Hepa muistutti tärkeästä asiasta eli vedenjuonnista, jossa todellista petraamista olisi ainakin minulla. Töissä juon tarpeeksi ja treenatessa myös, mutta kotona en.
Samaisesta postauksesta on linkki toiseen kirjoittajan tekstiin itsensä kuuntelemisesta. Eli onko liikkumisen este tekosyy vai kehon pyyntö saada levätä? Tämä pisti taas miettimään.
Tiedän hyvin, että vuosi sitten minun kehoni pyysi saada levätä. Selkä oireili pitkään ja periaatteessa tiesin, mitä minun olisi pitänyt tehdä voidakseni paremmin. Kuitenkin liikuin paljon ja kovaa, koska se oli niin kivaa! Kai sitä sitten jäi jonkinlaiseen endorfiilikoukkuun.
Sama liikunnan huuma on nousemassa taas. Nautin liikunnasta suorituskyvyn ja voiman kasvaessa. Tunnen ja näen muutoksen itsessäni. Mutta missä kulkee raja tällä kertaa? Ymmärränkö tällä kertaa ennen kuin elimistö pakottaa?
Vuosi sitten olin hyvässä kunnossa. Mitä siihen kuntoon pääseminen vaatii? Vaatiiko se todella niin paljon liikuntaa kuin viime kerralla? Vai pääsisinkö samaan kuntoon löytämällä jonkinlaisen kohtuuden? Tai edes tasapainon raskaan ja huoltavan välillä!
Viime keväänä kunto laski ehkä noin kolmen kuukauden aikana melkoisen alas. Pudotus ei ollut romahdusmainen, koska kävelin ja vesijuoksin vammautumisesta huolimatta, mutta hiljalleen kunto laski kuitenkin verrattuna talveen. Syksyn aikana olen rakentanut kuntoa takaisin entiselle tasolle. Mutta ongelmani on se, että kun huomaan, että jaksan, haluan koko ajan enemmän. Ja nyt tuntuu, että jaksan taas... Hieman hirvittää, että lähestytään samaa tilannetta kuin vuosi sitten - vaikka tiedän varmasti, että enää sille rajalle en joudu!
Uskon oppineeni omat rajani, osaavani enemmän kuunnella itseäni ja huoltaa kehoani pelkän rasittamisen sijaan. Tämän vuoden aikana olen saanut kantapään kautta oppia, että kehitys ei ole mahdollista ilman lepoa. Jopa niin yksinkertainen asia kuin venyttely piti minun oppia näin kovan koulun kautta. Jääräpäisyydestä siis ei ole aina hyötyä. O_o
tTM tasapainoilee
Me ihmiset taidamme olla jääräpäitä
VastaaPoistaTiedämme levon tärkeyden
tiedämme, että pitäää juoda riittävästi
tiedämme, että...
mutta innostuessamme unohdamme, että ne tiedot koskee myös omaa itseään
ja kantapääkurssi on valmis :D
Tsemppiä treeneihin liikunnan ilosta nauttien, mutta muistaen kuunnella ja totella kropan viestejä.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta!
Hyviä huomioita tärkeästä aiheesta. Sinä opit sen kovimman kautta. Toivottavasti kokemuksesi saavat jonkun meistä lukijoista tajuamaan tämän vähän helpommalla.
VastaaPoistaOppiapa tosiaan tunnistamaan, milloin kysymys on väsymyksestä ja milloin laiskuudesta. Liikunnan lisäksi kun voimiamme kuluttaa (tottakai myös antavat voimia!) niin moni muukin asia: työ, läheiset ihmiset, muut harrastukset... Ja entäpä, kun pää nalkuttaa laiskuudesta silloinkin kun reeni vaihtuu kuumeeseen sängyn pohjalla :/
Kai tämäkin on niitä asioita, jotka on vain opittava ajan kanssa yrityksen ja erehdyksen kautta. On ihmisen elämä rankkaa, kun niin paljon asioita on opittavana :)
Juu kyllä opittavaa riittää. :)
VastaaPoistaUskon, että suurin ero laiskuuden ja oikean levon tarpeen välillä on se, että sohva ei oikeasti hetkeäkään kutsu vaikka sattuu ja väsyttää... Silloin ei ole kyse laiskuudesta! Ja silloin juuri pitäisi osata levätä!
Viisaita valintoja ja liikunnan iloa!
tTM