Olen täällä taas

Tai no jos tarkkoja ollaan niin en täällä vaan tuolla. Olet tervetullut seuraamaan matkaani sinne.

Kirjoitan siellä nimellä Aamu, koska se on oikea nimeni.

No, ei ole. Ei sinne päinkään. Mutta aamu on uuden alku - joka päivä. Minulle tämä nyt ei varsinaisesti ole minkään muun alku kuin uuden blogin. Vanhoilla mennään. Lisäksi olen aamuihminen. Vireeni on aina aamusta parhaimmillaan ja sitä hyvää virettä blogi on tarkoitettu ylläpitämään.

Kyllä minulla ikävä tätä ja ennen kaikkea teitä oli. Tarpeellinen breikki (tästäkin) on pidetty ja olen palannut. Täynnä tempoilevaa ajatuksenvirtaa. Ihan niin kuin ennenkin.

Kuullaan taas toisistamme!

rakkaudella,
TM/Aamu

Puolimaratoni! (pyörällä)

Viikonloppukylässä Siskon luona. Molempien haaveena ollut pitkään spinningmaratoni ja kun sellainen sattumalta yhteiseen viikonloppuun osui, oli sinne päästävä! Ihan puhdasta onnea. Voiko lauantai-päivän paremmin aloittaa kuin täyteen ahdetussa spinningsalissa samanhenkisten kanssa hikoilemalla? Voiko? 

Tottakai, ilman muuta ohjelmaa päivään oli tungettu niin paljon, että koko maratoniin ei ollut aikaa, vaikkakin pyörästä luopuminen oli vaikeimpia luopumisia elämässäni... Olisin niin halunnut jatkaa, mutta oli jo riennettävä seuraaviin rientoihin. Yhteensä poljettiin 1t 40 min. Ihanaa! Varmasti olisi mennyt koko kolme tuntiakin. Mutta puolimaratoni tuli poljettua ja kevyesti meni, vaikka sykkeet välillä kävi ihan reippaissa lukemissa. Hieno laji tuo sisäpyöräilykin!

Taas tuli hinku liittyä johonkin kuntosaliketjuun (no ei oikeastaan muihin kuin siihen vihreään, josta erosinkin) jäseneksi, missä saisi polkea aina halutessaan, mutta ainakaan vielä en sellaista ratkaisua tee. Kyllähän täällä polkemaan ilman jäsenyyttäkin pääsee sitten kun oikein mieli rupeaa tekemään!

Päivän ohjelmasta voin kertoa myös sen, että makasin hierojan pöydällä kaksi tuntia... Miten tätä aihetta nyt sitten lähestyisi? Kivaa ei ollut kummallakaan, mutta ei sietämätöntäkään (kummallakaan olettaisin). Jalat olivat yllättävän hyvät ja auki. Todellisena ongelmana kuitenkin pakarat ja alaselkä... Ai kato! Onpa yllätys! Odottakaa mä etsin yllättyneen ilmeeni.

Siis varmasti ongelmakohta paikallistuu tohon alaselän tienoille, koska olen sitä oppinut varomaan myös liikaa, joten olen "maltillinen" venyttelyissäkin. Se turha varominen ja pelkääminen käskettiin nyt lopettaa ja aloittaa kunnollinen venyttely. Toinen ongelma oli tuo lapojen väli (no ei kyllä pätkääkään yllätä sekään).

Minulla on läheiset välit tämän hierojani kanssa, joten sain melko suorasukaista palautetta. Uskokin meinasi todella taitavalla hierojallani loppua kanssani, mutta sain tiukat ukaasit hierotuttaa itseni parin viikon sisään uudelleen - etenkin nuo ongelmapaikat. Yritän nyt terästäytyä ja varata huomenna ajan hierojalle mahdollisimman pian (mikä todennäköisesti tarkoittaa ainakin sitä, että se menee parin viikon päähän - saapahan nähdä). Nyt onkin etenkin lapojen väli hellänä, kun tunto on palannut tuolle jumissa olleelle alueelle.

Sitten kelaus vuorokausi taaksepäin:

Perjantaina juoksin aamulla letkeän aamulenkin metsässä koiran kanssa, mutta iltasella Sisko vaati pyysi kauniisti, että juostaisiin pikkulenkki harjoitellen sitä hidasta juoksua (jota siis kävin juoksukoulussa opettelemassa :)). Juostiin vielä vitonen iltapimeällä. Hyvin kulki ja kivaa oli Syskosen kanssa juosta, mutta se mikä pitää lenkistä kertoa on, että näimme lenkillä hillittömän kokoisen Pöllön! Mä olen vakuuttunut, että se oli huuhkaja ("korvat" oli! ja koko oli järjetön). Sisko saattaa väittää muuta, mutta älkää uskoko sitä!

Mikä taas tekee tarinasta kertomisen arvoisen on se seikka, että en juurikaan arvosta mitään lentävää olentoa, joten toimin niin kuin kunnon sankarit tekevät ja vedin pikkusiskon ihmiskilveksi minun ja Pöllön väliin, kun lähestyimme siis edelleen hölkäten elävää, joka seisoi tien vieressä ja tuijotti meitä. Sisko yritti lohduttaa minua, että se on kissa ja hetken toivoinkin, että olisi, mutta sitten Pöllö nousi valtaville siivilleen ja katosi yöhön. Että semmoinen kissa... Mutta ei pöllömpi lenkki kuitenkaan ja tällainen luontokohtaaminen mustassa syksy-yössä oli itse asiassa aika metka (onneksi oli Sisko turvana).

Kauniita Unia ja nukkukaa hyvin! Lähdetään katsomaan mitä uusi viikko meille tuo!

tTM

Positiivikko

Positiivisuus on hyvä asia (paitsi vaa'alla eikä minun tapauksessani myöskään raskaustestissä olisi...). Välillä se on väkisin puristettua, harvemmin kuitenkaan päälle liimattua.

Mutta ilman sitä, että välillä harmainakin hetkinä olen kouristuksen omaisesti takertunut positiiviseen, en elämästäni tai tästä uuden elämän projektistani olisi selvinnyt. En minä toki koko ajan täällä hurraata huuda enkä tauotta hymyile, mutta itsesäälissä ja hatutuksessa kieriskelyn jaksot eivät minulla pitkiä ole (siis noin vartin mittaisia tai jotain). Eikä minulla ole sellaiseen oikein aikaakaan.

Uskoisin, että lapsen uskollani ja jääräpäisyydellä olen ylittänyt aika monta estettä. Aina asiat järjestyvät. Jotenkin. Tai sitten tulee vielä suurempi vastoinkäyminen, joka pudottaa perspektiivin kohdalleen... 

Minulle sanottiin, että en enää tule juoksemaan ja juoksen silti. Minähän en mitään usko ennen kuin kokeilen itse! (Toki kiitos osin tästä kuuluu kanssakulkijoille, vertaistuelle ja hyvällä fysioterapeutille) Voisin lisätä muun elämän puolelta tähän esimerkkejä, mutta ne ei nyt tähän aiheeseen taas liity mitenkään, joten annetaan olla.

Se mihin vahvasti uskon on, että mitkään saavutukset millään elämän alueella eivät tule ilman kovaa työtä. Elämä ei ole meille mitään velkaa. Itse se on tehtävä/sen saa tehdä sellaiseksi kuin haluaa. Niillä, jotka meidän silmissä näyttävät jollakin elämän alueella olevan kovin onnekkaita, on omat murheensa (kateus on maailman turhin asia) ja lisäksi me emme oikeasti tiedä, kuinka paljon he tekevät työtä menestyksensä eteen. Useimmat tuntemani ja ihailemani ihmiset todella paljon!

Ja onhan se sata kertaa sanottu, että kilpailua ei saa käydä muuta kuin itseään vastaan! Suorituksia saa verrata vain omaan (entiseen) itseensä. Silloin oikeasti näkee, kuinka kauas on tullut.

Tiedän, että positiivisuus ei kaikissa kansanryhmissä aiheuta ihastusta. Yltiöpositiiviset ihmiset nostavat osalla karvat pystyyn. En hae nyt tällä mitään Jihuu-meininkiä heti kun aamulla saa silmänsä auki vaan enemmän sellaista Antaa-tulla-asennetta elämää kohtaan. Vanha kliseehän sanoo, että Jokainen päivä ei ole hyvä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää.

Positiivinen elämänasenne kunniaan! Siitä saa ihan varmasti enemmän voimaa kuin etukäteen murehtimisesta (mistä en suinkaan ole vapaa!).

Olo on kevyempi, fiilis vahvempi. En projektissani siellä, missä jo kuvittelin olevani tai haluaisin olla, mutta kuitenkin tullut piiiiitkän matkan siitä, mistä lähdettiin. Ja eteenpäin mennään!

t positiivisesti varautunut TM

Metsään meni

Nimittäin TM. Aamulla. 

Ei sitä turhaan hehkuteta liikunnasta tulevaa hyvää oloa! En tiedä tuleeko mistään niin voittajaoloa kuin aamuisesta metsästä. Liukastellen kallioilla ja juurien yli hyppien etenin 40 min ja palasin hymyillen ihmisten ilmoille! Voi Onnea!

Olen jo pariin otteeseen tunnustanut, että olen onneton suunnistaja ja toivoton eräihminen, joten kiersin tutun metsäreitin kahteen kertaan (seuraavalla kerralla kolmesti!). Ihan loistavaa jyrkkiä nousuja ja yhtä jyrkkiä laskuja, mutta metsässä ne ei tunnu yhtään miltään. Lisäksi tämä syksyinen raikas ilma helpottaa juoksua kesän helteisiin (joita ei vaivaksi asti kyllä viime kesänä ollut...) verrattuna. 

. 

Loistolenkki. Tosiaan toipuminen megapitkästä flunssasta takana, joten pidin vielä pientä sordiinoa yllä juoksun suhteen, mutta seuraavalla kerralla uskaltaa jo pidentää lenkkiä ja lisätä vauhtia. Lenkin päälle kahvakuulalla vähän lihastreeniä ja maltoinpa jopa venytelläkin... Aika hyvä paketti! Fiilis huipussaan - ihanaa olla terve!

Eikä kuntokaan ollut mihinkään hävinnyt melkein puolentoista viikon sairastamisella. Hyvähyvä! Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavaa lenkkiä odotellessa...

Arki vetää juuri nyt moneen suuntaan niin kuin aina näin syksyisin ennen kuin palapelin työstä, koulusta ja harrastuksista saa rakennettua toimivaksi, mutta onneksi on näitä totaalisia irtiottoja. Minä ja metsä (ja ai niin koira, joka tosin juoksee vapaana mukana niin, ettei siihenkään tarvitse juuri huomiota kiinnittää).

Voimaannuttava kokemus. Hetken vapaus. Ruokailu tasapainossa. Juuri nyt. Enempää en lupaakaan. Hetken kerrallaan vaan.

tTM, onnellinen

Loppu ja alku

Kesä on ohi. 

Kuitenkin tänäänkin oli ihana päivä. Aurinko paistoi ja oli t-paitalämmintä. Luonto on vielä vihreä. Tuoksu on vielä kesäinen. Rakkaus kesään muistuu mieleen ja tuntuu vahvana. Kuitenkin se on menetetyn rakkauden kaiku. Hetken tuntuu täydelliseltä, mutta on harhaa. Todellisuudessa siitä on jo luopunut. Ei sitä oikeasti enää ole. Otollisena hetkenä tuntuu hetken kesältä.

Kaikki ne herkulliset maut, tuoksut ja lämpö täytyy nyt vain tallettaa mielen syviin sopukoihin ja olla iloinen, että kesä oli. Todellisuus ja tämä hetki ovat kuitenkin se missä eletään. Ohi on. Kesä.

On syksy.

Syksy on lempivuodenaikani. Pidän jopa marraskuusta. Kesän rento fiilis vaihtuu energiseen oloon ilmojen viiletessä, luonnon pukeutuessa parhaimpiinsa ja värien ilmestyessä loputtoman vihreän tilalle.

Katselin valokuvia viime syksyltä, kun rannan keltaiset korret huurtuivat ensimmäisissä pakkasissa ja ensimmäinen jääriite ilmaantui ensin rapakoiden sitten meren pintaan. Tunnen hengityksen höyryävän ja jään rasahtelevan jalkojen alla aamulenkillä. Oikein odotan!

Tottakai minä kesästä tykkään. Kukapa ei? Eniten kuitenkin tykkään lomasta. Työni luonteen vuoksi on perusteltua pitää loma keskellä kesää, koska Suomi on kiinni kuitenkin. Ja muuna aikana me ei voida olla kiinni. Joten siis rakastan kesää, koska rakastan lomaa (ja tykkään työstäni :)).

Niin että nyt kaikki lämpö ja lempi kesältä talteen ja kohti syksyä. Nyt voi sytyttää jo kynttilät ja keittää teetä. Pukea juoksutakin ja laittaa puffin kaulaan lenkille! Lyhyemmissä juoksuhousuissa onneksi pystyy juoksemaan vielä pitkään. Juostessa tarkenee kyllä.

Yksi rakkaus jää taa ja uusi voi tulla! Syksyn kirpeällä energialla eteenpäin! Flunssakin on väistynyt, joten huomenna juostaan taas!

tTM

Onnellinen

Olen onnellinen. 

En tiedä, onko positiiviseen keskittyminen todella auttanut vai mikä, mutta näin on hyvä nyt. 

Paino laskusuunnassa. Siitä ei kuitenkaan vielä enempää (arka aihe, vähä ku tabu). 

Juoksin tänään reilun kympin ilman yhtään kävelyaskelta. Kuuliaisesti kävelin vielä alkuun ja loppuun yhteensä kolme km. Ystävän kanssa. Ystävän joka ei koskaan olisi uskonut juoksevansa kymppiä ja juoksi kevyesti, helposti sen tänään. Juhlapäivä siis. 

Onnellinen olo. Ennen kaikkea sen takia, että kympin jälkeen oli olo, että vielä olis mennyt. Hyvinkin. Ja että mitähän sitä sitten tekisi? Vatsalihaksia? Kahvakuulaa? Kuinka pitkän matkan olenkaan tullut. 

Kevään juoksukoulun yhtenä tavoitteenani oli juosta 10 km ilolla. Näillä sanoilla. Sen tein tänään. Olen minä kymppejä juossut ennenkin. Enemmän tai vähemmän puskemalla. Tekniikan kehittymisen ja syketasojen merkityksen ymmärtämisellä on päästy vaiheeseen ilolla. Tämän jälkeen on helppo asettaa uusia tavoitteita. Aikaan ja matkaan liittyviä. 

Olen onnellinen.

Keskityn saamaan enkä luopumaan. Luulen, että se on vastaus. Minulle. Nyt.

Aurinkoa ja sopivasti kepeyttä viikonloppuusi!

tTM onnellinen

Pitkä ja mäkinen tie

Kävin juoksemassa. Tietenkin. Yksi varvas sinne tai tänne. 

Varvas tuntui lenkillä, mutta ei kuitenkaan särkenyt, joten tulkitsen asian niin, että on ok juosta sillä. 

Vedettiinkin sitten oikein kunnon mäkitreeni. Armoa antamatta, jokainen mäki juosten (pari todella jyrkkää ALAmäkeä käveltiin polvien ja selän säästämiseksi - todennäköisesti hätävarjelun liioittelua). Lenkille tuli viitisen kilometriä pituutta, mutta korkeus erot on paljon huimemmat kuin tuosta lukemasta voisi päätellä. Hurjat. Ihanaa. Merenrantaa on nyt juostu tarpeeksi (ja juostaan toki jatkossakin). Tarvitaan vaihtelua myös.

Heti toinen mäkilenkki oli helpompi kuin ensimmäinen. Ei helppo, mutta helpompi. Siinä ei ollut mitään kaunista eikä sulavaa - enemmän hikeä, hengästymistä ja hervotonta naaman punotusta. Jos kehtaisi, noita mäkiä voisi juosta todella pienissä vaatteissa! Siinä tulee raikkaasta tuulesta huolimatta sikamaisen kuuma!

Rakastan muuten juoksukuvien juoksijoiden keskittyneitä ja kuitenkin tyhjiä ilmeitä. Flow-ilmettä. Tiedän tunteen.

Vieläkin hyvä olo eilisestä lenkistä. Vaikkei se suinkaan helppoa ollut niin silti jäi olo, että ihan kaikkea ei viety. Kohta voi alkaa haaveilemaan, että vetää kyseisen mäkitreenin kaksi kertaa putkeen... Hui ja tahtoo!

Jotain kehitystä on tapahtunut, kun jalat tuntuu siltä, että voisi tänään kipaista jonkun pienen kevyen hölköttelyn jo heti perään. Toukokuussa ensinnäkään en olisi jaksanut juosta kokonaan tuota lenkkiä ja toisekseen olisin potenut jalkoja pari päivää. Ihan varmasti.

Mitään ällistyttäviä muutoksia ei vaa'alla ole tapahtunut. Pientä kuitenkin. Pysyn liikkeellä. Keskityn hyviin asioihin: terveellsiin ruokavalintoihin, juoksukunnon kasvattamiseen ja kehonhuoltoon.

Stressi on tällä ajattelulla vähentynyt puoleen. Koko ajan ei itketä. Olen saanut nauttia onnistumisen tunteista. Tosin en ihan kokonaan ole harmoniassa universumin kanssa, sillä en voi olla ajattelematta, miten ihanaa juoksu olisikaan 5 kg vähemmän... "harteikkaana ja isoluisena"...

Kohta aukeaa duunin vieressä oleva uimahalli. Päiväohjelmaani tulee pyörällä taitettujen työmatkojen lisäksi aamu-uinti pari kolme kertaa viikossa. Hyvä suunnitelma, eikö totta? (Järkyttävänä anekdoottina kerrottakoon, että mun pyörä hajosi aamulla ja joudun nyt taittamaan toistaiseksi työmatkani jopolla... nöyryyttävää! Jopo ei sovellu kilpa-ajoon ollenkaan! Ja sitähän työmatkat ovat, eikö?)

Venyttely vahvasti ohjelmassa. Olen niin helpottunut varvasepisodin uusimmasta käänteestä, että alistun jopa kuuliaisesti venyttelemään. Hyvillä ajatuksilla positiivisuuteen keskittyen1

tTM

Osaan lentää

Tai ainakin se tuntui tänään lenkiltä siltä!

Arvatkaa montako huonoa lenkkiä olen juossut? Kuinka monta peräkkäin? Tai ainakaan välissä ei ole ollut huippuhyvää lenkkiä. Kuinka monta kertaa olen ajatellut, että juostuani kaikki nämä huonot lenkit täytyy pian tulla hyvä. Seuraavaksi. Tai että aina vain näitä huonoja... eikö ikinä tule sitä hyvää? 

Tullut loppujen lopuksi siihen tulokseen, että tämä ei vaan ole mun laji. Mutta olen juossut silti, koska jollain sairaalla tavalla se kuitenkin on niin öö... palkitsevaa. Sitä tietää tehneensä. Ja juoksu on aina näyttänyt, tuntunut lajilta, jonka halusin omakseni. Haluan olla juoksija! En anna periksi. En. Haluan lenkkeillä!

Oivalluksien (juoksukoulun tuella ja päätä seinään hakkaamalla) ja miljoonan huonon, raskaan lenkin jälkeen - tämä alkaa sujua. Siis oikeasti. Siis sillä tavalla, että vauhti on ihan reipas ja juoksu on kivaa! Jalat toimii, ilma kulkee ja matka taittuu. Viiden kilometrin peruslenkki on niin lyhyt, että on juostava täydentävää lenkkiä päälle, kun muuten tuntuu lenkki loppuvan ihan kesken. Aikaa ei kuitenkaan kulu kohtuuttomasti! Minä ehdin kyllä. Vaikka aamulla.

Oikeasti! Minä? 

Vielä tulee raskaita lenkkejä ja yksi mäkilenkki tässä jokunen aika sitten (ei niin kauankaan sitten) meinasi viedä uskon itseen ihan kokonaan, mutta kuitenkin hyviä lenkkejä on enemmän kuin ennen - enemmän kuin raskaita! Ihan huippua. Olen niin onnellinen, että voisin lentää! Minusta voi tulla juoksija. Minä voin joskus juosta tuskatta sen puolimaratonin, voisinko?

Tänään uskon, että voisin. Joskus.

Jos minä voin niin kuka tahansa voi. Oikeasti kuka tahansa. Lisäksi tämä matka (juoksijaksi :))) on ollut niin palkitseva, että tässä pian uskaltaa haaveilla jostain muustakin kuin juoksemisesta. Sepä vasta jotakin. En tosin vielä tiedä, mistä ryhtyisin haaveilemaan.

Ihana juoksu. Kevyt ja hyvä. Hiki lensi ja hengästytti, mutta oli vaan niin kivaa!

Toivon hyviä lenkkejä teille jokaiselle! Silloin kun on raskasta pitää vaan uskoa, että siellä ne odottaa kevyet juoksulenkit! Nam!

tTM

Seurassa juoksu tiivistyy

Menin keväällä juoksukouluun Ystävän kanssa. Ystävän, jota en olisi juoksijaksi epäillyt oikeastaan ollenkaan. Keijukaisen mallinen, vaikkakin aktiivinen ihminen. Mutta niin vain sukeutui Ystävästä juoksija (niin kuin hänenkin ystävästään Tukevasta Tytöstä). 

Olen suhteellisen sosiaalinen ihminen muutenkin. Tapaan ystäviäni joka viikko (en nyt tietenkään kaikkia joka viikko, mutta aina joitakuita). Piipahtelemme toistemme luona, näemme kaupungilla, treenaamme yhdessä.

Vaikka juoksukoulun vaikutus juoksemiseeni onkin valtava - tekniikan kehittymisen ja rutiinin avulla juoksukunto on noussut ja juoksu helpottunut, nautinto lisääntynyt. Mutta melkein vielä suurempi merkitys on Juoksevalla Ystävällä.

Eilenkin haukottelin melkein leukani sijoiltaan (koko päivä sisällä toimistossa luulen), mutta vääntäydyin lenkille, koska olin luvannut Ystävälle. Onneksi menin. Ihan loistava lenkki. Viime viikolla oli muuta ohjelmaa (liikuntaakin) ehdin juoksemaan vain yhden lenkin, joten jalat olivat levänneet. Heti ensi askeleista jalat toimi niin kuin piti, olivat kevyet ja tietä riitti! Ihan huippua!

Ilolla mentiin reippaaseen tahtiin 6 km ja keskiviikolle sovittiin jo kunnon mäkivetorääkki, josta kaikkinensa tulee reilun tunnin treeni. Ja nyt kun se on sovittu, on se luvattu, eli miltei puoliksi tehty! Ei voi perua. Porukan paine on mahtava asia! Ja kannustus. Toisiamme lenkittäen pidämme tavan yllä helposti ja keho huutaa jo seuraavaa annosta juoksua. Ystävän kanssa eksyminenkään ei ole niin paha juttu kuin yksin :)

Onneksi on liikunta ja ystävät. Työn alkamiseenkin varmaan tottuu kohta...

tTM

Kiitos sateesta

Olenko kertonut teille, että elämäni on ajoittain aivan liian täynnä tekemistä ja vuorokauden tunnit eivät riitä mihinkään? Että olen tehnyt aloitteen 36-tunnin vuorokausiin siirtymiseksi? Ai, että olen. Että olen uuvuttanut teidätkin ruikutuksellani... Hmm...

No, ehkä sitten on aika kertoa, että tämän kevään ja alkukesän suuret ponnistukset ja ohjelmanumerot ovat takanapäin! Olen koodannut yhden lapsen kisamatkan, ollut huoltajana ja taputtanut kämmenet hellinä kamera polvilla pomppien tuntikausia. Yhdet suuret sukujuhlat on hoidettu järjestelyineen, leipomisineen, kutsuineen, kukkineen, etu- ja jälkikäteen siivoamisineen JA tiedättekö mitä? 

Minulla ei ole koko loppukesälle suunniteltuna mitään muuta kuin mökkeilyä, hyviä kirjoja, kiireettömiä lenkkejä ja just sitä liikuntaa, mitä itse haluan... Namskis! 

Eilen vielä siivottiin aamusta juhlapaikka, pakattiin tavaroita palautettavaksi sinne ja tänne... Mutta valmiita oltiin jo heti puolen päivän jälkeen. Ja vettä tuli kaatamalla tuulen kanssa. 

Mikä siunaus!

Olin suunnitellut yhtä ja toista mukavaa tekemistä sunnuntaillekin mm pitkän lenkin, mutta sateen eristäessä meidät sisätiloihin päädyin totaalisesti vielä parempaan ratkaisuun:

Koko päivä pyjamassa, kahden ja puolen tunnin päiväunet, parin keskeneräisen kirjan lopettelu (luin mm Humisevan harjun tänä keväänä uudelleen - nuorena tyttönä se tuntui niin mahtavalta rakkaustarinalta traagisine käänteineen :)), helppoa ruokaa, loikoilua ja lötköttämistä! Ihan mahtavaa. Luksus sunnuntai!

Nyt tuntuu, että kesä vihdoin alkaa. On tuntunut, että kaikkien velvollisuuksien keskellä ei ole voinut edes kesästä nauttia (loma nyt vielä ei ole alkanutkaan). Mutta nyt! Aurinkokin paistaa kirkkaammin. Tuuli on lempeämpi.

Mökille lähdetään jo tänä viikonloppuna (joistakin juhannusperinteistä ei vaan pääse eroon). Kesäkeittiö avataan. Ruokaa haetaan omasta maasta. Ruokaa laitetaan yhdessä. Maailmaa parannetaan myöhään yöhön asti. Yöttömään yöhön. Nauretaan vatsalihakset kipeiksi.

Myös lapset pääsevät heittämään vapaalle. Hölmöjä ideoita on luvassa siltäkin suunnalta.

Minä saan vielä muutaman viikon vielä avata kuntokeskuksen aikataulut ja valita itselleni sopivinta. Mitähän tänään ottaisi? Pyöräily on tullut arkiliikkumiseen jäädäkseen. Juoksulenkkejä tähänkin viikkoon on tarkoitus saada useampi osumaan juhannusjuhlista huolimatta. Pitäisiköhän tehdä joku pidempi pyörälenkki? Viime kesänä zumbasalin ikkunat saatiin tanssittua huuruun. Mikähän on ilmastoinnin tilanne tänä kesänä?

Muuttuuko sinun liikkumisesi kesän aikana? Kutsuuko edelleen jumppasalit? Vai vapaudutko luontoon kesän myötä? Suomen kesä on mahdollisuuksia täynnä!

Ilon kautta
tTM

Villi ja vapaa...

... voi olla niin monella tapaa...

Joopa joo. Eilen sitten nimet paperiin ja harkinta-aikani (no oikeasti irtisanomisaikani) kuntokeskuksesta on alkanut. 

Iltasella treeni kulki hyvin ja tapasin sekä vanhan PT:ni (siis ne muutamat ilmaiset kerrat, jotka eri sopimustyyppien vaihtojen myötä minulle lankesi) että kaksi ohjaajaa, jotka ehdottomasti kuuluvat suosikkeihini. Vaihdettiin kuulumisia, juteltiin kesälukkarista ja toivoteltiin aurinkoista kesää. Kenellekään en saanut sanottua, että olen irtisanoutunut. Vielä en kärsinyt puhua siitä.

Vaikka pieni haikeus väritti iltaa asian johdosta, olen oikeastaan aika onnellinen ratkaisustani. Eipähän tarvitse sitäkään murehtia, ettei ole maksamaansa palvelua hyödyntänyt. Ei tuo nyt varsinaiseksi murheen aiheeksi muodostunutkaan missään vaiheessa, mutta kuitenkin. Ei muodostukaan.

Jatkossa haaste on liikkeellä pysyminen, vaikken kyllä millään muotoa pelkää, että tästä liikunta jotenkin vähenisi, saati loppuisi. Liikunta siinä nimenomaisessa liikuntakeskuksessa vain loppuu. Heinäkuun lopussa. Siihen asti voin roikkua siellä vaikka aamusta iltaan, jos siltä tuntuu.

Kesälukkari itseasiassa näytti hyvältä, joten tulee siellä varmasti pyörähdettyä useamman kerran (nyt kun ei enää painetta ole). Olen saanut keskukselta paljon. Olen oppinut, saanut kokeilla uusia lajeja ja etsiä rajojani. Liikun säännöllisesti nykyään. En enää tarvitse sitä täyden palvelun keskusta tuekseni. Olen valmis seikkailemaan itsenäisesti.

Aika aikaansa kutakin ja nyt uusia seikkailuja kohti!

tTM

Ensimmäinen oma

Pitkän hohhailun ja asioiden edestakaisin punnitsemisen jälkeen tein lopulta päätöksen, että ihan vielä en jatka juoksukoulua. Mieli kyllä tekisi, mutta kesäaikataulut pakkaavat siihen malliin päälle, etten uskalla itseäni siihen sitoa. Ettei joutuisi valitsemaan.

Mutta juoksin ensimmäisen oman juoksukoululenkin. Siis juoksulenkin juoksukoulupäivänä. (Kun olin ensin nukahtanut väsymyksestä sohvalle ja lähtö myöhästyi noin tunnilla suunnitellusta...)

Vitsi miten hyvä tunne. Tunnen miten juoksunopeuteni on kasvanut tämän kuukauden aikana ja liikkumiseen on tullut aikaisempaa enemmän voimaa. Juoksin reipasta tahtia, vaikka minulla oli koira mukana ja se haluaa sentään pysähtyä jokaisen tyttökoiran kohdalla näyttämään parhaat (?) puolensa...

Pinkaisin vain nopean viisi kilometrisen, mutta voi miten hyvä olo siitäkin tuli! Ihmisen onni on loppujen lopuksi niin pieniä hetkiä. Sitäkin kallisarvoisempia. Hymyilin kuin hangon keksi loppuillan.

Kesän tavoitteena on juoksuohjelmassa pysyminen. Pienenkin onnistumisen jälkeen se ei tunnu olevan ongelma. Elokuun alusta aloitan juoksukoulun uudelleen vahvistamaan syksyn ja talven harjoittelua.

Juoksuohjelmani sisältö on lyhykäisyydessään se, että ohjelmassa on 3-4 harjoitusta viikossa. Viikonloppuun sijoittuu pitkä hidastempoinen lenkki (noin 75 - 90 min), lisäksi viikossa on yksi harjoitus, joka sisältää lihaskuntoa, spurtteja, venyttelyä, yms ja yksi vauhtileikittelylenkki. Mahdollinen neljäs harjoitus on noin puolen tunnin rento ja helppo hölköttely. Vauhtileikittelyn sisältö vaihtelee joko nopeita spurtteja sisältävään tai sellaiseen, missä joku osuus juostaan reippaasti (noin 15-20 min) ja muut sitten löysemmin.

Tänään pyörällä töissä. Kivaa sekin, mutta juoksu vaan on juoksua. En olisi ikinä, ikinä uskonut (vaikka viisi vuotta sitten), että voisin joku päivä sanoa tämän oikeasti vilpittömästi, että olen aivan hurahtanut juoksemiseen. Pitkän tien tämä vaati, mutta vihdoin tuntuu, että nyt olen kiinni tässä lajissa ja edistymistä tapahtuu. Huippua! Ehkä minäkin joskus jonkun pitkän juoksun juoksen... Saapas nähdä :)

Ah! Motivaattoreista parhain Suurin Pudottaja starttasi taas! Loistavaa. En edes tarkkaan tiedä, miksi mokoma niin vahvasti koukuttaa, mutta olen heti koukussa ja innolla odotan sitä taistelua niin fyysistä kuin henkistäkin, jonka kilpailijat käyvät läpi ja saavat uuden elämän!

Katson todella vähän televisiota ja näin kesän tullen usein mietin, että siitä voisi hyvin luopuakin - kokeilla miltä elämä ilman televisiota tuntuu. No sitten alkaa taas uusi kausi Suurinta Pudottajaa, enkä pysty hievahtamaan ruudun äärestä mihinkään... Sen tosin näkee netistäkin. Eli taitaa taas olla tekosyy. Mutta kesän hittisarja kuitenkin.

Keveitä lenkkareita ja aurinkoa!

tTM

Taasko on maanantai?

Voi kun voisin kertoa levänneeni ja rentoutuneeni viikonloppuna. No niin ei käynyt. Toisaalta olen valittanut jo ties kuinka kauan kiirettäni täällä, joten ei siitäkään sen enempää. Elämä on valintoja.

Mutta se mikä on mainitsemisen arvoista, on se, että hervottoman hektisestä viikonloppu(minuutti)aikataulusta huolimatta, juoksin juoksuohjelman mukaisen pitkän hitaan lenkin su. Siitä olen oikein erityisen ylpeä, koska juoksemaan lähtö vaati muiden asioiden koodausta ja delekointia. Hyvä, minä! Tämähän on jo oikein rutiini (kolme kertaa on rutiini, onhan?). 

Syömisetkin ovat olleet riittävän hyvällä tasolla. Herkuteltua on tullut. Sitä en kiellä - enkä kadu (tai no vähän määrissä olisi tarkistamisen varaa edelleen).

Olen hoitanut tosi monta kevään to-do-listan asiaa, joista voi olla tyytyväinen. Asiat etenee. Monella rintamalla.

Itse uuden elämän projektissa riittää työstettävää. Olen tietyllä tapaa pettynyt itseeni, mutta on jotain jäänyt myös selkärankaan. Hyviä tapoja ja uusia tottumuksia. Kovasti mietityttää, että missä se menee itsensä liiallisen patistamisen (no ei totisesti vielä tässä kohti) ja terveen persuksille potkimisen raja.

Ääripää-ihmisenä näyttää olevan kaksi tietä. Se todella kurinalainen ja sitten se valtavan salliva... Kertakaikkiaan ärsyttävä luonne olen! En kestäisi olla oman itseni personal trainer (vaikka periaatteessa olen).

Kuitenkaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla oma itsensä. Tämän asian kanssa pitää pärjätä. Rakastaisin vielä enemmän itseäni, jos tekisin enemmän tulosta, enkä vain löysäilisi. Jotenkin olen taas onnistunut selittämään itselleni, että elämässä on niin paljon haasteita tällä hetkellä, että kaikkeen ei pysty. Just. Elämässä on aina haasteita. On ne sitten aikataulullisia tai muita. Kyllä sitä omia tekemisiään pitää pystyä edes jonkin verran kontrolloimaan silloinkin.

Onneksi olette te ja innostavat tarinanne. Muiden saavutukset kuitenkin vähän mahtuu paksuun kallooni. Jos muutkin pystyy niin pystyn minäkin. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto (enkä sitä kyllä tietoisesti ole tekemässäkään). Kesken jääneet asiat harmittavat vielä enemmän kuin keskeneräiset.

Ah niin motivaattoreiden ykkönen Suurin Pudottaja starttaa taas 4.6. Sitä odotellessa :)

tT-juoksu-sentään-sujuu-M

Hallitsen aikaa!

Minä hallitsen ajan ja ajankäytön. Ja minun aikani on niin täynnä sitä käyttöä, ettei kaikki käyttö siihen mahdukaan. 

Hirveä viikko kääntyy kohti loppuaan. Ihan kamala. Ja mahtavasti haastava ja ihana ja mielenkiintoinen ja täynnä niitä luovuttamattomia. Hetkiä. Ihmisiä.

Mutta ei juuri aikaa liikunnalle. Mitä nyt työmatkapyöräily alkuviikosta, puolijuoksua tehtyjä liian lyhyitä (meille molemmille) koiralenkkejä. Viikonloppuna sitten...

Pitkäksi venyneitä kokouksia, tapaamisia ja...

Pari ruokaravintolakeikkaa viikolla, yksi teatteri väliaikatarjoiluineen. Ihania ihmisiä <3 Ihania kohtaamisia <3 Yhdestäkään en luopuisi. Olen onnellinen. Olen rikas. Elämässäni on luovuttamattomia. Hetkiä. Ihmisiä. 

Aikaa vaan on niin vähän (vuorokaudessa, viikossa) verrattuna siihen, miten paljon niitä hyviä asioita on. 

Kuitenkin rajojaan on rajattoman, joustavankin ajateltava. Vaikka näkee paljon tehtävää, ei kaikkea tarvitse tehdä yhdellä kertaa. Tai yksin.

Huominen ei tule koskaan. Meillä on vain tänään. Joka päivä.

Turboahdetusta viikosta huolimatta hyvä olla. Minä osaan. Minä pystyn. Tälle päivälle viimeinen suuri puristus. Huomenna ehkä rennommin ja iltapäivällä melkein sitä ominta.

Ja sen jälkeen saa viikonloppu alkaa ja viikonloppuna minulla on aikaa itselleni. Sen lupaan. Ja niille lähimmille, joita on vain kaukohoidettu tai tekstiviestituettu, -ohjattu ja -käskytetty.

Tai voihan sitä vielä olla läsnä tänäänkin. Eikä vasta huomenna.

No jaa. Kai tässä ajanhallinnassa on vielä opettelemista.

Ehkä ensi viikolla?

tTM

Yllytyshullu ja virtuaalikukat

Ensin sitä lukee heiaheiasta, että Sisko on käynyt spinningissä (siis sen jälkeen kun käytiin yhdessä). Ja itse ei oo käynyt. Sitten sitä kirjoittaa heiaheiaan etukäteen "spinning" ikään kuin motivoidakseen itseään. 

Sitten sitä aivan liian lähellä sitä spinningiä tekee hyvässä seurassa 1,5 tunnin koiralenkin. Tulee kiireellä nälkäisenä ja väsyneenä kotiin ja toteaa, ettei jaksa/ehdi sinne he*****n spinningiin taas ja aina ja käyköön sisko, jos kerta jaksaa ja onhan tässä nyt kaikkea muutakin ja lepo on ihmiselle kuitenkin välttämätöntä.

Sitten sitä avaa sen heiaheian poistaakseen sen spinningin sieltä, kun ei sinne edes ehdi eikä pysty ja nukuttaakin niin, ettei silmät meinaa pysyä auki.

Ja arvatkaa mitä sitten??? No ne (siis sisko ja muut Ihanaiset) on jo käyneet kannustamassa sitä spinningin suorittamista (kun ne varmaan luuli - tai sitten ei - että mä olin jo käynyt siellä) ja sinne on tullut niitä kivoja kukkia (vaalean sinisiä) ja niitä hedelmiä...

Sitten niiden halvatun virtuaalihedelmien (ja niiden vaalean sinisten kukkien) takia sitä survoo hirveellä kiireellä treenikamat kassiin ja ryntää ovesta ulos (ettei tarvii poistaa niitä virtuaalihedelmiä sieltä heiaheiasta...). Ja ehtii loppujen lopuksi ihan hyvin sinne spinningiin. Mutta ei siinä vielä kaikki...

Sitten käykin niin, että se levollinen luotto-ohjaaja onkin poissa ja sitä sijaistaa se toinen, se jolla on se ADHD joka on superenerginen. Katsokaas kun superenerginen ohjaaja ja yllytyshullu treenaaja ei vaan oikein käy yhteen... Pitäis olla sellainen ohjaaja, joka sanoo, että nyt palautellaan ja ajetaan ihan hiljaa niin silloin se yllytyshullukin himmailis. Mutta kun se superenerginen ohjaaja huutaa, että "alkakaa jo tulla sieltä mukavuusalueeltanne!" niin yllytyshullu huutaa takaisin, että "se raja kuule ylitettiin jo 20 minuuttia sitten"!

Sen superenergisen ja sen yllytyshullun treeni päättyy niin, että yllytyshullu on tulipunainen ja pidättelee oksennusta ja se superenerginen jättää sen yllytyshullun tärisemään pyörän viereen ja kävelee poninhäntä heiluen ja klossikengät napsuen vetämään seuraavaa tuntia. Tunteetonta touhua...

Ihan ehdottomasti parhaita treenejä pitkään aikaan! Pelkkää loistavuutta! Jos ikinä maailmassa tästä toivun, niin mulla on hieno treeni takana.

Nyt täytyy mennä katsomaan heiaheiaan,  että mitähän sitä itselleen huomiseksi "motivaatioksi" sinne etukäteen kirjailis...

tTM levollisena ja tasapainoisena (my ass)

Hyvä paha minä itte

Olen tullut siihen pisteeseen, että nyt niiden viimeisten kilojen olisi lähdettävä (huomaa jo alkuasetelmassa konditionaali ja johan tässä on iäisyys tönötettykin) tai sitten on tullut aika hyväksyä itsensä tässä ja tällaisena... (no siihen on vähintään yhtä kivikkoinen ja pitkä tie kuin tuohon edelliseen!)

Itsensä hyväksyminen ei ole ihan helppo juttu. Siis joillekin toki on ja hyvä niin! Ihailen sellaisten vahvojen ihmisten rauhallista varmuutta, jotka ilmoittavat rakastavansa itseään ja myös kuulostavat siltä, että myös tarkoittavat sitä. Joka päivä.

Kyllä minäkin rakastin itseäni tänään metsässä juostessani! Nautin ja ihailin suorituskykyäni, enkä verrannut itseäni keneenkään muuhun kuin itseeni! Just näin. Näinhän sen olla pitääkin. Toki minulla tällaisia hetkiä on niin kuin varmasti kaikilla, mutta sellainen yleinen "joo mä olen hyvä tällaisena"-fiilis jää uupumaan!

Mitä ihmettä se omana itsenään oleminen oikein sitten on? Entä jos mä vaan olen näin pinnallinen ihminen, että peilikuvalla (omalla) on mulle (melko) suuri merkitys? Että jos minussa ei sitä syvällisempää puolta olekaan (tämän enempää)? Mitäs sitten tehdään!? Minun on vaan myönnettävä, että jotkut asiat eivät muutu. Luonteeni ei tunnu jalostuvan pelkällä tahdonvoimalla. Kehon muokkaaminen on kuitenkin helpompaa.

Siis tottakai olen ennen kaikkea (no jaa) kiinnostunut hyvinvoinnistani ja terveydestäni, mutta en voi kieltää, etteikö ulkonäkö olisi minulle yksi vahva motivaattori tässä elämän muutos projektissa. On ollut kauhistuttavaa, vapauttavaa ja palkitsevaa katsella vanhoja valokuvia ja todeta, miten paljon paremmin voivalta nyt vaikutan (ja laihemmalta)!

Koska joka tapauksessa luonteeni ei tunnu jalostuvan kovin nopeaan tahtiin, on ehkä yksinkertaisinta vähentää ruokavaliosta herkkuja/turhia ja keskittyä syömään hyvin/oikein ja liikumaan säännöllisesti.

Ilmottauduin muuten juoksukouluun (huom! en kansalaisopiston henkisen kasvun kurssille, jonne pikemminkin olis ollut ehkä syytä mennä), joka alkaa toukokuussa. Nyt pitää rueta ihan täpöillä rueta treenaamaan, että kehtaa mennä sinne juoksemista opettelemaan! Siitä sitten lähempänä enemmän!

Ja nyt aurinko paistaa ulkona ja tällä säällä on synti olla sisällä, joten jättäkää arkinen aherrus ja rientäkää ulos! Siellä on kevät!

tTM

Tavallinen on hyvä

Hyvää ystävänpäivää ihanat! Toivottavasti teillä kaikilla on joku jolle tänään soittaa, jonka tavata tai lähettää viestiä. Ystävyys on ihanaa. Ystävyydestä saa voimaa. Voisin kieriskellä ystävyydessä - niin ihanaa se on! Kun lähellä on ihmisiä, jotka ymmärtävät puolesta sanasta. Niin totta on sekin sanonta, että ystävä tietää sinusta kaiken ja rakastaa sinua siitä huolimatta - nimenomaan. Aamen.

Mieli vähän matalalla. Useampi pieni tai isompi asia painamassa. Tiedän. Suurimmaksi osaksi turhaa etukäteen murehtimista. Kun ei malta odottaa ja ottaa selvää, vaan aloittaa murehtimisen jo valmiiksi... Pääsisipä tuosta tavasta!




Osin tietysti mieltä painaa flunssa. En siis murehdi flunssaa. Niitä on, tulee ja menee. Vaan se, että kun on puolikuntoinen niin ei ole vastustuskykyä murheillekaan.

Nyt haluaisin vain tavallisia asioita. Tavallista arkea. Saa siinä nuha-kuumeita olla. En minä sitä, mutta muuten ei mitään isompaa ja raskaampaa kiitos. Tavallisia asioita.

Viime vuosi oli niin huono, että eikö olekin kohtuullista ja oikein toivoa parempaa vuotta? Minun mielestäni olisi!

Ikinä, ikinä en olisi kuvitellut tällaista tapahtuvan, mutta joudun siteeraamaan Toivo Sukaria (siis ihan oikeesti apua - mitä seuraavaksi, Tuksua?), mutta Topi esitteli senioritalossa sijaitsevaa uutta kotiaan ja totesi, että ei kannata murehtia menneitä eikä pelätä tulevaa. Aika hyvin sanottu, Toivo!

Näillä mennään :)

tTM

Onnellinen tänään

Tänään ruokailu ei ole ollut kovin fiksua.

Liikuntakin taitaa rajoittua pelkkään koiralenkkiin illalla ja se ei kovin pitkä voi olla, ettei koira jäädy näillä pakkasilla.

Mutta olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Taidan tehdä kohtuullisen suuren ratkaisun työelämäni suhteen. Tarkemmin ajatellen tiedän, mitä tarvitsen!

En edes tiennyt, kuinka muutoksen tarpeessa olen (taas), ennen kuin otin asian puheeksi sopivassa seurassa. Kannustuksen saattelemana olen päätynyt haaveilemaan muutoksesta.

Saman tien kun tein alustavan päätöksen kääntää uuden kortin näkyviin, oloni helpotti. Yhtäkkiä onkin helpompi hengittää ja luulen, että ensi yönä nukuttaa. Miksi oikeastaan taistelisin sellaisia asioita vastaan, joille en voi mitään. Yhtä hyvin voin katsoa, mitä muuta elämällä on tarjota!

Aina kannustan ihmisiä tekemään elämässä päätöksiä sen perusteella, mikä heistä itsestään tuntuu hyvältä. Entäpä jos itse tekisin yhden sellaisen?

Paljo mä maksan?

Lapsellani oli tapana pienenä kiivetä vaa'alle ja sanoa, että "mä haluun tietää, paljo mä maksan". Tämä toivottavasti liittyi kokemukseen kaupan hedelmävaa'asta. Huvittuneena korjasimme, että "paljonko painat!", mutta ilmaus säilyi Tehotytön sanastossa pitkään.

Useammassa blogissa on juuri nyt käyty keskustelua siitä, millaisen arvon kukin antaa vaakalukemilleen. Missä määrin numero (jota varjellaan tarkemmin kuin vaalisalaisuutta!!!) määrittelee meitä!

Tämä salainen numero on vain ja ainoastaan jokaisen omasta mielestä tärkeä. Ei kukaan (uskallan väittää, että ei kukaan) määrittele ympärillään olevia ihmisiä tällaisilla luvuilla. Vain me itse.

On oikeastaan käsittämätöntä, että vaakalukemalla on ylipäänsä merkitystä elämässä! Enemmän pitäisi painopiste olla siellä, minkä verran jaksaa, kuinka liikkuva ja toimiva keho on, miten arkielämä sujuu tässä terveydentilassa, jne. En väitä, etteikö hieman hoikempana ole helpompaa kuin ylipainoisena. Monella tapaa on.

Numerovastaisuuteni osin kumpuaa siitä, että minun vaakani ei toimi ja minun on selvittävä ilman sitä. Mutta ihan vakavastikin voisin vähentää vaa'alla hyppäämistä. Se miten arvokas olen, ei sieltä näy! Vielä kun saisin tämän kirjoitetusta ajatuksesta ymmärretyksi niin voi pojat! oltaisiin taas astetta pidemmällä tällä oivallusten tiellä.

tTM painottomassa tilassa

Joogaa vai ei?

Selkäni on huomattavasti hyötynyt pilateksesta. Mutta pilates-tunneissakin on eroja! Toisen ohjaajan tunti tuntuu laittavan kaikki nikamat paikalleen. Toisen taas aiheuttaa ärtymystä selässäni - liika selkärangan rullailu kovin liikkuvaisilla nikamilla tuntuu olevan sellaista, mitä selkäni ei sulata.

Jooga on kiinnostanut minua pitkään ja olen tunnille haaveillut meneväni, mutta nyt juttelin yhden salituttavuuden kanssa, joka sanoi, ettei laji hänen selälleen sopinut ollenkaan. Salituttavuus koki, että hän on liian jäykkä selvitäkseen joogasta ilman kipua... ja se taas minun näkökulmastani ei kuulosta yhtään hyvältä. Hei, auttakaa! Kokemuksia? Ja mikä jooga aloittalijalle? Astangaa? Hathaa? Jotain ihan muuta?

Muuten on liikkumisista hyvä mieli. Heiaheiaankin kertyi viime viikolla yli 10 tuntia tavaraa, vaikken mitään hyötykävelyjä, alle puolen tunnin koiralenkkejä, tms. sinne merkkailekaan. Ja monipuolisuuskin pistää silmään. Hyvä!

Etsiskelen nyt omia lumikenkiä. Siihenkin asiaan saa vinkkejä laittaa, että mistä kannattaisi ja etenkin jos kotonasi lojuu pienelle naisihmiselle sopivat lumikengät, niin ole yhteydessä!

Liikkeellä on tarkoitus pysyä tänäänkin. Sisäpyöräilytunnille ajattelin. Että nähdäänkö siellä?

tTM