Terveisiä Kohtuuttomuudesta

Tein pidennetyn viikonlopun matkan Kohtuuttomuuteen. Matkamuistoja sain 100 g päivässä, kolmen päivän reissussa. Yhteensä siis 300 g matkamuistot. Hurjempiakin reissuja olen tehnyt. Aikaisemmassa elämässä. Sokerin huuruisia. En silti ole ylpeä matkastani.

Mutta niin kuin matkoilta usein, melkein parasta on kotiin paluu. Tältä matkalta kotiuduin tosi huonovointisena, joten on helpotus olla kotona!

Tänään on ihanaa olla kotona. Takana on aamulla juostu tunnin lenkki (olipa jalat tukossa!) ja iltaan vielä väkisin tungettu pilates-tunti. Aivan liian kiireellä oven välistä tunnille luikahtaneena, sain kuitenkin lähteä kotia kohti täysin rentoutuneena ja hyvin töitä tehneenä. Ihan mahtavuutta!

No joku voi tietysti sanoa, että olen palannut Kohtuuttomuuteen. Nyt vain eri rakkaan kanssa. Sokerin hylkääminen aiheutti välittömän laastarisuhteen Liikunnan kanssa. Mutta mitä siitä! Liikunnan kanssa voin hyvin. Sokerin kanssa kuvottaa koko ajan tai ainakin heti jälkeenpäin. Arvaa kumpaa oikeasti rakastan?

t TM endorfiineissään

ps. ARVATKAA MITÄ!? Läheisellä on ollut salaisuus melkein vuoden ajan ja tänään hän sitten sen minulle paljasti, kun ei enää ilmeisesti jaksanut pidätellä! Salaisuuteen pääsette kurkkaamaan tekin täältä!

Uusi päivä!

Eilinen pahoinvointiannos vahvalla itseinho-kastikkeella on nyt nielty viimeistä pisaraa myöten. Miksi aina pitää hakata päätä seinään, miksi ei voi oppia kerralla ja sen jälkeen tehdä niin kuin pitää. Ei pitäisi olla motivaatiosta kiinni!

Minä haluan! Onnistua. Päästä maaliin. Sanoa, että minä tein sen.

Tänä aamuna maksoin vaa'alla viikonlopun rietastelusta 300 g. Olen pettynyt, mutta huonomminkin olisi voinut käydä. Paino siis tänä aamuna 59,5. Onneksi menin vaakaan. Numeroiden näkeminen konkretisoi tämän asian vielä kerran. Itseni tuntien, olisi ollut ihan mahdollista, että olisin kieltäytynyt kunniasta. Sulkenut silmäni.

Jillianiin luotan! Tilasin muuten kaksi dvd:tä ja yhden kirjan ehtaa Jilliania. Palataan asiaan, kun postilaatikko kolahtaa!

t TM katuvaisena ja päättäväisenä - I'll be back

Rehellinen pahoinvointi

Söin viikonloppuna muutaman karkin. Pitkästä aikaa. Ihan uskomatonta. Herää kysymys: miksi?

Tänään lisää. Huolettomasti. Sen kummemmin nauttimatta.

Nyt maksetaan ilonpidosta. On oikeasti niin huono olo, ettei mitään rajaa. Yäk! Sietämätöntä. Harmittaa. Melkein itkettää. Olisin tullut niin hyvin toimeen ilmankin. Paremmin. Selkärangaton tukeva tyttö!

Heikko luonne. Löysä vatsanahka. Raivostuttaa niin, että näkisin valopalloja, jos ei olis liian huono olo siihenkin. Argh!

Arki huolesi kaikki heitä

Yritän suhtautua kiireeseen huumorilla. Palautan mieleeni yhä uudelleen sen tosiasian, että kiire on tunne ja yritän suhtautua siihen niin. Tunteet hallintaan ja menoksi. En suostu huolehtimaan, että ehdinkö ja ehdinkö kaiken. En suostu epäilemään omia voimavarojani.

Toisaalta yllätyin tänä aamuna bussissa työmatkalla, että vielä minusta löytyi nämäkin voimat. Aloittaa taas uusi (työ)viikko haasteineen.

Tämä viikko on kuitenkin vähän helpompi kuin edellinen. Jo siitä tulee hyvä mieli. Tämä tarkoittaa sitä, että useimpana iltana saan itse päättää, mitä teen eikä sitä sanella minulle mistään. Yksi tai kaksi menoa ei tunnu missään, kun välillä on ollut useampi illassa, mihin vaaditaan jo vähän akrobatiaa (ja assistentteja).

Minun on helpompi elää listojen kanssa, vaikka jotakuta toista se saattaisi stressata. Ihanaa viivata yli tehty tehtävä, repiä yksi muistilappu roskikseen.

Lisäksi yritän kiihkeästi noudattaa "kahden minuutin sääntöä". Onko tuttu? Nyt jos joku tietää, mistä tämä alunperin on, mielelläni kuulisin minäkin!! Kahden minuutin sääntö tarkoittaa, että jos arvelet jonkin tehtävän tekemiseen menevän alle 2 minuuttia, tee se heti.

Voi kuulostaa hullulta, mutta oikeasti toimii. Ripusta takki naulaan, vie tavara paikalleen (niin töissä kuin kotonakin) ja jälkeenpäin raivattavaa on paljon vähemmän! Kannattaa. Toimii vähän kuin torstain siivouspäivä - ihanaa tulla perjantaina siistiin kotiin ja on tunne, että koko viikonloppu on käytettävissä, kun ei tarvitse kallisarvoista viikonloppua käyttää siivoamiseen. Suosittelen tätäkin :)

Kiire, kiireempi, kiirein. Omalla kohdallani on kyllä välillä pysähdyttävä miettimään, että miksi niin kova kiire oikeastaan on. Vaikka tekemistä oikeastikin on paljon niin, onko itsensä kiireessä pitäminen myös sitä, ettei oikeastaan halua edes pysähtyä?

Ohjelmarikkaan viikonlopun jälkeen tänään kunnon liikunta/juoksupäivä. Täydellistä hipoo!

Eikun kohti uuden viikon haasteita!

tTM arkihuolettomana

Muuli-dieetti

On ollut kiire. Epäinhimillisen kiire. Siis sillä tavalla kiire, että töissä jää puolet tekemättä ja silti on aina myöhässä jostakin yksityiselämän pakollisesta menosta - jonkun sortin urheilu/koulu/harrastusvapaaehtoistoiminnasta, jolla varmistetaan, että joku seura/koulu pysyy tolpillaan ja suostuu ottamaan osavastuun hervottomasta ja hyperenergisestä jälkikasvustani...

Se on kaksisuuntainen tie. Olisi niin paljon helpompaa nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että periaatteessa kyllä, mutta ei. Että en ehdi, en pysty, pää hajoo... Mutta ei voi. Siinä on se toinen puoli/suunta, että kyllä mä haluan, että ne asiat tapahtuu ja jonkun on värkättävä, askarreltava, ommeltava tylliä, kiharrettava, pakattava, kuljetettava, purettava, siivottava ja taputettava eturivissä kamera polvilla keikkuen, kannustettava ja hurrattava.

Enkä minä niitä asioita yksin tee. Siellä on monta muutakin aikuista kyynärpäitä myöten velvollisuuksien kurimuksessa haaveillen vapaudesta, tuulesta hiuksista, omasta ajasta.

Olen ollut niin väsynyt ja lamaantunut, että painonpudotusprojektiani olen toteuttanut kuin kone. Itsepäisenä kuin muuli toistanut opittua kaavaa, kun ei ole ollut aikaa miettiä mitään vaihtoehtoja. Tulosta näyttää syntyvän. Muulina mennään, kun ei juuri nyt ole aikaa muutakaan miettiä. Ehkä joulun jälkeen tulee hetki, kun voi pysähtyä miettimään asioita.

t TM muuli-dieetillä

Kokeilun halu

Kävin tänään ensimmäistä kertaa selkäräjähdyksen jälkeen Xyclingissä (jep olen elixialainen) - aloitin Easyllä ja se oli varmasti ihan hyvä ratkaisu. Kokeilun halu voitti varovaisuuden.

Voi onnea! Kyllä se kuulkaa on niin, että keho muistaa välittömästi, kun pyörän selkään pääsee. Ensimmäinen onnen tunne pyyhkäisi yli, kun loksautin klossit kiinni pyörään: "ai niin tää on tätä!".

Easy kestää 45 minuuttia ja luulen, että vaikka mielelläni olisin polkenut pidempäänkin, tuo oli ihan hyvä aika. Huomasin, että ajoasennon kanssa sai olla tarkka (vaikka sen luonnollisesti säädin pystymmäksi kuin ennen vanhaan) ja selkä väsyi entisiä aikoja nopeammin.

Vahvasti haluan kuitenkin uskoa, että selälle tekee hyvää saada erilaista rasitusta välillä, vaikka turvallisinta ja helpointa olisi aina mennä turvalliseksi todetun ja tutun kautta. Silloin tilanne selkäni kanssa oli akuutti niin kävelykin sattui ja kävelyn jälkeen koko ruoto oli arka, mutta siitä se vaan kuntoutui ja ollenkaan niin kamalalta sisäpyöräily ei todellakaan tuntunut. Kunhan nyt tuntui siltä, että töitä joutui tekemään, että selkä jaksaa.

Hyvä fiilis siis jatkuu. Haha! Ymmärrän (en voi oikeesti tajuta), että kaikki ei hurahda liikuntaan, mutta mistä ihmeestä ihminen voisi tämän hyvänolon muuten saada??? Tuntuu niin hyvältä! Liikunta <3

tTM joka tuntee itsensä urheilijaksi!

Kevennettyä menoa

Miten uskomattomasti helpottaa ja tuo parin kilon pudotus ja siirtyminen takaisin niin turvalliselle viitosvyöhykkeelle.

Vaa'alla seistessani ajattelin eilen, miten älytöntä on, että nuo typerät digitaaliset luvut merkitsevät minulle yhtään mitään. Kuitenkin uskollisesti nousen kerta toisensa jälkeen vaa'alle. Äärettömän harvoin "unohdan punnita itseni" säännöllisesti. Jos niin käy, harmittaa. Joskus harmittaa, kun punnitsen.

Vielä parempaa kuin numerot on vaatteiden käyminen taas sopiviksi ja mukavan väljiksi. Varsinkin työvaatteissa on taas liikkumavaraa. Paitapuserossa sen huomaa - kotiverkkareihin mahtuu tuhdimmassakin kunnossa (eläköön, etäpäivät!).

Olo on parempi. Tunnen itseni enemmän itsekseni. Eivät ahdista edes nämä kuukauden tukkoisimmat päivät. Nyt mennään vain eteenpäin. On olo, että voisin kävellä häkeltymättä lasioven läpi!

Pidän tästä tunteesta ja pidän tästä kiinni! Jos minä pystyn, sinäkin pystyt! I mean it!

tTM niin kevyenä että lentää kohta!

Uni paras lääke on

Joo. Kyllä se nukkumalla meni ohi. Surkeus. Univelkaa vielä jäi. Ei puhuta nyt Kreikan valtiovelan suuruisista määristä, mutta ei paljon pienemmistäkään.

Olen ihminen, joka kaipaisi unta vähintään 8 tuntia yössä. Arkisin nukun noin 6 tuntia, viikonloppuna sitten kirin pidempiä unia, mikäli suinkin mahdollista. Minun ei olisi mikään pakko valvoa joka ilta niin myöhään, mutta tekemistä vain on niin paljon. Eikä mitään hyvä-äiti-vaimo-tyyppisiä kodinhoidollisia tehtäviä vaan ihan omia puuhailuja.

Oma aika kun alkaa tuossa iltayhdeksän - kymmenen maissa (jos on käynyt treenaamassa ja siihen on mennyt tunti tai kaksi illasta :)) niin väkisinkin valvominen venähtää puolille öin ja kello herättää joka aamu kuuden pintaan. Joka aamu ei jaksa naureskellen nousta sängystä...

Olen tässä jo parin viikon ajan koko ajan laittanut sarastusvaloa suuremmalle teholle... Kohta on nupit kaakossa ja aamuherätykset ei juuri ole parantuneet. Voisiko olla kyse siitä, että nukun liian vähän!!! Vaikka sarastusvalo on mielestäni maailman paras tapa herätä niin eihän se unentarvetta millään tavalla poista.

Unen määrällä ja laadulla on valtava merkitys ihmiselle. Väsyneenä ei toimi muisti, ei toimi kontrolli ja kaikkeen tulee etsittyä helppoa ratkaisua. On helppo ymmärtää, miksi riittävä uni on tarpeen myös painonhallinassa. Varmasti on ihan kaikki päätä myöden tukossa, jos ei lepää.

Onneksi viikonloppu lähestyy, mikä monelle tarkoittaa mahdollisuutta levähtää arjen rasituksista ja nukkua vaikkapa päiväunet! Mikä ihana ajatus. Voisi ottaa vaikka viikonlopun ohjelmaan!

Hetken henkinen marraskuu

Eilen vähän salitreeniä. Tänään vähän vesijuoksua. Tai no tänään tunti vesijuoksua - ei kai se niin kauhean vähän ole. Tähän olen tyytyväinen. Samoin painonkehitykseen. Tähänkin päivään mahtui useampi hassunhauska tai muuten hyvä hetki, kohtaaminen ja ihminen.

Ajoittain aamuisin huono puoli aristaa. Lihakset pakarasta takareiteen kiristää. Kylkeä kääntäessä tuntuu. Helpottaa heti, kun lähtee liikkeelle. En jaksa huolestua. Venyttelen. Tiedän, että hierojani osaa auttaa, jos liiaksi alkaa vaivata. Niin niin. Pitäisi hoitaa silloin kun on vielä melko hyvin. Vahinkojen korjaaminen on paljon kalliimpaa.

Tylsää kuulla ankeita terveysuutisia sieltä ja täältä. Pienempiä ja isompia. Toivon tsemppiä. Toivon, että olisin toivomisessani pontevampi. Väsyttää.

Päivät ovat ihan hyviä. Elämä maistuu hyvälle. Töitä voisi olla vähemmän (ei totisesti ole vähenemään päin). Vapaa-aikaa ja helppoa elämää enemmän - kiitos. Tai jos ei helppoa ainakin ihan tavallista arkea. Nykyään toivon kaikkein eniten sitä. Arki on ystävä.

Päivät ovat olleet kauniita. Ei edes tunnu ankealta syksyltä, kun aurinko on paistanut harva se päivä. Eilenkin oli oikea syyskuinen sää. Henkisesti ainakin hetkittäin on ollut marraskuu jo syyskuun alkupuolelta asti. En ole masentunut. Hetkittäin ikävissäni. Surullinen.

Tämä on ollut huono vuosi, vaikka paljon on tapahtunut hyviä asioitakin. Onnellisia hetkiä ja mukavaa eloa vaikka kuinka paljon. Ja sitten niitä halvaannuttavan huonoja. Niitä jolloin joko fyysisesti tai henkisesti on ollut seinä vastassa. Tapahtumia, joita ilman olisi selvinnyt.

Väsyneenä vastoinkäymiset kasvaa, vaikka olisivat olleet alun alkaenkin aivan liian suuria. Kohta sataa lumen. Maa jäätyy. Tänä syksynä se tuntuu pahalta.

Onpas TM ilta-aikaan ankea. Menen nukkumaan ja katson heräänkö yhtään energisempänä ja kiinnostavampana...

Aamujuoksu

Kävin aamutuimaan juoksemassa metsässä. Voi onnea! Valo lisääntyy puiden välissä. Pehmeä juoksualusta hellii liikkumista. Muistuu mieleen lapsuuden rapakoiden läpi juoksemista seuraava nautinto! Se on hauskaa!

Kovin vähissä vaatteissa ei enää metsään ole asiaa (toisin kuin inspiraatiokuvan tyyppi), mutta enpä tuota vähissä vaatteissa välittäisi juosta muutenkaan. Onhan se jo ihan ympäristötekokin. Meikäläisen pitää vaatteet päällä...

Tosin en metsäjuoksullani keneenkään törmännyt, jota hyllyvä menoni olisi järkyttänyt! Onnellisena typerä hymy naamalla jolkottelin metsässä ja Terrieripoika singahteli sinne tänne kanervikossa. Juoksurauhamme oli rikkumaton :)

On ollut uskomaton marraskuu. Tänäänkin aurinko paistaa ja tuntuu ihan syyskuulta - korkeintaan. Pelottaa, että esimerkiksi joulu pääsee yllättämään, koska ei vaan yksinkertaisesti osaa asennoitua oikeaan kohtaan vuotta, kun ei ole pimeetä eikä ankeeta. Aurinkoisen päivän jälkeen voi leikkiä, että yö alkaa tossa kohta neljän pintaan, kun pimenee. Ei tunnu missään.

Tänään olen onnellinen siitä, että jalkani/selkäni kestää juoksua. Mistään (juuri mistään) ei tule niin hyvä olo kuin mäkispurteista metsässä! Ai niin ja vaatteista vielä. Niitä oli kuitenkin liikaa. Tuli tosi kuuma!

tTM

Aluevaltaus

Tätä ei usko kyllä kukaan! En meinaa uskoa itsekään! Tein tänään jotain, mihin en tiennyt kykeneväni! Kävin pilates-tunnilla.

Ensinnäkin: hei, pilates! Tylsää, tehdään hämärässä, ei tuu verenmaku suuhun. Jep. Kaikki ennakko-odotukset piti paikkansa - paitsi tylsää! Hämärässä oltiin. Veri ei maistunut suussa ja ah! Että oli ihanaa. Tältä nimenomaiselta tunnilta lähdin levollisena kuin joogasta ikään. Ihanuutta!

Toiseksi: tämä oli sikälikin merkittävä virstan pylväs, että tämä oli ensimmäinen ohjattu ryhmäliikuntatunti, jolle osallistuin selkäonnettomuuden jälkeen!!! En ole uskaltanut. Olen ajatellut, että mikäli lopullinen halvaantuminen iskee minuun liikunnan takia niin on hirvittävän kiusallista, mikäli kyseessä on ryhmäliikuntatunti. Paljon paljon vähemmän noloa on siis lyyhistyä yksinäiselle lenkkipolulle... No niin. Kirjoitettuna se ei näytä niin loogiselta kuin se ajateltuna tuntui...

No joka tapauksessa tunnen itseni sankariksi ja ainakin tällä hetkellä pidän ajatuksesta, että minulla olisi viikossa yksi vakituinen pilates-tunti. Rankan työviikon jälkeen tuntui ihanalta laskeutua rentouttavan tehokkaan pilateksen kautta viikonloppuun...

Ja kolmanneksi: Ah! Pilates ja minä. Alan melko hyvin hallita ne syvien vatsa/corelihasten liikkeet, jotka fysioterapeutti on antanut minulle kotiläksyksi ja nyt uusia haasteita lempeään tahtiin! Ihan mahtavaa. Tunnen, että olen käyttänyt uusia lihaksia. Ajatelkaas, jos oikeasti core vahvistuisi ja selkäongelmat ihan oikeasti jäisi taa... Sepä vasta olisi onnea.

Tämä kortti on pakko katsoa!

tTM pilateksen uusi ystävä

Tänään

Tasapainoharjoittelua

Painon kehitykseni on ollut suotuisaa. Olen kiitollinen, koska olen voinut hyvin, jaksanut treenata ja tulosta syntyy. Kaikkein suurin voitto itselleni on ollut makeannälkä, joka on loistanut poissaolollaan. Ihan mahtavaa! Minä sokeririippuvaisten kruunaamaton kuningatar olen ollut levollinen ja täysin tyytyväinen nyt reilut kaksi viikkoa ilman sokeria. Ennen kuulumatonta. En ole edes harkinnut ostavani. Katson tyynesti kassalla olevia herkkuja kahvia jonottaessani. Ihan kuin aivoissani olisi tapahtunut jotain, minkä jälkeen en tunnista parasta ystävääni. Ha! Pöyristyttävintä tässä on, että en koe luopuvani mistään! WHAAAT!??? Ei ole minua. Vai onko?

Varovaisesti voidaan puhua mielenrauhasta, jonkinlaisesta tasapainosta.

Mutta kun tämä ällistyttävä asia ei lopu tähän!! Lisäksi olen yllättänyt itseni ja läheiseni liikunnan suhteen! Olen liikkunut monipuolisesti WoW! Siis muutakin kuin repivää ja rankkaa. Siis olen juossut toki, mutta vain välillä. Olen pitänyt välipäiviä (tästä kyllä saa kiittää osin muuta kiireistä elämääni), venytellyt ja tehnyt palauttavia treenejä. Voitteko kuvitella!

Katsotaan miten tämä leikki jatkuu :)

tTM onnellisena

Kenen on vastuu?

Syystä tahi toisesta seuraan tiiviisti yleistä terveyskeskustelua kaikilla areenoilla, joille satun eksymään. Vaikka runsaasti aikaa myös täällä blogimaailmassa viettävänä tiedän hyvin, että ihmiset kyllä tiedostavat varsin hyvin, missä vika piilee, kun on kertynyt ylipainoa tai muita elämäntapojen aiheuttamia ei-niin-toivottuja-seurauksia, mistä on pahimmillaan seurannut terveysvaikutuksia kuten vaikkapa kulumia, liikuntaelinten sairauksia, sydän- ja verisuonisairauksia, jne.

Mutta yllättävän usein törmää myös monenlaisiin selityksiin siitä, miten tähän on tultu ja se-ja-se taho on jättänyt leiviskänsä hoitamatta, kun tässä ollaan. Ne, joilla tilanne on parempi, ovat yksinkertaisesti parempi osaisia ja heille on jokin taho (tai jopa kohtalo) antanut jotain (paremmat kortit), millä hoikkana (lue: terveenä) pysyminen on vaan helpompaa.

Kukaan normaalipainoisista/hoikista ystävistäni ei syö holtittomasti, ei ole harrastamatta jonkinasteista (edes hyöty-) liikuntaa! Kyllä he herkuttelevat ja kyllä syövät myös epäterveellisesti, mutta kuitenkin kohtuudella ja harvoin. Tämä vaan on taivaan tosi. Näin ainakin minun kaveripiirissäni.

Itse tykkään kovasti tästä viime aikaisesta (ainakin minun näkemykseni perusteella kovasti viime aikoina vahvistuneesta) ajattelusta useiden sairauksien ehkäisyssä: Vastuutetaan ihmistä itseään tekemään oikeita valintoja. Tietoa pitää olla kaiken kansan saatavilla, mutta päätöksenhän tekee loppujen lopuksi jokainen meistä itse. Siinä ei paljon kukkatätien saarnat auta!

Minä en syytä ketään muuta kuin itseäni siitä missä tänään olen. Toki voin syyttää kotikotini ruokailutottumuksia (jotka olivat itse asiassa todella terveelliset näin jälkikäteen ajatellen - koti- ja lähiruokaa aina, paljon vihanneksia) ja tapaa palkita herkuilla, mutta se olisi suhteellisen lyhytnäköistä, koska muutin omilleni painoindeksini ollessa normaalipainon alarajoilla... Eli kyllä olen ihan itse lihani kerännyt.

Mutta hienoa tässä on, että se jolla on vastuuta, sillä on myös valtaa! Valta tehdä itseään koskevia valintoja. Esimerkin mainitakseni.

tTM vastuuntuntoisena

Oman aikansa vaalija

Voi tavaton, kun on olevinaan taas kiire!

Joo kyllä olen tehnyt oikeasti pitkiä päiviä töissä ja arki-illoillekin on ollut extra-ohjelmaa, jolta en ole voinut välttyä olematta huono äiti, ystävä, puoliso, kumitäti, tms. Ainakaan ensimmäisen vaihtoehdon ollessa kyseessä, ei ole varaa ottaa yhtään riskiä! Niin monta kertaa on tänäkin syksynä osuttu ohi-sektorille äitiyden suuressa visassa/kisassa. Sekin olis ihan kokopäiväduuni, jos sen haluais hyvin tehdä... (huomatkaa näin perfektionisti puhuu).

Ja vaikka tämänkin ongelman tiedostan, niin omastani en luovu silti. No en kai, kun kukaan ei edes valita (vain pieni ääni pääni sisällä). Käytän huoletta salilla pari tuntia. Onhan lapsilla isäkin. Ja välillä kieltämättä tuntuu, että pidän itse itseäni tärkeämpänä heille kuin he pitävät. Että hyvin pärjäävät hetken niin, ettei joku hengitä niskaan... Hmm. Uskomatonta!

Sitä paitsi tarvitsen viikottaisen annokseni liikuntaa. Olen valmis luopumaan siitä jonakin päivänä, mutta sitten on tultava korvaava kerta tai oloni alkaa muuttua tukalaksi. Tiukat aikataulut kiristävä korvien väliä ja siihen ei auta muu kuin liikunta. Juostessa sitä on aikalailla vapaa! Eihän siinä vauhdissa kalenteri mukana pysy. Ilmankos tykkään juoksemisesta.

"Mikäli tuleva päivä ei ollut hänen vapaasti käytettävissään, hän tunsi olonsa kurjaksi."

- Hermann Hesse: Kolme kertomusta Knulpin elämästä -

Hoh hoijaa! Välillä hänkin tuntee olonsa kurjaksi samasta syystä, täytyy myöntää.

tTM

Koeihminen

Reilu viikko takana - tätä (oiko)tietä, jota nyt vaan päätin kokeilla. En tiedä, miksi tätä pitäisi kutsua. Siis en syö perunaa, viljatuotteita, pastaa (joo on viljatuote) enkä riisiä (niin taitaahan se viljaa olla sekin...) - siis jonkinlaisesta VHH toiminnasta lienee kyse. Mutta en myöskään punnitse porkkanaa tai maissia jos niitä eteeni sattuu ja syön hedelmiä - en kavahda edes banaania. Myös maitotuotteita käytän surutta.

Päädyin tähän ihmiskokeeseen, koska olin niin kyllästynyt siihen henkiseen jumitukseen, joka projektiani oli kohdannut. Ja huomatkaa historiallinen hetki: tämä jumi oli minun korvieni välissä - tähän ei vaikuttanut mikään ulkopuolinen asia. Kyllä, tähän syksyyn on mahtunut paitsi ihan hyvää elämää niin myös elämääni perinjuurin järkyttänyt suru, joka ei meinannut hellittää millään. Mutta siltikin! Tämä jumi on pidempää perua ja tästä ei nyt voi kyllä syyttää ympäristötekijöitä.

Edelleen haluan korostaa, että en suosittele kenellekään yhtään mitään. Eikä minulla ole syvempää käsitystä diettini tervellisyydestä. Lisäksi ymmärrän, että mikäli en saa tästä muotoiltua minulle pysyvämpää tapaa elää, paluu hiilareiden pariin voi olla tuhoisa. Mahdollisen tulevan siirtymän tulee olla hallittu ja hillitty. Olen varautunut siihen.

Se on kuitenkin pakko sanoa, että vointi on hyvä. En varmaankaan ole mitenkään pro-VHH tai ainakaan päätä ei särje eikä vatsakaan valita. Paino joka tapauksessa liikkuu tavoitteen suuntaan. Tämä ihmiskoe jatkuu ainakin toistaiseksi.

Mutta se mitä on ihan pakko vähän tuulettaa on sellainen käsittämätön asia, että mun (iäisyys kumppanini) sokerin himo on tiessään. Ei mitään. Ihan täysi hiljaisuus suunnalta, jolta olen tottunut kuulemaan ihan koko ajan ainakin vähän kitinää! Täysin uskomatonta. Tänäänkin istuin bussissa ja hymyilin itsekseni: minulla oli nälkä kotimatkalla, mutta kertaakaan en ajatellut, että nappaan suklaapatukan pahimpaan hätään ärrän ohi kulkiessani! En toki moista olen aktiivisesti harrastanut ennen tätätkään, mutta en edes ajatellut! Kuvitelkaa!

tTM