Hei, hei, mitä kuuluu?

Vuoden vaihde on aina se aika, kun tekee mieli katsoa taaksepäin ja eteenpäin. Onhan tuota matkanvarrella syytä tehdä muutenkin, mutta jonkinlainen listaus vuoden vaihteessa on kuitenkin paikallaan. Enpä malta olla tulematta tänne ajatuksiani kirjaamaan. Mikäli kukaan ei tänne enää löydä, onpahan itselle muistona niin kauan kuin aikaa kuluu tarpeeksi ja blogi katoaa sähköiseen avaruuteen bloggerin toimesta.

kuva runner's high:n facebooksivuilta

Vuosi 2012 ei ollut mikään onnistumisten jatkuva ketju, mutta ei onneksi niin kamala ja monella tavalla lamaannuttava kuin edeltäjänsä. Vuoden vaihtuessa olin painoni puolesta hyvinkin lähellä tavoitetta. Tämän vuoden aikana siitä on lipsuttu. Osin sen vuoksi, että ei ole ollut minkäänlaisia voimavaroja minkään valtakunnan tsemppauksiin ja toisekseen siksi, että ostin masentavan ja tylyn vaa'an, joka söi viimeisetkin kiinnostukset koko punnitsemiseen. Eli ei mitään kunnon syytä. 

Olen kuitenkin juossut läpi vuoden. Mikä on ihana ja hieno asia. Minulle. Olen loppuvuodesta tutustunut joogaan, mikä on ollut ihanaa! Pilateksesta on tullut osa elämää. Selkäni on kivuton.

Heinäkuussa sain ihan totaalisesti tarpeekseni Elixian jäsenyydestä. Hinta tuntui kohtuuttomalta. Palvelut joustamattomilta. Tänään 1.1.2013 liityin takaisin jäseneksi. Juu, menetin muutaman euroa kuukausihinnassa tällä irtiotolla, mutta se oli tarpeellinen breikki. Joskus arvon vain ymmärtää, vasta silloin kun sen menettää. En edes pystynyt olemaan koko aikaa ilman kuntokeskusta. Tein syrjähypyn ja lähdin samantien pois. Salietiketissä oli toivomisen varaa. 

(Ihan pakko urputtaa tästä aiheesta sen verran, että tunnille ei saa tulla kesken!!! Se on ihan alkeellista kohteliaisuutta muita treenaajia ja ohjaajaa kohtaan! Ihan pöyristyttävää, kun aamun pitkän joogan alkurentoutuksen aikana tullaan - 10 minuuttia!!!! - myöhässä tunnille ja huokaillaan, että "onpa täällä ahdasta, mä kyllä olin varannut tunnin jo viime viikolla". Tsiisus! Jos olit varannut jo viime viikolla, luulis ehtivän tunnille ajoissa... Mutta siis muuten hyvässä hengessä toki mennään. Rauhaa ja rakkautta vuoteen 2013 ja sillee)

Olin viime vuonna 1.1. salilla. Tänä vuonna myös. Sehän on melkein perinne! Kertoohan se jotain mun urheilullisesta elämäntavasta (tai sosiaalisesta elämästä!?). Mutta kyllä oli voittajaolo tänäänkin, kun kävelin kotiin sohjon halki hyvän treenin tehneenä. Oli kuin olisi kotiinsa tullut! Tuttua, hyvää, toimivaa! Olkapäissä sirisee ja käsivarsissa tuntuu. Nam!

Kun lopetin blogin kirjoittamisen tänä syksynä, olin tosi väsynyt. Viime vuosi oli työasioissa erittäin haastava. Vaihdoin työpaikkaa, eikä valinnan tekeminen kahden hyvän välillä ollut helppoa. Vieläkin ikävä myös entistä, mutta onneksi olemme tiiviisti tekemisissä edelleen, vaikkakaan ei nyt jokapäiväisellä tasolla. Uusi työ vaati monenlaista panosta ja syksyn haasteet olivat kovat. Jotain kuitenkin saavutettu jo nyt. Ehkä jonkinlainen tasapaino myös työelämään. Ja vaikka mitään lopullista tasapainoa ei olekaan, pää kylmänä eteenpäin menen.

Syksy toi terveydellisiä haasteita myös perheeseen ja tyylilleni uskollisesti murehdin melko tavalla (mikä vei voimia ja energiaa) enkä suinkaan vähiten sitä, mitä nämä terveydelliset haasteet tarkoittavat käytännössä meidän arjen pyörimiselle. Että niinku mitä mä joudun tekemään, mitä ennen pystyi delegoimaan eteenpäin. Mutta hiljalleen niistäkin päästään eteenpäin ja tällä hetkellä arki taas rullaa entiseen malliin.

Mutta se minkä oikeastaan halusin palata kertomaan on, että kerta kaikkiaan jotain hyvää on tapahtunut. Liikkuminen on elämäntapa ja olen siitä onnellinen. Treenikavereita löytyy ja elämässä on ihania ihmisiä muutenkin. Samanhenkisiä ja sitten niitä ihan erilaisia ja hyviä sellaisena - kummatkin! Tänään salilla tajusin, etten tippaakaan häpeä tai ahdistu vartalostani (tilanne todennäköisesti muuttuisi radikaalisti sovituskopissa vähissä vaatteissa), mikä on aika ennen kuulumatonta ja todella positiivista kehtiystä kohdallani. Juu olen lyhyt ja pyylevä, mutta mitä sitten. Treeni kulki hyvin. Henkinen hyvinvointi uusi jäsenkortti taskussa nousi monta pykälää. Muutenkin on mukavaa olla olemassa! Omaan napaan tuijottaminen (kirjaimellisesti) ei tilannettani mitenkään paranna.

Laitetaan hyvä kiertämään. Uskon vahvasti siihen, että positiivisuus synnyttää positiivisuutta. Hymyillen melkein mikä vain on helpompaa (tai musiikin tahtiin - toteaa yksi ystävistäni tällaiseen kommenttiin aina). Lopetetaan pelkääminen. Tavoitellaan tähtiä.

Upeaa, liikunnallista vuotta 2013

toivottaa
TM, alive and kicking

Puolimaratoni! (pyörällä)

Viikonloppukylässä Siskon luona. Molempien haaveena ollut pitkään spinningmaratoni ja kun sellainen sattumalta yhteiseen viikonloppuun osui, oli sinne päästävä! Ihan puhdasta onnea. Voiko lauantai-päivän paremmin aloittaa kuin täyteen ahdetussa spinningsalissa samanhenkisten kanssa hikoilemalla? Voiko? 

Tottakai, ilman muuta ohjelmaa päivään oli tungettu niin paljon, että koko maratoniin ei ollut aikaa, vaikkakin pyörästä luopuminen oli vaikeimpia luopumisia elämässäni... Olisin niin halunnut jatkaa, mutta oli jo riennettävä seuraaviin rientoihin. Yhteensä poljettiin 1t 40 min. Ihanaa! Varmasti olisi mennyt koko kolme tuntiakin. Mutta puolimaratoni tuli poljettua ja kevyesti meni, vaikka sykkeet välillä kävi ihan reippaissa lukemissa. Hieno laji tuo sisäpyöräilykin!

Taas tuli hinku liittyä johonkin kuntosaliketjuun (no ei oikeastaan muihin kuin siihen vihreään, josta erosinkin) jäseneksi, missä saisi polkea aina halutessaan, mutta ainakaan vielä en sellaista ratkaisua tee. Kyllähän täällä polkemaan ilman jäsenyyttäkin pääsee sitten kun oikein mieli rupeaa tekemään!

Päivän ohjelmasta voin kertoa myös sen, että makasin hierojan pöydällä kaksi tuntia... Miten tätä aihetta nyt sitten lähestyisi? Kivaa ei ollut kummallakaan, mutta ei sietämätöntäkään (kummallakaan olettaisin). Jalat olivat yllättävän hyvät ja auki. Todellisena ongelmana kuitenkin pakarat ja alaselkä... Ai kato! Onpa yllätys! Odottakaa mä etsin yllättyneen ilmeeni.

Siis varmasti ongelmakohta paikallistuu tohon alaselän tienoille, koska olen sitä oppinut varomaan myös liikaa, joten olen "maltillinen" venyttelyissäkin. Se turha varominen ja pelkääminen käskettiin nyt lopettaa ja aloittaa kunnollinen venyttely. Toinen ongelma oli tuo lapojen väli (no ei kyllä pätkääkään yllätä sekään).

Minulla on läheiset välit tämän hierojani kanssa, joten sain melko suorasukaista palautetta. Uskokin meinasi todella taitavalla hierojallani loppua kanssani, mutta sain tiukat ukaasit hierotuttaa itseni parin viikon sisään uudelleen - etenkin nuo ongelmapaikat. Yritän nyt terästäytyä ja varata huomenna ajan hierojalle mahdollisimman pian (mikä todennäköisesti tarkoittaa ainakin sitä, että se menee parin viikon päähän - saapahan nähdä). Nyt onkin etenkin lapojen väli hellänä, kun tunto on palannut tuolle jumissa olleelle alueelle.

Sitten kelaus vuorokausi taaksepäin:

Perjantaina juoksin aamulla letkeän aamulenkin metsässä koiran kanssa, mutta iltasella Sisko vaati pyysi kauniisti, että juostaisiin pikkulenkki harjoitellen sitä hidasta juoksua (jota siis kävin juoksukoulussa opettelemassa :)). Juostiin vielä vitonen iltapimeällä. Hyvin kulki ja kivaa oli Syskosen kanssa juosta, mutta se mikä pitää lenkistä kertoa on, että näimme lenkillä hillittömän kokoisen Pöllön! Mä olen vakuuttunut, että se oli huuhkaja ("korvat" oli! ja koko oli järjetön). Sisko saattaa väittää muuta, mutta älkää uskoko sitä!

Mikä taas tekee tarinasta kertomisen arvoisen on se seikka, että en juurikaan arvosta mitään lentävää olentoa, joten toimin niin kuin kunnon sankarit tekevät ja vedin pikkusiskon ihmiskilveksi minun ja Pöllön väliin, kun lähestyimme siis edelleen hölkäten elävää, joka seisoi tien vieressä ja tuijotti meitä. Sisko yritti lohduttaa minua, että se on kissa ja hetken toivoinkin, että olisi, mutta sitten Pöllö nousi valtaville siivilleen ja katosi yöhön. Että semmoinen kissa... Mutta ei pöllömpi lenkki kuitenkaan ja tällainen luontokohtaaminen mustassa syksy-yössä oli itse asiassa aika metka (onneksi oli Sisko turvana).

Kauniita Unia ja nukkukaa hyvin! Lähdetään katsomaan mitä uusi viikko meille tuo!

tTM

Vesi vanhin voitehista

Viikko sitten juostun hitaan kympin ja selkäsärkyisen yön jälkeen, otin käyttöön ne kaksi asiaa, joilla olen selän aikaisemminkin kuntouttanut venyttely ja vesijuoksu. Koska mulla tahtoo joskus (välillä) mennä jotkin asiat yli niin kävin tällä viikolla vesijuoksemassa kolme kertaa ja tavoitteena on mennä tänäänkin. 

Vesijuoksusta en muuta tiedä kuin että pitkästä aikaa se oli ihan kivaa ja tehokkaaltakin tuntui. Venyttely nyt ainakin teki ihan varmasti hyvää.

Joka tapauksessa.

Jätin varmuuden vuoksi väliin maanataille sovitun juoksulenkin. Keskiviikkona juoksin jo perinteeksi muodostuneen mäkitreenin (reippaaseen tahtiin ja koko matkan mäkineen kaikkineen). Lauantaina meni kirittäjän ansiosta 10 ennätysaikaan ja tajusin juuri, että pystyn juoksemaan sen tuntiin - ainakin ihan juuri kohta! Oikeastaan varmaan nyt. Venyttelyä selkä kaipaa, mutta on ihan ok kuitenkin jo. 

Vesi on ihana elementti ja armollinen. Se kannattelee vaikka tuhdimpaakin kehoa ja saa olon tuntumaan kiinteältä. Uinnin jälkeen olo on tehneen oloinen, vaikkei samalla tavalla paita olekaan märkä kuin lenkin jälkeen. Mulla ei ikinä ole ollut ongelma löytää jonkin rajoituksen viemän urheilulajin tilalle uutta - niitähän riittää. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten kapinoisi sitä vastaan, jos jostakin rakkaasta lajista (juoksusta) joutuisi luopumaan! Onneksi ei ainakaan vielä. Onneksi ei juuri nyt.

Tänään vielä vesijuoksua ja pyrin nyt siihen, että juoksen korkeintaan kolme kertaa viikossa. Enempään ei tämä selkä tässä vaiheessa pysty. Onneksi on niin paljon muutakin. Lenkeistäkin nauttii valtavasti, kun ei saa "makeaa mahantäydeltä". (tätä en hurjimmissakaan kuvitelmissani muutama vuosi sitten olisi voinut uskoa sanovani!!!)

Vaihtoehtojen huumaamana ja onnellisena siitä, että voi liikkua!

tTM

Varo, Bambia!

Terveiset juoksukoulusta! Kirjoitan nyt, koska en tiedä, selviänkö huomiseen...

Jo etukäteen tiesimme, ettei herra Gaselli olisi tänään meitä vastassa urheilukentän reunalla. Naisväki huokaisi ihastuksesta, kun näimme tämän kertaisen ohjaajamme. Meitä tervehti herra Gasellin vielä sirompi (käsittämätöntä) pikkuveli Bambi suurine ruskeine silmineen.

Kaikki tähän asti hyvin, eikö vain?

Mutta Bambilla on ongelma. Ilmeisesti se luulee, että me oltiin jotenkin vastuussa sen äidin ampumisesta siellä niityllä (tehän tiedätte tarinan) tai jotain. Ei voi olla muuta motivaatiota kuin kosto.

Mikäli Emily Brontë olisi ollut kanssamme juoksukoulussa (selvinnyt siitä elossa) ja jälkeenpäin yltynyt kuvailemaan Bambia kuuluisi teksti suunnilleen näin: "Huolimatta hellyttävästä ulkonäöstään hänessä ei ollut rahtuakaan lempeyttä. Hänen luonteensa karkeus ja julmuus olivat täysin ihmismielen käsityskyvyn ulottumattomissa."


Ensin juostiin reipastahtinen lämmittelylenkki (tuplaa ensimmäisen juoksukoulun vauhti ja matka ja pääset tunnelmaan). Okei. No, kyllä tästä selvitään.

Sitten pienet venyttelyt. Hyvä edelleen.

Tiivis tunti tekniikkaharjoituksia. Tuttuja juttuja: lantion kannatus, kädet, hartiat. Kyllä te tiedätte mistä minä puhun.


Mutta... kun Bambi on tyytymätön hän ei tyydy kertomaan, mitä kannattaisi korjata vaan... hän korjaa sen.

Juoksimme mm kädet suorina pystyssä, kohti taivasta perusjuoksua, kiihdytyksiä, polvennostoja ja jalat alle potkaise-juoksua siis joka on periaatteessa se kantapäät pakaraan juoksu, mutta tehdään enemmän vartalon alla eikä takana - siinä on vähän sitä polvennostojuoksua myös... en osaa paremmin selittää ja viikkoon en varmaan pysty myöskään näyttämään... (en tiedä, mikä sen oikea nimi on). Aavistuksen koomisen näköistä, kun pari kymmentä aikuista ihmistä juoksee pururataa ympäri kädet pystyssä :) Mutta kukaan ei armahtanut.

Tämän koomisen ja tehokkaan harjoitteen tarkoitus oli lantion kannatuksen ja ryhdin pitäminen suorassa ja sehän toimi. Kuin häkä (yhtä tainnuttavaakin).

Aktivoitiin pakaraa ja takareittä. Ja johan aktivoitui. Mitä on odotettavissa, jos pakaralihas on ihan jumissa jo heti treenin jälkeen?

Vielä reipas lenkki loppuun ja huipennukseksi mäkivetoja... Saatiin jalatkin lopuksi niin tukkoon, että vaikka kuinka riuhtoo voimaa käsistä niin - pehmenneiden lihasten hermotus ei vaan enää toimi ja viimeinen veto jäi melko tehottomaksi.

Mutta sitten Bambi oli tyytyväinen ja totesi, että nyt on päästy rajalle, kun ei jalat enää toimi. Hieno treeni. Saatte mennä. Miten? Ei pysty. Liian rankkaa!


Ja ah, että on hyvä mieli. Ikinä milloinkaan ei itse olisi itseään noin piippuun vetänyt. Lisäksi lohdutti, että vaikeaa oli muillakin. Lisäksi Bambi revitteli meitä pitkin rinteitä niin pitkään, ettei minkäänlaista loppuvenyttelyä ehditty tekemään.

Mutta venytellähän voi kotonakin!

Pain is so close to pleasure! So close!

Ai, taivas! En tiedä, voivottelisinko jumissa olevaa alaruumistani vai voihkisinko onnesta! Eiköhän tuo hahmottune aamuun mennessä!

tTM, jonka kaikki kiukku jäi lenkkipolulle ja siihen viimeiseen saviseen rinteeseen

Zumbaperä

Siskon luona pääsiäistä viettämässä. 

Minä ajattelin viedä siskon zumbatunnille. Että yhdessä mentäis kun se on niin hauskaa. Vaikka hauskaa se on yksinkin. 

Olin kokonaan unohtanut, että mähän en ole käynyt selän hajoamisen jälkeen zumbassa olleenkaan... Kun olen pelännyt sitä selän vatkaamista. Matoliike ei kertakaikkiaan ole ollut vahvuus viime aikoina.

Oho! Asia muistui mieleen oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun tultiin juhlapaikalle (edellisen tunnin mukavasti lämmittämään jumppasaliin)... No paljonko sitä siinä enää voi. Ei juurikaan mitään. 

Onneksi (?) tämän vuoden aikana olen tullut hyvin tietoiseksi selästäni ja tiedän kyllä miten se toimii ja mistä se ei tykkää. Ja hyvinhän se zumban kesti. Pahimmissa hyppelyissä ja ravisteluissa vaatii vaan vähän tarkkuutta. Ryhtiä. Ettei painu lysyyn missään vaiheessa eikä mistään kohti selkää. Ei oo paljon vaadittu.

eiku on...

Zumba on jostain syystä laji, joka saa aina miettimään takalistoaan... Ehkä siinä veivatessa tulee tietoisemmaksi asiasta. Zumbaperästä puhuttiin tunnillakin ihan opettajan toimesta. Haluan läskit pois selästä ja lihasta persuksiin! Siinäpä sitä on taas ylevää tavoitetta henkevälle ihmiselle! Syvällisyys on taas heppoisissa kantimissa.

Mutta hyvä uutinen on, että minulla on ohjelmistossani taas uusi (wanha) laji! Turhaan olen tätäkin arastellut. Kunto nousee kohisten ja kyljissä tuntuu. Etenkin haluan sen zumbaperän, mutta ei mulla vyötärölinjojakaan vastaan mitään ole!

Tanssillista pääsiäistä!

tTM

Vuosipäivä

Tänään on vuosi välilevyn pyllistyksestä. Niihin katastrofaalisiin tunnelmiin voi halutessaan palata vuoden takaisten tekstien kautta.

Mutta oikeastaan se, mihin kannattaa palata on ne ensimmäiset lääkehuuruiset ponnistelut kohti normaalielämää.

Todennäköisesti tilanteen kieltämisen (miten voi kieltää tilanteen, kun joutuu raahaamaan toista jalkaa perässään???) kautta syntynyt itsepäinen ratkaisu pysyä liikkeellä, oli kohdallani pelastus. Ikäni tulen muistamaan sen, kun opettelin uudelleen kävelemään maton raitoja apuna käyttäen. Pihallakin olin varmasti näky, kun kieli keskellä suuta kuljin hidastettuna tontin rajalle ja takaisin.

Itkin - lähinnä raivosta. Kiroilutti ja pelotti. Kehitys oli niin hidasta, ettei kukaan voi uskoa. Paitsi ne, jotka ovat olleet samassa tilanteessa.

Minulle annettiin vuosi aikaa jalan kuntoutumiseen. Tämän päivän jälkeen ei kuulemma kehitystä tapahdu. Jalka puutuu helposti esim sisäpyöräilykengässä. Polvillaan istuessa jalka kramppaa lähes poikkeuksetta. Jalkaterässä (lähinnä isovarpaassa ja kakkosvarpaassa sekä päkiässä) on tuntopuutosta ja puutumisen tunnetta. Liikepuutostakin löytyy. Korkkareissa ei pitkiä aikoja/useita päiviä voi olla.

Ja pärjään jalkani kanssa ihan hyvin!

Luonteelle, jonka mielestä otetaan ongelma esiin, hoidetaan se kuntoon ja jatketaan elämää, kokemus oli jokseenkin... luonnetta kasvattava. Jos olisin ihmisenä kehittyneempi, olisin ehkä ajatellut, että tämä kokemus oli minulle hyväksi ja opetti hidastamaan. Kyllähän se ihan oikeasti opettikin kuuntelemaan itseään.

Valitettavasti en ole niin kypsä ihminen, että osaisin olla kokemuksesta kiitollinen.

Tämä oli taistelun vuosi ja voitettu vuosi. Tänään selkäni vaatii tietyt asiat huomioimaan, mutta normaalielämä onnistuu kuitenkin. Pystyn juoksemaan (kiitos loistavan fysioterapeuttini), vaikka minulle sanottiin alkutilanteessa, että sitä en tule enää koskaan tekemään - äsä! siitähän saivat! Minulla ei ole kipuja. Jos selkä väsyy, tiedän, miten hoidan sitä.

Hyvinhän tässä kuitenkin kävi!

tTM

Kotimatka

Kävelin salilta Pilateksesta kotiin. (Ah, miten hyvältä minun selkäni tuntuu aina Pilateksen jälkeen.) Meilläkin vihdoin lunta, mikä tarkoittaa oikeasti jäätä, vähän hyhmää ja vettä.

Kävelin selkä suorana reipasta tahtia. Jäätä pelkäämättä. Liukastelematta.

Viimeksi kun meidän leveyksillä oli lunta ja jäätä (viime keväänä), oli menoni melko erilaista. Hiivin varovaisesti ja pelkäsin kuollakseni kaatumista, mutta liikkeellä oli pakko pysyä. Ja hyvä että pysyin.

Pienestä on ihmisen onni kiinni! Hymyilin melkein koko matkan. Minä pystyn kävelemään jäällä :)

Uni paras lääke on

Joo. Kyllä se nukkumalla meni ohi. Surkeus. Univelkaa vielä jäi. Ei puhuta nyt Kreikan valtiovelan suuruisista määristä, mutta ei paljon pienemmistäkään.

Olen ihminen, joka kaipaisi unta vähintään 8 tuntia yössä. Arkisin nukun noin 6 tuntia, viikonloppuna sitten kirin pidempiä unia, mikäli suinkin mahdollista. Minun ei olisi mikään pakko valvoa joka ilta niin myöhään, mutta tekemistä vain on niin paljon. Eikä mitään hyvä-äiti-vaimo-tyyppisiä kodinhoidollisia tehtäviä vaan ihan omia puuhailuja.

Oma aika kun alkaa tuossa iltayhdeksän - kymmenen maissa (jos on käynyt treenaamassa ja siihen on mennyt tunti tai kaksi illasta :)) niin väkisinkin valvominen venähtää puolille öin ja kello herättää joka aamu kuuden pintaan. Joka aamu ei jaksa naureskellen nousta sängystä...

Olen tässä jo parin viikon ajan koko ajan laittanut sarastusvaloa suuremmalle teholle... Kohta on nupit kaakossa ja aamuherätykset ei juuri ole parantuneet. Voisiko olla kyse siitä, että nukun liian vähän!!! Vaikka sarastusvalo on mielestäni maailman paras tapa herätä niin eihän se unentarvetta millään tavalla poista.

Unen määrällä ja laadulla on valtava merkitys ihmiselle. Väsyneenä ei toimi muisti, ei toimi kontrolli ja kaikkeen tulee etsittyä helppoa ratkaisua. On helppo ymmärtää, miksi riittävä uni on tarpeen myös painonhallinassa. Varmasti on ihan kaikki päätä myöden tukossa, jos ei lepää.

Onneksi viikonloppu lähestyy, mikä monelle tarkoittaa mahdollisuutta levähtää arjen rasituksista ja nukkua vaikkapa päiväunet! Mikä ihana ajatus. Voisi ottaa vaikka viikonlopun ohjelmaan!

Hetken henkinen marraskuu

Eilen vähän salitreeniä. Tänään vähän vesijuoksua. Tai no tänään tunti vesijuoksua - ei kai se niin kauhean vähän ole. Tähän olen tyytyväinen. Samoin painonkehitykseen. Tähänkin päivään mahtui useampi hassunhauska tai muuten hyvä hetki, kohtaaminen ja ihminen.

Ajoittain aamuisin huono puoli aristaa. Lihakset pakarasta takareiteen kiristää. Kylkeä kääntäessä tuntuu. Helpottaa heti, kun lähtee liikkeelle. En jaksa huolestua. Venyttelen. Tiedän, että hierojani osaa auttaa, jos liiaksi alkaa vaivata. Niin niin. Pitäisi hoitaa silloin kun on vielä melko hyvin. Vahinkojen korjaaminen on paljon kalliimpaa.

Tylsää kuulla ankeita terveysuutisia sieltä ja täältä. Pienempiä ja isompia. Toivon tsemppiä. Toivon, että olisin toivomisessani pontevampi. Väsyttää.

Päivät ovat ihan hyviä. Elämä maistuu hyvälle. Töitä voisi olla vähemmän (ei totisesti ole vähenemään päin). Vapaa-aikaa ja helppoa elämää enemmän - kiitos. Tai jos ei helppoa ainakin ihan tavallista arkea. Nykyään toivon kaikkein eniten sitä. Arki on ystävä.

Päivät ovat olleet kauniita. Ei edes tunnu ankealta syksyltä, kun aurinko on paistanut harva se päivä. Eilenkin oli oikea syyskuinen sää. Henkisesti ainakin hetkittäin on ollut marraskuu jo syyskuun alkupuolelta asti. En ole masentunut. Hetkittäin ikävissäni. Surullinen.

Tämä on ollut huono vuosi, vaikka paljon on tapahtunut hyviä asioitakin. Onnellisia hetkiä ja mukavaa eloa vaikka kuinka paljon. Ja sitten niitä halvaannuttavan huonoja. Niitä jolloin joko fyysisesti tai henkisesti on ollut seinä vastassa. Tapahtumia, joita ilman olisi selvinnyt.

Väsyneenä vastoinkäymiset kasvaa, vaikka olisivat olleet alun alkaenkin aivan liian suuria. Kohta sataa lumen. Maa jäätyy. Tänä syksynä se tuntuu pahalta.

Onpas TM ilta-aikaan ankea. Menen nukkumaan ja katson heräänkö yhtään energisempänä ja kiinnostavampana...

Oman aikansa vaalija

Voi tavaton, kun on olevinaan taas kiire!

Joo kyllä olen tehnyt oikeasti pitkiä päiviä töissä ja arki-illoillekin on ollut extra-ohjelmaa, jolta en ole voinut välttyä olematta huono äiti, ystävä, puoliso, kumitäti, tms. Ainakaan ensimmäisen vaihtoehdon ollessa kyseessä, ei ole varaa ottaa yhtään riskiä! Niin monta kertaa on tänäkin syksynä osuttu ohi-sektorille äitiyden suuressa visassa/kisassa. Sekin olis ihan kokopäiväduuni, jos sen haluais hyvin tehdä... (huomatkaa näin perfektionisti puhuu).

Ja vaikka tämänkin ongelman tiedostan, niin omastani en luovu silti. No en kai, kun kukaan ei edes valita (vain pieni ääni pääni sisällä). Käytän huoletta salilla pari tuntia. Onhan lapsilla isäkin. Ja välillä kieltämättä tuntuu, että pidän itse itseäni tärkeämpänä heille kuin he pitävät. Että hyvin pärjäävät hetken niin, ettei joku hengitä niskaan... Hmm. Uskomatonta!

Sitä paitsi tarvitsen viikottaisen annokseni liikuntaa. Olen valmis luopumaan siitä jonakin päivänä, mutta sitten on tultava korvaava kerta tai oloni alkaa muuttua tukalaksi. Tiukat aikataulut kiristävä korvien väliä ja siihen ei auta muu kuin liikunta. Juostessa sitä on aikalailla vapaa! Eihän siinä vauhdissa kalenteri mukana pysy. Ilmankos tykkään juoksemisesta.

"Mikäli tuleva päivä ei ollut hänen vapaasti käytettävissään, hän tunsi olonsa kurjaksi."

- Hermann Hesse: Kolme kertomusta Knulpin elämästä -

Hoh hoijaa! Välillä hänkin tuntee olonsa kurjaksi samasta syystä, täytyy myöntää.

tTM

Selästä asiaa

Kävin loistavalla fysioterapeutillani "lopputarkastuksessa". Arvio ei enää ollut yhtä hyytävä kuin aloitushetkellä, mikä positiivisena asiana mainittakoon. Coren hallinta oli kehittynyt ja lihasvoima aluella parantunut. Ihan hyvä. Lihaksistossa oli jumeja, jotka eivät olleet yllätyksiä paitsi etureisien ilmiselvä kireys tuli vähän puun takaa.

Kävely niin varpailla kuin kantapäilläkin onnistuu pieniä matkoja ihan mallikelpoisesti. Tunnoton alue alkaa säären ulkosyrjältä noin puolesta välistä, kiertää jalkaterän yli ja päättyy iso- ja kakkosvarpaaseen (en vieläkään tiedä, mikä sen varpaan nimi virallisesti on.... ja ne, jotka ovat hermoihin tutustuneet tietävät nyt, että välilevytyrä oli/on minulla L5-välissä).

Selän alkuräjähdyksestä on nyt noin kahdeksan kuukautta ja sitten kun vuosi on kulunut niin ollaan arvioiden mukaan siinä tilanteessa, ettei muutosta enää tapahdu. Eli tässä on nyt nelisen kuukautta tunnolla aikaa tulla takaisin oikeaan jalkaterääni. Varpaissa on ajoittain ollut kipuilua, jota fysioterapeutti päätti pitää hyvänä merkkinä.

Kuntoutuminen on kohdallani kuulemma ollut niin ilmiömäistä, että toivoa pienestä tunnon palailusta on, mutta jalka ei kuitenkaan tule tulemaan ennalleen koskaan. No en sitä ole pitkään aikaan enää tosissani odottanutkaan.

Fysioterapeuttini on todella taitava työssään. Hän on koko ajan tiennyt mistä puhutaan. Osannut vastata jokaiseen kysymykseeni (ensimmäinen terveydenhuollon edustaja tässä selkäruljanssissa). Lisäksi hän osasi antaa yksinkertaiset ohjeet selän kuntouttamiseen ja coren vahvistamiseen - niin yksinkertaiset, että tulosta tuli kuukaudessa.

Fysioterapeutin mukaan kuntoutumiseni suurin salaisuus on siinä, etten ole suostunut pysähtymään missään vaiheessa. NO NI!! Minähän arvasin, että joskus vielä elämässä yltiö jääräpäisestä luonteesta on apua! Minä tiesin tämän. Onneksi kohdalleni osui vaiva, jota tämä lähestyminen hoiti - olisihan voinut käydä niinkin, että liikkeellä pysyminen päinvastoin olisi pahentanut vaivaa...

Fysioterapeuttini mukaan moni jää kivun vangiksi eikä siis pääse toipumisen alkuun. Voi, pystyn kuvittelemaan sen ihan hyvin. Kyllä minäkin olin kauhun lamaannuttama alkuun, mutta kipua enemmän minä pelkään paikallaan olemista, joten minä vaan vääntäydyin liikkeelle ja pysyin liikkeellä, vaikka pelotti ja rollaattorimummot pyyhki ohi lenkillä.

Onneksi nuo asiat ovat enää muisto. Tälläkin viikolla on tullut oltua salilla, juostua juoksulenkkiä, tehtyä kahvakuulaa (kyllä, varovasti ja tekniikkaan keskittyen), venyteltyä ja coren hallintaliikkeitä tahkottua. Eteenpäin mennään. Mummo lumessa ja sillee!

tTM

juoksun merkityksestä

On ollut loistava tunne, kun pystyy taas juoksemaan. Selkä tuntuu varmalta ja vaikka ajoittain on vieläkin jäykkä ja kipeäkin, niin lähinnä rentojen lököttelypäivien jälkeen. Liikunnan jälkeen pääsääntöisesti kiitollinen ja hiljaa! Niin kuin kunnon selän pitääkin. Ehdottomasti paremmalta tuntuu selkäkin, kun minä pysyn liikkeellä!

Mutta suurin asia tässä juoksun sujumisessä minulla kuitenkin on itsevarmuus, joka ensimmäisen kerran sitten helmikuun nostaa nyt päätään vahvana. Juoksemisen myötä pääsi minulta suuri helpotuksen huokaus.

Juoksu palasi. Minä pystyn tähän.

Vasta nyt kun pystyn juoksemaan taas, uskallan taas olla todella varma siitä, että pystyn viemään tämän muutoksen maaliin asti. Hyvin ymmärrän, että läheskään kaikki eivät tarvitse muutokseensa juoksemista, mutta minä tarvitsen. Tiedän, että on olemassa hoikkia liikunnallisia ihmisiä, jotka inhoavat juoksemista, mutta kun minä rakastan.

Juoksemisella on minulle suurempi merkitys kuin edes ymmärsin. Tajusin asian vasta, kun pääsin uudestaan juoksemaan. Ensimmäiset varovaiset juoksut eivät vielä vapautusta tuoneet, mutta nyt kun tämän kesän juoksuja on koossa jo kymmenen ja enemmän, usko kasvaa ja itsevarmuus voimistuu.

Jos minä juoksen, voin minä tehdä mitä vaan! Onneksi!

tTM

ps. tervetuloa uusille lukijoille <3

Koskin kahvakuulaan

Merkittäköön (myös) tämä päivä ylös elämäni merkittävien päivien listaan (samaisessa listassa muuten päiviä riittää - näitä todella merkittäviä...). Tein ensimmäiset varovaiset ja rauhalliset (tapojeni vastaisesti) kahvakuulatreenit selkäräjähdyksen jälkeen.

Siis lähinnä kokeilin varovasti tekniikkaa kohdalleen 6 kg kuulalla. Joten ei tarvinnut tapella paikallisten karpaasien kanssa kahvakuulista... Treenasivat pikkusen isommilla kuulilla he. 6 kg kuulan saadakseen pitikin mennä kuntosalille. Pienin kotoa löytyvä kun on 8-kiloinen vaalenpunainen ystäväni. Joka on saanut kohta puolivuotta toimia ovistopparina. Ei ole kahvakuulan arvolle sopivaa hommaa se.

Hyvältä tuntui. No, tosi varovasti teinkin, että eipä tuo olisi missään nimessä saanutkaan sattua selkään. Tai sitten meillä on vielä suurempi ongelma, Houston! Itse asiassa selkä on parin päivän treenin jälkeen parempi kuin parin viikon makoilun. Kyllä. Lepo on hyvä asia, mutta rajansa kaikella!

tTM treeniputkessa

No good deed goes unpunished...

No niin. Niihän siinä taas kävi, että kun ei usko, niin huonosti käy. Vaikka aikeet olisi kuinka hyvät niin turpiin tulee. Hauskinta tässä on se, että mitä tästä taas opittiin? Ei mitään. Ei ainakaan periksi antamaan! Tai järkeä kuuntelemaan.

Kaivoin viikonloppuna ihanista ihanimman pyöräni naftaliinista ja polkaisin liikkeelle. Sunnuntaina heräsin täysin halvaantuneena (ripaus liioittelua vain tarinan maustamiseksi). Ristus. Selkä hymisi kovaa ja korkealta ja sängystä hivuttautuminen särkylääkekaapille kesti... aikansa.

Onneksi kipulääke teki tehtävänsä, että pääsin sunnuntainakin pyöräilemään! Ihanuutta! Pitkää ruususen unta nukkuneille reisille töitä! Autuus ja onni! Pyöräilin pitkin rantoja ja hymyilin kuin heikkopäinen.

Sen verran sentään edellisestä viisastuin, että varovaisesti venyttelin su iltana tämän uuden pyöräilysession päälle ja otin särkylääkkeen jo illalla. Fiksu minä. Kyllä olin taas itsestäni ylpeä! (Tässä yksi syy, miksi en ole omilla kasvoillani täällä blogimaailmassa - eihän tällaista typeryyden määrää voi tunnustaa omalla naamallaan missään!)

Välillä on oikeasti vaikea tietää, missä minulla se todellinen vamma on. Selässä vai korvien välissä!? Mutta kun en voi olla paikallaan! Ja se pyörä on oikeasti elämää ihanampi! Ihanimpia esineitä, joita omistan, vaikken mikään totinen materialisti olekaan, mutta tähän olen oikeasti kiintynyt.

Ja oikeastihan ei koskaan voi tietää, mihin pystyy, jos istuu kotona ja haaveilee tekevänsä jotain vielä joku päivä. Välillä sitä on vain mentävä ja tehtävä ja toivottava parasta! En suostu siihen, että aina kun oikeasti yritän olla hyvä itselleni (en siis todellakaan veren maku suussa maastopyöräillyt vaikka mieli tekikin) niin seuraukset pakottavat kannattamaan kipulääketeollisuutta.

Typerä ja lapsellinen peli koko välilevyhommeli! En ala. En suostu. Eikun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä! Ettäs tiedätte.

teidän TM

Hämärässä

Aika ihanaa elämä sentään on. Pystyn heti luettelemaan monta ihan loistavaa asiaa (mm oma koti juuri nyt)! Jos sille päälle satun.

Tämä on aika positiivinen asenne ottaen huomioon, että juuri nyt olen kuumeessa ja vatsataudissa ja olen tänään tullut varsin pitkän (mutta 10-kertaiselta tuntuneen) matkan kotiin työmatkalta. Sairaana matkustaminen ei ole kivaa! Kerron nyt ihan sisäpiirin vinkin: älä lähde työmatkalle, jos et ole varmasti terve!

Vappu kului muuten hyvin ja hyvässä seurassa, mutta lapsiperhevierailu huipentui pikkuriikkisen kummilapsen laattaamiseen syliini ja siitä seurasi sunnuntaina melko mieto vatsataudin tapainen ja oletin aamulla olevani kunnossa. Niinpä tempaisin itseni toiselle puolelle Suomea aamutuimaan työasioissa ja voin kertoa, että oli äärettömän tuskaiset palaverit. Mutta nekään ei vetäneet vertaa kotimatkalle... Ette halua tietää enempää. En onneksi joutunut sortumaan junan vessaan, mutta elämäni pisimmistä tunneista oli kyse!

Nyt sitten himmailen hämärässä. Pää on hitaalla, oleminen muutenkin vähän kuin leijumista. Epätodellinen olo, osin unessa. Onneksi hyväntuulisessa unessa.

Sellaista elämä on ollut tänä keväänä. Vähän kuin hämärässä. Huomaan ajattelevani, että kaikki tämä ei ole totta (että mun selkä on hajalla, kun en ole sitä ansainnutkaan!) tai ainakin asiat tulevat muuttumaan tosi pian (koska sen olen ansainnut!).

Mutta himmailu jatkuu. Voi olla, että toinen jaloistani tulee jäämään osin uneen. Siihenkin olen pikkuhiljaa tyytymässä. Turha hinkua jotakin, mikä ei ehkä tapahdu, kun hyvin pärjää näinkin. Sentään kävelen. Ehkä jonkin ajan päästä juoksenkin.

Kuume taitaa sopia minulle. Olen sovussa maailman ja itseni kanssa. Eli olen leppoisa ja levollinen 38 asteen lämpöisenä! Ei hassumpaa. Minulla on vain ollut väärä tarjoilulämpötila!

t TM leijaillen