Haaste ja kuinka siihen vastataan

Välillä vastaan tulee erinäisiä haasteita elämässä. Rajoitteita, jotka eristävät meidät siitä, mikä on kaikkein mukavinta, hyödyllisintä, tarpeellisinta, terveellisintä - uni, liikunta, terveellinen ruoka. Haasteet voivat tulla oikeasta elämästä tai voimme keksiä niitä rajattomasti, vapautuneesti, luovasti - paljon tehokkaammin kuin keinoja niiden voittamiseen konsanaan. Ainakin minä. 

En minä sitä sano, että esimerkiksi terveydellään kannattaisi leikkiä. Jos on terveydentilassa rajoite, niin sitä pitää kunnioittaa. Tiettyyn rajaan saakka tai ainakin kysyä, että mitä sitten? Mikä on vaihtoehto, jos ei tätä? Jos ei saa mieleistään vastausta ammattilaisilta, pitää kysyä itseltään. Muistanpa eräänkin kurssin, jossa luvattiin, että kaikki vastaukset ovat ihmisessä sisällä. Kun vain osaa kysyä ja pysähtyy kuuntelemaan. Jep, hetki vielä harjoiteltava tuota - ainakin sitä pysähtymistä.

Osa asioista liittyy mielestäni mielikuvaan omasta itsestä. Kuinka pystyvänä pidämme itseämme? Onko kertaakaan tullut vastaan tilannetta, että olisit hämmästynyt omista kyvyistäsi (siis positiivisesti hämmästynyt)? "Että minä pystyn tähänkin... Enpä olisi uskonut." Minä ainakin olen. Ja jokainen onnistuminen on vahvistanut ajatusta siitä, että saatan pystyä muihinkin asioihin, joita en osaa vielä edes kuvitella...

Mutta ei heti ja kerralla. Vaan kokeilemalla. Löytämällä oma tie. Askel kerrallaan.

Minä olen aina pitänyt liikunnasta. Amerikkalaisittain rakastanut liikuntaa. Lisäksi olen ollut suurimman osan elämääni normaalipainoinen. Minulla ei ole traumoja koululiikunnasta. Olin se tyttö, joka pomppi jo ennen liikuntatunnin alkua paikallaan opettajan edessä ja hoki, että milloin aloitetaan. Osuiko minulle hyviä opettajia? Vai olinko sellainen luonnostani? En osaa sanoa. Ehkä molempia.

Nautin siitä olosta, joka liikunnasta seuraa joka kerta.

Kuitenkin elämässäni on ollut vaiheita, että olen liikkunut varsin vähän. Olen myös ollut ylipainoinen, joskus enemmän, nyt vähemmän. Olen käyttänyt kaikki tekosyy-kortit moneen kertaan.

Vaikea ymmärtää, miksi tilanne jossakin välissä muuttui. Mikä vaikutti itsetuntooni ja minäkuvaani? Miksi asioilla ei ollut yhtäkkiä väliä? Tai elämänhallinta muka katosi. Onko elämässäni ollut ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet tähän? Miksi en tunnista heitä? Miksi yritän syyttää taas muita? Only you can make you happy!

Onneksi nyt olen saanut ajatukset edes jonkinlaiseen järjestykseen. Laiskuus ja vapaasyöminen vaanivat nurkan takana ja ovat valmiita ottamaan ohjat, jos tunnen epävarmuutta, mutta onneksi en tunne! Tekosyyt pystyn tunnistamaan tekosyiksi (ainakin suurimman osan aikaa). Todellisiin syihin pyrin vaikuttamaan. Olen ymmärtänyt, että ajankäyttöni on minun ajankäyttöäni, eikä siitä aina tarvitse lohkaista jokaiselle jotakin.

Eilen mukava, rento juoksulenkki hyvässä seurassa. Tänään zumbaa!

tTM pitää pintansa

Hallitsen aikaa!

Minä hallitsen ajan ja ajankäytön. Ja minun aikani on niin täynnä sitä käyttöä, ettei kaikki käyttö siihen mahdukaan. 

Hirveä viikko kääntyy kohti loppuaan. Ihan kamala. Ja mahtavasti haastava ja ihana ja mielenkiintoinen ja täynnä niitä luovuttamattomia. Hetkiä. Ihmisiä.

Mutta ei juuri aikaa liikunnalle. Mitä nyt työmatkapyöräily alkuviikosta, puolijuoksua tehtyjä liian lyhyitä (meille molemmille) koiralenkkejä. Viikonloppuna sitten...

Pitkäksi venyneitä kokouksia, tapaamisia ja...

Pari ruokaravintolakeikkaa viikolla, yksi teatteri väliaikatarjoiluineen. Ihania ihmisiä <3 Ihania kohtaamisia <3 Yhdestäkään en luopuisi. Olen onnellinen. Olen rikas. Elämässäni on luovuttamattomia. Hetkiä. Ihmisiä. 

Aikaa vaan on niin vähän (vuorokaudessa, viikossa) verrattuna siihen, miten paljon niitä hyviä asioita on. 

Kuitenkin rajojaan on rajattoman, joustavankin ajateltava. Vaikka näkee paljon tehtävää, ei kaikkea tarvitse tehdä yhdellä kertaa. Tai yksin.

Huominen ei tule koskaan. Meillä on vain tänään. Joka päivä.

Turboahdetusta viikosta huolimatta hyvä olla. Minä osaan. Minä pystyn. Tälle päivälle viimeinen suuri puristus. Huomenna ehkä rennommin ja iltapäivällä melkein sitä ominta.

Ja sen jälkeen saa viikonloppu alkaa ja viikonloppuna minulla on aikaa itselleni. Sen lupaan. Ja niille lähimmille, joita on vain kaukohoidettu tai tekstiviestituettu, -ohjattu ja -käskytetty.

Tai voihan sitä vielä olla läsnä tänäänkin. Eikä vasta huomenna.

No jaa. Kai tässä ajanhallinnassa on vielä opettelemista.

Ehkä ensi viikolla?

tTM

Yllytyshullu ja virtuaalikukat

Ensin sitä lukee heiaheiasta, että Sisko on käynyt spinningissä (siis sen jälkeen kun käytiin yhdessä). Ja itse ei oo käynyt. Sitten sitä kirjoittaa heiaheiaan etukäteen "spinning" ikään kuin motivoidakseen itseään. 

Sitten sitä aivan liian lähellä sitä spinningiä tekee hyvässä seurassa 1,5 tunnin koiralenkin. Tulee kiireellä nälkäisenä ja väsyneenä kotiin ja toteaa, ettei jaksa/ehdi sinne he*****n spinningiin taas ja aina ja käyköön sisko, jos kerta jaksaa ja onhan tässä nyt kaikkea muutakin ja lepo on ihmiselle kuitenkin välttämätöntä.

Sitten sitä avaa sen heiaheian poistaakseen sen spinningin sieltä, kun ei sinne edes ehdi eikä pysty ja nukuttaakin niin, ettei silmät meinaa pysyä auki.

Ja arvatkaa mitä sitten??? No ne (siis sisko ja muut Ihanaiset) on jo käyneet kannustamassa sitä spinningin suorittamista (kun ne varmaan luuli - tai sitten ei - että mä olin jo käynyt siellä) ja sinne on tullut niitä kivoja kukkia (vaalean sinisiä) ja niitä hedelmiä...

Sitten niiden halvatun virtuaalihedelmien (ja niiden vaalean sinisten kukkien) takia sitä survoo hirveellä kiireellä treenikamat kassiin ja ryntää ovesta ulos (ettei tarvii poistaa niitä virtuaalihedelmiä sieltä heiaheiasta...). Ja ehtii loppujen lopuksi ihan hyvin sinne spinningiin. Mutta ei siinä vielä kaikki...

Sitten käykin niin, että se levollinen luotto-ohjaaja onkin poissa ja sitä sijaistaa se toinen, se jolla on se ADHD joka on superenerginen. Katsokaas kun superenerginen ohjaaja ja yllytyshullu treenaaja ei vaan oikein käy yhteen... Pitäis olla sellainen ohjaaja, joka sanoo, että nyt palautellaan ja ajetaan ihan hiljaa niin silloin se yllytyshullukin himmailis. Mutta kun se superenerginen ohjaaja huutaa, että "alkakaa jo tulla sieltä mukavuusalueeltanne!" niin yllytyshullu huutaa takaisin, että "se raja kuule ylitettiin jo 20 minuuttia sitten"!

Sen superenergisen ja sen yllytyshullun treeni päättyy niin, että yllytyshullu on tulipunainen ja pidättelee oksennusta ja se superenerginen jättää sen yllytyshullun tärisemään pyörän viereen ja kävelee poninhäntä heiluen ja klossikengät napsuen vetämään seuraavaa tuntia. Tunteetonta touhua...

Ihan ehdottomasti parhaita treenejä pitkään aikaan! Pelkkää loistavuutta! Jos ikinä maailmassa tästä toivun, niin mulla on hieno treeni takana.

Nyt täytyy mennä katsomaan heiaheiaan,  että mitähän sitä itselleen huomiseksi "motivaatioksi" sinne etukäteen kirjailis...

tTM levollisena ja tasapainoisena (my ass)

Tasapainoharjoittelua

Painon kehitykseni on ollut suotuisaa. Olen kiitollinen, koska olen voinut hyvin, jaksanut treenata ja tulosta syntyy. Kaikkein suurin voitto itselleni on ollut makeannälkä, joka on loistanut poissaolollaan. Ihan mahtavaa! Minä sokeririippuvaisten kruunaamaton kuningatar olen ollut levollinen ja täysin tyytyväinen nyt reilut kaksi viikkoa ilman sokeria. Ennen kuulumatonta. En ole edes harkinnut ostavani. Katson tyynesti kassalla olevia herkkuja kahvia jonottaessani. Ihan kuin aivoissani olisi tapahtunut jotain, minkä jälkeen en tunnista parasta ystävääni. Ha! Pöyristyttävintä tässä on, että en koe luopuvani mistään! WHAAAT!??? Ei ole minua. Vai onko?

Varovaisesti voidaan puhua mielenrauhasta, jonkinlaisesta tasapainosta.

Mutta kun tämä ällistyttävä asia ei lopu tähän!! Lisäksi olen yllättänyt itseni ja läheiseni liikunnan suhteen! Olen liikkunut monipuolisesti WoW! Siis muutakin kuin repivää ja rankkaa. Siis olen juossut toki, mutta vain välillä. Olen pitänyt välipäiviä (tästä kyllä saa kiittää osin muuta kiireistä elämääni), venytellyt ja tehnyt palauttavia treenejä. Voitteko kuvitella!

Katsotaan miten tämä leikki jatkuu :)

tTM onnellisena

Mielenrauhaa

Paljon puhetta. Vähän tekoja. Mutta millä näitä nyt mitataan?

Nyt on ollut tekemistä siinä, että pysyy liikkeessä, vaikka vauhtia on ollut liikaakin. Tai tapahtumia. Eikä tarpeeksi aikaa käsitellä niitä asioita, jotka käsittelyä vaatisi. Joskus vaan mikään aika ei riitä. Pulssi on sata levossakin. Noin kuvainnollisesti.

Onnistumista olen kiitollinen. Kyllä niitäkin on. Mutta tuntuu, että tarvitsisin tähän rinnalle ihan kokonaan oman erillisen ajan, jossa voisin keskittyä itseeni ja elämän hallintaan. Ehkä nyt ei ole oikea aika sitä edes haluta. Mutta hyvältä tuntuvat ne päivät, kun syön terveellisesti ja liikun. Sellainen tuntuu normaalilta.

Väännän itseäni tasapainoon. On ollut pakko kaivaa rentousharjoitukset esiin. Olen jopa tehnyt meditaatioharjoituksia. Minä, jonka on vaikea istua paikallaan ilman tekemistä... Pakko hetkittäin kääntyä sisäänpäin. Muuten tuntuu, että hajoaa sirusiksi avaruuteen.

Kyllä se jossain lähettyvillä on. Mielenrauha. Silloin kun olen itselleni hyvä, se on lähempänä.

Rakkautta!

tTM

Kevyesti kesällä

Lupasin palata, kun olisin päässyt eteenpäin, saanut itseni suitsittua ja veneen taas kurssiin. No tämä kajakki nyt pyörii miten sattuu ja itsekurikin on enemmän teorian tasolla kuin käytäntöä, mutta kierrän tämän kriteeristön sillä, että en käy vaa'assa niin ei ole myöskään faktaa siitä, että olisin epäonnistunut missään.

Olen toki kiinnittänyt huomiota syömisiini, mutta onpahan elämäkin haasteita lyönyt eteeni (esimerkiksi viime viikolla kaksi kosteaa, hiilihydraattien kyllästämää eväsretkeä luonnon helmaan...).

Minä nimittäin rakastan eväsretkiä... Oikeasti. Istua kiireettä hyvässä seurassa filtillä. Nyppiä muurahaisia tuorejuustosta kädet tahmeina kaikesta filtille kaatuneista ja tippuneista, joita joutuu nopeasti nappaamaan pystyyn ja roskiin. Vessassa käynnin vaihtoehdot ovat joko ruusupuskassa kyykkiminen tai läheisen terassin asiakkaaksi naamioituminen ja ravintolan vessaan ujuttautuminen. Bajamajat rannalla ovat munalukolla suljetut (älkää kysykö miksi, minulla ei ole vastausta).

Niin paljon hyvää, kaunista ja kevyttäkin kesään kuuluu, että pakkohan siitä on vähän nauttiakin. Ei voi olla liian vakava ja tiukka - kesällä! Silti olen (omasta mielestäni - vaa'alta en ole kysynyt) pystynyt järkeistämään syömisiäni. Odotan, että tästä myös tulosta seuraa. Nyt ei puutu kuin juoksusortsit. Tässä helteessä ei pitkillä lahkeilla mennä mihinkään.

Jalassani paranee tatuointi, joka on hetkeksi estänyt juoksemisen (juoksukenkä olisi hangannut paranevaa ihoa). Mutta nyt alkaa sekin este olla ohitettu, joten vähitellen pääsen toteuttamaan itseäni myös minulle niin rakkaalla juoksemisen saralla. Hyvä tästä vielä tulee. Mun juoksuharrastuksesta.

Edessä on yksi lomaviikko, joka kuluu lasten harrastuksen parissa leirillä, jossa toki on aikuisillekin tekemistä koko viikoksi (voisi olla vaikka vähän vähemmänkin). Varsinaisen lomani pidän vasta heinäkuussa. Lomaloman.

Kateellisena katselen opettajaystävieni lomalle asettumista - tosin turhaan kadehdin, koska minusta ei missään tapauksessa olisi heidän työhönsä, joten en ole myöskään oikeutettu siihen lomaankaan. Ja ehdottomasti olen sitä mieltä, että he ovat lomansa ansainneet. Kiitos kaikki ammattikasvattajat, jotka teette valtavan arvokasta työtä!

Tänä kesänä minä vielä hoikistun. Ainakin alkuperäiseen tavoitteeseeni. Silti aion myös nauttia kesästä riippukeinusta käsin ja kyllä, vihanneksia aion syödä ihan niin kuin ennenkin ja vielä enemmänkin.

Siis kohti ääretöntä ja sen yli!

tTM auringon pehmittämänä

Vanha oivallus

Lueskelin Varpu Tavin ajatuksia ja tajusin yhden asian, jonka olen tajunnut jo aikaa sitten. Mutta en vain tajunnut tajunneeni... tai ajatus ei ole ollut aktiivinen aikoihin... you know!

Sokeri on ollut ongelmani... haa... tosi kauan. Rakkaus siihen on sammumaton ja hallitsematon. Sokeri on kuin se tuhoisa poikaystävä, josta hyvin teininä tiesi, että kannattaa pysyä erossa ja että tästä ei hyvä seuraa, mutta joka veti puoleensa kuin hunaja mehiläistä - kuin sokeri TM:ää.

Olen oikeastaan jo aikaa sitten huomannut, että valkoinen vehnä synnyttää sokerin kaipuun välittömästi! Vähän pastaa lounaaksi ja viimeistään illalla alkaa keittiön kaappien aukominen. Mikä tahansa sokeria sisältävä kelpaa. Vaikka muumikeksit.

Elämän muutoksen myötä kaapeista ei juuri sokerista helpotusta löydy! No, se ei elämää siinä tilanteessa helpota vaan aiheuttaa vain kiihtyvää ja ärtynyttä kaappien aukomista, jääkaappiin tuijottamista ja jopa pakastimen penkomista.

Kyllä, tunnustan. Olen TM, sokeririippuvainen.

Liika hiilari ei minulle sovi. En kiroa kaikkea hiilaria suinkaan, mutta todellakin voidakseni hyvin, en voi syödä hiilareita niin paljon kuin sitä tarjoutuu normaali työpaikkaruokalassa tai perinteisessä suomalaisessa ruokavaliossa. Voidakseni paremmin, ilman jatkuvia ajatuksia hämärtäviä mielitekoja, ruokavaliostani täytyy karsia pois peruna ja ainakin kuorittu vilja. Niin ja se sokeri!

En tarkoita, että tämä olisi absoluuttinen totuus tai sovellettavissa jokaiseen laihduttajaan. Tarkoitan vain sitä, että tämä on todennäköisesti minulle oikea tie. Vuosi sitten lopetin perunan ja valkean viljan syömisen. Vähitellen olen liukunut siihen takaisin ja niinhän siinä kävi, että hyvin ei käynyt.

On aika myöntää totuus. Palata takaisin siihen, minkä jo tiesin. Tervetuloa minulle sopiva terveellisempi elämä!

tTM sokeririippuvainen

Plääni

Siis tuskainen viimeinen kilo jäljellä, aikaa kuusi viikkoa. Helppoa! Joo, ihan varmaan.

Aikaa itse asiassa on aika sopivasti. Aineenvaihdunta totisesti herätelty. Tarvitaan enää plääni eli suunnitelma ja sitten kun se on valmis, tarvitsee enää noudattaa sitä. Helppoa!

Joo, ihan varmaan.

Mutta silti sen aion tehdä. Eihän tässä juuri muutakaan ole, kun joutuu sitä oikeaa liikuntaa odottelemaan joka tapauksessa. Juuri sopivaa joutoaikaa tämän projektin yhden osan toteuttamiseen. Tulevat tavoitteet siintelevät jo mielessä - liikunnan (joo sen oikean) palauttaminen ja kuntoutuksen vieminen eteenpäin... voi voi tekemistä riittää! Onneksi.

Aloitin Uuden Elämän-projektini oikeastaan jouluna 2009. Blogin pitämisen alkuvuodesta 2010 ja siitä alkoi viralliset mittaukset. Koko matka on ollut selkeiden pudotusten ja paikallaan heijaamisen vuorottelua. Nyt on viimeisen rutistuksen aika.

Onneksi matkallani on ollut ihania tukijoita, idoleja ja hauskaa seuraa. Kiitos! Tuossa vain muutama minulle tärkeä! Teitä on paljon enemmänkin. Kiitos jokaisesta kommentista, vinkistä, tuesta ja monista hyvistä nauruista! Ilman teitä en olisi tänään tässä ja teidän kanssa aion jatkaa eteenkin päin.

Tein aikanaan itselleni tavoitteen, jossa ei ollut sen suurempaa ajatusta takana. Se ei perustunut varsinaisesti minkäänlaiseen "hyvän olon painoon" tai vastaavaan. En halunnut vetää tavoitetta kovin alas, että varmasti siihen asti pääsisin (katsos takaraivossa vielä silloin jyskytti, että et sinä tukeva tyttö kuitenkaan siinä onnistu) ja oikeastaan lähdin matkaan nimen omaan uteliaana siitä, kuinka tässä tulisi käymään. Tavoitepainoni oli karkeasti 10 kg pienempi kuin minun sen hetkinen painoni. Nyt matkaa tuohon tavoitteeseeni on reilu kilo.

Viime ajat on mennyt selkää kuulostellen ja liikkumista harjoitellen. Kaikenlaiset painonhallinnalliset kurinpitotoimenpiteet ovat saaneet väistyä kävelyn opettelun tieltä. Nyt on aika lopettaa jalkaparan käyttäminen tekosyynä ja ottaa elämä takaisin haltuun.

Maaliskuun haaste 10 herkkupäivää on käytetty ja oikeastaan todisti vain sen, että mullahan on lähtenyt ihan kokonaan lapasesta tämä homma. Sairasta karhunpoikaa on taas hunajalla ruokittu. Ei. Ei ja Ei!

Palaamme perusasioiden äärelle (koska olen yhtä kovapäinen kuin kohtalotoverinikin :)).

1. Liikuntaa vammani sallimissa rajoissa

2. Sanotaan sokerille heippa

3. Hedelmiä ja marjoja makean nälkään

4. Leipä minimiin, peruna ja pasta lähtevät sokerin kanssa samaan paikkaan

5. Kasvisten määrä tuplataan

6. Veden juonti kunniaan

Ihan sitä samaa mitä aina ennenkin. Ei mitään mullistavaa. Ei mitään uutta. Nyt vain hetkeksi tarkennetaan ja palautellaan mieleen tosiasioita ja homma alkaa taas sujumaan. Väkisinkin alan haaveilla jo maalista. Olisiko se sitä mielikuvaharjoittelua?

Ihana kevät! Ihana valo! Kuusi viikkoa ja reilu kilo. Onnistuu!

tTM

Terveellinen ruokailu - mitä se on?

Olen näennäisesti sopeutunut hyvin selkä/jalkavammaani. Todellisuudessa en ole yhtään. Suunnilleen joka kerta, kun nousen jaloilleni, raivostuttaa jalan voimattomuus, hienoinen särky (ei varsinaisesti kipu) ja liikkumisen hitaus. En edes uskalla ajatella loppuun asti ajatusta, etten todellakaan voi juosta. En nyt. Enkä vähään aikaan.

Olen aina ollut itsenäisempi kuin Scarlett O'Hara (ja paljon vähemmän tylliä) ja tänään, kun liukastuin ulkona, tarrasin työtoveriini kiinni "pelasta minut"-asenteella... Ennen olisin liukastellut ilolla eteenpäin, moisesta mitään piittaamatta. Kyllä huomaa, millaisessa hälytystilassa henkisesti olen koko ajan. It is happening again...

Vaikea listata, mikä tässä nyt oikeastaan surullisinta on, mutta aika ykkösiä vetelee myös tämän hetkinen ruokailuni. Tänään olin jo ihan normaalisti työpaikallani, joten tuli syötyä myös oikea salaattilounas (hyvä minä, yksi piste). Kotiin on kannettu niin salaattiaineksia, vihanneksia kuin hedelmiäkin (tästä ei saa vielä pistettä). Mutta se mitä syön, onkin sitten se surullisempi asia... Olen löysäillyt ihan kautta linjan. Määrällisesti kamalan suuria määriä ei ole mennyt mitään, enkä usko, että kalorimäärätkään ovat varsinaisesti tähtitieteellisiä, mutta sisältö, oi sisältö, se mättää pahemman kerran.

Kasvikset loistavat poissaolollaan. Hedelmät tummuvat kulhoonsa. Herkut ovat hiipineet ruokavalioon käyttäen tekosyynä ystävänpäivää, lapsen megakuumetta ja pitkästymistä. Mitä tehtäis? Syödäänkö vähän jäätelöä? Voi taivas! Ja tänään suklaata.

Minusta on tullut nykyään niin kamala valittaja, että en itsekään jaksa lukea tekstejäni, mutta lupaan tästä vielä ryhdistäytyä. Ei huomenna eikä maanantaina vaan tänään. Just nyt.

Eikun rantaan tallentamaan filmille (muistikortille) päivän viimeiset auringon säteet ja katsomaan, mitä kamera tykkää tästä rapsakasta pakkasesta. Minä ja koira vedetään nyt rotsit niskaan ja lähtee hiipimään kohti merta. Kuullaan!

Onneksi tämä terveellisempi elämä alkoi juuri nyt :)

t. TM, joka juuri otti itseään niskasta kiinni

Tyhmästä päästä...

Muistatteko, kun tulin tänne virtuaalimaailmaan uhoamaan, että liikuntani on niin kovin helppoa ja mukavuusalueella tässä vaan mennään. No, moisesta suun soitosta tuli rangaistus/palkinto välittömästi.

Menin hurjalla kiireellä keskiviikko-illan zumbaan, jota suureksi riemukseni ja yllätyksekseni vetikin Kaikkien Aikojen Zumba-ohjaaja suosikkini. Ihanuutta. No siitähän seurasi sitten se, että veivasin siellä tunnilla kuin viimeistä päivää. Mutta tälle minulla sentään puolustus: koska "KAZ"-ohjaajan nykyiset tunnit osuvat harvoin minun aikatauluuni, joten nyt piti ottaa kaikki ilo irti.

Illalla huolellinen venyttely. Aamulla huomattava jäykkyys reisissä, alaselässä ja persuksissa.

Mitä silloin tekee järkevä ihminen? Pitää lepopäivän? En tiedä, kun en ole järkevä. Minä lähdin hiihtämään. Ensimmäistä kertaa tänä talvena. 5-6 km meni ja kivaa oli (tai oli siihen asti, kun seurana ollut ystävä rikkoi polvensa... mutta se on jo toinen tarina). Ja koska samalle illalle oli sovittu tapaaminen toisen ystävän kanssa (kun se edellinen lähti ensiapuun...), jolla myös on koira, vetäisin siihen päälle melkein puolentoista tunnin koiralenkin (tarkoittaa lenkkiä, jolloin koirat on irti ja itse voi edetä reippaaseen tahtiin pysähtelemättä). Olin illalla niin puhki, että hyvä kun jaksoin vääntäytyä sänkyyn...

NO mitä järkevä ihminen tekee tämän jälkeen? Käy juoksemassa VAAN 40 min tunnin sijaan. Seuraavaksi vois varmaan painella sormella nastaa tai jotain...

kuva

Voi elämä! Järki ei päätä kyllä pakota. Taaskaan. Kireyttä jaloissa totisesti havaittavissa. Ihan käsittämätöntä!

Aamuksi sovittu lumikenkäilytreffit. Saattaahan se olla, että jo sunnuntaina tulen järkiini ja pidän se lepopäivän, mutta silloin olisi kyllä hyvät mahdollisuudet mennä rauhassa salille ja vaikka total combatiin :) Voihan se olla, että lepopäivä on vasta maanantaina, jos pystyn su kävelemään tai ainakin seisomaan...

Mukavaa viikonloppua!

tTM

Juhlat

Ihanan rentouttava viikonloppu, johon kuului juhlat Ystävän kunniaksi. Tarjolla paljon herkkuja ja pitkiä automatkoja. Ei siis paras mahdollinen viikonloppu projektini kannalta, mutta muuten aivan loistava! Ihanaa tulla takaisin kotiin hyvällä tuulella, kun on saanut nauttia ihanan leppoisasta tunnelmasta ja ihanien ihmisten seurasta. Rentoutua, nauraa ja viettää myös puolison kanssa laatuaikaa.



Ihanista juhlista oli kyllä se seuraus, että vaa'alle en tänä aamuna uskaltautunut. Enkä varmaan mene muutamaan päivään!

Toinen seuraus on se, että varasin sekä tanssitunnin että sovin iltalenkin :) Katumusharjoitukset alkakoot! Veikkaan, että jo tuntien autossa istuminen on jämähdyttänyt nesteet paikalleen. Varsinaista hillittömyyttä ei herkuttelussa koettu, mutta joitakin rajoja (sokerirajoja) ylitettiin taas, vaikka nimenomaan olin päättänyt, että ei :) No kakkua en sentään syönyt, mutta kuitenkin...

Arki alkaa aalla ja nyt tavoite selkeänä mielessä lähdetään uuteen raikkaaseen ja rapsakkaan aamuun ja viikkoon (luonnollisesti pyörällä työmatkat :)).

Ihanan energistä ja hyväntuulista viikkoa kaikille! Lähdenkin hakemaan innostusta ja motivaatiota itselleni teidän blogeistanne!

t. TM

Jos ei järjellä niin sitten sisulla!

Joopa joo! Tää on niin tätä.

Eli tänään/tällä hetkellä/parin viime päivän aikana ruokailut jokseenkin oikeanlaisia... Mutta määrissä on vikaa - tiedän sen ihan hyvin. Vaa,alle en uskalla. Ihan lähdellä olisi lähteä oikeasti SYÖMÄÄN! Sillä tavalla urakalla. Ja ihan mitä vaan. Vaikka ruisleipää. Kaapissa olisi siskon vauvan jäljiltä muumi-keksejä...

Mutta päätin, että sille tielle en yksinkertaisesti lähde! En vaan lähde! Jos se ei muutos tapahdu järjellä niin sitten sisulla. Istun vaikka käsieni päällä, mutta tässä on nyt raja tämän päivän syömisille! Huomenna on päivä uus. Toivottavasti taas parempi kuin edellinen. Ja huomenna on zumba.

Välillä tarvitaan hellät rajat :)



Huomenna pyöräilen töihin. Ruokailussa pidän järjen päässä. Illalla zumbailen. Huomenna on hyvä päivä!

Zumbahurmaa ja suhteeni zumbaan

Vietän saldovapaitani ja tänään kunnostauduin jo aamusta zumbaan. Voi, taivahan vallat! Sali oli täynnä (Mistä ihmeestä nämä ihmiset tulevat? Eikö kenenkään tarvii olla päivisin töissä? No voisiko sitä paremmin vapaan aamupäivän käyttää kuin suunnaten jumpalle) ja hiki lensi ravistusten mukana ympäriinsä. :) Ihanaa! Tunti armotonta veivaamista! Pelkkää parhautta :)

Omasta mielestäni en ole erityisen tanssillinen ihminen (en myöskään todennäköisesti kenenkään muunkaan mielestä :)). Olen kyllä tanssinut jossain vaiheessa, itseasiassa ihan jonkun verran, mutta se kuului yhteen elämänvaiheeseen ja jäi taa ajat sitten. Minkään sortin dance aerobic ei lumonnut minua missään vaiheessa. Tai rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että en ole koko lajiin tutustunut. Tuntui aivan vieraalta minulle. Minulla oli silloin menossa joku Power, Pump, tms vaihe, jota seurasi spinning-vaihe... Muutenkin koko aerobiccaaminen jäi osaltani varsin vähäiseksi. Joku steppi joskus. Siinä kai se oli.

Zumba rantautui liikuntakeskukseemme minulle juuri oikeaan aikaan. Spinning alkoi olla aavistuksen tylsä ainoaksi lajiksi ja kaipasin uutta hikilajia. Pump ja Total Combat hoitivat lihaskunnon enemmän kuin tehokkaasti. Zumbaa menin kuitenkin kokeilemaan lähinnä sen takia, että kuulin useammalta ystävältä, kuinka kivaa tunneilla oli. Toinen hyvin kohdallani toiminut mainoslause oli "jos osaat kävellä, osaat zumbata". Joo, kyllä mä osaan kävellä.

Ensimmäisen tunnin jälkeen olin koukussa. Lähinnä sen vuoksi, että koskaan en ollut osannut kuvitella, kuinka tehokasta voisi olla laji, joka on todella hauska. Tunnin jälkeen tuntui sekä reisissä että pakaroissa. "Spurtit" zumbassa näkyivät pian myös juoksulenkillä kunnon nousuna. Ihan huippua! :D

Tämän päivän zumba oli taas sellainen Hyvä Zumba. Pääsi veivaamaan ja hyppimään niin paljon, että oli harmi, kun ei ollut sykemittaria mukana, mutta toisaalta eipä sen antama tieto olisi tilannetta mihinkään muuttanut. Jo nyt tuntui tunnin jälkeen niin hyvältä! Tunti oli riittävän rankka, mutta ei liian rankka. Aina voi kuitenkin itse säädellä sitä, kuinka paljon hyppelehtii, jos tuntuu liian rankalta. Yllytyshullunahan minä luonnollisesti hypin viimeiseen ponnahdukseen asti... Minkäs sitä luonnolleen voi. Tämä ihku ohjaaja vetää onneksi myös torstai-illan zumban. Sinne siis!

Huomenna ajan pyörällä töihin. Hoidan ruokailut terveellisesti ja sopivasti. Mielenrauhaa etsien jatkan eteenpäin. Ja muistan, että tässä Uudessa Elämässä kyse on koko elämän mittaisesta projektista. Nautin niistä asioista, jotka hyvin sujuvat ja korjaan erehdyksistä oppien niitä, missä vielä on kehittymisen varaa! Hyväksyn sen, että en koskaan ole kokonaan valmis. Onneksi on aina uusia asioita, uusia näkökulmia, joihin tutustua, joista oppia ja innostua! Ilo ja innostus lienevät avaimia onnistumisen oveen!



Olen iloinen, että olet kanssani tällä tiellä!
Aurinkoa ja onnistumisia päivääsi!

t. TM

Lempeitä rajoja

Jo vain. Eilen lenkki oli jo parempi. Juoksin koko tunnin ja kävelin päälle noin vartin. Vähän penikoissa tuntui, mutta venyttelin todella, todella hyvin, joten tähän aamuun oli ihan hyvä lähteä. Ei kipuja eikä jäykkyyttä missään. Hyvä. Juoksussa oli vähän tekemisen makua, mutta ei liikaa. Ei tarvinnut ihan sisulla vetää, mutta kevyempääkin on joskus ollut.

Ruokailu on tuottanut päänvaivaa. Tein jokunen aika listaa siitä, miten syön. Pariin päivään en syönyt varmaan mitään siltä listalta. Vaan siltä toiselta listalta. Siltä nou-nou-listalta... Mitä ihmettä? Siis ainoa hyvä asia on, että en ole syönyt karkkia (enkä jätskiä enkä sokerilimuja). Mutta muuten ruoka on koostunut tasan väärin. Lounaaksi syön kyllä salaatin töissä, mutta ne ovat parina päivänä olleet pasta-salaatteja... Vihannekset ovat loistaneet poissaolollaan - ainoana poikkeuksena kävellessä syöty tomaatti. Leipää on mennyt vaikkakin ruisleipää.

Välillä mietin, että olenko liian ankara itselleni. Jos ottaisin tämän ruokailun rennommin, ehkä se olisi helpompaa? Pienikin harha-askel tuntuu välillä ylipääsemättömältä, vaikka liikunkin reippaasti. No ehkä olisi varaa tuohon mielipiteeseen, jos tulokset olisivat kovinkin rajuja. Paino edelleen sama 61,3 kuin kuusi päivää sitten...

Nyt laitan syyttelyn hetkeksi syrjään, keskityn tähän hetkeen ja lupaan itselleni:

Huomenna en syö sokeria.
Huomenna syön vihreää salaattia, vihanneksia, marjoja, kalaa/kanaa.
Huomenna liikun sopivasti.
Huomenna lepään tarpeeksi.

Ja tämän kaiken teen, koska arvostan itseäni ja haluan itselleni kaikkea hyvää! Tämän voi tehdä oikein vaikkei vetäiskään hampaat irvessä!

Kohti rentoa viikonloppua!