jokin ajatus aukesi. Siis ajatus, jonka jo tiesin, selkiytyi. Niinhän se on.

Aika monen muunkin teksteissä on toistunut aika ajoin kuvaus siihen suuntaan, että "kun painoin enemmän, olin onnettomampi". Jolloin loogisesti sitä ajattelee, että painonpudotus teki minut onnelliseksi. Tavallaan, toteaa Ronikin. Mutta oikeastihan painonpudotus tulee itse asiassa terveiden elämäntapojen, itsensä kunnioittamisen ja henkisen tasapainon löytyessä projektin sivutuotteena!

Etenkin nopeasti laihduttaessa (kun tavoitteena on pelkkä painonpudotus) myös keinot saattavat olla epäterveellisiä ja rajuja, eikä niiden myötä hyväolo lisäänny. Hyvinvointi saattaa jopa olla oikeasti uhattuna. Nämä kilot tulevat helpommin takaisinkin. Painonhallintaan tarvittava elimistön tasapaino voi olla vaurioitunut joko väliaikaisesti ja pahimmillaan lopullisesti.

Mutta jos tavoittelemme terveyttä ja teemme loppuelämän ratkaisuja, haluamme rakentaa elämäntapaa, jota voisi noudattaa lopun ikäänsä - oikeasti terveellisiä ratkaisuja - silloin todennäköisesti myös kaikki muukin hyvinvointimme lisääntyy. Muutumme aktiivisemmiksi. Syömme terveellisemmin. Ja painomme putoaa. Oikeiden valintojen äärellä painonpudotus on todella siis pelkkä (vaikkakin toivottu ja väistämätön) sivutuote... Joitakin rajoituksia jossain vaiheessa todennäköisesti tarvitaan, mikäli tavoitteemme on päässämme lukuina. Mutta mihinkään numeroon ei kannata takertua. Elämä on tässä ja nyt ja siitä kannattaa nauttia jo nyt, eikä odottaa onnea "sitten kun painan sen ja sen verran"... No, eihän me näin tehdäkään! Tietenkään.

Todella moni täällä nettimaailmassakin näyttää tajunneen tämän asian. Moni tekee hyvää tulosta tai elää normaalipainoisena ihan vain "elämällä terveellisesti". Ja iloitsee kehon muista saavutuksista kuin numeraalisista saavuttaen samalla ne numeraalisetkin toiveensa.

Tätä mietittyäni tajuan, että oikeastaan olen jo jollakin tapaa siirtymässä siihen vaiheeseen, että hurviteltuani palaan yleensä aina ruokavalion tarkistamiseen (terveelliseksi) ja aktiivisuuden lisäämiseen. En aloita toimintaani vaa'alta käsin ja aseta tavoitteita sen mukaan, mitä vaaka näyttää. (No, nyt se on kyllä mahdotontakin, koska minulla ei ole kotona toimivaa vaakaa - kuvitelkaa! Sellainen kyllä hankitaan, kun ehditään, mutta entinen minä ei todellakaan olisi pärjännyt montaa päivää ilman vaakaa ja meidän taisi irtisanoa itsensä ehkä kuukausi sitten...)

Itsensä hyväksyminen, arvostaminen ja rakastaminen. Selvä. Ei sen kummempaa. Ei tarvita kalliita välineitä eikä kursseja, jäsenyyksiä tai kuureja. Helppoa?

Roni kuitenkin muistuttaa, että itsensä hyväksyminen vaatii muutakin kuin pelkän päätöksen. Se vaatii työtä. Päivittäin. Kriittisyys nostaa helposti päätään ja epäreilut vaatimukset (itseä kohtaan) helposti johdattavat takaisin hillopurkkien, passiivisuuden ja murehtimisen äärelle. Uskoa itseen täytyy opetella.

Onneksi tällä tiellä tapahtuu onnistumisia. Juostu matka, nostettu paino, tavoitefarkkuihin mahtuminen - mitä se kenellekin on. Jokainen näistä onnistumisista vahvistaa uskoa itseen ja tähän tiehen.

Vanhoja juttuja. Kuitenkin aina tosia. Hyvä muistutella itselleenkin.

Tänään sataa. Onneksi salijäsenyys vielä hetken voimassa :)

tTM onnellisena, tänään

OMG - ne oli oikeessa

Juoksukoulun alkuosuus suoritettu. Kovasti on mietintätyötä tehty, että jatkuuko koulu hetken tästä vai jatkanko vasta syksyllä... Loman jälkeen. Vaikka itse on vielä lomalle jää aiheuttaa lomakausi kuitenkin aikatauluun muutoksia. Menoja ja vieraita enemmän kuin talvella, joten on mietittävä (koska tällä hetkellä olen siinä riippuvuuden vaiheessa, että juoksukoulun treenit menee kaiken, ja tarkoitan nyt kaiken, edelle!), ettei aiheuta itselleen ylitsepääsemätöntä valintatilannetta. 

Olen tämän kuukauden juossut sports trackerin kanssa (ihan koukussa). Mielenkiintoisia (mun mielestä) faktoja viikonlopun lenkeilta: tänään juoksimme samassa ajassa melko tarkkaan kilometrin enemmän (10,78 km) ja juoksunopeus on juossut 0,8 km/t tämän neljän viikon aikana! Wow!

Tämähän toimii... *ällistystä*

Juoksun (no oikeesti hölkän) helpottuessa myös juoksun ilo kasvaa koko ajan. Kaverin kanssa (kaiken muun tärkeän asian lomassa) toisellaan toisillemme, kuinka hienoa tämä onkaan. Onneksi mentiin juoksukouluun ja onneksi on tiukasti pysytty juoksuohjelmassa. Huippua!

Parasta tässä on, että ne ihan oikeasti tiesi, mitä kannattti tehdä ja se toimii. Ilmekään värähtämättä he totesivat meille, että näin tämä onnistuu ja tämänpäiväisen lenkin jälkeen on taas vahva usko, että tavoitteisiin pääsee harjoittelemalla periksiantamattomasti. Se lienee vastaus melko moneen muuhunkin asiaan.

Nyt pihalle muutkin! Kun juoksee tarpeeksi hiljaa, tarpeeksi kauan pääsee ihan toisella tavalla eteenpäin kuin aikaisemmin. Vaikka juoksussa saa kohtuullisen nopeasti kehitystä aikaisemmin, koskaan ei näin nopeita tuloksia ole tullut. Kyllä juoksukoulu kannattaa!

tTM osaa sittenkin juosta ja oppii koko ajan lisää

Yllytyshullu ja virtuaalikukat

Ensin sitä lukee heiaheiasta, että Sisko on käynyt spinningissä (siis sen jälkeen kun käytiin yhdessä). Ja itse ei oo käynyt. Sitten sitä kirjoittaa heiaheiaan etukäteen "spinning" ikään kuin motivoidakseen itseään. 

Sitten sitä aivan liian lähellä sitä spinningiä tekee hyvässä seurassa 1,5 tunnin koiralenkin. Tulee kiireellä nälkäisenä ja väsyneenä kotiin ja toteaa, ettei jaksa/ehdi sinne he*****n spinningiin taas ja aina ja käyköön sisko, jos kerta jaksaa ja onhan tässä nyt kaikkea muutakin ja lepo on ihmiselle kuitenkin välttämätöntä.

Sitten sitä avaa sen heiaheian poistaakseen sen spinningin sieltä, kun ei sinne edes ehdi eikä pysty ja nukuttaakin niin, ettei silmät meinaa pysyä auki.

Ja arvatkaa mitä sitten??? No ne (siis sisko ja muut Ihanaiset) on jo käyneet kannustamassa sitä spinningin suorittamista (kun ne varmaan luuli - tai sitten ei - että mä olin jo käynyt siellä) ja sinne on tullut niitä kivoja kukkia (vaalean sinisiä) ja niitä hedelmiä...

Sitten niiden halvatun virtuaalihedelmien (ja niiden vaalean sinisten kukkien) takia sitä survoo hirveellä kiireellä treenikamat kassiin ja ryntää ovesta ulos (ettei tarvii poistaa niitä virtuaalihedelmiä sieltä heiaheiasta...). Ja ehtii loppujen lopuksi ihan hyvin sinne spinningiin. Mutta ei siinä vielä kaikki...

Sitten käykin niin, että se levollinen luotto-ohjaaja onkin poissa ja sitä sijaistaa se toinen, se jolla on se ADHD joka on superenerginen. Katsokaas kun superenerginen ohjaaja ja yllytyshullu treenaaja ei vaan oikein käy yhteen... Pitäis olla sellainen ohjaaja, joka sanoo, että nyt palautellaan ja ajetaan ihan hiljaa niin silloin se yllytyshullukin himmailis. Mutta kun se superenerginen ohjaaja huutaa, että "alkakaa jo tulla sieltä mukavuusalueeltanne!" niin yllytyshullu huutaa takaisin, että "se raja kuule ylitettiin jo 20 minuuttia sitten"!

Sen superenergisen ja sen yllytyshullun treeni päättyy niin, että yllytyshullu on tulipunainen ja pidättelee oksennusta ja se superenerginen jättää sen yllytyshullun tärisemään pyörän viereen ja kävelee poninhäntä heiluen ja klossikengät napsuen vetämään seuraavaa tuntia. Tunteetonta touhua...

Ihan ehdottomasti parhaita treenejä pitkään aikaan! Pelkkää loistavuutta! Jos ikinä maailmassa tästä toivun, niin mulla on hieno treeni takana.

Nyt täytyy mennä katsomaan heiaheiaan,  että mitähän sitä itselleen huomiseksi "motivaatioksi" sinne etukäteen kirjailis...

tTM levollisena ja tasapainoisena (my ass)

Puolikunto, kuntopuoli

Flunssa ei ole vieläkään hellittänyt otettaan. Varsinaista kuumetta ei enää ole, mutta lämpöilyä kuitenkin - ainakin vielä eilen. Toivottavasti tänään jo päästään siitä.

Jouduin maanantain reippaan työnaloituksen nujertamaksi ja saman tien takaisin sairaslomalle... Kuitenkaan en sitten malttanut tarpeeksi levätä. Huomenna on pakko olla työtehtävissä liikkeellä. Tyhjästä on paha sijaista nyhjästä, mutta onneksi kyse on vain noin reilun tunnin velvollisuudesta ja mieleisestäkin vielä :) Eikös ahneus ole yksi perisynneistä?

Liikunnan kanssa sentään olen varovainen. En edes haaveile liikunnasta. En tee edes mielikuvaharjoituksia :) Ihan niin kuin muuten tekisin...

Kärsivällisyys koetuksella, mutta harjoitellaan sitä nyt sitten!

tTM

Valmis luopumaan

Nimittäin niistä viimeisistä kiloista. Alkaa tympiä koko löysä olemukseni.

Mä liikun koiran takia lähes päivittäin sen reilun tunnin ja me mennään kovaa, mutta muuten on ollut viikon verran koko tekosyiden repertuaari käytössä! Löysä, tavoitteeton ihminen.

No niin. Se on sitten loppu. Lempeydellä ei mun kanssani mihinkään pääse. Tänään takaisin ruotuun. Sisäpyöräilyä lempiohjaajan ohjastuksessa ja siitä se taas lähtee. Onneksi. Täysin käsittämättömästi myös juoksumatto on ruennut kutsumaan, mutta taidan kuitenkin tänään mennä pyöräilemään, kun se taitaa olla selkäystävällisempää. Ehkä.

Tasapaino on taitolaji. Sohvalla köllöttely on helppoa, mutta liikkeellä pysyminen mukavampaa. Liikunta tuo kokonaisvaltaisemman hyvän olon. Kyllähän minä sen tiedän. Hukkasin vain punaisen langan hetkeksi. (Ja viikon levollisempi jakso todellakin tekee hyvää sekä ruodolle että kehitykselle - sokerin olis tietty voinut jättää syömättä :))

tTM biker's highta hakemassa - ja sen tavoittaa muuten muutkin :)

Kokeilun halu

Kävin tänään ensimmäistä kertaa selkäräjähdyksen jälkeen Xyclingissä (jep olen elixialainen) - aloitin Easyllä ja se oli varmasti ihan hyvä ratkaisu. Kokeilun halu voitti varovaisuuden.

Voi onnea! Kyllä se kuulkaa on niin, että keho muistaa välittömästi, kun pyörän selkään pääsee. Ensimmäinen onnen tunne pyyhkäisi yli, kun loksautin klossit kiinni pyörään: "ai niin tää on tätä!".

Easy kestää 45 minuuttia ja luulen, että vaikka mielelläni olisin polkenut pidempäänkin, tuo oli ihan hyvä aika. Huomasin, että ajoasennon kanssa sai olla tarkka (vaikka sen luonnollisesti säädin pystymmäksi kuin ennen vanhaan) ja selkä väsyi entisiä aikoja nopeammin.

Vahvasti haluan kuitenkin uskoa, että selälle tekee hyvää saada erilaista rasitusta välillä, vaikka turvallisinta ja helpointa olisi aina mennä turvalliseksi todetun ja tutun kautta. Silloin tilanne selkäni kanssa oli akuutti niin kävelykin sattui ja kävelyn jälkeen koko ruoto oli arka, mutta siitä se vaan kuntoutui ja ollenkaan niin kamalalta sisäpyöräily ei todellakaan tuntunut. Kunhan nyt tuntui siltä, että töitä joutui tekemään, että selkä jaksaa.

Hyvä fiilis siis jatkuu. Haha! Ymmärrän (en voi oikeesti tajuta), että kaikki ei hurahda liikuntaan, mutta mistä ihmeestä ihminen voisi tämän hyvänolon muuten saada??? Tuntuu niin hyvältä! Liikunta <3

tTM joka tuntee itsensä urheilijaksi!

Tavoitteita pitää olla!

Pitääkö? Eikö voi vain olla?

Raivostuttava flunssa pitää otteessaan ja vaikka pahin lienee jo takana (jo on aikakin - onhan tätä puolitoista viikkoa jo pidetty) niin uskomaton voimattomuus on jäsenissä edelleen. Tuntuu, että reidet tärisee jo, kun otan treeniohjeen käteeni. Ja siinä vaiheessa en ole vielä edes ponnistautunut sohvalta.

Treenaamattomuus tuntuu rangaistukselta sinänsä! Ärsyttävää.

Tästä vetämättämyydestä ärsyyntyneenä olen sopinut huomiselle salitreffit. Jos ei kunto älyä itsellään palata niin sitten menen sen salilta hakemaan. Tai aikkauhee - ei kai kyse ole jo tästä!

Herkuttelu ja löysäily näkyy ihan kohta vaa'assa! Paino tönöttää nyt melko tarkkaan 6-kympissä, joten en suostu keskustelemaan siitä ennen kuin se taas alkaa turvallisesti viitosella. Että saa nähdä keskustelenko siitä tässä elämässä!?

Että tässä minä lahoan sohvalla voimattomia lihaksiani päivitellen, mutta minun sisälläni se sisukas osa minua varjonyrkkeilee flunssabasiliskoja vastaan. Ehkä tämä tästä. Huomenna salille ja sittenhän nähdään, kumpi voittaa.

tTM melko päättäväisenä

mä haluun!

Viikonloppuna hieman (ai HIEMAN!!) lipsumista herkuttelun merkeissä, mutta nyt on vain otettava asia siltä kannalta, että tehty mikä tehty ja suunta on eteenpäin. Päivä ja hetki kerrallaan.

Mistään kolossaalisesta ei onneksi ole kyse. Klassisesta Makuuni-irtokarkki-sokerihumala-hässäkästä vain. Jos asia ei harmittaisi, huvittuisin varmasti omasta käytöksestäni. Olen kuin päihteiden käyttäjät ainakin: "mä voin lopettaa tämän milloin vain!" ja "tää on vaan viihdekäyttöä - viikonloppuisin" selittelen asiaa ympäriinsä.

Jossain vaiheessa itsensä pettäminen on kuitenkin lopetettava ja todettava, että en ehkä koskaan pysty elämään kokonaan ilman sokeria. Suuresti kunnioitan niitä, jotka pystyvät, mutta en ehkä koskaan ole yksi heistä. Jo ihan siitä syystä, etten halua sitä tarpeeksi.

Hyvinkin ymmärrän, että elääkseni ja hyvin voidakseni en tarvitse sokeria. Vallan hyvin pysyisin elossa ilmankin. Mutta en taida haluta. Olen oikeasti tämän matkani ajan luullut, että haluan.

Ehkä olen tänään sallivampi itselleni kuin keskiverrosti muuten.

Siispä tänään on päivä, jolloin herkkuja ei missään nimessä osteta vaan lähdetään äkkiä urheilemaan!! Seuraavan kerran kauppaan sitten, kun olen tiukkapipoisempi! :)

Rauhaa ja rakkautta!

tTM

Analyysiä

Kymmenen kilometriä tuli siis juostua juoksutapahtumassa! Sankaruutta ilmassa! Pari ihan ensimmäistä huomiota oli kyllä se, että 10 km on 10 km. Matka, joka on aivan hyvin juostavissa, mutta myös matka, jota ei ihan kylmiltään kannata lähteä tempomaan. Tässä muutamia muita huomioita:

seurassa tunnelma tiivistyy
Ensimmäiseksi täytyy kiitellä tunnelmaa. Pirteässä tunnelmassa juoksu on hupia. Ihan niin kuin kotilenkeilläkin. Jos lähtee "voi ei, pakko mennä!"-fiiliksellä niin lenkistä harvoin hyvää tulee. Sama pätee juoksutapahtumaan. Oma joukkue on paras tunnelmankohottaja, mutta oheisohjelmalla ja tuhansilla muilla hyväntuulisilla juoksioilla varustettu lenkki tuskin voi kauheen pahasti pieleen mennä! Eikä totisesti mennytkään.

vessajonot
No joo. Vessajonot ovat vanhastakin kokemuksesta oikeastaan masentavinta näissä tapahtumissa. Vessoja ei ikinä voi olla liikaa. Osallistujat ovat innoissaan tankanneet vaivaiselle 10 km matkalle kuin maratonille ikään. Eihän nyt sellaista neste- ja energiatankkausta tehdä kotonakaan 10 km lenkille! No sehän kostautuu. Onneksi jonossakin tunnelma on katossa. Eli jonot ei ole ongelma vaan se vessahätä :)

juoksuvauhti
Tärkeää on valita itselle sopiva juoksuvauhti. Kun juoksuvauhti on kohdillaan, jaksaa hyvin juosta koko matkan. Tärkeää on, ettei alkuun innostu liikaa ja vedä liian kovaa. Tai valitse seuraansa joko aivan liian hitaasta tai nopeasta kilpakumppanista. Kun on etukäteen juossut muutaman pitkänkin lenkin, tietää kyllä, mikä on hyvä vauhti lähteä liikkeelle. Nyt ei ole spurttiharjoitusten aika vaan mennään rauhassa, mutta liikaa himmailematta eteenpäin! Minä tein sunnuntaina valintani oikein ja voimia oli vielä loppusuoralla ihan hyvin! Olin tosi tyytyväinen.

juoksuaika
Juoksuvauhti määrää aikas tarkkaan sen, minkä verran lenkin juoksemiseen menee aikaa (voi että, miehet harvemmin juoksublogeissaan päättyy yhtä viiltävään analyysin kuin minä nyt:))! Minä juoksin 10 km lenkin 1 tuntia 20 minuuttia aikaan. Olisin pystynyt nopeampaan aikaan. 10 minuuttia tuosta saa aika vähällä treenaamisella pois tai uskoisin, että seuraavalla pitkällä lenkillä helposti. Tavoite olisi kuitenkin kesän loppuun juosta 10 km tunnissa. Missään nimessä kovempaan kiristykseen ei ole varaa, aikaa, mahdollisuuksia.

kunnon tarkistus
Tälläinen tapahtuma toimii hyvin oman kunnon mittarina. Itse olin suunnilleen siinä kunnossa kuin uskoin olevanikin. Vauhti oli sopiva lopun "kaveria ei jätetä"-ratkaisua lukuunottamatta. Minulle yllätys oli vain se, kuinka kovassa iskussa muutamat kilpasiskoni olivat! Olen ylpeä ja iloinen heidän puolestaan. He näyttävät minulle suuntaa suorituksen parantamisessa.

Mahtava fiilis jäi! Aamulla vielä hymyilytti. Juoksin 10 km. Mitään lihas- tai nivelkipuja ei tullut. Oli voittajaolo! Lämpimästi suosittelen omien rajojen kokeilua vaikka näin turvallisesti! Minä pieni pullea nainen olin yhden sunnuntain ajan Juoksija. Ja aion juosta jatkossakin. Tule mukaan!

Löysäillen

Etukäteen tuntui, että ihan mahdotonta löysäillä kokonaiset kaksi päivää ennen juoksua. Yllätys, yllätys! Ei ole yhtään vaikeeta! No joo, eilen aamulla kävin sellaisen reilun puolen tunnin lenkin (reipasta kävelyä) koiran kanssa ja sama tänä aamuna kestona tosin oli tunti. Mutta muuten ei sohvalla venyminen tuota mitään vaikeutta.

Samoin olen syönyt melko huoletta. Kasviksia tosin reilusti, mutta söin pastaakin. Kova koitos huomenna nääs :) Ja ajattelin tempaista ja syödä jäätelöä. Lempijäätelööni on tullut joskus keväällä uusi maku, jota en sokerirajoitukseni (pakko kieltää koko halvatun sokeri, kun ei osaa sitä käyttää) takia ole maistanut. Mutta tänään maistan! Ähä! Mitäs siihen sanotte?

Mutta teen sen hallitusti (hah!). Niin että sokerimopo ei lähde käsistä! Olen ylpeä itsestäni jo etukäteen. Huomenna olen lisäksi ylpeä juoksusuorituksestani ja palaan vielä kertomaan, kuinka kaikki menikään. Sitten kun juoksu on takanapäin pääsen kokeilemaan sitä maastopyöräilyä vihdoin. Ehkä jo maanantaina! Jos jalat kestää. No ainakin pyörällä töihin.

Eli jos vietän lepopäivää, suunnittelen liikuntaa. Kivaa!

Urheilullista viikonloppua!

Minä, minä se olin

Huomasin... tai siis en minä mitään huomannut vaan Sisko huomautti edellisen postauksen luettuaan, että "sinähän kirjoitat passiivissa!" Jäin miettimään asiaa. Lomia on pidetty, painoa pudotettu... Hämmästyin. Todellakin! Tarkemmin asiaa pohdittuani tajusin, että ajattelenkin usein projektiani ikäänkuin varovasti ulkoapäin. Onnistuuko Uuden Elämän-projekti paremmin, jos ei mene itse siihen kovin tykö? Että antaa projektin rauhassa toteutua, eikä häiritse sitä...

Mikä tässä on seuraava vaihe, jos jatkan projektini ulkoistamista? Alanko puhua Uuden Elämän-projektista siihen malliin kuin olisin ottanut siihen projektityöntekijän... "Se on laihduttanut vähemmän kuin olisi odottanut"? "Se laahaa viisi kiloa perässä tavoitteistaan"?

Ja mitä sitten seuraa tämän jälkeen?? "Kuka on jäljessä tavoitteistaan?" "Kenen piti laihduttaa?" Ja sittenhän on jo kyse jonkun muun asioista ja tulee helposti sellainen olo, että mitä sitä nyt toisten asioihin puuttumaan. Aikaisemmat omatkin projektini olen onnistunut jättämään kesken. Nyt jos pysyn kaukana tästä, niin tämä saattaa onnistuakin. Siis mitä?

Ei hyvänen aika! Nyt potkut sille projektityöntekijälle. Ulkoistaminen loppui tähän. Vastuunotto alkaa! Tässä projektissa olen MINÄ, eikä mitään passiivista! Tämä on MINUN Uusi Elämäni.

Minä olen tänään laihduttanut 4,9 kg vuoden alusta. Olen 100 g päässä edellisestä (kolmen vuoden takaisesta) alimmasta painostani! Viimeksi pääsin siihen painoon tiukalla laihduttamisella. Kyllä olin silloinkin iloinen lukemasta, suorastaan riemuissani, mutta olin ollut niin tiukalla nälkäkuurilla, että olin jo valmis tekemään mitä vain saadakseni syödä! Joten söin... Lopputulos onkin teille jo tuttu. Tällä kertaa lähestyn painoa hallitummin. Nälkäkuuria ei ole pidetty (HUOMAATTEKO SE TAPAHTUU TAAS!!!) siis EN ole pitänyt nälkäkuuria! Olen juuri (eilen) vetänyt esiin salaisen aseeni tällä tiellä eli kävin tekemässä kevään ensimmäisen juoksulenkin! Mahtavaa liikuntaa ja tehokasta energian kulutusta. Tällä kertaa olen menossa alittamaan tuota lukemaa täynnä uskoa siihen, että kyllä vain pääsen ihan pian tuohon lukemaan ja myös sen alle! Innolla odottelen, että piakkoin painoni alkaisi jo viitosella. Se se vasta olisi jotakin :)

Siirryn passiivista aktiiviin! Otan vastuun tästä! (ja kävelen huomenna töistä kotiin, kun on toi bussilakkokin) Te muutkin aktiivit! Jatketaan valitsemallamme tiellä!