Metsään meni

Nimittäin TM. Aamulla. 

Ei sitä turhaan hehkuteta liikunnasta tulevaa hyvää oloa! En tiedä tuleeko mistään niin voittajaoloa kuin aamuisesta metsästä. Liukastellen kallioilla ja juurien yli hyppien etenin 40 min ja palasin hymyillen ihmisten ilmoille! Voi Onnea!

Olen jo pariin otteeseen tunnustanut, että olen onneton suunnistaja ja toivoton eräihminen, joten kiersin tutun metsäreitin kahteen kertaan (seuraavalla kerralla kolmesti!). Ihan loistavaa jyrkkiä nousuja ja yhtä jyrkkiä laskuja, mutta metsässä ne ei tunnu yhtään miltään. Lisäksi tämä syksyinen raikas ilma helpottaa juoksua kesän helteisiin (joita ei vaivaksi asti kyllä viime kesänä ollut...) verrattuna. 

. 

Loistolenkki. Tosiaan toipuminen megapitkästä flunssasta takana, joten pidin vielä pientä sordiinoa yllä juoksun suhteen, mutta seuraavalla kerralla uskaltaa jo pidentää lenkkiä ja lisätä vauhtia. Lenkin päälle kahvakuulalla vähän lihastreeniä ja maltoinpa jopa venytelläkin... Aika hyvä paketti! Fiilis huipussaan - ihanaa olla terve!

Eikä kuntokaan ollut mihinkään hävinnyt melkein puolentoista viikon sairastamisella. Hyvähyvä! Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavaa lenkkiä odotellessa...

Arki vetää juuri nyt moneen suuntaan niin kuin aina näin syksyisin ennen kuin palapelin työstä, koulusta ja harrastuksista saa rakennettua toimivaksi, mutta onneksi on näitä totaalisia irtiottoja. Minä ja metsä (ja ai niin koira, joka tosin juoksee vapaana mukana niin, ettei siihenkään tarvitse juuri huomiota kiinnittää).

Voimaannuttava kokemus. Hetken vapaus. Ruokailu tasapainossa. Juuri nyt. Enempää en lupaakaan. Hetken kerrallaan vaan.

tTM, onnellinen

Vastustuskykyä ja vitamiineja

Oltiin viikonloppu reissun päällä ja kotikotona. Tuotiinkin sitten sellainen määrä marjoja kotiin, että pakastin on pullollaan - i h a n a a !!!

Smoothiet uppoaa koko perheeseen vähän eri variaatioina. Luonnonjugurtti ja rahka tarvitsevat jatkuvaa vaihtelua lisukkeisiinsa. Ja mitä superruokaa suomalaisetkin metsät ovat pullollaan. Nam!

Täytyy nyt sen verran myöntää, että itse poimin mustaherukat pensaasta (10 litraa), mutta kaikki muut kotimaiset metsämarjat oli minulle valmiiksi poimittuna. Hienoa. Kiitos! Eipä niitä noin lyhyessä ajassa olisi kukaan kerännytkään, kun tuli vähän rentouduttua ja mökkeiltyäkin. Ja niin kuin sanottu en juuri rentoudu metsässä (paitsi jos saan juosta ihan täysiä ja silloinkin pitää olla kaveri, joka tuo mut metsästä pois).

Marjamäärät tuntui paljolta, kun niitä pakastimeen pakkasin, mutta hyvin tiedän, että kaikki menee ja lisääkin joudutaan ostamaan talven aikana. En pysty kaikkia hedelmiä syömään, joten marjat täydentävät ruokavaliotani paremmin kuin hyvin.

Että voi ihminen tulla onnelliseksi ruuasta :)

Viikonloppuna juoksulenkki mökkimaisemassa ja vähän kahvakuulaa pihalla. Aika huippua :) Tänään vuorossa mäkilenkki taas Ihanan Juoksevan Ystäväni kanssa. Sisulla juostaan se kolme kertaa viikossa edelleen ja kyllä sitä keho kaipaakin! Lisäksi olen käynyt vesijuoksemassa 2-4 kertaa viikossa aamutuimaan ja muu liikkuminen sitten siihen päälle (lähinnä nyt pyöräillen työmatkoja ja koiralenkkejä) venyttelyä unohtamatta. Eipä sitä työssäkäyvä perheellinen nainen juuri enempää ehdi. Ainakaan minä. Paits ne kaksi ryhmätuntia viikossa, jonne on sosiaalinen pakko mennä.

Syksyn flunssakausi on pyörähtänyt reippaasti käyntiin. Itse olen vielä mokomalta välttynyt ja taistelen nyt marjat uusimpana aseenani kaikkia maailman pöpöjä vastaan. Katsotaan myöhemmin millä menestyksellä.

Nyt äkkiä keräämään suomalainen superfoodi talteen joka iikka! Siis itsekään en niitä itse kerännyt... mutta kannustaa toki voin! 

Aurinkoisia syyspäiviä, vaikkakin viikonloppuna oli selvästi vielä kesää ilmassa...

tTM syksyn ja kesän välitilasta

Summer wonderland

Olen niin lomalla, niin lomalla. Juoksut on kulkenut hyvin. Sunnuntaina oli pidemmällä lenkillä taas ihan voittajafiilis ja tuntui, että olisi jaksanut vaikka kuinka kauan, mutta julmettu ukkonen keskeytti lystinpidon. Vettä tuli niin, ettei eteensä nähnyt. Toisella kädellä yritin suojella puhelinta kastumasta (ettei sports tracker vaan mee pois päältä) ja toisella kädellä pyyhin kasvojani koko ajan nähdäkseni edes vähän (ja välttääkseni hukkumisen). Tämä nyt on valitettavasti tällainen kalajuttu, että olisin jaksanut ties minne, mutta kun...

Loman huumaa ei voita mikään. Minulla on hyvää vauhtia kehittymässä oikein kunnon surffitukka (kuka nyt hiuksiaan kampaisi kesällä) niin, että kun elokuussa menen kampaajalle ja hän kysyy, että mitä tehdään, voin vastata: "selvitellään se!" No surffitukkia tässä perheessä lomalla riittää. Itsetehtyjä ja lainattuja. Esimerkiksi ruokaillessa ei koskaan tiedä, montako henkeä pöydän ympärille kömpii ja joukosta saattaa hyvin puuttua joku omatekemistä... Outoa. Ihanaa. Loma. 

Ruokailu on melko hyvissä kantimissa. Ei niin hyvissä, että sovitut kolme kiloa olisi hävitetty, mutta pääsääntöisesti ruoka on hyvää ja kevyttä. 

Mistä muuten tuli mieleen tämän aamun metsälenkki, jonne lähdin pienesti painostettuna (kun olisin halunnut haaveillen kulkea merenrannassa käsikädessä enkä rämpiä pitkin metsää hyttysiä huitoen ja kiroillen, mutta aina ei saa mitä halua, mutta voi saada vielä parempaa!). Löytyi nimittäin sen päiväiset mustikka-apajat. Keräsimme noin  litran mustikoita metsässä tarpoessamme ja kotona leivottiin kaksi mustikkapiirakkaa (kun ei päästy yksimielisyyteen kumpi leivotaan) ja pitihän sitä vaniljajäätelön kanssa maistaa - taivaallista. Onneksi venkoillen lähdin sinne metsään! 

Että on viisaita valintoja ja sitten pakkotilanteita (kun kunnostautuu keräilijätaloudessa - täytyy tilanne hyödyntää). Opetettiin muuten samalla reissulla Parsonpoika syömään mustikat suoraan metsästä ja niin tämä metsästyskoirien valio veteli suoraan pensaista mustikat kauhealla tohinalla suuhunsa... Se on niin nopea, että saa mustikatkin kiinni! Metsästäjien sukua.

Hyvä lenkkikin tuli. Mustikkapussia kädessä heilutellen metsässä rämmittyä reilusti yli tunti. Kesällä metsäkin näyttää ja tuoksuu täydelliseltä. Siltä kuin se kuuluisikin, kun ei muut vuodenajat ole vaimentamassa sen omimpia ominaisuuksia.

Järki ei kulje, mutta olo on onnellinen. Vaa'alla vierailen säännöllisesti pitääkseni totuuden mielessäni. Jaksan kuitenkin ottaa vaa'ankin huumorilla. Näin on hyvä nyt.

Tänään meillä käytyjä keskusteluja:

TM: ...mutta eihän se oo mikään ihme, kun on sunnuntai...
Mies: Tai tiistai...
(siis tänään on oikeasti tiistai - kai?)

ja

TM: Mä en tajua, miksi ihmiset itkee häissä.
Esikoinen: Ite itket, kun läskit juoksee.
TM: HEI! Suurin pudottaja on koskettava ohjelma!

Toivon jokaiselle onnellisia päiviä! Kiireettömiä hetkiä! Rakkaita. Ja kykyä tunnistaa hetki, jolloin voi sanoa: "Juuri nyt on hyvä näin!"

Suurella sydämellä,
TM

Metsäretkellä

Olen hirveän huono juoksemaan spurtteja tyyliin: kaksi pylvään väliä tai 3 minuutin nopea rullaus (3 minuuttia tosikovaa on muuten pitkä aika). Sen vuoksi kunnon intervallien aikaan saamiseksi menen metsään. Siellä ne onnistuu luonnostaan ja on vähän mäkivedoissakin haastetta (juurakoita, mutaa ja kiviä). 

Valitettavasti en ole kaksinen luontoihminen...

Hyvin vähällä houkuttelulla sain myös ystävän mukaani iltajuoksulle. Eihän meilläpäin juuri oikeita erämaita ole (paitsi se yksi luonnonpuisto, jonne asti emme siis todellakaan edes yrittäneet), joten tyydyimme pienoiseen metsään (jossa kyllä on huimia korkeuseroja - ainakin jos verrataan lättänään merenrantaan jota yleensä juoksemme).

Vain kerran eksyimme.

Ystis: Tämä ei ole kunnon polku.
TM: Kyllä tämä ihan oikea polku on.
Ystis: Mutta kunnon polku on leveämpi.
TM: Ei, kun se oli pururata.

myöhemmin (klo 20...)

TM: Mä en ole varma pitäiskö nyt kääntyä vasempaan vai oikeeseen.
Ystis: Me ollaan sit aamulla lähdössä reissuun, että ennen sitä meidän pitää löytää täältä pois.

huoh!

Eikun puhelin käteen ja paikantamaan meidät ihan onnettoman kokoisesta metsäläntistä... 40 min juoksua ristiin rastiin yli kallioiden, kaatuneiden puiden yli, väistellen monen metrin mutavellisiä rapakoita ja jyrkkiä rinteitä ylös ja alas. Tehtiin oikein juoksukoulun mäkivedotkin reippaalla "käsiavulla".

Oltiin punaisia, hengästyneitä ja hikisiä.

Parkkipaikalle käveli kaksi onnellista. Tänään tuntuu ihanasti lihaksissa.

tTM metsää suositellen

Metsäjuoksun tuomaa

Kävin juoksemassa pitkästä aikaa metsässä. Ihan kotipihasta en pääse metsälenkille ja päiväohjelmani vuoksi on kätevintä suorittaa kyseinen toimenpide aamusta, mikä talvikuukausina on jkv masentavaa. Vihdoinkin aamut ovat niin valoisia, että uskaltaudun metsään. Paitsi että pelkään mahdollisia hiippareita (niin ihmisiä kuin eläimiäkin) pimeässä metsässä myös selkäni hajottamisen pelko pimeässä juoksentelemalla (ja kaatumalla) estävät minua menemästä pimeässä metsään singahtelemaan. Kiitos, kevät, valosta!

Metsässä on helppo juosta kovaa ja mistään piittaamatta. Maaston epätasaisuus saa juoksun muuttumaan intervalliharjoitukseksi ihan itsestään. Koira irti metsän reunassa ja sitten takaisin ihmisten ilmoille kaartaessa uudelleen kiinni. Polut kantoivat hyvin, mutta heti polun vieressä jalka humahti reittä myöden lumeen. Muita liikkujia ei vaivaksi asti ollut, joten matka sujui juohevasti omaan tahtiin (naama punaisena ja puuskuttaen).

Olipas hyvä olla taas liikkeellä. En ymmärrä miksi niin helposti ajaudun tuohon sallivuuden tilaan, jossa annan itselleni luvan jättää liikuntakertoja (selvien tekosyiden varjolla) väliin sekä hoitaa huonohermoisuuttani, ahdistustani, kiirettäni, onnistumisiani ja mitä tahansa sokerilla. Saatan hyvin olla jakautunut persoona: sporttinen ja hienon itsekurin omaava TM ja sen pahapäinen, periksiantamaton, itselleen valehteleva, sokerille perso ja laiskanpulskea kaksoissisko, Tukeva Tyttö (TT). (Ulkoistetaan ei-toivotut toimet ja luonteenpiirteet pahan kaksoissisaruksen tekemisiksi... Huippua! Näin pitkällä tekosyiden suossa en ennen ole ollutkaan!).

Selityksissä löytyy. Onpa helpottavaa tietää, että selittelyn taitoa en ole kadottanut vaikka muu elämänhallinta menisikin!

Mutta onpa nyt tilanne mikä tahansa niin vapaus on päättynyt ja on aika tarttua toimeen. Saattaa loppuun projekti, johon olen ryhtynyt. Nyt on levätty ja kerätty voimia. Ei tule tässä vaiheessa enää yllätyksenä, että tämä homma ei ilman työtä etene. Eikähän näitä "takapakkeja" kannata tässä vaiheessa oikein edes pitää minään takapakkina vaan ne on pakko ymmärtää inhimillisenä toimintana. Onneksi ihmisenä olemiseen liittyy myös taito oppia virheistä ja korjata toimintaa. Kuinka pitkälle se kantaa, se nähdään kohta!

Laiska ahteri irti penkistä ja liikkeelle uudelleen! Ei se nyt kertajuoksemalla valmiiksi tullut! Tänään sisäpyöräilyä!

tTM kevätauringosta villinä

Lumikenkiä ikävöiden

Vihdoin sitä lunta on tullut. Yhden yönseudun ja vähän seuraavana päivänä.

Tänään sitten oli jo pakko päästä katsomaan, onko lumikenkäilyreiteille tehty mitään... No joo. Ymmärrän hyvin itsekin, että ei todellakaan ole tehty. Mutta toivoahan saa!

Kyllä sitä lunta oli puiden oksiin tarttumisesta huolimatta vähän riittänyt myös maahan puiden alle. Sen verran, että hyvällä omalla tunnolla voi sanoa, että meillä on nyt lunta!

Metsässä seikkailu neljän aikuisen voimin oli ihan loistavaa ajanvietettä yhteen kiireettömään sunnuntaihin. Koirat sai viilettää vapaana ja mieli lepäsi metsäseikkailulla.

Sen sijaan surukseni täytyy todeta, että hetki menee ennen kuin minkäänlaista lumikenkäreittiä tullaan saamaan. Minä olin nimittäin pitänyt lumettomuutta ainoana esteenä reitin valmistumiselle... Unohdin sellaisen pikkujutun kuin tapaninpäivän myrskyn... Muutama sata metriä viime talvista reittiä kertoi korutonta kertomaa: kaatuneita puita on todella paljon ja en usko, että umpimetsä on tällä hetkellä ykköskohde raivaus-moottorisaha-miehille :(

No eiköhän jotain merkittyjä reittejä kuitenkin tehdä heti, kun lunta riittävästi on. Ja lumikengillähän voi mennä ihan mistä vaan - ei siinä mitään, mutta omat suunnistusvaistoni ovat niin onnettomat, että koen turvallisemmaksi näissä erämaissa (ei ole erämaita) liikkua merkityllä reitillä.

Eli ainakin toistaiseksi on tyydyttävä ikävöimään lumikenkäilyä, mutta tämän päiväinen metsäseikkailu oli kyllä vähintään yhtä kivaa eikä vähiten loistavasta seurasta johtuen!

Raikkaita ulkoilusäitä toivottaen

TM

Aamujuoksu

Kävin aamutuimaan juoksemassa metsässä. Voi onnea! Valo lisääntyy puiden välissä. Pehmeä juoksualusta hellii liikkumista. Muistuu mieleen lapsuuden rapakoiden läpi juoksemista seuraava nautinto! Se on hauskaa!

Kovin vähissä vaatteissa ei enää metsään ole asiaa (toisin kuin inspiraatiokuvan tyyppi), mutta enpä tuota vähissä vaatteissa välittäisi juosta muutenkaan. Onhan se jo ihan ympäristötekokin. Meikäläisen pitää vaatteet päällä...

Tosin en metsäjuoksullani keneenkään törmännyt, jota hyllyvä menoni olisi järkyttänyt! Onnellisena typerä hymy naamalla jolkottelin metsässä ja Terrieripoika singahteli sinne tänne kanervikossa. Juoksurauhamme oli rikkumaton :)

On ollut uskomaton marraskuu. Tänäänkin aurinko paistaa ja tuntuu ihan syyskuulta - korkeintaan. Pelottaa, että esimerkiksi joulu pääsee yllättämään, koska ei vaan yksinkertaisesti osaa asennoitua oikeaan kohtaan vuotta, kun ei ole pimeetä eikä ankeeta. Aurinkoisen päivän jälkeen voi leikkiä, että yö alkaa tossa kohta neljän pintaan, kun pimenee. Ei tunnu missään.

Tänään olen onnellinen siitä, että jalkani/selkäni kestää juoksua. Mistään (juuri mistään) ei tule niin hyvä olo kuin mäkispurteista metsässä! Ai niin ja vaatteista vielä. Niitä oli kuitenkin liikaa. Tuli tosi kuuma!

tTM

Terveisiä "juoksu"lenkiltä

Löysäily on saanut minut siihen tilaan, että juoksun hurma on taas hakusessa. Sen verran säännöllistä juoksemista onnneksi on takana, että kyllä keho muistaa, miten juostaan.

Juoksu on loistavaa silloin, kun se on vaivatonta ja tapahtuu itsestään niin kuin lapsena. Silloin ei jahkailtu, että jaksaisko sitä juosta, että jos vaikka pari sähköpylvään väliä kokeilis kirmata, että mitä tuo tuntuisi! Sitä vaan juostiin. Sitä iloa nyt joudun taas hakemaan.




Onneksi olen sen ennenkin saavuttanut, joten tiedän, että se on siellä. Ihan ulottuvilla. Saavuttaminen vaatii vain sen, että keho taas tottuu olemaan liikkeellä. Ja tottuuhan se. Kumma miten syksyinen sumuinen sää houkutteleekin juoksemaan! Luulisi, että sitä mieluummin odottaisi kuivaa pururataa tai aurinko säätä.

Ja jestas miten innoissaan pieni parsonpoika metsässä olikaan! Alkuun se (niin kuin omistajansakin) kiersi rapakot ja ravisteli tassuja, kun kastuivat, mutta hetken päästä jo päästeli läpi rapakoiden täyttää vauhtia pomppien kaatuneiden puun runkojen yli hirviällä vauhdilla (omistajansa ei ihan yhtä notkeaan suoritukseen yltänyt...) ja pysähtyi rapakkoon seisomaan minua odottaessaan. Molemmat saavuttiin kotiin yltäpäältä ravassa!

Suosittelen Sunnuntaijuoksua!!

Lumella kenkineen

lumikenkäretken valmistelu

Kootaan joukkue, jossa on jokaista aikuista kohden 12-13 vuotias nuori. Toivottavaa, että jokainen tuo oman 12-13-vuotiaansa. Tämä sen vuoksi, että jokaisella on oma yksilönsä, jolle voi karjua ohjeita tyyliin: "Heti pois sieltä jyrkänteeltä" tai "Et juokse alamäkeen" tai "Hei, se sauva osui jo kerran kaveria silmään, et huido sillä enää!"

varusteet

Lumikengät (kuvassa) valitaan kenkäilijän koon mukaan ja lumikenkäilyyn tarkoitetut sauvat (varsinkin luonnossa liikkuessa tarpeen ja ulottuvat kenkäilijää kainaloon) tekevät lajin. Pukeutua kannattaa suhteellisen kevyesti (tässä hommassa tulee hiki), mutta mukavasti. Tukevat kengät, esimerkiksi talviset vaelluskengät, ovat parhaat. Mukana kannattaa olla vettä ja nenäliinoja. Jos aikaa on reilusti, niin vaikkapa kuuma kaakao voi olla kiva (sitä tosin myytiin ulkoilualueen kahvilassakin :)).

liikkeelle lähtö ja kaksi sanaa tekniikasta

Lumikengät kiinnitetään remmeillä tiukasti omiin kenkiin kiinni. Sauvat on hyvä olla remmeillä kiinni ranteessa (jos vaikka oksaan tai vastaavaan tarttuvat kenkäilyn tiimellyksessä). Tekniikasta opin ensimmäisellä kerralla oikeastaan kaksi asiaa: jyrkkää rinnettä ylös kiivetessä penkkaan astutaan kengän (siis ei lumikengän vaan oman kengän) kärki edellä (jolloin lumikenkäosuus nousee pystyyn ja pääset upottamaan piikit lumeen) ja toiseksi alamäessä nojataan rinnettä kohti (siis periaatteessa taaksepäin). Nämä kengät ei lipsu! Niin no ehkä tekniikasta voisi vielä sanoa, että sauvoja käytetään samaan tapaan kuin sauvakävellessä.

itse retkestä

Sitten vain liikkeelle. Lumikengät heti välinevuokraamon edessä jalkaan ja penkkojen yli pellolle, metsään ja lumikenkäilyyn tarkoitetulle reiteille. Ihan loistava laji! Sopii kaikille, jotka osaavat kävellä.

Tehtiin sekä umpimetsälenkkiä (lumi on pakkasten jäljiltä niin kevyttä, että lumikengistä huolimatta uppotti perusteellisesti) että lenkkiä lumikenkäreitillä, jossa oli monien kulkijoiden tamppaama pohja ja liikkuminen hyvin helppoa. Pakkanen punasi posket ja alun "tylsää"-vinkuna vaimeni aika nopeasti nuorisonkin spurttaillessa metsässä.

rankkaa

Etukäteen sain moneen kertaan kuulla, kuinka rankasta lajista on kyse, johon kyllä totesin, että ei se mua rankempi kuitenkaan ole, eikä ollutkaan. Vajaat kaksi tuntia mentiin vaihtelevassa maastossa. Hirveesti ylimääräisiä mehuja ei lenkin jälkeen jäänyt, mutta olo oli taivaallinen. Veri virtaa hartioissa ja kyllä lihaksissa tuntuu, että liikuntaa on harrastettu.

Seuraavalla kerralla on tarkoitus vetää koko kolmen tunnin reitti ja ainakin henkilökohtainen 12-13-vuotiaani totesi heti, että lähtee mukaan ilman muuta! Kovin paljon nuorempi henkilö ei retkestä selviäisi, mutta tuon ikäinen edes jonkin verran liikunnallinen yksilö hyvinkin. Vauhti ryhmän mukaan ja jos tuntuu, että polulla edetään liian hitaasti, voi siirtyä vähäksi aikaa kävelemään polun viereen umpihankeen niin äkkiä vauhti ei olekaan yhtään hidas!

Ulkoilukeskukset vuokraavat lumikenkiä kuitenkin kaiken ikäisille - myös nuoremmille. Pitää vain valita sopivan pituinen reitti ja sopiva maasto.

eka kerta ja koukussa

Tämä oli minun eka kertani lumikengillä ja täytyy sanoa, että jäinpäs heti koukkuun. Vaikka ihan mielelläni hiihtelenkin niin tämä oli monin verroin mukavampaa! Ihan loistavaa liikkua luonnossa (erittäin hyvin merkityllä reitillä), nauttia ulkoilmasta ja tuntea oikein lajin hyvää tekevä vaikutus!

Tätä todellakin suosittelen! Helppoa ja varmasti tehokasta!

t Takis the lumikenkäilijä

Metsälenkkiä pukkaa

Hartiat vielä aristelee, mutta paremmat kuitenkin jo. Viime yö tuli nukuttua jo paremmin (vai lihasrelaksanttien rentouttamaa unta?). Vielä en kuitenkaan (ehkä) zumbaan uskalla tänään. Pitää nyt kuulostella hartioita iltaa kohti.



Säätiedotus kehtasi kertoa, että tänään on viimeinen aurinkoinen päivä tällä viikolla, joten eipä tässä sitten sen kummenpaa! Metsälenkki odottaa minua ja Duracellia!

Liikuntaintoa ja Aurinkoa Päivääsi!

t. TM

Metsän tyttö tahdon olla, sankar jylhän kuusiston!

Tajusin taas yhden asian (juu vähän hidas oon tai ainakin mulla tulee yksi oivallus kerrallaan).

Ennen lähdin lenkille sillä ajatuksella, että tämän jälkeen tulee niin hyvä olo. Joskus alussa oli niin rankkaa, että ei tullut oikein edes jälkeepäin sitä hyvää oloa. Oli vaan ihan hakattu olo. Oli joku vieny mun mehut...

Nyt hyvä olo tulee jo suorituksen aikana. Selkeä muutos treenaamisessa! Ennen sitä lenkillä ajatteli, että sit kun mä oon sohvalla suikun raikkaana on niin ihana olla, mutta nyt sitä odottaa ensimmäisen jalkojen hapotus-ei taas-tuntemusten ohi menoa ja sitä vaihetta, kun voisi hölkotellä vaikka kuinka, kun ei haluaisi lähteä pois lenkkipolulta ja ollaan lähellä sitä kuuluisaa flowta.

Tämä on oikeastaan aika tärkeä käänne treenaamisessa. Jos edelleen yhdeksän kuukauden jälkeen olisi tosi rankkaa lähteä lenkille ja joka kerta olisi se, "jos mä tästä selviän niin sitten on kivaa"-fiilis niin eihän tämä todellakaan palkitsisi! Nyt on sellainen olo, että kohta uskaltaa kertoa täälläkin ihan julkisesti haaveilevansa HCR:stä (puolimaratonista) ensi keväälle. Mutta ihan vielä en uskalla siitä puhua :)

Minähän juoksen näitä rantalenkkejä oikeastaan aina... Tänään sitten ajattelin tehdä jotain poikkeuksellista aamuohjelmastani johtuen. Otin Duracellin mukaan ja painuttiinkin metsään (siirryin kyllä autolla otollisempaan paikkaan). Jostain syystä jalat eivät suinkaan olleet innoissaan saamastani aamulenkki-ideasta, mutta kierrettyäni tuskaisen pururatakierroksen päästin koiran irti ja astuin pururadalta metsään!

Siis ihan loistavaa! En tiedä kumpi meistä oli enemmän innoissaan, minä vai koira. Juoksin kuin riivattu pitkin metsiä liukastellen kallioilla ja syksyn ensimmäisten keltaisten lehtien yli, roiskuttaen rapaa ja väistellen juurakoita! Jalat ei painaneet yhtään. Luonnollisia spurtteja tuli vedettyä ylös kallioita ja puiden välistä umpimaastoon, kun koiruutta piti pitää vähän varuillaan, ettei siitä tule liian rohkea seikkailija. Pinkaisemalla yhtäkkiä tiehensä sain Duracellin pitämään minua silmällä (kun yhtään ei voi olla varma mihin toi eukko seuraavaksi ryntää :)) ja kun koira kyttää mua niin mä voin juosta ihan vapautuneesti, kun ei itse tarvii kytätä sitä!

Suunnistaminen voisi olla tosi kiva harrastus... Jos omaisi edes jonkinlaisen suuntavaiston! Nytkin turvallisesti ryntäilimme muutaman neliökilometrin alueella niin, että aina johonkin tiehen jossain vaiheessa törmää joka tapauksessa, jos eksymään meinaa! Siis tällainen kaupunkilaisen hallittu luontokokemus :)

Olen ehdottomasti meri-ihminen. Aavojen vesien katseleminen rauhoittaa poikkeuksetta, vaikka meri olisi levotonkin. Mutta kyllä mieli lepäsi tuolla metsässäkin. Tuo täytyy tehdä toistekin!