Törkeen hyvä lenkki

Olen ottanut aikaa - ihan nukkumiseen. Mennyt vaan nukkumaan ja jättänyt pyykit naruille ja astiat koneeseen. Näyttävät löytävän vaatteensa narultakin ja murokipponsa koneesta. Osaavat itse asiassa myös tyhjentää sen koneen... No, aamulla sitten uusilla voimilla heittelin sitten vaatteita kaappien suuntaan ja astioita kans (no en oikeesti heitellyt). Heti vähän voimallisempi olo. Lepoa tarvitaan. 

Tänään sitten viikon toinen juoksulenkki. Aikaa oli vähemmän kuin intoa ja tietä olisi riittänyt, mutta ihan loistava lenkki tuli tehtyä silti hyvässä seurassa! Sää suosi (uskokaa vaan täällä ei sada koko ajan :)), jalat oli kevyet ja merimaisema aina yhtä ihana. Ihan parasta kyllä kieltämättä on hyvä lenkkiseura, joka juoksee suunnilleen samaan tahtiin (kummankaan ei tarvitse himmailla eikä pinnistellä) ja jonka kanssa juttua riittää vaikka juostais koko päivä.

Kyllä juostessa lähtee kaikki murheet ja harmitukset, mutta kyllä sinne lenkille kannatta lähteä myös iloitsemaan. Mieluisan liikuntaharrastuksen parissa myös ilot tuplaantuu. Mun mielestä. Olen siis tällä hetkellä juoksun ja saunan jälkeen sellaisessa euforiassa, että uskon juoksun olevan ratkaisu ihan mihin vaan. Vaikka maailman rauhaan.

Että semmosta. Ei mitään uutta sanottavaa tänäänkään. Sori.

Mutta huomenna on kampaaja ja lähtee muuten hiuksia! Iiiiso läjä! (Jos vaan saan omapäisen, mutta maailman parhaan ja taitavimman kampaajani suostumaan tähän suunnitelmaan :)). Ihanaa päästä kampaajan käsittelyyn pitkästä aikaa.

Iloa ja valoa!

tTM

Mikä pössis?

Täällä oikein hyvä!

Voiko olla ihan tyytyväinen elämäänsä, vaikkei olekaan saavuttanut läheskaan kaikkea, mitä etukäteen suunnitteli. No, minä olen ainakin. 

Olen kovasti pohtinut omaa olemistani ja sitä, että osa teistäkin on itsensä hyväksymällä päässyt itse asiassa paljon parempiin tuloksiin tai ainakin ylittänyt jonkin maagisena pitämänsä rajan kuin tiukalla dieetillä, kovalla itsekurilla ja rangaistusmenttaliteetillä (jotka perinteisesti ovat näitä minun menetelmiäni). Minä puhun kyllä itseni hyväksymisestä suureen ääneen, mutta eihän se totta arjessa ole. 

Stressin täyteisen kevään tuomat kilot alkaa olla karistettu, mutta vielä on nipistämistä tavoitteeseeni. Ei se mitään. Sinne mennään kuitenkin. Pyrin pysymään liikkeellä ja olemaan rankaisematta itseäni älyttömistä asioista (tai yhtään mistään!). Pyrin pitämään järjen mukana ja mikäli herkuttelen, palaan takaisin arkeen mahdollisimman pian. Helppoa, eikö totta? No välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa.

Pyrin nyt oikeasti siihen oman kehon hyväksymiseen ja turhan kriittisyyden taakse jättämiseen. Olen jo pitkään ollut ylpeä siitä, mihin kaikkeen nykyään pystyn, mutta nyt keskityn ulkonäossä sallivampaan suhtautumiseen virheiden kauhistelun etsimisen sijaan.

Minulla on tapana käydä uimassa Yrjönkadun uimahallissa, mikäli se sopivasti reitilleni ja aikatauluihini sopii. Monen sattuman summana minulla on nykyisessä perheen menojen aikataulu-paletissa pari tuntia luppoaikaa Helsingin keskustassa kerran viikossa. Naisten vuoron aikaan.

Yrjönkadun uimahallihan on siis kuuluisa paitsi todella kauniista arkkitehtuuristaan ja vanhasta ulkonäöstään (pukukaapit kiertävät uima-altaan reunoja...) myös siitä, että siellä on saanut rueta käyttämään uimapukuja 2001, mutta edelleenkään se ei ole pakollista (siksi siis omat vuorot naisille ja miehille).

Suosittelen lämpimästi kaikille tuota hyväntuulista, kaunista, pientä uimahallia! Usein siellä näkee samoja kasvoja viikosta toiseen. Juttelin erään kerran yhden rouvan kanssa, joka kertoi käyneensä uimahallissa säännöllisesti 60-luvulta saakka. Valtaosa ihmisistä ui alasti, osa pelkissä alaosissa ja loput uimapuvuissa. Mutta se mikä minua viehättää Yrjönkadulla on se, että siellä on kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia (nyt tippaakaan liioittelematta) naisia ilkosillaan sulassa sovussa ja mikä tärkeintä: sovussa itsensä kanssa! Se on kuin aikahyppy jonnekin menneisyyteen koko paikka. Ihmiset tuntuvat tulevan sinne kaveri- ja työporukoissa tai ainakin siellä tuttuja tuntuu olevan useammalla.

Minusta ei naturistia saisi millään ilveellä enkä halua nudistirannallekaan, mutta tuo pieni uimahalli on jotenkin ikiaikaista suomalaista saunakulttuuria parhaimmillaan. Siellä on yksi kymmenistä ja se, minkä verran mun mahani pömpöttää, on jokseenkin samantekevää! Siis suosittelen!

Loppuun rohkaisun sana!

Toivottavasti aurinko pilkahtaa syyssateiden lomassa! Lenkkisäät on ihanan raikkaat! Nyt on hyvä ja voimallinen olo - syksy
tTM 

Positiivikko

Positiivisuus on hyvä asia (paitsi vaa'alla eikä minun tapauksessani myöskään raskaustestissä olisi...). Välillä se on väkisin puristettua, harvemmin kuitenkaan päälle liimattua.

Mutta ilman sitä, että välillä harmainakin hetkinä olen kouristuksen omaisesti takertunut positiiviseen, en elämästäni tai tästä uuden elämän projektistani olisi selvinnyt. En minä toki koko ajan täällä hurraata huuda enkä tauotta hymyile, mutta itsesäälissä ja hatutuksessa kieriskelyn jaksot eivät minulla pitkiä ole (siis noin vartin mittaisia tai jotain). Eikä minulla ole sellaiseen oikein aikaakaan.

Uskoisin, että lapsen uskollani ja jääräpäisyydellä olen ylittänyt aika monta estettä. Aina asiat järjestyvät. Jotenkin. Tai sitten tulee vielä suurempi vastoinkäyminen, joka pudottaa perspektiivin kohdalleen... 

Minulle sanottiin, että en enää tule juoksemaan ja juoksen silti. Minähän en mitään usko ennen kuin kokeilen itse! (Toki kiitos osin tästä kuuluu kanssakulkijoille, vertaistuelle ja hyvällä fysioterapeutille) Voisin lisätä muun elämän puolelta tähän esimerkkejä, mutta ne ei nyt tähän aiheeseen taas liity mitenkään, joten annetaan olla.

Se mihin vahvasti uskon on, että mitkään saavutukset millään elämän alueella eivät tule ilman kovaa työtä. Elämä ei ole meille mitään velkaa. Itse se on tehtävä/sen saa tehdä sellaiseksi kuin haluaa. Niillä, jotka meidän silmissä näyttävät jollakin elämän alueella olevan kovin onnekkaita, on omat murheensa (kateus on maailman turhin asia) ja lisäksi me emme oikeasti tiedä, kuinka paljon he tekevät työtä menestyksensä eteen. Useimmat tuntemani ja ihailemani ihmiset todella paljon!

Ja onhan se sata kertaa sanottu, että kilpailua ei saa käydä muuta kuin itseään vastaan! Suorituksia saa verrata vain omaan (entiseen) itseensä. Silloin oikeasti näkee, kuinka kauas on tullut.

Tiedän, että positiivisuus ei kaikissa kansanryhmissä aiheuta ihastusta. Yltiöpositiiviset ihmiset nostavat osalla karvat pystyyn. En hae nyt tällä mitään Jihuu-meininkiä heti kun aamulla saa silmänsä auki vaan enemmän sellaista Antaa-tulla-asennetta elämää kohtaan. Vanha kliseehän sanoo, että Jokainen päivä ei ole hyvä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää.

Positiivinen elämänasenne kunniaan! Siitä saa ihan varmasti enemmän voimaa kuin etukäteen murehtimisesta (mistä en suinkaan ole vapaa!).

Olo on kevyempi, fiilis vahvempi. En projektissani siellä, missä jo kuvittelin olevani tai haluaisin olla, mutta kuitenkin tullut piiiiitkän matkan siitä, mistä lähdettiin. Ja eteenpäin mennään!

t positiivisesti varautunut TM

Seurassa juoksu tiivistyy

Menin keväällä juoksukouluun Ystävän kanssa. Ystävän, jota en olisi juoksijaksi epäillyt oikeastaan ollenkaan. Keijukaisen mallinen, vaikkakin aktiivinen ihminen. Mutta niin vain sukeutui Ystävästä juoksija (niin kuin hänenkin ystävästään Tukevasta Tytöstä). 

Olen suhteellisen sosiaalinen ihminen muutenkin. Tapaan ystäviäni joka viikko (en nyt tietenkään kaikkia joka viikko, mutta aina joitakuita). Piipahtelemme toistemme luona, näemme kaupungilla, treenaamme yhdessä.

Vaikka juoksukoulun vaikutus juoksemiseeni onkin valtava - tekniikan kehittymisen ja rutiinin avulla juoksukunto on noussut ja juoksu helpottunut, nautinto lisääntynyt. Mutta melkein vielä suurempi merkitys on Juoksevalla Ystävällä.

Eilenkin haukottelin melkein leukani sijoiltaan (koko päivä sisällä toimistossa luulen), mutta vääntäydyin lenkille, koska olin luvannut Ystävälle. Onneksi menin. Ihan loistava lenkki. Viime viikolla oli muuta ohjelmaa (liikuntaakin) ehdin juoksemaan vain yhden lenkin, joten jalat olivat levänneet. Heti ensi askeleista jalat toimi niin kuin piti, olivat kevyet ja tietä riitti! Ihan huippua!

Ilolla mentiin reippaaseen tahtiin 6 km ja keskiviikolle sovittiin jo kunnon mäkivetorääkki, josta kaikkinensa tulee reilun tunnin treeni. Ja nyt kun se on sovittu, on se luvattu, eli miltei puoliksi tehty! Ei voi perua. Porukan paine on mahtava asia! Ja kannustus. Toisiamme lenkittäen pidämme tavan yllä helposti ja keho huutaa jo seuraavaa annosta juoksua. Ystävän kanssa eksyminenkään ei ole niin paha juttu kuin yksin :)

Onneksi on liikunta ja ystävät. Työn alkamiseenkin varmaan tottuu kohta...

tTM

Hyvä viikko, parempi elämä

Hämmennys omasta velttoudesta (suhteellinen käsite, kuitenkin osittain kirjaimellisesti tulkittava...) on vaihtunut tällä viikolla selkeyteen ja siihen, minkä kuitenkin osaan. Jos vaan haluan. Ja minä haluan.

Tällä viikolla on tullut liikuttua kiitettävästi. Koiran takia olen lähes päivittäin liikkeellä. Kävely on hyvää palauttavaa liikuntaa. Kävellä voisin helposti vaikka... Kanadaan? Tällä viikolla käveltyjä kilometrejä kertyi 27 kpl, juostuja 17 (kolme pientä lenkkiä, joista yksi metsässä ja toisen aikana intervalleja - juoksun määrää siis varaa lisätä - reilusti. Tältä viikolta puuttuu pitkä hidas lenkki, kun sille ei ollut aikaa, mutta se on tulossa. Ihan lähipäivinä). Tämän perusliikkumisen lisäksi olen käynyt kerran salilla, heilunut kahvakuulan kanssa kaksi kertaa, tehnyt 200 vatsarutistusta (salin ulkopuolella :)) ja pyöräillyt 60 km (kaikki hyötyliikuntaa, työ- yms. matkoja).

Kokonaan liikkumatonta päivää ei viime viikoltani löydy, mutta perjantai voidaan sellaiseksi katsoa, koska en ole silloin muuta liikkunut kuin reippaan tunnin koiralenkin (meidän koiralenkit on todella reippaita, koska olemme levottomia molemmat - Terrieripoika ja minä), mutta minulle se kuitenkin on peruselämistä ja olemista ihan niin kuin jollekin muulle fyysinen työ, joten sitä en päässäni liikunnaksi laske.

Ihanaa. Olin koko viikon ihan "Nyt on loma ja aikaa liikkua"-fiiliksissä, vaikka oikeasti oli viimeinen työviikko :) Nyt alkaa loma ja on oikeasti aikaa liikkua! Yritänkin pyhittää loman alun liikunnalle ja kevyelle syömiselle, koska niitä löysiä päiviä joen rannalla vielä tulee. Tiedän sen. Ja hyvä niin.

Ruokailuun olen tyytyväinen. Kaksi harkittua herkuttelua viikolta löytyy. 10 kpl irtokarkkeja perjantai-iltana leffaa katsoessa. Hyviä! Harkittuja. Nautittuja!

Toinen herkuttelu oli varsin dramaattinen :D NOT - yksi suklaapala kahvilla tänään. Uskokaa pois, ei ollut sortumisen arvoinen (perus-rakkaus-F-sininen), mutta olen iloinen, että söin sen. Nyt tiedän, ettei kannata. Ei enää, kun pahimman vaiheen vierottumisessa ohittanut.

Ensi viikolle yhden herkun itselleni suon, mutta vielä en tiedä, mikä se on... Ehkä se onkin jotain ihan muuta :)

Ruokailu on sujunut hiilaritietoisesti. Iltapalaksi olen jyräytellyt smoothieita. Itselleni ja koko perheelle siinä sivussa... Perusraaka-aineena (omassani - en halua edes mennä siihen, mitä smoothiebaaristani tilataan muille perheenjäsenille...) maustamaton jugurtti, maitorahka, marjat (mansikka + mustaviinimarja nom nom!), (vehnä/kaura)leseet, välillä banaania, notkistukseen ihan ehdoton suosikkini appelsiinimehu - ja antaa blenderin soida!

Muuten ruokailussa mennään kalaa, kanaa, maitotuotteita, soijaa/tofua + kasviksia ja salaatteja-linjalla. Ei siis mitään uutta ja mullistavaa. Parina päivänä pala ruisleipää tai täysjyvä riisiä. Välipalaksi hedelmää. Jokunen protskujuoma isomman liikuntasession jälkeen. Tätä vaan. Ja tämä on hyvä.

Kyllä on hikeä ja kyyneleitäkin (lauantain kovan juoksun jälkeen tosin oli kyyneleet silmissä sen vuoksi, että se oli niiiiiiin ihanaa!) tässä viikossa, mutta paljon hyvää fiilistä. Hiilareiden ja etenkin sokerin rajoittaminen on heti nostanut vireystasoa ja vointi on se, mikä sen olla pitääkin! Ihanaa.

Kyllä se vaan totta on, että arkena pitää syödä oikein, että jaksaa toimia ja olla sosiaalinen. Jossain vaiheessa lomaa tai juhlan jälkeen on varaakin olla hetki hitaammalla hiilareissa... Nyt vaan on hyvä näin!

Liikunnallista ensimmäistä lomaviikkoa odotellen,

TM

Pelkkä sivutuote

Taina vinkkasi minulle ja samalla kaikille muille Ronin tekstin, kun kyselin häneltä hyödyllisiä self-help-ajatuksia, kirjoja ja tekstejä. Ja jälleen kerran jokin ajatus aukesi. Siis ajatus, jonka jo tiesin, selkiytyi. Niinhän se on.

Aika monen muunkin teksteissä on toistunut aika ajoin kuvaus siihen suuntaan, että "kun painoin enemmän, olin onnettomampi". Jolloin loogisesti sitä ajattelee, että painonpudotus teki minut onnelliseksi. Tavallaan, toteaa Ronikin. Mutta oikeastihan painonpudotus tulee itse asiassa terveiden elämäntapojen, itsensä kunnioittamisen ja henkisen tasapainon löytyessä projektin sivutuotteena!

Etenkin nopeasti laihduttaessa (kun tavoitteena on pelkkä painonpudotus) myös keinot saattavat olla epäterveellisiä ja rajuja, eikä niiden myötä hyväolo lisäänny. Hyvinvointi saattaa jopa olla oikeasti uhattuna. Nämä kilot tulevat helpommin takaisinkin. Painonhallintaan tarvittava elimistön tasapaino voi olla vaurioitunut joko väliaikaisesti ja pahimmillaan lopullisesti.

Mutta jos tavoittelemme terveyttä ja teemme loppuelämän ratkaisuja, haluamme rakentaa elämäntapaa, jota voisi noudattaa lopun ikäänsä - oikeasti terveellisiä ratkaisuja - silloin todennäköisesti myös kaikki muukin hyvinvointimme lisääntyy. Muutumme aktiivisemmiksi. Syömme terveellisemmin. Ja painomme putoaa. Oikeiden valintojen äärellä painonpudotus on todella siis pelkkä (vaikkakin toivottu ja väistämätön) sivutuote... Joitakin rajoituksia jossain vaiheessa todennäköisesti tarvitaan, mikäli tavoitteemme on päässämme lukuina. Mutta mihinkään numeroon ei kannata takertua. Elämä on tässä ja nyt ja siitä kannattaa nauttia jo nyt, eikä odottaa onnea "sitten kun painan sen ja sen verran"... No, eihän me näin tehdäkään! Tietenkään.

Todella moni täällä nettimaailmassakin näyttää tajunneen tämän asian. Moni tekee hyvää tulosta tai elää normaalipainoisena ihan vain "elämällä terveellisesti". Ja iloitsee kehon muista saavutuksista kuin numeraalisista saavuttaen samalla ne numeraalisetkin toiveensa.

Tätä mietittyäni tajuan, että oikeastaan olen jo jollakin tapaa siirtymässä siihen vaiheeseen, että hurviteltuani palaan yleensä aina ruokavalion tarkistamiseen (terveelliseksi) ja aktiivisuuden lisäämiseen. En aloita toimintaani vaa'alta käsin ja aseta tavoitteita sen mukaan, mitä vaaka näyttää. (No, nyt se on kyllä mahdotontakin, koska minulla ei ole kotona toimivaa vaakaa - kuvitelkaa! Sellainen kyllä hankitaan, kun ehditään, mutta entinen minä ei todellakaan olisi pärjännyt montaa päivää ilman vaakaa ja meidän taisi irtisanoa itsensä ehkä kuukausi sitten...)

Itsensä hyväksyminen, arvostaminen ja rakastaminen. Selvä. Ei sen kummempaa. Ei tarvita kalliita välineitä eikä kursseja, jäsenyyksiä tai kuureja. Helppoa?

Roni kuitenkin muistuttaa, että itsensä hyväksyminen vaatii muutakin kuin pelkän päätöksen. Se vaatii työtä. Päivittäin. Kriittisyys nostaa helposti päätään ja epäreilut vaatimukset (itseä kohtaan) helposti johdattavat takaisin hillopurkkien, passiivisuuden ja murehtimisen äärelle. Uskoa itseen täytyy opetella.

Onneksi tällä tiellä tapahtuu onnistumisia. Juostu matka, nostettu paino, tavoitefarkkuihin mahtuminen - mitä se kenellekin on. Jokainen näistä onnistumisista vahvistaa uskoa itseen ja tähän tiehen.

Vanhoja juttuja. Kuitenkin aina tosia. Hyvä muistutella itselleenkin.

Tänään sataa. Onneksi salijäsenyys vielä hetken voimassa :)

tTM onnellisena, tänään

paljon puhetta, vähän tekoja

No niin. Juhannus meillä oli herttainen. Pikkuisen tuli nahkaa liikaa käristettyä, mutta muilta vammoilta vältyttiin. Luvattu hurjaakin hurjempi hyttyskesä ei tällä reissulla ainakaan meillä toteutunut. Muutama yksittäinen tavattiin, mutta parvien invaasiolta vältyttiin. 

Syötiin hyvin ja oikein, mutta myös herkuteltiin - liikaa! Ihan turha selitellä täällä, että kyllä nyt loma on niin suunniteltu ja hanskassa - ja sitten heti kun nettiyhteys katkeaa ja maaseutu levittäytyy ympärillä ollaan leipomassa jos jonkin sortin sokerikakkusia... ja itse ensimmäisenä maistamassa.

Rajoja ei ole helppo asettaa silloin, kun kyse on itsestä. Tai ainakin minulla on välillä taipumus heittää kaikki sovittu olan yli ja istua kaikessa rauhassa kakun ääreen. Voi elämä! No, jos tarkkoja ollaan oikeasti hiilariöverit tapahtuivat vain yhtenä päivänä - entinen minä olisi hyvin voinut vetää ne joka päivä ja vaikka useamman kerran päivässä! Että liian ankarakaan ei saa (saisi) olla. Edistystä tapahtuu. Hitaasti. Valitettavan hitaasti, kun minusta on kyse.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja katuminen on viimeinen asia, mihin haluan ryhtyä. Siellä lähettyvillä nimittäin odottaa "nyt kun millään ei ole enää väliä"-ajattelu. Ja sen on syytä pysyä poissa! Helpompaa on vain palata normaaliruokailuun ja lopettaa vinkuminen. Kaikkinainen itsesääli. (voi, minua poloista, kun söin sokeria, kun kukaan muu ei).

Ja hei, huomasitteko: normaaliruokailuun - ei esimerkiksi dieetille tai kuurille :) Jotain sentään on takaraivoon tarttunut!

On vain pakko olla realisti. Mitä minusta voi tulla? Mitä ei? Mitä tarvitsee tulla? Ei kai yhtään mitään  muuta kuin olla oma itsensä. Elää terveellisesti. Olla vahva. Liikkumalla ja syömällä hyvin/oikein olo on noin 100x parempi kuin elämä sokerin kanssa. Supermallia minusta ei tule (harmi!), mutta hyväkuntoinen ja vahva minä voi tulla. Hyvinkin. Siitäkin voi jo olla onnellinen!

Ja nyt tuli levättyä hyvin (niin hyvin, että jatkoin lomamoodissa tänäkin aamuna ja nukuin pommiin). Yhdet päiväunet riippukeinussa lehtien lomasta pilkottavan sinitaivaan alla. Kyllä kesä on ihmisen parasta aikaa!

Tänään taas liikkeelle ja salaattia huiviin. Oikea loma siintelee kahden viikon päässä. Siihen menessä ehtii taas strategiaa hioa :) Katsotaanpa kuinka sitten käy!

tTM liikkeelle lähdössä taas!

Haaste ja kuinka siihen vastataan

Välillä vastaan tulee erinäisiä haasteita elämässä. Rajoitteita, jotka eristävät meidät siitä, mikä on kaikkein mukavinta, hyödyllisintä, tarpeellisinta, terveellisintä - uni, liikunta, terveellinen ruoka. Haasteet voivat tulla oikeasta elämästä tai voimme keksiä niitä rajattomasti, vapautuneesti, luovasti - paljon tehokkaammin kuin keinoja niiden voittamiseen konsanaan. Ainakin minä. 

En minä sitä sano, että esimerkiksi terveydellään kannattaisi leikkiä. Jos on terveydentilassa rajoite, niin sitä pitää kunnioittaa. Tiettyyn rajaan saakka tai ainakin kysyä, että mitä sitten? Mikä on vaihtoehto, jos ei tätä? Jos ei saa mieleistään vastausta ammattilaisilta, pitää kysyä itseltään. Muistanpa eräänkin kurssin, jossa luvattiin, että kaikki vastaukset ovat ihmisessä sisällä. Kun vain osaa kysyä ja pysähtyy kuuntelemaan. Jep, hetki vielä harjoiteltava tuota - ainakin sitä pysähtymistä.

Osa asioista liittyy mielestäni mielikuvaan omasta itsestä. Kuinka pystyvänä pidämme itseämme? Onko kertaakaan tullut vastaan tilannetta, että olisit hämmästynyt omista kyvyistäsi (siis positiivisesti hämmästynyt)? "Että minä pystyn tähänkin... Enpä olisi uskonut." Minä ainakin olen. Ja jokainen onnistuminen on vahvistanut ajatusta siitä, että saatan pystyä muihinkin asioihin, joita en osaa vielä edes kuvitella...

Mutta ei heti ja kerralla. Vaan kokeilemalla. Löytämällä oma tie. Askel kerrallaan.

Minä olen aina pitänyt liikunnasta. Amerikkalaisittain rakastanut liikuntaa. Lisäksi olen ollut suurimman osan elämääni normaalipainoinen. Minulla ei ole traumoja koululiikunnasta. Olin se tyttö, joka pomppi jo ennen liikuntatunnin alkua paikallaan opettajan edessä ja hoki, että milloin aloitetaan. Osuiko minulle hyviä opettajia? Vai olinko sellainen luonnostani? En osaa sanoa. Ehkä molempia.

Nautin siitä olosta, joka liikunnasta seuraa joka kerta.

Kuitenkin elämässäni on ollut vaiheita, että olen liikkunut varsin vähän. Olen myös ollut ylipainoinen, joskus enemmän, nyt vähemmän. Olen käyttänyt kaikki tekosyy-kortit moneen kertaan.

Vaikea ymmärtää, miksi tilanne jossakin välissä muuttui. Mikä vaikutti itsetuntooni ja minäkuvaani? Miksi asioilla ei ollut yhtäkkiä väliä? Tai elämänhallinta muka katosi. Onko elämässäni ollut ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet tähän? Miksi en tunnista heitä? Miksi yritän syyttää taas muita? Only you can make you happy!

Onneksi nyt olen saanut ajatukset edes jonkinlaiseen järjestykseen. Laiskuus ja vapaasyöminen vaanivat nurkan takana ja ovat valmiita ottamaan ohjat, jos tunnen epävarmuutta, mutta onneksi en tunne! Tekosyyt pystyn tunnistamaan tekosyiksi (ainakin suurimman osan aikaa). Todellisiin syihin pyrin vaikuttamaan. Olen ymmärtänyt, että ajankäyttöni on minun ajankäyttöäni, eikä siitä aina tarvitse lohkaista jokaiselle jotakin.

Eilen mukava, rento juoksulenkki hyvässä seurassa. Tänään zumbaa!

tTM pitää pintansa

Ero

Olen ollut eri kuntokeskusten jäsen vuosia siis kymmenen ei taida riittää... Viimeiset vuodet elixialainen. Minulla ei ole mitään valittamista. Tuntivalikoima on laaja ja minulle sopivia lajeja löytyy minulle sopiviin aikoihin. En minä sitä.

Mutta jollain tavalla olen elämässä löytänyt muita. Rakastunut muuhun kuin salijäsenyyteen. Olen varmasti Elixian parhaita asiakkaita: maksan mukisematta ihan tuntuvat kuukausimaksut, mutta en juuri kuluta heidän saliaan, laitteitaan, enkä vaivaa virkailijoita. Helppoa rahaa keskukselle. Minua kun ei valitettavasti saa liikkeelle ajatus, että kun siitä kerran on maksettu...

Nyt olen päättänyt tehdä radikaalin vedon. Maanantaina menen allekirjoittamaan paperin, että eroan jäsenyydestä. Yksi aikakausi on päättymässä. Kokeilen nyt uudenlaista lähestymistapaa (eli kuntoilen niin kuin ennenkin, mutta minulta ei mene rahaa kymppitolkulla heidän palveluihinsa kuukaudessa).

Sitä en osaa sanoa, kuinka paljon ja kuinka pian tämä ratkaisu minua kaduttaa - ihan varmasti sitäkin. Mutta tarpeeksi asiaa pyöriteltyäni, voin löytää itselleni sopivan vaihtoehdon. Ehkä palaan Elixian tuttuun helmaan - ehkä vaihdan vain keskusta ja kokeilen muuta.

Juoksusta on tullut osa elämää ja sen haluan tapahtuvan ulkona. Erilaisia jumppia ja tanssillisia tunteja tarjoaa moni muukin palveluntuottaja, joilla saattaa olla taas maksa-vain-siitä-mitä-otat -tyyppinen hinnoittelu. Uinti olisi hyvä saada mukaan harjoitusohjelmaan. Juuri nyt on puistojumpat parhaimmillaan.

Maailma on vaihtoehtoja täynnä ja nyt minä haluan katsella ympärilleni. Ainoa mahdollinen vaihtoehto on nyt ero.

tTM kohta itsenäinen liikunnan harjoittaja

Eteenpäin!

Olen tunnistanut itsessäni vanhaa kunnon "ei musta ole mihinkään"-asennetta. Vaikka tiedän, ettei se ole totta ja vaikka tiedän, kuinka tuhoisaa se on positiiviselle (tai minkäänlaiselle) eteenpäin menemiselle. Hyvin tiedän, että kaiken eteenpäin menemisen kannalta on ensi arvoisen tärkeää, olla ystävä itsensä kanssa. Sitä voi itseään kaltoinkohdella, suorastaan pahoinpidellä niin monella tavalla. Myös henkiseen väkivaltaan voi helposti syyllistyä. Ihan itse.

Entä jos kurinpalautusta tarvitaankin enemmän henkisellä puolella kuin elämäntavoissa. Luulen, että sitä kautta liikkeelle lähtö tuo enemmän tulosta. Ettei heti arvottaisikaan viimeisintä suoritusta numeraalisesti (oli se sitten arvosana mielikuvan tasolla tai ihan reaalimaailman kilomäärä). Minä en ole kone ja olen tehnyt vääriä valintoja. Se ei kuitenkaan tee minusta huonompaa ihmistä vaan ihmisen. Se että haukun itseäni ja olen täynnä pyhää vihaa omia valintojani kohtaa, ei tilannetta muuta. Se että arvostan itseäni ja ajattelen, mitä ansaitsen, voisi muuttaakin.

Jennyn teksti Vastaisku ankeudelle-blogissa toimi minulla juurikin sellaisena töytäisynä, jota tässä tilanteessa tarvitsin. Nyt ei ole aika jäädä itkemään paikalleen, vaan mennään eteenpäin. Jossain vaiheessa pidin tiukastikin mielessä (no joo nimeltämainitsemattoman urheiluvaate/väline-firman) slogania "Just do it". Mielestäni siinä yksinkertaisuudessaan kiteytyy aika monta asiaa.

En jahkaa, enkä mieti, että mitähän sitä nyt. Nousen ylös ja lähden liikkeelle. Jos se tarkoittaa sitä, että nostan persukseni sohvasta ja lähden liikkeelle just nyt niin sitten se on sitä. Jos se tarkoittaa sitä, että lopetan vinkumisen ja alan taas elää terveellisemmin niin sitten se on sitä.

Suuntaviivojen asettelu alkaa mulla aika helposti niin, että ajattelen, miten haluan elää, miltä haluan elämäni näyttäävän ja miltä sen haluan minusta tuntuvan. Vastaukset näihin kysymyksiin tulee helposti. Sittenhän siinä ei ole enää muuta kuin toimeksipano jäljellä. Hyvä olo seuraa nopeasti perässä.

tTM

Poikkeuksellinen veto

Nimittäin yhteenveto.

Olen harvoin (siis en koskaan) tehnyt yhteenvetoja liikkumisistani, joten ajattelin ihan vain vaihteen vuoksi listata viime viikon liikunnat teille. En todella tiedä, miksi innostuin tästä asiasta nyt. Ei ole edes mikään erityisen hyvä liikuntaviikko... No impulssiherkkyyteni on ihan laajalti tunnettua ystäväpiirissäni. Otsalohko saattaa puuttua kokonaan...

mitään en ole liikkunut!

Pääsiäisen aikaan uskaltauduin ensimmäiseen zumbaan vuoteen ja loistista oli saada juoksun ja sisäpyöräilyn rinnalle vaihtelua tuova hikilaji.

Maanantai juoksukävely 50 min, 6 km (tarkoittaa juoksua, jossa välillä käveltävä, koska mukana koira) 

Tiistai koiralenkki 1 t 30 min 8,7 km hyvässä seurassa (ja tällä en tarkoita koiraani...)

Keskiviikko koiralenkki 1 t 30 min 8,9 km + 1 t sisäpyöräily

Torstai lepopäivä

Perjantai lepopäivä (taas)

Lauantai 45 min zumba + 30 min fitflow jooga

Sunnuntai koiralenkki 1t 30 min 7,9 km hyvää seuraa ja valokuvausta, joten eteneminen suorastaan pysähtyi hetkeksi :) + 45 min sisäpyöräily + 15 min keskikehon muokkausta + 20 min venyttelyä

No olipa hyvä, että tein yhteenvedon. Olis varmaan kannattanut tehdä jostain muusta viikosta. Venyttely loistaa taas poissaolollaan, vaikka olen moneen kertaan kehunut täällä oppineeni läksyni ja huoltavani kehoani... 

Lepopäivät ovat varmaan ihan tarpeelliset, mutta niitä itse asiassa on kaksi vain siksi, että työ ja yksityiselämä vaati poikkeuksellisen paljon, mikä taas haittasi harrastuksiani - eli liikuntaa. (Oikeesti harmittaa, että en ehtinyt perjantain rutiiniksi muodostuneeseen pilatekseen, mutta pe oli sen verran kaaottinen, ettei siihen ollut kertakaikkiaan mahdollisuutta - voitte uskoa, että yritin!)

Tässä vaiheessa voi varmasti aika turvallisesti sanoa, että liikunta on vahvasti elämäntapa minulle. Se ei valitettavasti tarkoita, että siinä olisi tarvittava tasapaino. Yhteenveto teki hyvää. Heti löytyi korjattavaa :)

tTM katuvaisena 

Tervetuloa seuraamaan tosi-tv:tä

Alussa niitä oli 10. Ja jo etukäteen tiedettiin, että ne tulee putoamaan yksi kerrallaan. Tämän todemmaksi tämä ei tule. Tv:tä ei ole.

Lähtölaskenta alkoi sillä hetkellä, kun sekä riittävä määrä osallistujia ja tarvittavat olosuhteet olivat kasassa. Nähtiin, että oli turha enää pidätellä väistämätöntä. Lähtö ankarassa kisassa jokaiselle vuorollaan. Kyllä sen tiesi ne 10 itsekin. Eivät ne tulleet pysymään. Kerääntyivät lähteäkseen.

Yleisö istuu paikallaan henkeään pidätellen. Ne putoaa. Yksitellen.

Joskus jossakin käänteissä tuli kuitenkin kannustusta myös osallistujille. Että ei kai niitä nyt kaikkia tarvii pudottaa tai ainakaan niin nopeasti. Ohjelman tekijöille ehdoteltiin, että pidettäisiin vähän breikkiä. Että hyvin voi pitää väliviikkoja ja vaikka jättää kisan tähänkin. Että hyvä on näinkin. Tämä tilanne.

Aina löytyy niitä kiinnostuneita, jotka haluaa seurata jokaisen osallistujan jokaista vaiheita. Kuulla miten se putosi. Missä vaiheessa. Mikä oli vaikeaa, mikä helppoa. Kiinnostuneet iloitsevat kisan etenemisestä. Nauttivat loppujännityksestä.

Ehkä neljä ensimmäistä sai lähteä suhteellisen rauhassa. Tosi-tv ei ollut vielä löytänyt yleisöään. Mutta sen jälkeen kiinnostuneita on tullut enemmän. Niin kuin niitäkin, joiden puolesta loput voi jäädä. Miksi muutoksen vastustajia löytyy aina myös pelkistä sivustaseuraajista?

Kisan edetessä kiusaukset lisääntyvät. Tai lankeemuksiin suostumisella on enemmän vaikutusta. Tuntuu, että tuomarit muuttavat sääntöjä ja käyttävät Villin Kortin ja yhtäkkiä joku jo pudonneista palaa takaisin kisaan.

Kisaviikot venyvät. Putoajat levittäytyvät sohville ja rentoutuvat. Ei hätää. Ei tämä niin uhkaavaa olekaan. Saatiin taas yksi lisäviikko... Nyt näytetään, että meistä ei kannatakaan luopua. Paljon helpompaa kaikille, jos saadaan vaan jäädä tähän ja ollaan vaan kaikessa rauhassa tässä. Kaikki yhdessä.

No, ymmärtäähän kaikki sen, että ei se niin voi loputtomasti tilanne olla. Kaikkien on pudottava yksi kerrallaan. Väliviikkojenviikon jälkeen kisa jatkuu entistä tiukempana kohti finaalia. Viimeistä lähtijää tietysti juhlitaan asianmukaisin menoin ja lopussa odottaa kunnia ja glooria. Niin se on ja niin sen on mentävä!

Joskus äärettömän harvoin käy niin, että ohjelma lopetetaan kesken, mikäli se ei herätä kenenkään mielenkiintoa. Onneksi siitä ei nyt ole kyse. Tämä kisa viedään loppuun asti.

Villit kortit on käytetty. Viimeiset putoajat ovat nyt kentällä ja jokainen niistä putoaa. Yksi kerrallaan. 

Aika alkaa NYT!

tTM voitontahtoa täynnä

Kesä tulee!

Meren rannalla asuvana selkeä kevään merkki on se, kun kuulee lokkien ensimmäisen kerran huutavan. Siitä tietää, että meri on auki. Se on lupaus, että kesä varmasti tulee. 

Aamullinen juoksulenkki oli nautinto jo sinällään, mutta lokkien huuto ja niiden kaartelu sinisellä taivaalla kyllä kruunasivat juoksun. Kesä on tulossa. Kevät näyttää vielä voimansa, vaikka talvi tänä vuonna vitkutteleekin lähtöään ja yrittää tehdä paluuta kerta toisensa jälkeen. Mutta niin se ei mene. Kevät on jo täällä ja kesä tulee. 

Olipa mahtavaa juosta voimistuvassa auringon paisteessa ja näissä ajatuksissa. Kesän tulo on kuin terveemmmän, kevyemmän elämän koittaminen kohdallani. Se on jo täällä ja se vain vahvistuu. Riippumatta siitä, miten paljon entiset, hyytävät tapani pyrkivät esille. Muutoksen suuntaa ei voi kääntää. Niin se vaan on.

Minun tarvitsee vain mennä virran mukana. Hölkötellä eteenpäin. Nauttia tuulesta, auringosta ja meren yllä kaartelevista lokeista. Ja luovuttava jostain vanhasta. Ei edes mistään sellaisesta, mitä tulisi ikävä. Oikeasti. 

Koko ajan mennään kohti parempia lenkkisäitä, pyöräilykelejä ja puistojumppia :) Mikä loistaava kesä meillä onkaan edessämme! Paremmassa kunnossa kuin viime kesänä - tai ei ainakaan huonommassa!

tTM kevätvillissä

täyttä vauhtia

Paljon tekemistä. Suurin osa välttämätöntä ja ihan vähän haluaisi sitä omaakin. Aikaa. Rauhaa.

Juuri nyt moni asia vaan vaatii pääsyä käsittelyyn. Eikä anna periksi. Pakko jostain joustaa ja ainahan se on niistä omista tärkeistä ja itselle mukavista - liikunta ja blogi noin niinkuin esimerkin mainitakseni. Koiralenkit sentään pidän tiukasti ohjelmassa (no sekin on usein puolipakko etenkin, kun muitakaan ulkoiluttajia ei ole saapuvilla).

Onhan kiire osin valinta. Jos tekisikin niin, että rajaisi tekemisiään niin, että omaa rauhaa jäisi. Että sanoisi, että pitäkää tunkkinne (viittaus ikiaikaiseen huumoriohjelmaan), mä teen nyt just niitä asioita, joita vain ja ainoastaan itse haluan!

Mutta valitettavasti olen ihminen, joka haluaa asioiden sujuvan eikä jaksa katsoa saamattomuutta ympärillään (tämän nyt ymmärtää melko helposti kotona ja töissä, mutta minulla ongelma on vielä laajempi...), joten tavallaan tartun asioihin siksi, että haluan... Jos minäkin katsoisin (enemmän kuin paria asiaa), että mitähän tuollekin tapahtuu, mikäli sille ei mitään tee, niin tottakai minullekin jäisi huomattavasti enemmän aikaa ihan vain omaksi ilokseni tehdä asioita.

Valintoja, valintoja!

Minulla on tuttava, joka sanoo, ettei voi mennä nukkumaan, jos tyynyt eivät ole sohvalla ojennuksessa. Minä voin. Minun täytyy (koska jos oikoisin vielä tyynytkin niin en ehtisi ikinä nukkumaan). Mutta jokainen voi käyttää aikansa miten haluaa! Eihän hänkään ehdi tehdä kaikkea kivaa, mitä muuten ehtisi.

No joo. Joka tapauksessa jokainen varmaan ottaisi vähän enemmän vapaa-aikaa ja tekisi vähän vähemmän niitä pakko-juttuja. Riippumatta millaiseksi on elämänsä järjestänyt. Tai millaiseksi elämä on edetessään järjestäytynyt.

Mutta kyllähän minä jollakin tavalla kuitenkin olen tyytyväinen varsin täyteläiseen elämääni, vaikka hetkittäin vauhtia valitankin. Siihen että sitoumuksia on paljon vaikuttaa eniten ne omat valinnat. Miksi kaikkea mielenkiintoista on niin paljon?

Seuraavaksi yritän kuitenkin löytää tasapainon, että ehdin liikkumaan. Itse asiassa siellähän on loistava juoksukeli (mikäli taistelu lunta vastaan on aurahenkilöillä yhtään hallussa - tai aurahenkilöt tekevät töitä hurjana, mutta miten luonto siihen vastaa on aina yllätys). Terrieripoikakin saattaisi olla mielissään, jos pääsisikin juoksulenkille auratulla alustalla (suuret lumikerrokset bambin-jalkaiselle eivät ole se helpoin paikka edetä - puhun siis koirastani en todellakaan itsestäni).

Eli siis jälleen kerran teksti, jolla on alku ja loppu, mutta varsin vähän sanomaa siinä välissä - ainakaan uutta. Että kiirettä pitää ja itse olen kaiken tämän touhun ympärilleni haalinut erinäisiä valintoja vuosien varrella tekemällä.

Aurinkoa! Kohta on kevät!

tTM

Kenen on vastuu?

Syystä tahi toisesta seuraan tiiviisti yleistä terveyskeskustelua kaikilla areenoilla, joille satun eksymään. Vaikka runsaasti aikaa myös täällä blogimaailmassa viettävänä tiedän hyvin, että ihmiset kyllä tiedostavat varsin hyvin, missä vika piilee, kun on kertynyt ylipainoa tai muita elämäntapojen aiheuttamia ei-niin-toivottuja-seurauksia, mistä on pahimmillaan seurannut terveysvaikutuksia kuten vaikkapa kulumia, liikuntaelinten sairauksia, sydän- ja verisuonisairauksia, jne.

Mutta yllättävän usein törmää myös monenlaisiin selityksiin siitä, miten tähän on tultu ja se-ja-se taho on jättänyt leiviskänsä hoitamatta, kun tässä ollaan. Ne, joilla tilanne on parempi, ovat yksinkertaisesti parempi osaisia ja heille on jokin taho (tai jopa kohtalo) antanut jotain (paremmat kortit), millä hoikkana (lue: terveenä) pysyminen on vaan helpompaa.

Kukaan normaalipainoisista/hoikista ystävistäni ei syö holtittomasti, ei ole harrastamatta jonkinasteista (edes hyöty-) liikuntaa! Kyllä he herkuttelevat ja kyllä syövät myös epäterveellisesti, mutta kuitenkin kohtuudella ja harvoin. Tämä vaan on taivaan tosi. Näin ainakin minun kaveripiirissäni.

Itse tykkään kovasti tästä viime aikaisesta (ainakin minun näkemykseni perusteella kovasti viime aikoina vahvistuneesta) ajattelusta useiden sairauksien ehkäisyssä: Vastuutetaan ihmistä itseään tekemään oikeita valintoja. Tietoa pitää olla kaiken kansan saatavilla, mutta päätöksenhän tekee loppujen lopuksi jokainen meistä itse. Siinä ei paljon kukkatätien saarnat auta!

Minä en syytä ketään muuta kuin itseäni siitä missä tänään olen. Toki voin syyttää kotikotini ruokailutottumuksia (jotka olivat itse asiassa todella terveelliset näin jälkikäteen ajatellen - koti- ja lähiruokaa aina, paljon vihanneksia) ja tapaa palkita herkuilla, mutta se olisi suhteellisen lyhytnäköistä, koska muutin omilleni painoindeksini ollessa normaalipainon alarajoilla... Eli kyllä olen ihan itse lihani kerännyt.

Mutta hienoa tässä on, että se jolla on vastuuta, sillä on myös valtaa! Valta tehdä itseään koskevia valintoja. Esimerkin mainitakseni.

tTM vastuuntuntoisena

Mielenrauhaa

Paljon puhetta. Vähän tekoja. Mutta millä näitä nyt mitataan?

Nyt on ollut tekemistä siinä, että pysyy liikkeessä, vaikka vauhtia on ollut liikaakin. Tai tapahtumia. Eikä tarpeeksi aikaa käsitellä niitä asioita, jotka käsittelyä vaatisi. Joskus vaan mikään aika ei riitä. Pulssi on sata levossakin. Noin kuvainnollisesti.

Onnistumista olen kiitollinen. Kyllä niitäkin on. Mutta tuntuu, että tarvitsisin tähän rinnalle ihan kokonaan oman erillisen ajan, jossa voisin keskittyä itseeni ja elämän hallintaan. Ehkä nyt ei ole oikea aika sitä edes haluta. Mutta hyvältä tuntuvat ne päivät, kun syön terveellisesti ja liikun. Sellainen tuntuu normaalilta.

Väännän itseäni tasapainoon. On ollut pakko kaivaa rentousharjoitukset esiin. Olen jopa tehnyt meditaatioharjoituksia. Minä, jonka on vaikea istua paikallaan ilman tekemistä... Pakko hetkittäin kääntyä sisäänpäin. Muuten tuntuu, että hajoaa sirusiksi avaruuteen.

Kyllä se jossain lähettyvillä on. Mielenrauha. Silloin kun olen itselleni hyvä, se on lähempänä.

Rakkautta!

tTM

Keskittymistä

Tulossa muutaman päivän työreissu. Yhteisiä pitkiä päivällisiä, koko päivän auki oleva buffet-ruokailu.

Hmm! Nyt pitää miettiä, otanko mukaan suunnitelman ja mielenmalttia vai joustovyötäröiset housut?

No eiköhän vastaus ole aika selvä! Mielenkiinnolla odotan noutopöydän salaatti ja kasvisvaihtoehtoja! Niin kuin on tullut kerrottua, olen ilmiömäinen kokki (NOT!!!), joten kaikki vaihtelu otetaan kiitollisena vastaan.

Urheilumahdollisuudet myöskin loistavat matkakohteessa! Jei. Mukaan sekä uimapuku että lenkkivarusteet! Koskaan aikaisemmin ei urheiluvarusteet ole lähteneet mukaan työmatkalle... No suurin osa matkoista onkin nopeita, kiivastahtisia pyrähdyksiä, mutta nyt ainakin yritän ujuttaa myös liikuntaa mukaan matkaan :)

Kaiken vuorovaikutuksen ja uuden tiedon keskellä lenkki auttaa aina jäsentämään asioita. Hmmm, juoksu <3

tTM

Tilinpäätöksen aika

Vuosi 2010 päättyy ja on tullut tilinpäätöksen aika. Vuosi sitten olin tullut siihen tilanteeseen, että muutos entiseen oli oman hyvinvointini (niin fyysisen kuin henkisenkin) vuoksi pakollinen. Selkein tavoitteeni oli päästä tiettyyn painoon tai ainakin selkeästi 25 bmi:n alapuolelle. Vuodesta 2010 piti tulla painolleni/ulkonäölleni käänteentekevä vuosi.

Ja niin siitä on tullutkin. Mutta tämä vuosi on muuttanut niin monia asioita, etten ikinä olisi voinut kuvitella. Olen saanut niin paljon sellaista, mitä en vuosi sitten tiennyt edes tarvitsevani. Ennen kaikkea olen oppinut itsestäni paljon. Olen oppinut, että jokainen on vastuussa omasta elämästään, tekemisistään ja onnestaan. En voi ladata omia toiveitani ympäristööni ja odottaa sitten valmista. Henkinenkin hyvinvointi lähtee vain ja ainoastaan minusta itsestäni.

Tämän vuoden painon pudotussaldoksi tulee 7,4 kg. (ihan hiljaa perfektionisti minussa kuiskaa, että olis kyllä ollut parempi, jos olisi esimerkiksi tasan 10... mutta vaiennan äänen, koska...) Oikeasti en kuitenkaan voi olla pettynyt, koska näitä numeroita paljon tärkeämpää saldoa voidaan rueta kokoamaan seuraavaan tapaan:

1. Liikunnasta on tullut ilo! Vaikka ajoittain on pakotettava itsensä liikkeelle kuitenkin suurimman osan aikaa salille kiiruhtaa liikunnan itsensä takia eikä sen takia, että painoa hallitakseen tai ulkonäköä muokatakseen sinne on mentävä (toki nämäkin motiivit tunnustan, mutta se hyvä olo, joka liikuntaa seuraa - sille vaan ei löydy vertaa ja se olo, mikä liikkumattomuutta seuraa...). Liikunnan lisääminen on tuonut tullessaan myös fyysisen suorituskyvyn kasvamisen, mikä tietysti ilahduttaa kovasti. En myöskään tunne olevani yhtä väsynyt kuin vuosi sitten syksyllä.
2. Kaikkien ongelmien äiti, suurin rakkauteni, Sokeri on jäänyt tänä vuonna paljon, paljon pienemmälle huomiolle kuin aikaisemmin! Ensin meinasin kirjoittaa, että sokerin käyttö on puolittunut, mutta kyllä se kuulkaa on enemmän. Entisessä elämässä käytin sokeria lähes päivittäin. Uudessa elämässä viikottain, joskus harvemminkin... Tämä on sellainen saavutus, joka kaiken kohtuuden nimessä pitäisi hakata kivitauluun. Te ette voi uskoa, millaista sokerin kanssa rietastelua elämäni on ollut! Tai miksi ette voisi, tottakai voitte. Sellaista se siis oli.
3. Kasvisten määrä (ja hedelmien ja marjojen) ruokavaliossa on lisääntynyt. En voisi enää kuvitella tekeväni/tarjoavani esimerkiksi pelkkä makaronilaatikkoa, ranskalaisia ja lihapullia, pastaa ja kastiketta... Kaikilla aterioilla kasvikset ovat tärkeä osa ruokailua. Ja salaatit! NOMS! Rapeita raikkaita salaatteja ei kyllä voita mikään. En ole mikään keittiövirtuoosi, mutta einesten poisjättäminen perheemme ruokavaliosta ei ole juurikaan lisännyt ruuanlaittoon käyttämääni aikaa! Kyllä laiska keinot keksii :)
4. En ole missään vaiheessa noudattanut selkeästi oikeaoppisesti mitään vähähiilarista ruokavaliota. Kuitenkin uskallan sanoa, että hiilihydraattien käyttö on vuoden takaista huomattavasti terveemmällä ja laadukkaammalla tasolla! Käytän enää vain kokojyvää silloin harvoin, kun syön esim leipää, riisiä tai pastaa.
5. Viimeiseksi jätin kohdan, jonka oikeasti olisi ehkä syytä olla ensimmäisenä. Tämän vuoden aikana olen oppinut (ainakin hetkittäin) arvostamaan myös itseäni. Olen saanut ilahtua kaikesta siitä, mihin pystyn niin fyysisesti kuin henkisesti. Olen oppinut tervettä itsekyyttä. Tämä itsensä arvostaminen heijastuu kaikille elämän alueille. Minun vain on helpompi ja parempi olla kuin vuosi sitten. Olen onnellisempi! (Onni ei ole seurausta vähenevästä painosta vaan itsensä tuntemisesta ja arvostamisesta!)

Kaikista näistä muutoksista olen niin onnellinen, että en todellakaan jaksa ja viitsi tuijottaa painolukua juuri nyt (läski mikä läski :)). Työtä jää vielä tehtäväksi ja tavoitteita saavutettavaksi tuleville vuosille. Yksi oppi tästä vuodesta (nyt tulee hirveitä kliseitä, mutta minä uskon näihin) on se, että tällainen projekti on elämänmuutos eikä kuuri. Tämä ei valmistu koskaan. Osatavoitteita saavutan ja niistä iloitsen jokaisesta valtavasti! Mutta ainakin minun mielikuvituksellani on helppo asettaa seuraavia tavoitteita :) Niistä lisää hieman myöhemmin.

Ostin muuten uuden juoksutakin. Oih, se on niin söpönen (ja ohut, ettei sillä voi juosta vielä pitkiin aikoihin :)). Niin ja yhden jumppapaidankin, jota olen kuolaillut pidemmän aikaa, mutta nyt se sitten olikin jo alessa ja lähti mukaan! Vielä kun ehtisi treenaamaan niin olisi kiva. Joulun aika meni aikalailla lonkkaa vetäessä. Ulkoiltua on tullut hyvin, mutta salille en ole ehtinyt. Herkuteltukin on, mutta kaiken kaikkiaan kohtuus oli yllättävän hyvin mukana tämän vuoden joulupöydässä.

Nyt rennosti vuotta vaihtamaan!

Tervetuloa Uusi Terveellinen Vuosi 2011!

...saa palkkansa

Eilen todella reipastahtinen zumba. Ketään ei säästetty. Ikkunat huurtuivat salissa, joka oli tupaten täynnä. Pimeässä vedettiin kuin viimeistä päivää. Siis ihanaa.

Treenaaminen ilman välipäiviä tai (vuosi ilman?) lihasten huoltoa kostautuikin sitten välittömästi. Hyvä kun pääsin sängystä aamulla ylös. Jälleen kerran tyhmästä päästä kärsii koko ruumis - kirjaimellisesti. Tuntee itsensä niin typeräksi, kun kuntoilun jälkiä pitää rueta korjaamaan lihasrelaksanteilla ja kipulääkkeillä... tyhmä mikä tyhmä! Normaali treeneistä ei ole tingitty ja lumessa on koiran kanssa kahlattu tuntikausia. Pohkeet jo antaa periksi, mutta pakaralihakset ja alaselkä huutaa hallelujaa siihen malliin, että portaita on turha tänään alas juosta. Menee kävelyksi. Ylöspäin pääsee hyvin!

Kaikkein surullisinta tässä on, että mitään en taatusti taaskaan oppinut. Selailen liikuntakeskuksen sivuja ja laitan tekstiviestiä lenkkikavereille. Jos vaikka kaivaisi sen venyttely-cd:n kaapista pölyä keräämästä ja tempaisisi tehdä sen illalla. Jos vaikka tekisi itselleen samanlaisen haasteen kuin Outi joku viikko sitten... Venyttelyhaasteen.

Voi kun tulisin tässä asiassa järkiini!

vähän kankeasti TM

Hallitsetko painoasi vai hallitseeko painosi sinua?

Uuden elämän-projektia aloittaessani aikas pitkälle elämääni ja puheenaiheitani hallitsi painonhallinta ja -pudotus ja laihduttaminen ja keinot ja... Tämä oli yksi syy miksi aloitin pitämään blogia. Oli pakko saada purkaa asiaa jonnekin, kun (Voitteko kuvitella???) kaikki maailman ihmiset eivät olleet halukkaita tai ainakaan halukkaita kuukaudesta toiseen jauhamaan mun Uuteen Elämään siirtymistä. Löytyipä tuttavapiiristäni ihmisiä, joiden kanssa en edes halunnut käydä asiaa läpi... Niinpä aloitin kaksoiselämän ja löysin vertaistukea anonyymistä virtuaalimaailmasta - ihanaa! Tämä maailma mahdollisti minulle todellisen heräämisen.

Vuosi on kohta kulunut noista hetkistä ja ainakin minulla itselläni on tunne, että olen siirtynyt (hitaasti mutta varmasti) kohti painon hallintaa aikaisemman pakkomielteen omaisen vaa'alla poukkoilun ja fraasien hokemisen sijaan. Oikeasti (ainakin hetkittäin) voin sanoa vaikkapa "ei kiitos" herkuille ja huomaan, että se tulee ihan selkärangasta, refleksinä eikä tietoisesti pakotettuna keinona. Nyt tiedostan ihan tietoisella tasolla, että se hetken huuma, joka suklaasta koituu suussa, ei tuo mitään pysyvää hyvää. Ei se vaan tuo.

Nykyään minulle tulee helposti huono olo irtokarkeista (siis ihan kohtuullisistakin määristä) ja aikaisemmin ruokakolmioni kanta oli sentään täytetty irtokarkeilla. Saatoin siis syödä irtokarkkeja PÄIVITTÄIN. Nyt en muista, milloin viimeksi! Tämä kyllä herättää ajattelemaan, että kuinka huono olo minulla on ennen ollut ja olen oikeasti luullut, että se on normaali olo! Kaikkea sitä voi itselleen tehdä.

Älkää ymmärtäkö väärin. Kyllä minä välillä syön herkkujakin. Mutta määrät ovat vain niin paljon pienempiä kuin ennen. Enkä ehkä kuitenkaan niitä pysty kokonaan hylkäämään koskaan, mutta olen vihdoin sisäistänyt sen, että vähemmälläkin pärjää. Ja löytänyt vaihtoehtoja.

Uusin villitykseni on marja-hedelmä-smoothiet. Niitähän saa kätevästi kaupasta valmiina, mutta törkeään hintaan, joten päätin kokeilla tehdä sellaisen kotona... (No niin ne joilla oli vielä jotain harhakuvitelmia minun ruuanlaittotaidoistani tai kekseliäisyydestäni keittiössä, havahtuivat juuri todellisuuteen) ja eilisiltainen herkku oli kyllä lähes täydellistä :) Eihän tämäkään kaloriton vaihtoehto ole, mutta kas paljon terveellisempi verrattuna suklaajäätelöön:

Tehosekoittimeen/sauvasurvimella:

1/2 banaani, loraus appelsiinimehua (lihoineen), muutama vadelma, jokunen mansikka. Loistava herkullinen lasillinen. Vähän jäädyttäenhän se olisikin sitten jo sorbettia. Jopa minä, joka en ruuanlaitosta mitään ymmärrä, tiedän, että tähänhän voisi sekoittaa mitä vain... :) Noita meillä vaan sattui olemaan kotona! Nams.

Mukavaa torstaipäivää! Tänään tiedossa zumbaa.

tTM