Törkeen hyvä lenkki

Olen ottanut aikaa - ihan nukkumiseen. Mennyt vaan nukkumaan ja jättänyt pyykit naruille ja astiat koneeseen. Näyttävät löytävän vaatteensa narultakin ja murokipponsa koneesta. Osaavat itse asiassa myös tyhjentää sen koneen... No, aamulla sitten uusilla voimilla heittelin sitten vaatteita kaappien suuntaan ja astioita kans (no en oikeesti heitellyt). Heti vähän voimallisempi olo. Lepoa tarvitaan. 

Tänään sitten viikon toinen juoksulenkki. Aikaa oli vähemmän kuin intoa ja tietä olisi riittänyt, mutta ihan loistava lenkki tuli tehtyä silti hyvässä seurassa! Sää suosi (uskokaa vaan täällä ei sada koko ajan :)), jalat oli kevyet ja merimaisema aina yhtä ihana. Ihan parasta kyllä kieltämättä on hyvä lenkkiseura, joka juoksee suunnilleen samaan tahtiin (kummankaan ei tarvitse himmailla eikä pinnistellä) ja jonka kanssa juttua riittää vaikka juostais koko päivä.

Kyllä juostessa lähtee kaikki murheet ja harmitukset, mutta kyllä sinne lenkille kannatta lähteä myös iloitsemaan. Mieluisan liikuntaharrastuksen parissa myös ilot tuplaantuu. Mun mielestä. Olen siis tällä hetkellä juoksun ja saunan jälkeen sellaisessa euforiassa, että uskon juoksun olevan ratkaisu ihan mihin vaan. Vaikka maailman rauhaan.

Että semmosta. Ei mitään uutta sanottavaa tänäänkään. Sori.

Mutta huomenna on kampaaja ja lähtee muuten hiuksia! Iiiiso läjä! (Jos vaan saan omapäisen, mutta maailman parhaan ja taitavimman kampaajani suostumaan tähän suunnitelmaan :)). Ihanaa päästä kampaajan käsittelyyn pitkästä aikaa.

Iloa ja valoa!

tTM

Uusi polku

Väsymys on infernaalisissa mitoissa ja voimat vähissä. Loma siintää viikon päässä ja nämä muutamat arkipäivät pitää tässä välissä jaksaa. Lenkille lähtöäkin tekisi mieli siirtää. Kun sataa ja kai sitä nyt lomallakin ehtii...

Onneksi on lenkkikaveri, joka haluaisi hirveästi juoksemaan, jolla on pimeän pelko (ettei sitä yksin lenkkipoluille voi laittaa) ja joka soittaa kymmenen minuutin välein, että vieläkö sataa... (minä asun lähempänä kohteeksi sovittua pururataa). No ei muu auta kuin kaivaa rikoot kaapista ja rykästä liikkeelle. 

Paljon ei tarvita onneen. Eilen illalla uusi pururata. Sellainen, jota ei ole ennen kierretty näissä merkeissä ja joka on valaistu. Siellähän se onni taas lymyili. Ja jaksaminen. Hyvä olo.

Juoksun jälkeen voimaa oli taas kuin pienessä kylässä ja olo kuin voittajalla. Ihan mahtavaa. Juostiin ripeä kahdeksan km sateiden välissä ja se oli tähän kohti ihan riittävästi! Nyt on tullut ripeitä vedettyä niin monta, että seuraavaksi on (juoksukouluoppien mukaisesti) vuorossa tooosi hidas, mutta pitkä jolkottelu, jota voi melkein kutsua palauttavaksi. No ainakin kehittäväksi.

Vielä mennään juosten ulkona. Talvikuukausiksi olen jo harkinnut kuntosalijäsenyyttä... Katsotaan, miten syksy etenee. Kotini lähellä on kilometrin sisällä kolme suurta hyvinvointikeskusta, joten eiköhän sieltä vaihtoehto löydy.

tTM väsyttää mutta intoa on!

Sairasta touhua

Olen edelleen kipeä. Flunssainen. Räkää ja röhnää riittää. Lihaksia särkee. Päätä hetkittäin (onneksi se päiviä kestänyt jomotus sentään on poissa). Hikeä pukkaa ja hengästyttää, kun sohvalta nousee. Tavoistani poiketen myönnän tappion ja jäin kotiin huilimaan. 

Onneksi sairaanakin voi kilpailla!

Olen tehnyt (epävirallisen) teenjuonnin maailman ennätyksen (nyt kannattaa ostaa Clipperin osakkeita, myynti on nimittäin lähtenyt räjähdysmäiseen nousuun ja toinen vois olla noi paperinenäliinoja tuottavat firmat...).

No nytpähän on aikaa katsoa kaikki jäljellä olevat Suurimmat pudottajat Katsomosta (siinä menee nenäliinoja kans etenkin maratoni-jaksoissa) ja lukea ajatuksella teidän blogeja ja etsiä uusia. Liikuttua, vahvistua, motivoitua!

Hirviä tuska vaan blogien lukemisesta seuraa, kun ei itse pääse liikkumaan...

Rankan kevään jättämät kilot ovat olleet sitkeässä. Liikkeellä olen ollut hyvin ja paljon, mutta silti tulosta ei tule entisaikojen malliin. No, nyt nohevimmat tajuaa, että vika on ruokailussa... No niin varmasti onkin ja sillähän tähän on alunperinkin tultu.

Ehkäpä siis (jos oikein positiivisesti yltyy ajattelemaan) tämä sairastaminen on sikäli tarpeen, että en voi liikkua, joten minun on ihan pakko ottaa se pää tiedätte-kyllä-mistä ja keskittyä ruokailuun painon hallitsemiseksi. En edes mene paniikkiin, kun tiedän, että korjattavaa löytyy kyllä. Vaikka suuret linjat on kunnossa, monenlaista lipsumista löytyy, kun kokonaisuutta tarkastelee.

Syyskuu on hankala sokerittomaksi kuukaudeksi, mutta sovin itseni kanssa, että mikäli sokerittomuus tuottaa kohtuutonta hankaluutta, syyskuussa minulla on kaksi päivää, jolloin herkkujen nauttiminen on sallittua. Siis kaksi. Ja minun ajanlaskullani syyskuu siis alkaa tänään, 5. päivä...

Katselin vanhoja kuvia vajaan vuoden takaan ja itse asiassa ne motivoivat melkein enemmän kuin Suurin Pudottaja. Kasvikset ja paistijauheliha odottaa  - terveenä sitten askarrellaan jotain monimutkaisempaa :) Ehkä.

Aurinkoa ja pysykää erossa pöpöistä!

tTM

neiti tukkonen

Nenä on tukossa. Voi elämä tätä kevättä. Elämän kevättä!

Kaikki kevään pölyt häiritsee, mutta vuosia on ollut rauhallisia keväitä ja sitten tämä... Tekis mieli sanoa rumia sanoja. Monta peräkkäin. Olis juoksuintoa ja juoksuohjelma ja juoksukoulu - ja silmät on tomaatit, nenä vuotaa, hengitys vinkuu tai toinen vaihtoehto kulkea lääkkeillä doupattuna seinistä kiinni pitäen. Nice (eikä se ole se kaupunki Etelä-Ranskassa)!

Jalatkin ovat tukossa. Kaikesta tiistaisen rääkin aiheuttamasta innosta huolimatta treeni oli kunnolleni liian kova. Vieläkin henki olisi kulkenut, mutta lihaksista loppui voima. Kerta kaikkiaan. Treeni tuntui ihan hyvältä, vaikkakin oli todella "kaikkensa antanut"-olo, mutta toipuminen on kestänyt pitkään. Torstain juoksuohjelman mukainen treeni oli raskas ja spurteissa ei ollut voimaa. Ehkä säälittävimmät sprutit ikinä... Lihaskuntoa on lähdettävä kasvattamaan ja nopeasti. 

Illalla kävelin vielä hyvässä seurassa puolitoista tuntia. Avasi lihaksia ja rauhoitti jalkoja, mutta illalla selkä oireili enemmän kuin aikoihin... Ei hyvä. Sohvalta nousu reippaasti normaalisti eteenpäin kumartuen ei onnistunut. Lisäksi näin raivosta valopalloja.

Perjantaina pyöräilin töihin. Ihan jees (vielä parempi, jos ei olisi ollut läppäriä repussa ja silmitöntä vastatuulta - siis sellaista, että alamäessä piti polkea, ettei pyörä pysähtynyt) 12 km. 

No joo. Nämä ovat molemmat tällaisia väliaikaisia. Tasoittu kyllä. Ajan kanssa. Se tukkoisuus, joka on syytä nostaa tarkastelun kohteeksi onkin sitten sokeriaineenvaihdunta: olen syönyt sokeria ja se on vaihtunut läskiksi, joka on sijoittunut vatsaani, reisiini ja sittä sitten ympäriinsä kaikkialle. Sokeri-läskiksi-aineenvaihduntani siis toimii todella hyvin...

Suhtaudun asiaan niin kuin aikuisen kuuluukin. En mene vaa'alle ja kärsin henkisestä pahoinvoinnista joka kerta peilin ohi kulkiessani. Hyvin tiedän, että 60-raja on rikki. Ihan varmasti on. Mutta en halua nähdä sitä vaa'alla. Miksi minulla ei ole selkärankaa? (tai kaikkihan sen tietää, että se on ainakin yhdestä kohdasta paskana). Ilmeisesti siis henkinen selkärankani on aivan yhtä huonolaatuinen!

Tein jossain vaiheessa päätöksen "rennosta painonhallinnasta", jossa voi herkutella kohtuudella. Ihan niin kuin en etukäteen tietäisi, että sana "kohtuus" niin hyvässä kuin pahassakin on minulle täysin tuntematon... (Sanokaa nyt hyvä ihme minulle seuraavan kerran, kun ihan pokkana rupean selittämään "rennosta painoanhallinnasta") No olipa yllätys, että annoin luvan itselleni herkutella vähän enemmänkin sitten siinä jossain välissä ja joka päivä ja ihan pienesti vain... (sattuuko joku tietämään muistaakseni Kaarina Helakisan - saattoi olla joku muukin - sadun Punnista pienestä jäniksestä, joka piti kovasti porkkanoista ja söi aina "ensimmäisen pienen" ja pullistui muodottomaksi, kun niitä "ensimmäisiä pieniä" oli niin paljon - miten tulikin tämä lapsuuden satu mieleen tässä kohti...)

Ei toiminut, ei. Palataan yksinkertaisempiin asioihin. Juostaan. Syödään terveellisesti. Eikä valehdella itselle. Eiköhän tämä taas tällä reseptillä korjata. Ärsyttää. Olen pettynyt (vaikken oikeastaan yllättynyt - paitsi siitä, että kehtasin toivoa tämän toimivan).

Vielä tulee mieleen vuosia sitten, kun minulla oli asiakkaana todella (todella siis ainakin 100 tai 200 vuotta) vanha pieni hauraan oloinen rouva. Hän ilmestyi ovelleni ja minä kysyin, että mitä kuuluu ja hän kaunis, iäsen vanha rouva vastasi, että "Vituttaa!" - Aika lähelle sama fiilis!

tTM

Valmis luopumaan

Nimittäin niistä viimeisistä kiloista. Alkaa tympiä koko löysä olemukseni.

Mä liikun koiran takia lähes päivittäin sen reilun tunnin ja me mennään kovaa, mutta muuten on ollut viikon verran koko tekosyiden repertuaari käytössä! Löysä, tavoitteeton ihminen.

No niin. Se on sitten loppu. Lempeydellä ei mun kanssani mihinkään pääse. Tänään takaisin ruotuun. Sisäpyöräilyä lempiohjaajan ohjastuksessa ja siitä se taas lähtee. Onneksi. Täysin käsittämättömästi myös juoksumatto on ruennut kutsumaan, mutta taidan kuitenkin tänään mennä pyöräilemään, kun se taitaa olla selkäystävällisempää. Ehkä.

Tasapaino on taitolaji. Sohvalla köllöttely on helppoa, mutta liikkeellä pysyminen mukavampaa. Liikunta tuo kokonaisvaltaisemman hyvän olon. Kyllähän minä sen tiedän. Hukkasin vain punaisen langan hetkeksi. (Ja viikon levollisempi jakso todellakin tekee hyvää sekä ruodolle että kehitykselle - sokerin olis tietty voinut jättää syömättä :))

tTM biker's highta hakemassa - ja sen tavoittaa muuten muutkin :)

Minä olen

Aika monta vuotta (kymmenkunta) on vuodet alkaneet paineessa ja päällimmäinen olotila on ollut jotain sellaista kuin: hakee, hakee, soisi löytävänsä.

Tämä vuoden alku on helpompi. On jo löytänyt jotain. Jollain tavalla on jo päässyt tavoitteeseensa. Ainainen haluaminen on vaihtunut tietoon siitä, että nyt ollaan tässä ja tässä meidän pitääkin olla.

Olen perusolemukseltani rauhaton. Harvoin paikallani. Eli tiedostan, että rauhattomia päiviä tulee olemaan jatkossakin. Enkä sitä pelkää.

En suinkaan ole mihinkään seesteiseen rauhaan kadonnut ja alkanut harrastamaan pelkästään joogaa ja meditaatiota (vaikka molemmat loistavia ovatkin). Minun kehoni ja mieleni vaativat juoksemista, hikeä, ylämäkiä ja kompastelua. Mutta olen opettanut ne molemmat nauttimaan myös rauhasta ja lempeydestä itseään kohtaan. Läksy ei ole kokonaan opittu, mutta ymmärrys kuitenkin saavutettu.

Aikaisemmin usein ajattelin, että mielenrauha on yleellisyyttä ja vaatii aikaa. Ei se olekaan niin.

Kunnossa riittää kohottamista. Kehossa muokkaamista. Terveydessä ylläpitämistä.

Liikunta on nyt osa minua. Jonkinlainen (edes hetkittäinen) ruokatietoisuus on osa minua. Eikä tämän menossa olevan projektin välttämättömiä osia. Vaan minua.

Voin kuvailla itseäni, että rakastan liikuntaa ja rakastan hyvää (laadukasta, kevyttä, terveellistä) ruokaa! Sellainen minä olen - eikä minun laihdutusprojektini!

Hymyilyttää!

tTM

Rakkautta, rakkautta vaan

Vaikka sitä kuinka ajattelee, että on työstänyt näitä asioita tosi pitkälle ja että kaikki on nähty ja käyty niin aina sitä oppii uutta – itsestäänkin. Tajuaa, että juuri tuon virheenhän minäkin olen tehnyt tai että juuri noinhan sen pitää mennä. Tuon olen oppinut.

Tilasin joulun alla itselleni (lahjaksi) Jillian Michaelsin kirjan Winning by Losing ja vähän nihkeästi pudotin sen töiden alettua kassiini työmatkalukemiseksi (kun kato, tiedän jo kaiken – mikä sinänsä on jännä, koska se ei näy päällepäin!). Mutta tänä aamuna olisin hyvin saattanut mennä pysäkin ohi (jos en menisi päättärille) niin upposin kuuntelemaan Jillianin ”ääntä”.

No ei siellä mitään niin valtavan uutta tähän mennessä ole ollut, että sen takia kannattaisi nettikauppaan kirjautua, mutta kuitenkin sellaisia niinpä-elämyksiä aamun työmatkalle osui useita. Sellaiset elämykset ovat tarpeellisia. Kuin pieniä valoja tielläni – ihan oikein, juuri tännepäin.

Yhtä todella oleellista asiaa Jilliankin heti kättelyssä painottaa. On ihan sama minkälaisia laihdutuskuureja viet läpi tai kuinka paljon treenaat, jos et välitä itsestäsi. Todelliseen tulokseen ja hyvään oloon pääset vain rakastamalla itseäsi ja kunnioittamalla kehoasi. Vain työskentelemällä kehosi kanssa eikä sitä vastaan, voit saada pysyviä tuloksia. Se vaan yksinkertaisesti menee niin!

No, tv-persoona on kyllä vähän pelottavampi metodeiltaan... :)

Eilisestä pudotusta 700 g. Melko turvallisesti alle 6kympin siis. Hyvillä mielin eteenpäin!

tTM

Temppu ja kuinka se tehdään

Aamulla nousin vaa'alle - koska niin olin päättänyt. 60 tasan.

Onkohan se jotain vinoilua vaa'an taholta? Kuinka noin ärsyttävä voi olla???

Onneksi vanhana (tosi vanhana) konkarina tiedän, että keho päästää irti näistä turvotuksista varsin nopeasti ja todelliset vahingot pystyy arvioimaan jo parin päivän sisään. Siihen asti pitää vain pitää paniikki (ja musta-ei-taaskaan-ollut-mihinkään-tuntemukset) aisoissa, katsottava Biggest Loserista ennen näkemätöntä tuotantokautta ja selailtava urheilulehtiä. Loppu hoituu kyllä itsestään.

Eilen katsoin Biggest Loserin (amer.) kahdeksatta tuotantokautta kaksi jaksoa (siis sellaista tuplajaksoa, jotka tulevat sitten tv:stä kahtena peräkkäisenä iltana) ja itkin kolme kertaa. Jotenkin se vain loputtomasti koskettaa. Ja vaikka ohjelmassa puhutaankin aivan eri luokan paino-ongelmista kuin minulla on, ovat ihmisten ajatukset omasta kehosta yllättävän samanlaisia. Itsetunto-ongelmat ovat universaaleja! Cool!

Kotiväki ei pidä tätä BL:n takia itkemistä terveenä reaktiona. Kuulemma normaalimpaa olisi itkeä romtanttisen elokuvan herkistämänä... mutta minkäs teet! Kun ei Titanic liikuta samalla tavalla :)

Tänään menen hikeä irrottamaan sisäpyöräilytunnille, joka tarkoittaa sitä, että on lähdettävä töistäkin ajoissa. Mikä taas on pelkästään hyvä!

Palataan piakkoin paino-, itsetunto-, sokeri- ja salaattiasioihin!

tTM

Pelkotila

Tukeva tyttö on tullut kylään. Se ei uskalla mennä vaa'alle, vaikka mahtuikin tänään hyvin jumppahousuihinsa. Ja veti niin hyvän treenin salilla, että olisipa ollut enemmän ihmisiä näkemässä - tai edes joku jota olis kiinnostanut... Hiljaista on varsinkin näin päiväsaikaan salilla (ja kuitenkin sitä kokemuksesta tietää, että samainen sali on kuin nuijalla lyöty täyteen tammikuun kaksi ensimmäistä viikkoa - alkaisipa vuosi vielä maanantaina niin ryntäys kasvaisi entisestään!).

Kirjaan tämän vaa'an välttely-olotilan ylös vain muistutukseksi itselleni, että etlämä jatkuu ja vaa'alle mennään. Huomenna. Se mitä vaaka näyttää, ei määritä minua muuten kuin ehkä luonteeni vahvuutta vienosti osottaen... Toiveeni on, että ollaan pysytty alle 6-kympin.

Periaatteessa hyvällä mielellä jatkamassa eteenpäin. Näyttää vaaka huomenna minulle mitä tahansa. Kuitenkin jotain syksyn haikeista tapahtumista on ikäänkuin jättänyt alakuloa osaksi olemistani. Jotenkin tämän elämän muutos-prosessin myötä on tullut tavaksi kuullostella omaa olemistaan (myös henkistä) aikaisempaa perusteellisemmin ja sitten kun on enemmän aikaa, nostavat haikeatkin ajatukset päätään. Itsekuri taas on parhaimmillaan silloin, kun mieli on virkeä ja tasapainossa. Häiriöttömässä tilassa se kukkii.

Ei siinä mitään. Otetaan itsekuria niskasta kiinni. Suljetaan jääkaapin ovi. Surut jää lenkkipolun varrelle. Hiki peittää haikeuden. Eteenpäin mennään - ja huomenna vaa'alle!

tTM

Maanantaimotivaatiota

Maanantai on hyvä päivä moneen tarkoitukseen. Vaikka aloittamiseen. Tavoite on selvä ja sitä kohti mennään.

Jillian on yksi ehdottomia motivaation lähteitäni. Tämä, mitä joku voisi pitää ahdistavana, on minulle kannustushuutoja :) Hyvällä tavalla. Totuus huumorilla (huudolla) höystettynä.

Haluanko muutoksen? Jonkin on siis muututtava! Jokaisen motivaatio on henkilökohtainen. Sinä itse tiedät, mikä sinua motivoi. Miten pääset juonen päästä taas kiinni, kun tuntuu, että langan päät katoavat käsistäsi.

Huomenna täynnä hyvä viikko, jolloin elämä on ollut hallinnassa ja selkeää. Katselen kaunista. Kauniita vaatteita, kauniita ihmisiä. Motivaatio on juuri nyt kanssani kaikkialla! Onnellinen tilanne. Pidän tämän!

Aurinkoista viikon alkua!

tTM

Umpeutumisaika

Nyt alkaa olla tekosyiden käyttöaika umpeutunut, joten on aika taas ottaa lusikka kauniiseen käteen ja ryhtyä hommiin. Siis antakaa anteeksi!!! Kuinkahan monta kertaa mä olen tämänkin lauseen tähän typerään blogiini kirjoittanut. Jankkaamisen kruunaamaton kuningatar!

Tulipahan sitten testattua sekin, että kun elämä oikein tosissaan ravistelee ja kriisi kohtaa, niin ei toimi elämänhallinta minulla. Ei toimi. Kyllä sitä vaan huomaa seisovansa suklaalevy/jäätelöpaketti kourassa kassajonossa... Mitä h******iä???? Eikö tämä jo läpikäyty? Millä ihmeen tavalla sokeri auttaa yhtään ketään tässä tilanteessa? Kaiken surkeuden lisäksi on vielä kuvottava olo - tämäkö on tavoite?

Tämän elämän minulle järjestämän kokeen jälkeen voin kertoa teille luottamuksellisesti, että ei ole minkäänlaista vastoinkäymisten sietokykyä tällä pullukalla! Hitsi. Olisin toivonut....

Nyt kuitenkin on löydettävä jokin muu surun kanavoimiskeino kuin syöminen (ja äkkiä, koska muuten kohta - ai miten niin kohta????- en mahdu kesän lopussa ostettuihin työvaatteisiini!!! Verkkarit onneksi mahtuu vielä...). Jos vaikka lenkille lähtisi. Ai JOS... Herää nyt jo!

Vaikka kaipaus kauas on loman jälkeen kova, on Suomen luontokin aika ihanassa syksyisessä vaiheessaan. Kaikki nämä värit ja raikkaus on oikeastaan aika päätä huumaavaa, jos vain sallii itsensä niistä nauttia (tai ei sada nyrkin kokoisia rakeita salamoinnin säestyksellä).

Eteenpäin on vain tästä lähdettävä. Takaisinkaan ei pääse. Monia asioita on ikävä. Osa sellaisia, joita en koskaan saa takaisin, mikä tekee minut hyvin surulliseksi. Mutta surulliseksi sellaisella terveellä tavalla. Kyllä sitä voi olla surullinenkin, kunhan välillä pystyy olemaan myös iloinen. Kyllä minä pystyn. Elämä ei tunnu enää pelkästään tumman violetilta niin kuin vielä joku viikko sitten. Vähitellen värit alkavat palata.

Mutta sentään on jotain, mitä ikävöin ja minkä voin saada takaisin! Ja aion saada takaisin. Nimittäin vuoden takaisen (ehkä noin 10 kk takaisen) vatsani (huomattavasti tämän hetkistä pienempi ja kiinteämpi) ja kuntoni! Niitä kohti lähden nyt!

t TM

sokeririippuvuus

Voin allekirjoittaa. On osin opittua. On käytetty palkintona. Miten niin ei toleranssi kasva???

Töitä hartia voimin

Ensimmäinen työviikko taisi kuitenkin olla jonkinlaista honeymoonia... Toinen viikko on nimittäin startannut sellaisin vaatimuksin ja sellaisella vauhdilla, että kyllä tuntuu taas. Pää ihan umpijumissa - ai niin ja hartiat myös.

Innostuin käymään pariin otteeseen keilaamassa, ensin tyttöporukalla ja sitten lasten kanssa. Luonteeseeni, kun ei mikään leppoisa myhäilevä sivusta seuraaminen sovellu niin riehuin keilaamassa ihan täysillä lapsiseurassakin... No onneksi ovat kovahermoista sakkia. Tällaisen kanssa sellaiseksi kasvaa.

Selkä kesti menon ihan hyvin, mutta nyt on hartiat aivan tuhannen jumissa. Tietysti samaan syssyyn työn aloitus - riippukeinussa makaamisen vaihtaminen raivokkaaseen tietokoneen hakkaamiseen - ei auta asiaa. Lihasrelaksantteja olen vetänyt jo parina iltana ja tilanne vähän hellittää, mutta jumitus on edelleen melkoinen. Huomenna alkuperäisen vaivan (välilevyn) takia fysioterapia, mutta saapahan taas fyssari ihailla kykyäni itsehoitoon! Hirveen kiva, kun päätä ei juuri käännellä... Että pitää! Aikuisen ihmisen! Sairaslomalle jääminen tuskin auttaisi, mutta ei myöskään ole mahdollista juuri nyt.

No, ihas sama (lainaus esimurrosikäisen sanastosta)! Minä jatkan menoani. Varovasti venytellen. Tänään aion käydä varovasti myös juoksemassa. Saahan nähdä, mitä hartiat siihen sanoo. Toivottavasti ovat mielissään! Minä ainakin olen. Jo työpaineet ajavat lenkille, vaikkakin paine työssäni enemmän kannustavaa kuin painostavaa. Mutta pää käy niin ylikierroksilla, että asioiden selkiyttämiseen lenkki soveltuu enemmän kuin hyvin.

Yrittäkääpä pysäyttää!

Tie ja tavoite

Ajatus iltasella, kun iltatee on juotu ja kesäinen hämärä laskeutuu. Viimeinen lomaviikko menossa. Mieli luottavainen.

Meillä on tie ja tavoite. Ei tässä eksyksissä olla, vaikka joskus matkan varrelle osuu hidasteita ja kiusauksia. Onhan matkalla paljon motivaation lähteitä ja onnistumisiakin!

tTM filosofisena (lue: melko väsyneenä)

Kesätuulet kutsuu seikkailuun

Lomaan on vielä matkaa, mutta lähestyy se koko ajan sentään.

Ruokailun kanssa on mennyt hyvin. Juhannuksena pari leipäpalaa (johtuen ruokailujen suunnittelemattomuudesta) ja herkkuja tuli jonkun verran nautittua, mutta itse kyllä koen (kuinkas muuten) että kohtuudella. Liikuntasaldo oli kyllä lähellä nollaa...

Jatkan valitsemallani linjalla (ruokailun suhteen), mikä helpottuu sikäli, että ruokatalousvastuuni otetaan minulta lähes pariksi viikoksi pois, joten minun ei tarvitse pastaa vääntää muillekaan eikä kantaa leipää kaupasta kotiin. Ihanuus!

Viileässä kivitalossa loman odottelu ja työn tekeminen helteellä ei ole varsinainen ongelma. Näen pienen palan taivasta työhuoneeni ikkunasta ja sen, että naapuritaloihin aurinko paistaa (ei toki meille), mutta muuten ei kesästä ja helteistä ole mitään tietoa! En lue, enkä halua viestejä ulkomaailmasta ("wow meidän mittari näyttää +29 astetta varjossa!"). Minun käsitykseni mukaan ulkona on kaunis, muttei mitenkään erityinen kesäsää! piste.

Eilinen ripeä kävelylenkki piristi mukavasti. Ihanaa kun kesäillassa voi mennä sortseissa ja t-paidassa! Tätä on koko pitkä ja kylmä talvi odotettu! Nyt nautitaan!

Urheilullisia ja terveellisiä kesäpäiviä!

tTM

Are you happy?

Oli oikeastaan aika tyrmistyttävän surullista huomata asiaa tarkemmin tarkasteltuani, että olen antanut itseni lipsua loppujen lopuksi monessa asiassa kohti entistä. Se etten ole edennyt projektissani johtuu loppujen lopuksi vain ja ainoastaan siitä, että olen jossain määrin hylännyt oppimani ja unohtanut itseni.

Ja sen, että hetkenhän jo rakastin itseäni. Nyt jossain määrin olin valmis aloittamaan itseni pahoinpitelemisen kaikilla niillä epäterveellisyyksillä, joista taistelin eroon. Herkuttelu oli liukumassa jälleen jokapäiväiseksi. Kato, kun huomennahan on päivä uus. Ja aina on viel se maanantai. Ja kuun vaihdekin on ihan just - kolmen viikon päästä!!!!


En havahtunut mihinkään fyysiseen vaan enemmän siihen, että vanhojen huonojen tapojen mukana olivat tulossa myös vanhat murheet. Väsytti. Ei huvittanut. Tekosyiden keksimisestä tuli taidetta. Pahinta oli, että uskoin itse tekosyyni. Olin koko ajan vähemmän minä.

Ei, en ollut onnellinen. Kyllä, on syytä muuttaa jotakin. Vieläpä tiedän hyvin, mitä muuttamalla oloni ja hyvinvointini kohenee heti.

Vaikeinta tässä on hetkessä elämisen taito. Noin yleisesti suurimman osan aikaa suunnittelen tavoitteita ja tulevaisuutta tai märehtin menneitä. Kumpaakaan niistä ei oikeasti ole olemassa. Olemassa on vain tämä hetki ja tämä hetki ratkaisee.

Useammin pitäisi pysähtyä kysymään itseltään, olenko onnellinen ja jos vastaus on ei, miettiä voinko tehdä jotain toisin. Minä tiedän, että voin. Elämällä terveellisesti, syömällä oikein ja liikkumalla olen paljon onnellisempi kuin irtokarkkien kanssa ikinä!

Toivon, että olet onnellinen tänään!

t. TM päivä kerrallaan

Toipuminen vailla logiikkaa

No ni. Takaisin pelissä! Ja olen jo tänään ehtinyt käydä yleisötilaisuudessa levittämässä vatsatautia eteenpäinkin. Että on tehokas olo. Onnea vain voittajille!

Pienenkin takaiskun jälkeen tuntuu olevan hyvin vaikea päästä takaisin tasapainoon... Uskomattoman tiukassa on käsitys, että "sairaana saa syödä, mitä vaan mikä maistuu". Tosi fiksua!

Siis voi olla tilanteita, joihin ohje sopii, mutta ei kyllä aina ja kaikissa sairastamisissa. Ei esimerkiksi tässä minun tilanteessani! Että vähän kun vatsasta vääntää ja ruokailu ollut heikompaa pari päivää, niin ruetaan rankkoihin korjaaviin toimenpiteisiin, joihin kuuluu niin jäätelö kuin suolaisetkin herkut... Kun on toi ravitsemus niin rempallaan, että kunhan ei olis jo aliravitsemuksen puolella!

Kylläpä kannattaa asiaa pysähtyä pohtimaan - vaikka alasti kokovartalopeilin eteen! Ehkä totuus paljastuu sillä tavalla... Ehkä sillä tavalla pääsen juonen päästä taas kiinni.

Jos toipuminen etenee tähän tahtiin, huomenna lenkille!

tTM horjuu muttei kaadu

Hiljaa paikallaan

Mitähän sitä mielialastaan sanoisi... Jos ei ajattele mitään, niin ihan jees! Siis pitkiä ajattelemattomia jaksoja takana!

Olen lenkin jälkeen kuulostellut selkääni (hysteerisenä) ja jkv on "väsynyttä oloa" tai arkuutta alaselässä ollut havaittavissa, mikä nyt sinänsä ensimmäisen juoksun jälkeen voisi olla normaalin rajoissa noin muutenkin, mutta enhän minä sitä siltä kannalta ota! Olen yrittänyt varovasti venyttää alaselkää ja muuten pyrkinyt siihen, etten tee mitään mistä tiedän selän ärsyyntyvän. Ja odottanut lopullista halvaantumista.

Jalka on samanlainen kuin ennenkin. Sillä rintamalla ei mitään uutta. Taaskaan. Vieläkään. No mutta ei toisaalta huonompaakaan... Voittohan se on sekin. Miten ei tunnu yhtään voittajalta?

Paino tönöttää paikallaan. Great! Tämähän se oli se laji, josta olen papereita vaille maisteri! Niin ja tekoja vaille tavoitepainossa!

Mutta vaikka minä kiukuttelisin kuinka, ulkona paistaa aurinko ja kevät tulee ihan väkisin. Ei voi mitään! Pakko nauttia - ainakin vähän. Ja juoksemaan menen uudelleenkin. Heti kun luotan selkääni (ehkä jo viikonloppuna). Vähän on kotipilatestakin suunnitelmissa, kun julkipilateksiin en vielä (halvauksen pelossa) uskalla mennä. Pilateksesta pitää kuulemma tulla uusi paras kaverini... No mikäpä siinä! Ainahan yhden kaverin voi vielä ottaa. Ei kai niitä koskaan liikaa ole?

Eli ulkoisesti hiljaa paikallaan, sisäisesti aivan yhtä suurilla kierroksilla kuin ennenkin! No. Elämä on.

Nautitaan keväästä!

tTM

Saletisti natsaa

Tarkentaakseni muutaman asian tästä havahtumisestani ja loppurutistuksestani: siis kyse ei ole missään tapauksessa minkäänlaisesta kitukuurista! Kyse on paremman elämän, sen Uuden Elämän - nykyisen Elämän, tarkentamisesta siihen, mitä oli sovittu sen sijaan, että päästettäisiin Elämä liukumaan takaisin Entiseen Elämään! Ehei. Sille tielle ei lähdetä. Piste. Se on nähty jo se tie ja mihin se vie.

Siis kertaus: tarkennetaan sisältöjä, ei radikaalisti vähennetä määriä. Ei kituuteta. Ei petetä ketään (siis lähinnä nyt itseään).

Lisäksi verrattuna kitukuureihin ja entisiin loppurutistuksiin minulla on oikea tieto, miten tässä tulee käymään (vrt. pelko ja "tieto"). Tiedän, että tulen onnistumaan tässä projektissani. Tämä ei vaadi muuta kuin toteutuksen. Aikaa on juuri sen verran, että noudattamalla sovittuja sopimusehtoja pääsemme toivottuun tulokseen.

Ei paniikkia, ei pahaa mieltä, ei itsensä kurittamista.

Kevät. Aurinko. Rakkaus.

Ja lopuksi - miettikääpä tätä:

Juokse villi täti

Unissa monet eri syistä ja lopullisestikin liikuntakykynsä menettäneet kävelevät. Unessa ei ahdista, ei onnuta, ei liiku pyörätuolilla ja kaikki raajat ovat tallella. Olen tehnyt asiasta kyselytutkimusta. Siis jo kauan sitten, silloin kun omaa liikuntakykyäni ei rajoittanut muu kuin laiskuuteni.

Nyt olen saanut huomata asian ihan omakohtaisesti. Juoksen unissani, aurinko paistaa ja aamuaurinko nousee. Haha! Unessa se vasta nautinnollista onkin, kun jalkoja ei hapota ja juoksu sujuu lentäen (siis kyseessä ei ole pakouni, jossa jalat taas painavat eivätkä liiku mihinkään, joka taas johtuu elimistön omista lihasrelaksanteista, joita unessa erittyy ihmisen suojaksi).

Eli unissaan tämä täti juoksee vieläkin. IRL en tiedä, juokseeko ikinä. Sen elämä näyttää ajan kanssa. Mutta vaikka kipuja vielä on, niin elämä on huomattavasti parempaa jo kuin viisi viikkoa sitten. Oikea jalka vetää ajoittain kramppiin (jos esimerkiksi lähden liian reippaasti liikkeelle) ja ihan ilman kipulääkettä en jaksa työpäivää, mutta epäilisin, että kotipäivän ilman urheilullisia ja/tai raskaampia kodinhoidollisia suorituksia hyvinkin.

Päivä kerrallaan mennään, kun muutakaan ei voi :)

Iloa, valoa viikonloppuusi! Kesää kohti mennään!

tTM