Hei, hei, mitä kuuluu?

Vuoden vaihde on aina se aika, kun tekee mieli katsoa taaksepäin ja eteenpäin. Onhan tuota matkanvarrella syytä tehdä muutenkin, mutta jonkinlainen listaus vuoden vaihteessa on kuitenkin paikallaan. Enpä malta olla tulematta tänne ajatuksiani kirjaamaan. Mikäli kukaan ei tänne enää löydä, onpahan itselle muistona niin kauan kuin aikaa kuluu tarpeeksi ja blogi katoaa sähköiseen avaruuteen bloggerin toimesta.

kuva runner's high:n facebooksivuilta

Vuosi 2012 ei ollut mikään onnistumisten jatkuva ketju, mutta ei onneksi niin kamala ja monella tavalla lamaannuttava kuin edeltäjänsä. Vuoden vaihtuessa olin painoni puolesta hyvinkin lähellä tavoitetta. Tämän vuoden aikana siitä on lipsuttu. Osin sen vuoksi, että ei ole ollut minkäänlaisia voimavaroja minkään valtakunnan tsemppauksiin ja toisekseen siksi, että ostin masentavan ja tylyn vaa'an, joka söi viimeisetkin kiinnostukset koko punnitsemiseen. Eli ei mitään kunnon syytä. 

Olen kuitenkin juossut läpi vuoden. Mikä on ihana ja hieno asia. Minulle. Olen loppuvuodesta tutustunut joogaan, mikä on ollut ihanaa! Pilateksesta on tullut osa elämää. Selkäni on kivuton.

Heinäkuussa sain ihan totaalisesti tarpeekseni Elixian jäsenyydestä. Hinta tuntui kohtuuttomalta. Palvelut joustamattomilta. Tänään 1.1.2013 liityin takaisin jäseneksi. Juu, menetin muutaman euroa kuukausihinnassa tällä irtiotolla, mutta se oli tarpeellinen breikki. Joskus arvon vain ymmärtää, vasta silloin kun sen menettää. En edes pystynyt olemaan koko aikaa ilman kuntokeskusta. Tein syrjähypyn ja lähdin samantien pois. Salietiketissä oli toivomisen varaa. 

(Ihan pakko urputtaa tästä aiheesta sen verran, että tunnille ei saa tulla kesken!!! Se on ihan alkeellista kohteliaisuutta muita treenaajia ja ohjaajaa kohtaan! Ihan pöyristyttävää, kun aamun pitkän joogan alkurentoutuksen aikana tullaan - 10 minuuttia!!!! - myöhässä tunnille ja huokaillaan, että "onpa täällä ahdasta, mä kyllä olin varannut tunnin jo viime viikolla". Tsiisus! Jos olit varannut jo viime viikolla, luulis ehtivän tunnille ajoissa... Mutta siis muuten hyvässä hengessä toki mennään. Rauhaa ja rakkautta vuoteen 2013 ja sillee)

Olin viime vuonna 1.1. salilla. Tänä vuonna myös. Sehän on melkein perinne! Kertoohan se jotain mun urheilullisesta elämäntavasta (tai sosiaalisesta elämästä!?). Mutta kyllä oli voittajaolo tänäänkin, kun kävelin kotiin sohjon halki hyvän treenin tehneenä. Oli kuin olisi kotiinsa tullut! Tuttua, hyvää, toimivaa! Olkapäissä sirisee ja käsivarsissa tuntuu. Nam!

Kun lopetin blogin kirjoittamisen tänä syksynä, olin tosi väsynyt. Viime vuosi oli työasioissa erittäin haastava. Vaihdoin työpaikkaa, eikä valinnan tekeminen kahden hyvän välillä ollut helppoa. Vieläkin ikävä myös entistä, mutta onneksi olemme tiiviisti tekemisissä edelleen, vaikkakaan ei nyt jokapäiväisellä tasolla. Uusi työ vaati monenlaista panosta ja syksyn haasteet olivat kovat. Jotain kuitenkin saavutettu jo nyt. Ehkä jonkinlainen tasapaino myös työelämään. Ja vaikka mitään lopullista tasapainoa ei olekaan, pää kylmänä eteenpäin menen.

Syksy toi terveydellisiä haasteita myös perheeseen ja tyylilleni uskollisesti murehdin melko tavalla (mikä vei voimia ja energiaa) enkä suinkaan vähiten sitä, mitä nämä terveydelliset haasteet tarkoittavat käytännössä meidän arjen pyörimiselle. Että niinku mitä mä joudun tekemään, mitä ennen pystyi delegoimaan eteenpäin. Mutta hiljalleen niistäkin päästään eteenpäin ja tällä hetkellä arki taas rullaa entiseen malliin.

Mutta se minkä oikeastaan halusin palata kertomaan on, että kerta kaikkiaan jotain hyvää on tapahtunut. Liikkuminen on elämäntapa ja olen siitä onnellinen. Treenikavereita löytyy ja elämässä on ihania ihmisiä muutenkin. Samanhenkisiä ja sitten niitä ihan erilaisia ja hyviä sellaisena - kummatkin! Tänään salilla tajusin, etten tippaakaan häpeä tai ahdistu vartalostani (tilanne todennäköisesti muuttuisi radikaalisti sovituskopissa vähissä vaatteissa), mikä on aika ennen kuulumatonta ja todella positiivista kehtiystä kohdallani. Juu olen lyhyt ja pyylevä, mutta mitä sitten. Treeni kulki hyvin. Henkinen hyvinvointi uusi jäsenkortti taskussa nousi monta pykälää. Muutenkin on mukavaa olla olemassa! Omaan napaan tuijottaminen (kirjaimellisesti) ei tilannettani mitenkään paranna.

Laitetaan hyvä kiertämään. Uskon vahvasti siihen, että positiivisuus synnyttää positiivisuutta. Hymyillen melkein mikä vain on helpompaa (tai musiikin tahtiin - toteaa yksi ystävistäni tällaiseen kommenttiin aina). Lopetetaan pelkääminen. Tavoitellaan tähtiä.

Upeaa, liikunnallista vuotta 2013

toivottaa
TM, alive and kicking

Itsehillinnästä

Ihana viikonloppu! Hyvä syy juhlia. Ihania ihmisiä: sukulaisia ja ystäviä. 

Ei mennyt kuin Strömsössä. Noin niinkuin syömisten puolesta, mutta henkinen hyvinvointi lisääntyi läheisten kanssa möllöttäessä monta pykälää!

Joskus sekin on ihan hyvä. Joskus sekin on ihan tarpeeksi.

Ei tule loistopudotusta tälle viikolle. Ei se mitään. On naurettu vatsalihaksia kipeäksi. Parannettu maailmaa. Jaettu kokemuksia. Nautittu useammasta sukupolvesta.

Liikunta on ollut lähinnä edestakaisin kävelemistä sisällä siivoillessa, juhlia järjestäessä ja jälkiä siivotessa. Vähän 10 kg punnuksen kanniskelua, koirakävelyä ja ponien lajittelua, mutta ei mitään todellista. Ei "oikeaa liikuntaa".

Mutta edessä on uusi viikko, uusi kaupunki, uudet lenkkipolut. Lepo on hyväksi. Välillä. Se on ohi nyt ja vilkutetaan hyvästiksi sokerille ja lähdetään tästä kohti sokeritonta jaksoa hölkötellen. Kuinka pitkä se on en vielä tiedä. Viikko alkajaisiksi. Sitten olen valmis sanomaan miten siitä jatketaan.

Hymy on korvissa. Iloinen perheestään, iloinen ystävistään! Kiitos että olette! Elämä on hyvä juuri nyt.

(Kiire viikko edessä, joten saatan olla jossain vaiheessa viikkoa eri mieltä :))

tTM

Muutama

Numerot eivät minua määritä. 

Loppukesästä surua tuottaneet valkeat farkut siirsin poistettavien kasaan. Vielä kerran päätin kokeilla niitä ennen luopumista ja ne suhativat helposti jalkaan. Jotain tapahtuu. Tekemistä jäljelläkin. Vaikka kuinka paljon! Huomasin mm olevani surkea punnertaja!

Tänään ensimmäistä kertaa jätin lenkin sään takia väliin. En muista milloin edellisen kerran. Aina on löytynyt sopiva kohta mennä. Tänään sataa kaatamalla. En halua kastua korviani myöden ja sateen pitävissä vaatteissa on liian kuuma juosta. Luovutin ja olin siitä surullinen. 

En siksi, että mitenkään siitä syyllisyyttä tuntisin vaan koska halusin niin kovasti juosta!

Painin sitten kahvakuulan kanssa reippaan 20 minuuttia - itseni kunnolla hikeen. Sitten kaikki keskikehoa varten saamani ohjeet fyssarilta läpi. Sitten lankkua, vatsarutistuksia, punnerruksia ja ojentajia... Vieläkin tekee mieli juoksemaan. Pakko palata varmaan kuulan ääreen. Se ottaa kyllä turhat luulot pois. Ennemmin tai myöhemmin.

Olen iloinen ja onnellinen. Hiestä. Jalkaan mahtuvista farkuista. Juoksuhaluista. Liikunnan kaipauksesta. Rakkaudesta. Itseen ja tähän mitä tänään pystyn tekemään, mitä uskoin, etten. Tottakai eteenpäin pääsemiseen tarvitaan paljon harjoitusta ja toistoja, mutta eniten tarvitaan uskoa.

 Ennen usein ajattelin, ettei kannata, etten pysty.

Tänään ajattelen no, miksei. Ainakin voin kokeilla. Yllättyä ja ylittää itseni ja odotukseni.

Uskomattomasti palkitsee ne pienet asiat, joita eteen tulee. Perjantaina helppo vitonen asfaltilla ja selkä ei ollut millänsäkään. Sanoinko jo niistä valkoisista farkuista? :P Napakkana ostetun hupparin löystyminen. Helpot ja järkevät päivät. Haasteellisten päivien voittaminen.

Lenkin mittaisia taukoja syyssateeseen toivoen,

TM hyvällä tuulella

Puolimaratoni! (pyörällä)

Viikonloppukylässä Siskon luona. Molempien haaveena ollut pitkään spinningmaratoni ja kun sellainen sattumalta yhteiseen viikonloppuun osui, oli sinne päästävä! Ihan puhdasta onnea. Voiko lauantai-päivän paremmin aloittaa kuin täyteen ahdetussa spinningsalissa samanhenkisten kanssa hikoilemalla? Voiko? 

Tottakai, ilman muuta ohjelmaa päivään oli tungettu niin paljon, että koko maratoniin ei ollut aikaa, vaikkakin pyörästä luopuminen oli vaikeimpia luopumisia elämässäni... Olisin niin halunnut jatkaa, mutta oli jo riennettävä seuraaviin rientoihin. Yhteensä poljettiin 1t 40 min. Ihanaa! Varmasti olisi mennyt koko kolme tuntiakin. Mutta puolimaratoni tuli poljettua ja kevyesti meni, vaikka sykkeet välillä kävi ihan reippaissa lukemissa. Hieno laji tuo sisäpyöräilykin!

Taas tuli hinku liittyä johonkin kuntosaliketjuun (no ei oikeastaan muihin kuin siihen vihreään, josta erosinkin) jäseneksi, missä saisi polkea aina halutessaan, mutta ainakaan vielä en sellaista ratkaisua tee. Kyllähän täällä polkemaan ilman jäsenyyttäkin pääsee sitten kun oikein mieli rupeaa tekemään!

Päivän ohjelmasta voin kertoa myös sen, että makasin hierojan pöydällä kaksi tuntia... Miten tätä aihetta nyt sitten lähestyisi? Kivaa ei ollut kummallakaan, mutta ei sietämätöntäkään (kummallakaan olettaisin). Jalat olivat yllättävän hyvät ja auki. Todellisena ongelmana kuitenkin pakarat ja alaselkä... Ai kato! Onpa yllätys! Odottakaa mä etsin yllättyneen ilmeeni.

Siis varmasti ongelmakohta paikallistuu tohon alaselän tienoille, koska olen sitä oppinut varomaan myös liikaa, joten olen "maltillinen" venyttelyissäkin. Se turha varominen ja pelkääminen käskettiin nyt lopettaa ja aloittaa kunnollinen venyttely. Toinen ongelma oli tuo lapojen väli (no ei kyllä pätkääkään yllätä sekään).

Minulla on läheiset välit tämän hierojani kanssa, joten sain melko suorasukaista palautetta. Uskokin meinasi todella taitavalla hierojallani loppua kanssani, mutta sain tiukat ukaasit hierotuttaa itseni parin viikon sisään uudelleen - etenkin nuo ongelmapaikat. Yritän nyt terästäytyä ja varata huomenna ajan hierojalle mahdollisimman pian (mikä todennäköisesti tarkoittaa ainakin sitä, että se menee parin viikon päähän - saapahan nähdä). Nyt onkin etenkin lapojen väli hellänä, kun tunto on palannut tuolle jumissa olleelle alueelle.

Sitten kelaus vuorokausi taaksepäin:

Perjantaina juoksin aamulla letkeän aamulenkin metsässä koiran kanssa, mutta iltasella Sisko vaati pyysi kauniisti, että juostaisiin pikkulenkki harjoitellen sitä hidasta juoksua (jota siis kävin juoksukoulussa opettelemassa :)). Juostiin vielä vitonen iltapimeällä. Hyvin kulki ja kivaa oli Syskosen kanssa juosta, mutta se mikä pitää lenkistä kertoa on, että näimme lenkillä hillittömän kokoisen Pöllön! Mä olen vakuuttunut, että se oli huuhkaja ("korvat" oli! ja koko oli järjetön). Sisko saattaa väittää muuta, mutta älkää uskoko sitä!

Mikä taas tekee tarinasta kertomisen arvoisen on se seikka, että en juurikaan arvosta mitään lentävää olentoa, joten toimin niin kuin kunnon sankarit tekevät ja vedin pikkusiskon ihmiskilveksi minun ja Pöllön väliin, kun lähestyimme siis edelleen hölkäten elävää, joka seisoi tien vieressä ja tuijotti meitä. Sisko yritti lohduttaa minua, että se on kissa ja hetken toivoinkin, että olisi, mutta sitten Pöllö nousi valtaville siivilleen ja katosi yöhön. Että semmoinen kissa... Mutta ei pöllömpi lenkki kuitenkaan ja tällainen luontokohtaaminen mustassa syksy-yössä oli itse asiassa aika metka (onneksi oli Sisko turvana).

Kauniita Unia ja nukkukaa hyvin! Lähdetään katsomaan mitä uusi viikko meille tuo!

tTM

Positiivikko

Positiivisuus on hyvä asia (paitsi vaa'alla eikä minun tapauksessani myöskään raskaustestissä olisi...). Välillä se on väkisin puristettua, harvemmin kuitenkaan päälle liimattua.

Mutta ilman sitä, että välillä harmainakin hetkinä olen kouristuksen omaisesti takertunut positiiviseen, en elämästäni tai tästä uuden elämän projektistani olisi selvinnyt. En minä toki koko ajan täällä hurraata huuda enkä tauotta hymyile, mutta itsesäälissä ja hatutuksessa kieriskelyn jaksot eivät minulla pitkiä ole (siis noin vartin mittaisia tai jotain). Eikä minulla ole sellaiseen oikein aikaakaan.

Uskoisin, että lapsen uskollani ja jääräpäisyydellä olen ylittänyt aika monta estettä. Aina asiat järjestyvät. Jotenkin. Tai sitten tulee vielä suurempi vastoinkäyminen, joka pudottaa perspektiivin kohdalleen... 

Minulle sanottiin, että en enää tule juoksemaan ja juoksen silti. Minähän en mitään usko ennen kuin kokeilen itse! (Toki kiitos osin tästä kuuluu kanssakulkijoille, vertaistuelle ja hyvällä fysioterapeutille) Voisin lisätä muun elämän puolelta tähän esimerkkejä, mutta ne ei nyt tähän aiheeseen taas liity mitenkään, joten annetaan olla.

Se mihin vahvasti uskon on, että mitkään saavutukset millään elämän alueella eivät tule ilman kovaa työtä. Elämä ei ole meille mitään velkaa. Itse se on tehtävä/sen saa tehdä sellaiseksi kuin haluaa. Niillä, jotka meidän silmissä näyttävät jollakin elämän alueella olevan kovin onnekkaita, on omat murheensa (kateus on maailman turhin asia) ja lisäksi me emme oikeasti tiedä, kuinka paljon he tekevät työtä menestyksensä eteen. Useimmat tuntemani ja ihailemani ihmiset todella paljon!

Ja onhan se sata kertaa sanottu, että kilpailua ei saa käydä muuta kuin itseään vastaan! Suorituksia saa verrata vain omaan (entiseen) itseensä. Silloin oikeasti näkee, kuinka kauas on tullut.

Tiedän, että positiivisuus ei kaikissa kansanryhmissä aiheuta ihastusta. Yltiöpositiiviset ihmiset nostavat osalla karvat pystyyn. En hae nyt tällä mitään Jihuu-meininkiä heti kun aamulla saa silmänsä auki vaan enemmän sellaista Antaa-tulla-asennetta elämää kohtaan. Vanha kliseehän sanoo, että Jokainen päivä ei ole hyvä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää.

Positiivinen elämänasenne kunniaan! Siitä saa ihan varmasti enemmän voimaa kuin etukäteen murehtimisesta (mistä en suinkaan ole vapaa!).

Olo on kevyempi, fiilis vahvempi. En projektissani siellä, missä jo kuvittelin olevani tai haluaisin olla, mutta kuitenkin tullut piiiiitkän matkan siitä, mistä lähdettiin. Ja eteenpäin mennään!

t positiivisesti varautunut TM

Metsään meni

Nimittäin TM. Aamulla. 

Ei sitä turhaan hehkuteta liikunnasta tulevaa hyvää oloa! En tiedä tuleeko mistään niin voittajaoloa kuin aamuisesta metsästä. Liukastellen kallioilla ja juurien yli hyppien etenin 40 min ja palasin hymyillen ihmisten ilmoille! Voi Onnea!

Olen jo pariin otteeseen tunnustanut, että olen onneton suunnistaja ja toivoton eräihminen, joten kiersin tutun metsäreitin kahteen kertaan (seuraavalla kerralla kolmesti!). Ihan loistavaa jyrkkiä nousuja ja yhtä jyrkkiä laskuja, mutta metsässä ne ei tunnu yhtään miltään. Lisäksi tämä syksyinen raikas ilma helpottaa juoksua kesän helteisiin (joita ei vaivaksi asti kyllä viime kesänä ollut...) verrattuna. 

. 

Loistolenkki. Tosiaan toipuminen megapitkästä flunssasta takana, joten pidin vielä pientä sordiinoa yllä juoksun suhteen, mutta seuraavalla kerralla uskaltaa jo pidentää lenkkiä ja lisätä vauhtia. Lenkin päälle kahvakuulalla vähän lihastreeniä ja maltoinpa jopa venytelläkin... Aika hyvä paketti! Fiilis huipussaan - ihanaa olla terve!

Eikä kuntokaan ollut mihinkään hävinnyt melkein puolentoista viikon sairastamisella. Hyvähyvä! Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavaa lenkkiä odotellessa...

Arki vetää juuri nyt moneen suuntaan niin kuin aina näin syksyisin ennen kuin palapelin työstä, koulusta ja harrastuksista saa rakennettua toimivaksi, mutta onneksi on näitä totaalisia irtiottoja. Minä ja metsä (ja ai niin koira, joka tosin juoksee vapaana mukana niin, ettei siihenkään tarvitse juuri huomiota kiinnittää).

Voimaannuttava kokemus. Hetken vapaus. Ruokailu tasapainossa. Juuri nyt. Enempää en lupaakaan. Hetken kerrallaan vaan.

tTM, onnellinen

Teräsnaisen paluu...

Virhearvointeja sattuu. Tulee eteen tilanteita, joissa tuntuu, että paras palkinto olisi jotain hyvää, sokerista, edes jotain...

Eihän niistä ylpeä voi olla, mutta jotain tuossa typerässä prosessissa on, josta voi olla ylpeä:

Yhtä varmasti kun kovan takaiskun kohdatessa regression vallassa käsi ojentuu kohti sokeria, yhtä automaattisesti tulee huono olo korjausliike! Se että korjausliike ei vaadi keskittymistä (no tietysti jonkun verran...) eikä asiaan tarttumista vaan ajatuksen tasolla se on enemmän sellainen "p**ka reissu mutta tulipahan tehtyä ja nyt sitten asiaan"-tyyppinen tilanne. Se että normaali on tämä ja se toinen on poikkeus - joitakin vuosia sitten melkein vois sanoa, että asia oli jokseenkin toisinpäin...

Sairaus väistyy, vaikka tosi tiukassa olikin. Olen jo aloitellut kävelylenkit, venyttelyt ja nyt vähitellen juoksu.  Hirviä hinku onkin ollut, mutta järki kyllä on kertonut, että ei vielä... Mutta tänään koittaa se päivä ja viimeisen enterin painettuani lähden pihalle, rantaan ja juoksen jonkinmoisen lenkuran. Vielä en matkaa osaa sanoa - viisi tuntuu vähältä ja kymppi paljolta, mutta liikkeellä sitten näkee, miten sairastaminen on voimia kaikkiaan vienyt ja sen mukaan määräytyy matka.

Elämän tasoittuessa tavoitteeni viikkotasolla on kolme juoksulenkkiä (pari matalan sykkeen jolkottelua ja yksi kunnon revittely) ja kolme lihaskuntoa (kahvakuulaa, vapaita painoja). Sinne tänne väliin sitten huoltavaa; venyttelyä, pilatesta, joogaa. Näillä mennään. Ai niin ja tietysti koiralenkit päälle, mutta niitä en nyt laske tähän...

Näillä on menty itse asiassa jo pitkään, mutta kunhan tässä itseäni muistuttelen. Jos tulee paljon pyöräiltyä, uitua, jne niin se mistä fuskaan on tuo lihaskunto ja ei todellakaan pitäisi!!! Kyllä lihaskunnosta kiittää juostessa ja kyllä tätä kiinteytettävääkin riittää!

Mutta vaikkei se otsikkoni mukainen itsensä hyväksyminen aina loistakaan niin yritetään. Kohti hyvinvointia ja parempaa jaksamista nyt ainakin mennään! Ihanaa kun taas pääsee liikkumaan. Tunnen olevani niin paljon enemmän minä, kun saan hikoilla ja punoittaa!

Syksyn myötä juoksuvarusteet muuttuu. Positiivista tässä on se, että sen myötä taskut lisääntyy. Puhelimen (sports trackerin) saa kätsästi taskuun (eikä hölsky) käsivarsipannassa sain hikoilla ihan riittävästi. Ja avaimet ja muut... Ihan parhaita juoksukelejä on (mun mielestä) tarjolla juuri nyt. Sopivan kirpeitä, mutta ei vielä kylmiä.

Mä lähden nyt lenkille! Nähdään lenkkipolulla!

Ah! Sitten vielä: jos käytät Sports Trackeria niin minkälaisia ongelmia olet havainnut? Juoksevassa lähipiirissäni on herännyt epäilys lähinnä matkojen pituuden suhteen (sateliittien asento :)) ja myös nopeuksissa on jotain häikkää. Mitään millimetritiedettä tämä ei tarvitse olla, mutta jos juokset edellisen kympin ja saadakseen kympin täytyykin seuraavalla kerralla juosta 500 m lisää niin ärsyttäähän se...

nimimerkillä Ei-yhtään-laite-riippuvainen TM

Pääasia

Terveiset sängyn pohjalta - no ei. Vaikka pitäis.

On ollut niin t ä r k e i t ä työasioita, että olen pyörinyt töissä reippaasti kimppuuni käyneestä flunssasta huolimatta. Tästä palkintona minulla on pari päivää särkenyt päätä niin, että silmissä sumenee. Erilaisista lääkekokeista (joita siis teen itselleni) huolimatta kipua ei ole kokonaan saanut pois, mutta hiljenemään kuitenkin sen verran, että pystyy palaveeraamaan ja selittämään samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Hitaallahan sitä tietysti on. Typerää touhua!

Yhdestä asiasta sentään voin olla ylpeä. En ole liikkunut. Juoksemaan oli vielä päivä pari sitten hirviä kaipaus, mutta kyllä se päänsäryn myötä on karissut. Inhottava virus tämä. Vähäistä jalkojen venyttelyä lukuunottamatta en ole tehnyt mitään fyysistä muutamaan päivään. Eipä tällä päällä kyllä juostakaan. Kurkkukipu sentään hellittää, joten uskon taudin olevan menossa poispäin! Ja odottakaahan vaan. Levänneillä lihaksilla pyrähdetään lenkkipolulle heti kun mahdollista!

Jatkan tekstiä noin 8 tuntia myöhemmin eli vihdoin löytyi kaapista (selkäsärkyyn määrätty) särkylääke, joka katkaisi päänsäryn ja nyt elämä voittaa selvästi. Haaveilen jo kohta juoksevani. Sekin selkeä sairauden merkki, etten edes kaivannut juoksemaan! Enkä mene vielä tänäänkään, mutta kohta ehkä jo.

Vaikka harmittaakin sairastella on ihan paikallaan välillä hidastaa. Ehkä tarvitsin lepoa tässä kohti. Oli ihan hyväkin. Nyt tuntuu siltä, kun ei enää koske. Kipu jämähdyttää ajatukset ja tekee kaikesta hidasta. Kyllä ihminen vaan päätään tarvitsee hyvin voidakseen. Lamaannuttava pääkipu on kyllä yksi pahimmista, kun järkikään ei juokse.

Ihan viime aikoina olen alkanut pikkuhiljaa uudelleen haaveilemaan puolimaratonista. Viimeksi siitä vihjailin noin kaksi vuotta sitten ennen kuin selän hajoamisesta tiedettiin mitään. No, se oli oppi, joka piti maksaa, ei siitä enää enempää. Nyt kuitenkin juoksu on alkanut sujumaan. Koko ajan pidempiä matkoja, mutta ei toki vielä riittäviä, että puolikkaalle olisi mitään asiaa. Lisäksi juoksen melkein kokonaan pehmeällä alustalla: pururadalla tai rantoja kiertävällä hiekkaisella kävelytiellä. Että pitäis alkaa totuttaa selkää myös asfaltilla menoon, ettei ihan sokkina tulisi ja puutuisi koko selkä sitten, jos jossakin tapahtumassa jossainpäin kovemmalle alustalle joutuu.

Onneksi on pehmeitä reittejä ollut, että selkäni ja minä olemme päässeet uudelleen juoksemiseen kiinni! Voinnin kohentuessa into juoksemiseen vaan kasvaa. Kyllä tämä vielä tästä!

Tylsää kun flunssa katkaisi treenini, mutta enää en suistu tasapainosta sen vuoksi. Kohta juostaan taas. Ainakin saa lihakset levätä. Tavoitteet on kovemmat kuin pitkään aikaan ja intoa olisi. Heti kun uskallan laskea nenäliinapaketin ja teemukin käsistäni!

Pysykää terveenä!

tTM pääasia on että pää toimii

Vastustuskykyä ja vitamiineja

Oltiin viikonloppu reissun päällä ja kotikotona. Tuotiinkin sitten sellainen määrä marjoja kotiin, että pakastin on pullollaan - i h a n a a !!!

Smoothiet uppoaa koko perheeseen vähän eri variaatioina. Luonnonjugurtti ja rahka tarvitsevat jatkuvaa vaihtelua lisukkeisiinsa. Ja mitä superruokaa suomalaisetkin metsät ovat pullollaan. Nam!

Täytyy nyt sen verran myöntää, että itse poimin mustaherukat pensaasta (10 litraa), mutta kaikki muut kotimaiset metsämarjat oli minulle valmiiksi poimittuna. Hienoa. Kiitos! Eipä niitä noin lyhyessä ajassa olisi kukaan kerännytkään, kun tuli vähän rentouduttua ja mökkeiltyäkin. Ja niin kuin sanottu en juuri rentoudu metsässä (paitsi jos saan juosta ihan täysiä ja silloinkin pitää olla kaveri, joka tuo mut metsästä pois).

Marjamäärät tuntui paljolta, kun niitä pakastimeen pakkasin, mutta hyvin tiedän, että kaikki menee ja lisääkin joudutaan ostamaan talven aikana. En pysty kaikkia hedelmiä syömään, joten marjat täydentävät ruokavaliotani paremmin kuin hyvin.

Että voi ihminen tulla onnelliseksi ruuasta :)

Viikonloppuna juoksulenkki mökkimaisemassa ja vähän kahvakuulaa pihalla. Aika huippua :) Tänään vuorossa mäkilenkki taas Ihanan Juoksevan Ystäväni kanssa. Sisulla juostaan se kolme kertaa viikossa edelleen ja kyllä sitä keho kaipaakin! Lisäksi olen käynyt vesijuoksemassa 2-4 kertaa viikossa aamutuimaan ja muu liikkuminen sitten siihen päälle (lähinnä nyt pyöräillen työmatkoja ja koiralenkkejä) venyttelyä unohtamatta. Eipä sitä työssäkäyvä perheellinen nainen juuri enempää ehdi. Ainakaan minä. Paits ne kaksi ryhmätuntia viikossa, jonne on sosiaalinen pakko mennä.

Syksyn flunssakausi on pyörähtänyt reippaasti käyntiin. Itse olen vielä mokomalta välttynyt ja taistelen nyt marjat uusimpana aseenani kaikkia maailman pöpöjä vastaan. Katsotaan myöhemmin millä menestyksellä.

Nyt äkkiä keräämään suomalainen superfoodi talteen joka iikka! Siis itsekään en niitä itse kerännyt... mutta kannustaa toki voin! 

Aurinkoisia syyspäiviä, vaikkakin viikonloppuna oli selvästi vielä kesää ilmassa...

tTM syksyn ja kesän välitilasta

Vahvempi kuin odotinkaan

Selkäsäikähdyksen jälkeen hyviä juoksuja. 

Ensin kymppi ennätysaikaan 1 t 10 min... Aika on ennätyksellinen sikäli, että siinä on alussa 10 minuuttia kävelyä... Tajusin juurikin, että pystyn todennäköisesti juoksemaan 10 km tuntiin. Hyvinkin todennäköisesti. Ei nyt kuitenkaan ihan sata lasissa paahdettu. No, ei voi olla totta.

Ja on se.

Huimaa. Ja heti perään 5 km ajan parantaminen viidellä minuutilla. Sehän tarkoittaa minuuttia joka kilometrille.

Sanattomaksi vetää.

Sanoinko minä, että suosittelen juoksukoulua. Että ne vaan tietää, mitä pitää tehdä!

Tietysti otan osan kunniasta myös itselleni. Olen juossut koko kesän ja vihdoin se alkaa kantaa hedelmää. Olen säännöllisesti juossut koko kesän. Myös lomalla. Se on toisille arkea, minulle se on saavutus!

Kuinka monta kertaa olet nähnyt/lukenut yllä olevan tekstin? Perushuttua, kun motivaatiotekstejä lukee tai motivaatiokuvia katselee... Mutta (ihan) oikeasti en ole tajunnut, kuinka totta tuo on ennen kuin nyt. Olen liikkunut lähes koko elämäni ja jälkikäteen ymmärrän, että aikapitkälti mukavuusalueellani. Olen minä treenannut kovaakin välillä. Ollut hiessä ja väsynyt treenin jälkeen, jalat ovat tärisseet ja juomapullon nostaminen on ollut ponnistus, mutta kaikkensa antaminen on ihan muuta! Silloin poistutaan mukavuusalueelta. 

Kun itkun partaalla toteaa, ettei pysty enää tekemään mitään eikä tule selviämään edes kotiin treenipaikalta niin silloin tarvitaan se joku, joka sanoo, että "Okei, oot ihan hajalla. Ymmärrän. Sitten vedät vielä kolme mäkivetoa ihan täysillä!"

Olin varma, että kuolisin, että en vaan yksinkertaisesti pystyisi, mutta pystyin. Jokainen on oikeasti paljon vahvempi kuin ikinä osaa kuvitella - siis paljon vahvempi! Ihan reilusti vahvempi!

Sitä vaan niin kovasti haluaa olla armollinen itselleen. Ja se tie ei johda yhtään mihinkään. Ainakaan tuntuviin muutoksiin! Ainakin minun tapani olla armollinen on aivan liian ymmärtävä!

Syksyksi kääntyy. Juoksukelit vaan paranee. Nautin jokaisesta juoksulenkistä ja jo ajatuksesta, että voin juosta. Tämä on niin rakkautta. Mikäli joku päivä en voi juosta, odottaa vielä tuhat muuta lajia löytämistään!

Haasta tänään itsesi! Tee jotain enemmän kuin ennen tai edes uudella tavalla! Se kannattaa.

tTM tänään mäkitreeni

Venyy onnen varjossa

Juoksuonni täytti mieleni lauantaina. Miten helppoa ja hauskaa juoksu olikaan! Aikaa toki meni (enemmän kuin seuraavilla kerroilla), mutta tunne oli upea. 

Seuraavana yönä heräsin kolme kertaa siihen, että kääntyessä selkää vihlaisi kuin pahimpina aikoina... Mitä hittoa? En ole tilannut! En todella ole. 

Seuraavana aamuna nousin sängystä kuin vuosi sitten ja varovasti venytellen sain selän auki päivän aikana. Ihan käsittämätöntä. Olihan nyt esimerkiksi juoksukoulutreenit paljon rankempia kuin tuo hyväntuulinen jolkottelu. Ehkä se oli selkäni mielestä niin puuduttavan tylsää, ettei se yksinkertaisesti jaksanut.

Venyttelin ja kävelin koko viikonlopun. Sen jälkeen googlasin työpaikkani vieressä olevan uimahallin ja se aukesi juuri kreivin aikaan kesätauoltaan, joten pääsin maanantaina vesijuoksemaan (ja tiistaina myös). Vesijuoksullahan minä selän puolitoista vuotta sitten kuntoutin. Sillä kai se kuntoutuu nytkin. Tai mitä kai? Tottakai kuntoutuu. Ja miten hauskalta ja hyvältä vesijuoksu tuntuikaan pitkästä aikaa! Vesi on armollista. Siellä ihminen on kevyt ja kiinteä.

Venyttely jatkuu. Selkä on koko ajan parempi. Keskiviikon mäkijuoksusta en ole valmis luopumaan. Lähden katsomaan, mitä selkä siitä sanoo. Tarvitsen sen, joten menen kokeilemaan. Jos menee mahdottomaksi (no eikä mene), voin tulla pois kävellen (uskoo ken tahtoo).

Ehkä selkä halusi vain painottaa venyttelyn tarpeellisuutta. Sitä kehon huoltoa, jota olen kyllä tolkuttanut, mutta en ehkä sittenkään tarpeeksi tehnyt. Tehokas muistutus oli. Nyt on to do-listalla ensimmäisenä!

Eli tarinan opetus on: Menkää täysillä, mutta olkaa varovaisia :)

t. Venyvä TM

(Juoksin muuten pitkän lenkin vanhemmilla kengilläni - niillä joissa ei ole pronaatiotukea, jotka eivät kyllä ole koskaan aiheuttaneet minkäänlaista tuntemusta polvissa, nilkoissa, selässä... missään, mutta tietysti voimme arvailla, mikä oli kenkien rooli - nekään eivät ole kuin reilun vuoden vanhat ja uusilla taas olen juossut vasta vajaa 100 km eli ajattelin, että vanhemmat olisivat hyvät pitkälle lenkille, mutta ehkä ei sittenkään)

Pitkä ja mäkinen tie

Kävin juoksemassa. Tietenkin. Yksi varvas sinne tai tänne. 

Varvas tuntui lenkillä, mutta ei kuitenkaan särkenyt, joten tulkitsen asian niin, että on ok juosta sillä. 

Vedettiinkin sitten oikein kunnon mäkitreeni. Armoa antamatta, jokainen mäki juosten (pari todella jyrkkää ALAmäkeä käveltiin polvien ja selän säästämiseksi - todennäköisesti hätävarjelun liioittelua). Lenkille tuli viitisen kilometriä pituutta, mutta korkeus erot on paljon huimemmat kuin tuosta lukemasta voisi päätellä. Hurjat. Ihanaa. Merenrantaa on nyt juostu tarpeeksi (ja juostaan toki jatkossakin). Tarvitaan vaihtelua myös.

Heti toinen mäkilenkki oli helpompi kuin ensimmäinen. Ei helppo, mutta helpompi. Siinä ei ollut mitään kaunista eikä sulavaa - enemmän hikeä, hengästymistä ja hervotonta naaman punotusta. Jos kehtaisi, noita mäkiä voisi juosta todella pienissä vaatteissa! Siinä tulee raikkaasta tuulesta huolimatta sikamaisen kuuma!

Rakastan muuten juoksukuvien juoksijoiden keskittyneitä ja kuitenkin tyhjiä ilmeitä. Flow-ilmettä. Tiedän tunteen.

Vieläkin hyvä olo eilisestä lenkistä. Vaikkei se suinkaan helppoa ollut niin silti jäi olo, että ihan kaikkea ei viety. Kohta voi alkaa haaveilemaan, että vetää kyseisen mäkitreenin kaksi kertaa putkeen... Hui ja tahtoo!

Jotain kehitystä on tapahtunut, kun jalat tuntuu siltä, että voisi tänään kipaista jonkun pienen kevyen hölköttelyn jo heti perään. Toukokuussa ensinnäkään en olisi jaksanut juosta kokonaan tuota lenkkiä ja toisekseen olisin potenut jalkoja pari päivää. Ihan varmasti.

Mitään ällistyttäviä muutoksia ei vaa'alla ole tapahtunut. Pientä kuitenkin. Pysyn liikkeellä. Keskityn hyviin asioihin: terveellsiin ruokavalintoihin, juoksukunnon kasvattamiseen ja kehonhuoltoon.

Stressi on tällä ajattelulla vähentynyt puoleen. Koko ajan ei itketä. Olen saanut nauttia onnistumisen tunteista. Tosin en ihan kokonaan ole harmoniassa universumin kanssa, sillä en voi olla ajattelematta, miten ihanaa juoksu olisikaan 5 kg vähemmän... "harteikkaana ja isoluisena"...

Kohta aukeaa duunin vieressä oleva uimahalli. Päiväohjelmaani tulee pyörällä taitettujen työmatkojen lisäksi aamu-uinti pari kolme kertaa viikossa. Hyvä suunnitelma, eikö totta? (Järkyttävänä anekdoottina kerrottakoon, että mun pyörä hajosi aamulla ja joudun nyt taittamaan toistaiseksi työmatkani jopolla... nöyryyttävää! Jopo ei sovellu kilpa-ajoon ollenkaan! Ja sitähän työmatkat ovat, eikö?)

Venyttely vahvasti ohjelmassa. Olen niin helpottunut varvasepisodin uusimmasta käänteestä, että alistun jopa kuuliaisesti venyttelemään. Hyvillä ajatuksilla positiivisuuteen keskittyen1

tTM

Osaan lentää

Tai ainakin se tuntui tänään lenkiltä siltä!

Arvatkaa montako huonoa lenkkiä olen juossut? Kuinka monta peräkkäin? Tai ainakaan välissä ei ole ollut huippuhyvää lenkkiä. Kuinka monta kertaa olen ajatellut, että juostuani kaikki nämä huonot lenkit täytyy pian tulla hyvä. Seuraavaksi. Tai että aina vain näitä huonoja... eikö ikinä tule sitä hyvää? 

Tullut loppujen lopuksi siihen tulokseen, että tämä ei vaan ole mun laji. Mutta olen juossut silti, koska jollain sairaalla tavalla se kuitenkin on niin öö... palkitsevaa. Sitä tietää tehneensä. Ja juoksu on aina näyttänyt, tuntunut lajilta, jonka halusin omakseni. Haluan olla juoksija! En anna periksi. En. Haluan lenkkeillä!

Oivalluksien (juoksukoulun tuella ja päätä seinään hakkaamalla) ja miljoonan huonon, raskaan lenkin jälkeen - tämä alkaa sujua. Siis oikeasti. Siis sillä tavalla, että vauhti on ihan reipas ja juoksu on kivaa! Jalat toimii, ilma kulkee ja matka taittuu. Viiden kilometrin peruslenkki on niin lyhyt, että on juostava täydentävää lenkkiä päälle, kun muuten tuntuu lenkki loppuvan ihan kesken. Aikaa ei kuitenkaan kulu kohtuuttomasti! Minä ehdin kyllä. Vaikka aamulla.

Oikeasti! Minä? 

Vielä tulee raskaita lenkkejä ja yksi mäkilenkki tässä jokunen aika sitten (ei niin kauankaan sitten) meinasi viedä uskon itseen ihan kokonaan, mutta kuitenkin hyviä lenkkejä on enemmän kuin ennen - enemmän kuin raskaita! Ihan huippua. Olen niin onnellinen, että voisin lentää! Minusta voi tulla juoksija. Minä voin joskus juosta tuskatta sen puolimaratonin, voisinko?

Tänään uskon, että voisin. Joskus.

Jos minä voin niin kuka tahansa voi. Oikeasti kuka tahansa. Lisäksi tämä matka (juoksijaksi :))) on ollut niin palkitseva, että tässä pian uskaltaa haaveilla jostain muustakin kuin juoksemisesta. Sepä vasta jotakin. En tosin vielä tiedä, mistä ryhtyisin haaveilemaan.

Ihana juoksu. Kevyt ja hyvä. Hiki lensi ja hengästytti, mutta oli vaan niin kivaa!

Toivon hyviä lenkkejä teille jokaiselle! Silloin kun on raskasta pitää vaan uskoa, että siellä ne odottaa kevyet juoksulenkit! Nam!

tTM

Hikilenkki

En tiedä, miten teillä, mutta täällä meillä on ollut viime päivät hieman hiostavaa. Aurinko pilkahtelee pilviharson läpi, mutta varjossakin lämmintä (sunnuntaina) sen kolmisen kymmentä... Eli kovin suuria ponnistuksia ei tarvita, kun hiki päässä jo ollaan.

Hesarissa oli hyvä kolumni heiaheiasta ja vastaavista nettipalveluista sekä siitä, mikä on urheilua ja mikä on jo ihmisen hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä liikehdintää ja missä kohti itsepetos astuu kuvaan. Niin samaa mieltä! - vaikka aktiivinen heiaheiassa olenkin, mutta en sinne kyllä koskaan mitään muuta kuin liikunta-liikunnat merkkaa. Mutta luonnollisesti tässäkin jokainen tavallaan! Minulla viikko tavoitteena on 8 tuntia liikuntaa (joka siis voi sisältää mm koiralenkkiä - jos vauhti on sen 6 km/t ja kesto yli puolituntia - tai työmatkapyöräilyn - koska matka sen verran pitkä, että käy urheilusta, mutta ei shoppailua, siivoamista tai muuta vielä arkisempaa, jota en itse liikunnaksi laske). Millaiset viikkotavoitteet teillä on? Ja mihin vedätte liikunnan rajat?

Arki harmittaa sen vuoksi, että loma olisi vielä maistunut. Ei kuitenkaan epäilytä, että liikuntarutiinit jotenkin kärsisi. Melkein olen luottavaisempi niiden suhteen kuin lomalla. Ainakin sitä on paremmin kotona ja tuttujen liikuntamahdollisuuksien ja välineiden äärellä enemmän kuin lomalla, jolloin spontaanit ihmiset saattavat olla missä vain. Ja ovatkin. Varvastossuissa keskellä metsää...

Olen periaatteessa itsekin naureskellut ihmisille, jotka hankkivat eri vaatteet joka lajiin ja koiran ulkoilutukseen omansa myös, mutta täytyy sanoa, että olisipa sunnuntain koiralenkki ollut kärsimystä ilman teknistä paitaa. Sää teki reippaasta kävelylenkistäkin heti kättelyssä hikilenkin. Voin vain kuvitella mikä olisi tilanne ollut reilun tunnin kävelyn jälkeen puuvillapaidassa.

Mutta en minä valita. Vähän vaan siitä, että helteet alkoivat vasta, kun minä lähdin töihin...

Ärsyttävää on, että itse mieluusti juoksisin vähän viileämmällä (tekosyitä - tiedän), joka melkein vaatisi näillä säillä juoksemista aamutuimaan. Jossain vaiheessa juoksin aamulenkkejä (ja lomalla useitakin, mutta se on lomalla tarkoittanut noin 9-10 aikaan juoksemista, joka ei taas tällä hetkellä ainakaan töissä onnistu), mutta nyt tuntuu kauhistukselta ajatus nousta vielä tuntia aikaisemmin kuin on ihan pakko.

Tosin tänä aamuna laitoin kellon soimaan kuudelta. Sammutin ja tallensin uuden herätysajan, puoli seitsemältä. Sängystä kömmin ylös noin 7:40 (ihan poikkeuksellista venymistä minulta - yleensä ponnahdan suhteellisen välittömästi ylös kellon soitua). Lisäksi vietin tehokkaan puolituntisen etsimällä työpaikan avaimia, koska en todellakaan meinannut tajuta, mihin olin ne ennen lomaa jemmannut...

Eli nyt aamuani tarkastellen pienellä toiminnan tehostamisella saatettaisiin todellakin saada tilaa ohjelmassa myös raittiissa aamuilmassa juoksulle...

t sisulla arkeen kiinnittyvä TM

Hyvä viikko, parempi elämä

Hämmennys omasta velttoudesta (suhteellinen käsite, kuitenkin osittain kirjaimellisesti tulkittava...) on vaihtunut tällä viikolla selkeyteen ja siihen, minkä kuitenkin osaan. Jos vaan haluan. Ja minä haluan.

Tällä viikolla on tullut liikuttua kiitettävästi. Koiran takia olen lähes päivittäin liikkeellä. Kävely on hyvää palauttavaa liikuntaa. Kävellä voisin helposti vaikka... Kanadaan? Tällä viikolla käveltyjä kilometrejä kertyi 27 kpl, juostuja 17 (kolme pientä lenkkiä, joista yksi metsässä ja toisen aikana intervalleja - juoksun määrää siis varaa lisätä - reilusti. Tältä viikolta puuttuu pitkä hidas lenkki, kun sille ei ollut aikaa, mutta se on tulossa. Ihan lähipäivinä). Tämän perusliikkumisen lisäksi olen käynyt kerran salilla, heilunut kahvakuulan kanssa kaksi kertaa, tehnyt 200 vatsarutistusta (salin ulkopuolella :)) ja pyöräillyt 60 km (kaikki hyötyliikuntaa, työ- yms. matkoja).

Kokonaan liikkumatonta päivää ei viime viikoltani löydy, mutta perjantai voidaan sellaiseksi katsoa, koska en ole silloin muuta liikkunut kuin reippaan tunnin koiralenkin (meidän koiralenkit on todella reippaita, koska olemme levottomia molemmat - Terrieripoika ja minä), mutta minulle se kuitenkin on peruselämistä ja olemista ihan niin kuin jollekin muulle fyysinen työ, joten sitä en päässäni liikunnaksi laske.

Ihanaa. Olin koko viikon ihan "Nyt on loma ja aikaa liikkua"-fiiliksissä, vaikka oikeasti oli viimeinen työviikko :) Nyt alkaa loma ja on oikeasti aikaa liikkua! Yritänkin pyhittää loman alun liikunnalle ja kevyelle syömiselle, koska niitä löysiä päiviä joen rannalla vielä tulee. Tiedän sen. Ja hyvä niin.

Ruokailuun olen tyytyväinen. Kaksi harkittua herkuttelua viikolta löytyy. 10 kpl irtokarkkeja perjantai-iltana leffaa katsoessa. Hyviä! Harkittuja. Nautittuja!

Toinen herkuttelu oli varsin dramaattinen :D NOT - yksi suklaapala kahvilla tänään. Uskokaa pois, ei ollut sortumisen arvoinen (perus-rakkaus-F-sininen), mutta olen iloinen, että söin sen. Nyt tiedän, ettei kannata. Ei enää, kun pahimman vaiheen vierottumisessa ohittanut.

Ensi viikolle yhden herkun itselleni suon, mutta vielä en tiedä, mikä se on... Ehkä se onkin jotain ihan muuta :)

Ruokailu on sujunut hiilaritietoisesti. Iltapalaksi olen jyräytellyt smoothieita. Itselleni ja koko perheelle siinä sivussa... Perusraaka-aineena (omassani - en halua edes mennä siihen, mitä smoothiebaaristani tilataan muille perheenjäsenille...) maustamaton jugurtti, maitorahka, marjat (mansikka + mustaviinimarja nom nom!), (vehnä/kaura)leseet, välillä banaania, notkistukseen ihan ehdoton suosikkini appelsiinimehu - ja antaa blenderin soida!

Muuten ruokailussa mennään kalaa, kanaa, maitotuotteita, soijaa/tofua + kasviksia ja salaatteja-linjalla. Ei siis mitään uutta ja mullistavaa. Parina päivänä pala ruisleipää tai täysjyvä riisiä. Välipalaksi hedelmää. Jokunen protskujuoma isomman liikuntasession jälkeen. Tätä vaan. Ja tämä on hyvä.

Kyllä on hikeä ja kyyneleitäkin (lauantain kovan juoksun jälkeen tosin oli kyyneleet silmissä sen vuoksi, että se oli niiiiiiin ihanaa!) tässä viikossa, mutta paljon hyvää fiilistä. Hiilareiden ja etenkin sokerin rajoittaminen on heti nostanut vireystasoa ja vointi on se, mikä sen olla pitääkin! Ihanaa.

Kyllä se vaan totta on, että arkena pitää syödä oikein, että jaksaa toimia ja olla sosiaalinen. Jossain vaiheessa lomaa tai juhlan jälkeen on varaakin olla hetki hitaammalla hiilareissa... Nyt vaan on hyvä näin!

Liikunnallista ensimmäistä lomaviikkoa odotellen,

TM

Virtuaalimalli

Pitihän minunkin, kun muutkin... Vasemman puoleinen siis nykytilanne (arvio todennäköisesti yläkanttiin, koska minulla ei siis sitä vaakaa tällä hetkellä ole - ostan sen tänään, kun rupesi niin häiritsemään) ja oikean puoleinen se, mitä haluaisin painaa (vertaa edellinen kirjoitukseni, jossa käskin kaikkien hylätä numerot ja mennä hyvän olon mukana - kauanpa se itselläni kesti). Ihan valtava tuo ero ei ole, mutta kyse on siis virtuaalimallista - tällä neitokaisella (kuvassa) on varsin kiinteää läskiä... :)

Mikäli mokomalla mallilla leikkiminen kiinnostaa sinuakin, mallin löydät täältä. Ja tuota kohti ollaan menossa! Ihan vain terveellisillä elämäntavoilla ja aktiivisuudella. Amen.

tTM

Pelkkä sivutuote

Taina vinkkasi minulle ja samalla kaikille muille Ronin tekstin, kun kyselin häneltä hyödyllisiä self-help-ajatuksia, kirjoja ja tekstejä. Ja jälleen kerran jokin ajatus aukesi. Siis ajatus, jonka jo tiesin, selkiytyi. Niinhän se on.

Aika monen muunkin teksteissä on toistunut aika ajoin kuvaus siihen suuntaan, että "kun painoin enemmän, olin onnettomampi". Jolloin loogisesti sitä ajattelee, että painonpudotus teki minut onnelliseksi. Tavallaan, toteaa Ronikin. Mutta oikeastihan painonpudotus tulee itse asiassa terveiden elämäntapojen, itsensä kunnioittamisen ja henkisen tasapainon löytyessä projektin sivutuotteena!

Etenkin nopeasti laihduttaessa (kun tavoitteena on pelkkä painonpudotus) myös keinot saattavat olla epäterveellisiä ja rajuja, eikä niiden myötä hyväolo lisäänny. Hyvinvointi saattaa jopa olla oikeasti uhattuna. Nämä kilot tulevat helpommin takaisinkin. Painonhallintaan tarvittava elimistön tasapaino voi olla vaurioitunut joko väliaikaisesti ja pahimmillaan lopullisesti.

Mutta jos tavoittelemme terveyttä ja teemme loppuelämän ratkaisuja, haluamme rakentaa elämäntapaa, jota voisi noudattaa lopun ikäänsä - oikeasti terveellisiä ratkaisuja - silloin todennäköisesti myös kaikki muukin hyvinvointimme lisääntyy. Muutumme aktiivisemmiksi. Syömme terveellisemmin. Ja painomme putoaa. Oikeiden valintojen äärellä painonpudotus on todella siis pelkkä (vaikkakin toivottu ja väistämätön) sivutuote... Joitakin rajoituksia jossain vaiheessa todennäköisesti tarvitaan, mikäli tavoitteemme on päässämme lukuina. Mutta mihinkään numeroon ei kannata takertua. Elämä on tässä ja nyt ja siitä kannattaa nauttia jo nyt, eikä odottaa onnea "sitten kun painan sen ja sen verran"... No, eihän me näin tehdäkään! Tietenkään.

Todella moni täällä nettimaailmassakin näyttää tajunneen tämän asian. Moni tekee hyvää tulosta tai elää normaalipainoisena ihan vain "elämällä terveellisesti". Ja iloitsee kehon muista saavutuksista kuin numeraalisista saavuttaen samalla ne numeraalisetkin toiveensa.

Tätä mietittyäni tajuan, että oikeastaan olen jo jollakin tapaa siirtymässä siihen vaiheeseen, että hurviteltuani palaan yleensä aina ruokavalion tarkistamiseen (terveelliseksi) ja aktiivisuuden lisäämiseen. En aloita toimintaani vaa'alta käsin ja aseta tavoitteita sen mukaan, mitä vaaka näyttää. (No, nyt se on kyllä mahdotontakin, koska minulla ei ole kotona toimivaa vaakaa - kuvitelkaa! Sellainen kyllä hankitaan, kun ehditään, mutta entinen minä ei todellakaan olisi pärjännyt montaa päivää ilman vaakaa ja meidän taisi irtisanoa itsensä ehkä kuukausi sitten...)

Itsensä hyväksyminen, arvostaminen ja rakastaminen. Selvä. Ei sen kummempaa. Ei tarvita kalliita välineitä eikä kursseja, jäsenyyksiä tai kuureja. Helppoa?

Roni kuitenkin muistuttaa, että itsensä hyväksyminen vaatii muutakin kuin pelkän päätöksen. Se vaatii työtä. Päivittäin. Kriittisyys nostaa helposti päätään ja epäreilut vaatimukset (itseä kohtaan) helposti johdattavat takaisin hillopurkkien, passiivisuuden ja murehtimisen äärelle. Uskoa itseen täytyy opetella.

Onneksi tällä tiellä tapahtuu onnistumisia. Juostu matka, nostettu paino, tavoitefarkkuihin mahtuminen - mitä se kenellekin on. Jokainen näistä onnistumisista vahvistaa uskoa itseen ja tähän tiehen.

Vanhoja juttuja. Kuitenkin aina tosia. Hyvä muistutella itselleenkin.

Tänään sataa. Onneksi salijäsenyys vielä hetken voimassa :)

tTM onnellisena, tänään

Juhannusta ja treeniä

Letkeää Juhannusta kaikille ja paljon hyvää mieltä! Juhannukseen saattaapi joillakin liittyä myös vähemmän terveellisiä perinteitä, mutta mikäpä siinä, jos parina päivänä viettää vapaampaa, vähemmän kurinalaista elämää. Eihän pari päivää venettä kaada. Muistetaan 80%-sääntö :) 

Osalla taas kesä on juuri sitä parasta aikaa hyvinvoinnille ja painon hallinnalle. Lomalla toiset vaan voivat niin hyvin, että tulos näkyy jopa vaa'alla, mutta myös kaikkinaisena hyvinvointina. 

Minä en kuulu tähän joukkoon. Yleensä olen täynnä hyvää tahtoa ja urheilusuunnitelmia joka loman alussa (ja loman lopussa perinteisesti minulla on ne klassiset 2 lomakiloa kerättynä lähinnä vyötärön seutuun, jolloin työvaatteet eivät enää istu). Jossain välissä tapahtuu jotain sellaista, että päädyn esim mökillä, jossa urheilumahdollisuudet ovat rajattomat, urheilumuotoon, joka menee suunnilleen näin:

• kävelyä: aitalta, mökille ja siitä kesäkeittiöön
• uintia: saunasta, lähinnä kellumista (taito se on sekin)
• lenkkeily: kävelen pois tontilta ja koira seuraa, että pääsee tarpeilleen (pihalla hienohelma-parsonpoika korkeintaan merkkailee)
• pyöräily: siirrän pyörän varastoon pois pihapelien tieltä
• liikunta pihapelien muodossa: lähinnä tuomarin (irrottelen lapsia toistensa hiuksista) roolissa ja kiellän enää laskemasta pisteitä

Tänä vuonna kaikki kuitenkin muuttuu! 

Haluan pystyä rastittamaan edellä olevan listan mukaisesti omaa vain mielikuvissa elävää listaani. Joka päivä. Saan toki syödä herkkuja, mutta niitäkin terveellisesti, kohtuullisesti. Eikä joka päivä tarvitse tulla kovin hurjaa liikuntasuoritusta, mutta jotain sentään. 

Hyviä ajatuksia liikunnasta ja treenamisesta (etenkin naisten kohdalla) löytyy ...in motionin- blogista. Itse varsinkin annan peilille ihan liian suuren arvon! Peilailua tulee harrastettua ihan liikaa ja kriittisesti. Pari ryhmäliikuntatuntia suurten peilien edessä on taas saanut läski-ajattelun valloilleen... Enemmän pitäisi keskittyä siihen, mihin kaikkeen pystyy tällä ruodollaan. 

Positiivisia ajatuksia, lämpöä ja lempeä Teille kaikille, jotka tänne eksytte! Viettäkää rentouttava ja turvallinen Juhannus! 

teidän,
TM

En toivo tapahtumista ja tasapainonkin määrittelen itse

Sovitaanko ihan kärkeensä, että jokainen määrittelee tasapainon itselleen sopivaksi. Silloin tämäkin asia (tasapaino) on tasapainossa. Ja tasapaino on sitä mistä minä tykkään (neuroottinen kontrollifriikki kun olen). 

Voisin sanoa, että vihdoin on tullut jotain järkeä tähän minunkin olemiseeni - ja lisäksi sain toimivan printterin. Kaksi iloista asiaa elämässä. Yhtä aikaa. Olen onnekas. Ja kylläpä elämässäni tapahtuu... No, ehkä hyvä näin. Ja onhan nyt toinen sentään oikeasti suuri asia. Viime aikojen valossa. 

Haparoinnin jälkeen olen taas Tiellä. En tiedä mihin, mutta jo tällä Tiellä oleminen on hyvä. Kun Tie on oma. Silloin se on oikea. Sen tiedän. Matka on vähintään yhtä tärkeä kuin päämäärä. Ja tällä matkalla on hyvä olla. Olla minä.

No, rehellisyyden nimissä sitä olemista piti hetki hakea taas, mutta onneksi se on melkein kuin takataskusta vedettävissä. Hetken kun sitä pysähtyy miettimään, niin johan löytyy taas. Tie. Ja hyvinvointi. Ehkä jonkinlainen tasapainokin.

Joku viisas jossakin sanoi, että jos hetkeksi pysähtyy niin mielen täyttää kiitollisuus. Aika hyvin sanottu minun mielestäni. Ei siksi, että elämässäni olisi kiitollisuuden aiheita sen enempää kuin muillakaan, mutta aika usein ajan ottaminen vaan olemiseen nostaa mieleen niitä asioita, jotka ovat hyvin. Elämä kaikkinensa. Ei kaikki asiat mene niin kuin haluaisin. Mutta hyviäkin asioita on. Vaikka kuinka paljon.

Muistan aina ystäväni, joka perheensä kanssa toivoi, koska arki oli niin tasaista, että tapahtuisi jotain! Ja tapahtuikin. Tapahtui paljon ja isosti, mutta ei yhtään iloista asiaa. Eli kannattaa yksilöidä toiveensa tarkemmin...

Viime syksyn synkeän vaiheen (kun pimeä marraskuu alkoi lähipiirissäni aurinkoisesta, tavallisesta syyskuun tiistai-aamusta ja jatkui yhtä mustana ainakin jouluun asti) jälkeen olen usein ajatellut, että ikinä en toivo muuta kuin helposti rullaavaa arkea. Se on aika hyvä toive itse asiassa vieläkin, vaikka suru ei joka hetkessä enää kuljekaan mukana. Tai no mukana kulkee, mutta ei hallitse elämää.

Onneksi on niin paljon hyvää! Kesä. Kuinka upeaa on taas, kun on vihreää ja meri on vapaa (järkyttävä meri-fiksaatio mulla onkin). Meren äärellä asuvana notkuisin rannassa koko ajan. Sääli, että vapaa-aikaa on niin vähän. Valintoja, valintoja.

Mikäs tässä on ollessa oikealla tiellä ja tasapainossa (joo ihan varmaan), kun on kaunis kesä ympärillä.

Nyt vain positiivinen asenne pintaan ja puita halailemaan! Kesä meillä kuitenkin kaikilla on ja aurinko. Toivottavasti hetken päästä lämpöäkin!

tTM oikealla Tiellä - kuitenkin.


ps.
Minä muistan sinut.

Tutkittua tai ainakin uutisoitua

Työkseni seuraan tutkimuksia ja uutisointia terveydenhuollon alalta. Luonnollisesti haen sieltä niitä uutisia, jotka koskevat omaa alaani, mutta väkisinkin silmiini osuu päivittäin liikuntaan, painoon ja elämäntapoihin liittyviä tutkimuksia. Olen niitä jonkun verran kerännyt itsellenikin. Muistuttamaan tosiasioista.

Etenkin silloin, kun laavaa läpi suurta määrää listattuja tutkimuksia on syytä aina olla kriittinen. Etenkin hyvin radikaaleissa tuloksissa on syytä katsoa, kuka tutkimuksen on tehnyt, entä kuka tilannut/rahoittanut, seuranta-aika vai kertaotos ja kuinka suuri otos on ollut. En väitä, että tutkimuksia tehtäisiin ihmisten harhauttamistarkoituksella, mutta tutkimuksiakin tekee ihmiset ja usein taustalla on omista (tai rahoittajan) intresseistä nousevat alkuoletukset. Ja ainahan tuloksiakin voi tulkita, rajata ja tuoda esiin monella tavalla.

Haluan kuitenkin tähän niin itselleni kuin teillekin tuoda muutamia ajatuksia tutkimusten ah niin mielenkiintoisesta (kenen mielestä :)) ja terveysuutisoinnin maailmasta:

• Liikunta auttaa joka vaivaan - ja miksikäs ei. Ei evoluutio kehittänyt meitä sohvalle makaamaan! Vai kehittikö? 
• Huono kunto on riski - pakko olla samaa mieltä.
• Liikunnan tulehdusta vähentävä vaikutus vähentäisi myös riskiä sairastua psoriaasikseen - hmm, minulla ei ole kyseistä vaivaa, mutta siis jo pelkkä tulehdusta vähentävä vaikutus kelpaa, eikä riskin pienentymisestäkään haittaa ole.
• Pitkä työmatka riski terveydelle - ei taida yksin selittää tuloksia, mutta kyllä vain minäkin vaihdoin lyhyempään työmatkaan ja pyöräily-ystävällisempään reittiin, jolloin esim työmatkapyöräily on mahdollista ja mukavaa.
• Roskaruualla kytös masennukseen - tai sitten niin, että masentunut tarttuu helpommin valmisruokaan kuin kokkailee monipuolista ja terveellistä kotiruokaa...
• Paras ystävä suojaa stressiltä - tottakai <3
• Liikunta on voimavara opiskelijalle - tai kenelle tahansa.
• Päiväunet parantavat työtehoa - kannatan! Ehdottomasti. Tosin tämä on taas niitä uutisointeja, että "useissa tutkimuksissa vaikka missä" on todettu... :) Mutta kannatan silti!
• Positiiviset elävät pidempään - tästä olen varma, vaikkei kukaan koskaan asiaa minulle mitenkään todistaisikaan :) Tuntemani 100 vuotiaat ovat olleet positiivisia ja sisukkaita ihmisiä kaikki. Huumori on saattanut olla omanlaistaan, mutta sitä on ollut! 
• Sokeri vanhentaa ennenaikaisesti - tässä ei ole edes tiedon lähdettä (paitsi haastateltu henkilö), mutta uskon, koska haluan uskoa. 
• Liikuntaneuvolat - siis mitä? Ihmiset keksivät tekosyitä, miksi eivät liiku... no ei kai?

Siis tätähän voisi jatkaa vaikka koko päivän! Paljon hyviä juttuja jää pois eikä tämä ole mikään topJotakin-lista vaan se mitä eteeni on osunut tässä muita uutisia etsiessä. Samanlaisen listan voisi kerätä mikä päivä tahansa ja saada erilaisen koosteen. Että jos ei kertakaikkiaan ole muuta tekemistä niin tässä lukemista illan valoisiksi tunneiksi.

 tTM