Ruma sana

Mitä tästä jäi käteen? Tästä Uuden Elämän-projektistani, joka on kestänyt... öö 100 vuotta (tai 200). 

Liikunnallinen minä on palannut. Sinänsä olen astetta enemmän Minä. Blogini otsikko siis jollain tasolla toimii. Ja liikun paljon. Siis oikeasti paljon. Monipuolisemmin kuin ennen. Pitkät kävelylenkit mm ovat tulleet jäädäkseen (koska minulla on koira). Että kaikki ei enää ole raivoisaa suorittamista. Hyvä minä. 

Mites tuo itsehillintä? Suhde sokeriin? Painonhallinta?

Suhteeni sokeriin on edelleen sanalla sanoen sairas! Järjen tasolla ymmärrän, ettei ihmiselimistö ole sopeutunut nykypäivän ruokaan, eikä eritoten sokerin määrään. Eikä nyt ainakaan todellakaan siihen määrään, minkä itse olen taas viime aikoina kuluttanut. 

Jälkiä sellainen elämä jättää. Tiedän, ettei itsensä morkkaamisella ja sättimisellä, erilaisilla rangaistuksilla, saa aikaiseksi kuin pahan mielen. Mutta eipä näytä olevan tämä oman pään silittelykään kauhean hedelmällinen tie (pikemminkin sokerilla katettu). 

Tietysti olen iloinen liikunnasta ja sen tuomasta hyvästä olosta. Olomuotooni en ole ollenkaan tyytyväinen. Olen totisesti päässyt irti painokeskeisyydestä ja oppinut rennon ruokailun. Ja nämä eivät tehneet minulle mitään hyvää! Olen vihainen ja surullinen.

Ruokailu periaatteessa menee ihan oppikirjan mukaan edelleen. Siitä olen pitänyt kiinni. Herkkujen määrä taas on noussut potenssiin 1000. Ja seuraukset ovat nähtävissä. Ei siitä vielä enempää. Haavat ovat vielä auki. Niitä ei voi sorkkia enempää. Korjausliike on tehty ja murjotan nyt omaa typeryyttäni jonkun aikaa.

Mukavuusalueella olen töröttänyt nyt riittävän kauan. Minulla on siihen syyni. Monta syytä. Tekosyitä kaikki.

Olen miettinyt sitäkin, että pitäisikö minun itseni hyväksyä itselleni jokin muu kuin tavoitepainoni. Vielä en kuitenkaan ole siihen valmis. En koe olevani oma itseni näin Tukevana Tyttönä. Vaikka jaksaisinkin liikkua. Se ei vaan riitä.

Ehkä eniten ärsyttää olla yksi niitä, jotka uhoavat elämänhallintaansa ja menettävät sen ensimmäisessä kurvissa. Tämä monen vuoden virtuaalinen syväanalyysi on yhtä haparoivaa edestakaisin veivaamista. Eihän siinä ole mitään järkeä. Todistan kaikkea aikaisemmin sanomaani vastaan. En toimi oppieni mukaan. En ole oppinut mitään.

Hämmentävintä ehkä on tämä olematon realismi mitä omakuvaan tulee. Ilman vaakaa ja sallimusta täynnä olin hukassa. Pidinkö oikeasti viime kuukausien elämäntapaa mahdollisena? Vain "pieninä lipsahduksina"?

Olisipa minulla parempia uutisia. Mutta niitä ei ole.

tTM sokerilla kuorrutettuna

Pelkkä sivutuote

Taina vinkkasi minulle ja samalla kaikille muille Ronin tekstin, kun kyselin häneltä hyödyllisiä self-help-ajatuksia, kirjoja ja tekstejä. Ja jälleen kerran jokin ajatus aukesi. Siis ajatus, jonka jo tiesin, selkiytyi. Niinhän se on.

Aika monen muunkin teksteissä on toistunut aika ajoin kuvaus siihen suuntaan, että "kun painoin enemmän, olin onnettomampi". Jolloin loogisesti sitä ajattelee, että painonpudotus teki minut onnelliseksi. Tavallaan, toteaa Ronikin. Mutta oikeastihan painonpudotus tulee itse asiassa terveiden elämäntapojen, itsensä kunnioittamisen ja henkisen tasapainon löytyessä projektin sivutuotteena!

Etenkin nopeasti laihduttaessa (kun tavoitteena on pelkkä painonpudotus) myös keinot saattavat olla epäterveellisiä ja rajuja, eikä niiden myötä hyväolo lisäänny. Hyvinvointi saattaa jopa olla oikeasti uhattuna. Nämä kilot tulevat helpommin takaisinkin. Painonhallintaan tarvittava elimistön tasapaino voi olla vaurioitunut joko väliaikaisesti ja pahimmillaan lopullisesti.

Mutta jos tavoittelemme terveyttä ja teemme loppuelämän ratkaisuja, haluamme rakentaa elämäntapaa, jota voisi noudattaa lopun ikäänsä - oikeasti terveellisiä ratkaisuja - silloin todennäköisesti myös kaikki muukin hyvinvointimme lisääntyy. Muutumme aktiivisemmiksi. Syömme terveellisemmin. Ja painomme putoaa. Oikeiden valintojen äärellä painonpudotus on todella siis pelkkä (vaikkakin toivottu ja väistämätön) sivutuote... Joitakin rajoituksia jossain vaiheessa todennäköisesti tarvitaan, mikäli tavoitteemme on päässämme lukuina. Mutta mihinkään numeroon ei kannata takertua. Elämä on tässä ja nyt ja siitä kannattaa nauttia jo nyt, eikä odottaa onnea "sitten kun painan sen ja sen verran"... No, eihän me näin tehdäkään! Tietenkään.

Todella moni täällä nettimaailmassakin näyttää tajunneen tämän asian. Moni tekee hyvää tulosta tai elää normaalipainoisena ihan vain "elämällä terveellisesti". Ja iloitsee kehon muista saavutuksista kuin numeraalisista saavuttaen samalla ne numeraalisetkin toiveensa.

Tätä mietittyäni tajuan, että oikeastaan olen jo jollakin tapaa siirtymässä siihen vaiheeseen, että hurviteltuani palaan yleensä aina ruokavalion tarkistamiseen (terveelliseksi) ja aktiivisuuden lisäämiseen. En aloita toimintaani vaa'alta käsin ja aseta tavoitteita sen mukaan, mitä vaaka näyttää. (No, nyt se on kyllä mahdotontakin, koska minulla ei ole kotona toimivaa vaakaa - kuvitelkaa! Sellainen kyllä hankitaan, kun ehditään, mutta entinen minä ei todellakaan olisi pärjännyt montaa päivää ilman vaakaa ja meidän taisi irtisanoa itsensä ehkä kuukausi sitten...)

Itsensä hyväksyminen, arvostaminen ja rakastaminen. Selvä. Ei sen kummempaa. Ei tarvita kalliita välineitä eikä kursseja, jäsenyyksiä tai kuureja. Helppoa?

Roni kuitenkin muistuttaa, että itsensä hyväksyminen vaatii muutakin kuin pelkän päätöksen. Se vaatii työtä. Päivittäin. Kriittisyys nostaa helposti päätään ja epäreilut vaatimukset (itseä kohtaan) helposti johdattavat takaisin hillopurkkien, passiivisuuden ja murehtimisen äärelle. Uskoa itseen täytyy opetella.

Onneksi tällä tiellä tapahtuu onnistumisia. Juostu matka, nostettu paino, tavoitefarkkuihin mahtuminen - mitä se kenellekin on. Jokainen näistä onnistumisista vahvistaa uskoa itseen ja tähän tiehen.

Vanhoja juttuja. Kuitenkin aina tosia. Hyvä muistutella itselleenkin.

Tänään sataa. Onneksi salijäsenyys vielä hetken voimassa :)

tTM onnellisena, tänään

Tervetuloa seuraamaan tosi-tv:tä

Alussa niitä oli 10. Ja jo etukäteen tiedettiin, että ne tulee putoamaan yksi kerrallaan. Tämän todemmaksi tämä ei tule. Tv:tä ei ole.

Lähtölaskenta alkoi sillä hetkellä, kun sekä riittävä määrä osallistujia ja tarvittavat olosuhteet olivat kasassa. Nähtiin, että oli turha enää pidätellä väistämätöntä. Lähtö ankarassa kisassa jokaiselle vuorollaan. Kyllä sen tiesi ne 10 itsekin. Eivät ne tulleet pysymään. Kerääntyivät lähteäkseen.

Yleisö istuu paikallaan henkeään pidätellen. Ne putoaa. Yksitellen.

Joskus jossakin käänteissä tuli kuitenkin kannustusta myös osallistujille. Että ei kai niitä nyt kaikkia tarvii pudottaa tai ainakaan niin nopeasti. Ohjelman tekijöille ehdoteltiin, että pidettäisiin vähän breikkiä. Että hyvin voi pitää väliviikkoja ja vaikka jättää kisan tähänkin. Että hyvä on näinkin. Tämä tilanne.

Aina löytyy niitä kiinnostuneita, jotka haluaa seurata jokaisen osallistujan jokaista vaiheita. Kuulla miten se putosi. Missä vaiheessa. Mikä oli vaikeaa, mikä helppoa. Kiinnostuneet iloitsevat kisan etenemisestä. Nauttivat loppujännityksestä.

Ehkä neljä ensimmäistä sai lähteä suhteellisen rauhassa. Tosi-tv ei ollut vielä löytänyt yleisöään. Mutta sen jälkeen kiinnostuneita on tullut enemmän. Niin kuin niitäkin, joiden puolesta loput voi jäädä. Miksi muutoksen vastustajia löytyy aina myös pelkistä sivustaseuraajista?

Kisan edetessä kiusaukset lisääntyvät. Tai lankeemuksiin suostumisella on enemmän vaikutusta. Tuntuu, että tuomarit muuttavat sääntöjä ja käyttävät Villin Kortin ja yhtäkkiä joku jo pudonneista palaa takaisin kisaan.

Kisaviikot venyvät. Putoajat levittäytyvät sohville ja rentoutuvat. Ei hätää. Ei tämä niin uhkaavaa olekaan. Saatiin taas yksi lisäviikko... Nyt näytetään, että meistä ei kannatakaan luopua. Paljon helpompaa kaikille, jos saadaan vaan jäädä tähän ja ollaan vaan kaikessa rauhassa tässä. Kaikki yhdessä.

No, ymmärtäähän kaikki sen, että ei se niin voi loputtomasti tilanne olla. Kaikkien on pudottava yksi kerrallaan. Väliviikkojenviikon jälkeen kisa jatkuu entistä tiukempana kohti finaalia. Viimeistä lähtijää tietysti juhlitaan asianmukaisin menoin ja lopussa odottaa kunnia ja glooria. Niin se on ja niin sen on mentävä!

Joskus äärettömän harvoin käy niin, että ohjelma lopetetaan kesken, mikäli se ei herätä kenenkään mielenkiintoa. Onneksi siitä ei nyt ole kyse. Tämä kisa viedään loppuun asti.

Villit kortit on käytetty. Viimeiset putoajat ovat nyt kentällä ja jokainen niistä putoaa. Yksi kerrallaan. 

Aika alkaa NYT!

tTM voitontahtoa täynnä

Ei vaan tunnu siltä!

Pidempään blogiani lukeneet ovat saattaneet ihmetellä, miten olen ottanut tällä kertaa niin tyynesti sen, että painoni alkaa kuutosella. En ole heittäytynyt sanallisesti selkä kaarella kirkumaan virtuaalimaailmassa. En ole kertaakaan syyttänyt äitiä, universumia, yhteiskuntaa, suklaan valmistajien salaliittoa tai ketään/mitään muutakaan näistä lukemista. Siihen on syykin.

Ei nimittäin tunnu läskiltä.

Numerot ovat kerrankin numeroita. Ei tunnu laihaltakaan, mutta ei tunnu läskiltä! Tämän päivän sisäpyöräilyssä olin vahva ja hiki lensi. Tukeva tyttö on kerrankin hiljaa ja seuraa uteliaana vierestä mitä tuleman pitää.

tTM

Uni paras lääke on

Joo. Kyllä se nukkumalla meni ohi. Surkeus. Univelkaa vielä jäi. Ei puhuta nyt Kreikan valtiovelan suuruisista määristä, mutta ei paljon pienemmistäkään.

Olen ihminen, joka kaipaisi unta vähintään 8 tuntia yössä. Arkisin nukun noin 6 tuntia, viikonloppuna sitten kirin pidempiä unia, mikäli suinkin mahdollista. Minun ei olisi mikään pakko valvoa joka ilta niin myöhään, mutta tekemistä vain on niin paljon. Eikä mitään hyvä-äiti-vaimo-tyyppisiä kodinhoidollisia tehtäviä vaan ihan omia puuhailuja.

Oma aika kun alkaa tuossa iltayhdeksän - kymmenen maissa (jos on käynyt treenaamassa ja siihen on mennyt tunti tai kaksi illasta :)) niin väkisinkin valvominen venähtää puolille öin ja kello herättää joka aamu kuuden pintaan. Joka aamu ei jaksa naureskellen nousta sängystä...

Olen tässä jo parin viikon ajan koko ajan laittanut sarastusvaloa suuremmalle teholle... Kohta on nupit kaakossa ja aamuherätykset ei juuri ole parantuneet. Voisiko olla kyse siitä, että nukun liian vähän!!! Vaikka sarastusvalo on mielestäni maailman paras tapa herätä niin eihän se unentarvetta millään tavalla poista.

Unen määrällä ja laadulla on valtava merkitys ihmiselle. Väsyneenä ei toimi muisti, ei toimi kontrolli ja kaikkeen tulee etsittyä helppoa ratkaisua. On helppo ymmärtää, miksi riittävä uni on tarpeen myös painonhallinassa. Varmasti on ihan kaikki päätä myöden tukossa, jos ei lepää.

Onneksi viikonloppu lähestyy, mikä monelle tarkoittaa mahdollisuutta levähtää arjen rasituksista ja nukkua vaikkapa päiväunet! Mikä ihana ajatus. Voisi ottaa vaikka viikonlopun ohjelmaan!

Karppaamiseen jää koukkuun

...on media toitottanut viime päivinä liittyen uutisointiin henkilöistä, jotka on todettu hoikistuneen huomattavasti/huolestuttavasti viime aikoina. Sitten uutisointiin on liitetty kuvia esimerkiksi kahden vuoden ajalta, että kuinka on muuttunut/laihtunut kyseinen henkilö.

Omasta tilastani voin kertoa, että ei ole huolestuttavaa eikä myöskään huomattavaa laihtumista tapahtunut viime aikoina. Itse olen pannut merkille (ja pelkäänpä että muutkin), että monenlaiset muutokset elämässä viimeisen puolen vuoden aikana, ovat selkeästi tuoneet minulle painoa lisää... Ei hyvä.

Taas on huono olla omassa kehossa. Itsekritiikki on huipussaan ja peilin edessä on tuskaa pyörähtää. Minun "normaali syömiseni" ei ole vastaus päässäni risteileviin kysymyksiin (miksi näytän tältä, enkö saa ikinä tätä painoa alas, mihin se säännöllinen liikunta taas jäi...), joten kokeillaan sitten muuta.

Tarkennan (sadatta kertaa) ruokailua sinne kuuluisan karppaamisen suuntaan. Viljatuotteiden rajoittamisella olen saanut tuloksia ennenkin aikaan (perunaa en ole pariin vuoteen syönyt juuri ollenkaan). Nyt ei ole enää montaa kiloa jäljellä niin olo olisi kevyempi ja vointi muutenkin parempi. Luonto on kaunis, vaikka säät ovatkin syksyisen oikukkaat, joten iltasella (kun työvelvoitteet on hoidettu) lenkkarit jalkaan ja kiloja rantalenkin varrelle jättämään!

Nähdään lenkillä!

tTM

Tie ja tavoite

Ajatus iltasella, kun iltatee on juotu ja kesäinen hämärä laskeutuu. Viimeinen lomaviikko menossa. Mieli luottavainen.

Meillä on tie ja tavoite. Ei tässä eksyksissä olla, vaikka joskus matkan varrelle osuu hidasteita ja kiusauksia. Onhan matkalla paljon motivaation lähteitä ja onnistumisiakin!

tTM filosofisena (lue: melko väsyneenä)

Numeroita

Itsekurini puute ja piittaamattomuuteni omasta hyvinvoinnnistani johti minut tilanteeseen, johon en uskonut enää koskaan päätyväni. Painoni alkoi kuutosella...

Voi murhe! Tein korjausliikkeen (vähentämällä radikaalisti leipää ja jättämällä kaiken perunan, pastan ja riisin hetkeksi pois). No, huh! Tänä aamuna vaaka näytti viitosella alkavaa lukua. Kylläpä oli helpotus!

Mikä sitten muuttui tällä välin (paitsi se ensimmäinen numero vaa'an näyttämässä lukemassa)?

Ei yhtään mikään. Olen yhtä löysä eikä kuntoni ole sen kummempi kuin viikko sitten.

Eli jälleen oli havahduttava siihen, että vaikka olen jumittunut tuohon viitoseen niin, että elämäni ei tunnu elämisen arvoiselta, jos sen ylitän niin kuitenkin vielä tärkeämpää minulle on se, miltä minusta tuntuu ja mihin kehoni pystyy.

Moni muukin on täällä blogimaailmassa näin kesän korvalla huokaillut vaakalukemia, mutta todentotta meidän kaikkien hyvinvointi on muuta kuin lukuja! Moni on pettynyt siihen, ettei ole vielä tavoitteessaan tai painon putoaminen on pysähtynyt. Mutta samaan aikaan on syytä miettiä, mitä kaikkea olemme tähän mennessä saavuttaneet.

Voisiko olla niin, että vaaka ei mittarina tässä elämän muutosprosessissa olekaan toimiva? Tai ainakin se on (niin kuin monet mittarit irl:kin ovat) puutteellinen. Muutoksia vaa'an luvuissa voi tehdä kaikenlaisilla kikkokonsteilla, mutta myös elämäntapamuutoksella. Kumpikohan on pysyvämpi ratkaisu? Vaikka ottaa päähän olla täällä taas selittämässä, että näin se tehdään ja tää on oikee tie ja nyt kyllä lähtee, niin tosi asia on, että pysyvät muutokset vaan vie aikaa.

Nyt vähän armoa itsellemme, blogisisaret! Vaikka muutosta ei juuri tällä viikolla vaa'alla tapahtunutkaan niin mietitäänpä niitä asioita, joita kehomme pystyi tällä viikolla tekemään - verrattuna siihen, mitä se pystyi tekemään ennen sitä aikaa, kun heräsimme pitämään itsestämme huolta!

Rauhaa ja rakkautta! Jos ei muiden niin edes itsemme kanssa :)

tTM

Aikkauhee

Tänään oikein harvinaisen paksu olo. Siis tällaista tankero-oloa ei ole ollut... no tosi pitkään aikaan. Pakko on vähitellen tunnustaa, etten ole tuon reunamerkinnän mukaisessa painossa -missä olen? En halua tietää.

Ruokailu on tänään ollut sellaista kuin pitääkin. Ei lipsahduksia. Ei kovin järisyttäviä mielitekoja. No, pieniä sokerivieroitusoireita, mutta se nyt oli enemmän kuin odotettavissa. Tuliaisherkut ovat edelleen kaapissa. Toivottavasti joku perheestäni syö ne kohta, jotta kärsivällisyyttäni ei koetella liikaa. Vielä ne eivät minua kutsu.

En uskalla tehdä töitä kotoa käsin. Työpöytäni ääressä ei herkkuja ole tarjolla. Kauppaan meneminen on siellä työlästä. Useita lukittuja ovia, sisäpihoja, portteja välissä. Kotona löytäisin jotain sokerista kuitenkin. Varmaan löytäisin. Tai hätätilanteessa leipoisin, paistaisin lettuja tai sortuisin johonkin muuhun vehnäilotteluun. Ei käy sellainen päinsä. Sidon itseni vaikka työpöytään kiinni. Sukkahousuilla (Pirkka-niksi).

Mieliala vaihtelee. Välillä on ihan voittajaolo - hah! Mä osaan tämän. Pystyn tähän. Tässä olen hyvä. Tästä tämä lähtee. - Taas. Välillä tuntuu tosi lihavalle ja tukkoiselle. Vaatteet kiristää. Hermot myös. Kyllästyttää ainainen lupailu ja selittely. Kyllästyttää jatkuvat korjausliikkeet.

Lähden pyöräilemään. Typerä tukeva tyttö. Sen siitä saa, kun ei elä niin kuin opettaa. Tai ainakin päästää ohjaimista irti liian pitkäksi aikaa. Kohtuus on kaunis sana. Todellisuus toista.

Positiivisena asiana mainittakoon, että reidet ovat tukkoiset eilisen liikunnan johdosta tämä on positiivinen asia sen vuoksi, että selkäni on antanut minun liikkua niin paljon, että reidet ovat voineet väsyä. Hyvä. Nyt pyörän selkään.

tTM hyviä uutisia odotellen

Saletisti natsaa

Tarkentaakseni muutaman asian tästä havahtumisestani ja loppurutistuksestani: siis kyse ei ole missään tapauksessa minkäänlaisesta kitukuurista! Kyse on paremman elämän, sen Uuden Elämän - nykyisen Elämän, tarkentamisesta siihen, mitä oli sovittu sen sijaan, että päästettäisiin Elämä liukumaan takaisin Entiseen Elämään! Ehei. Sille tielle ei lähdetä. Piste. Se on nähty jo se tie ja mihin se vie.

Siis kertaus: tarkennetaan sisältöjä, ei radikaalisti vähennetä määriä. Ei kituuteta. Ei petetä ketään (siis lähinnä nyt itseään).

Lisäksi verrattuna kitukuureihin ja entisiin loppurutistuksiin minulla on oikea tieto, miten tässä tulee käymään (vrt. pelko ja "tieto"). Tiedän, että tulen onnistumaan tässä projektissani. Tämä ei vaadi muuta kuin toteutuksen. Aikaa on juuri sen verran, että noudattamalla sovittuja sopimusehtoja pääsemme toivottuun tulokseen.

Ei paniikkia, ei pahaa mieltä, ei itsensä kurittamista.

Kevät. Aurinko. Rakkaus.

Ja lopuksi - miettikääpä tätä:

Totuuden hetki lähestyy

Vaaka palasi tänään kotiin huollosta... Olin varma, että tämä päivä ei koittaisi tai että minulla ja herkuilla olisi enemmän yhteistä aikaa jäljellä. Huomenna nousen vaakaan ja kohtaan silmästä silmään tämän kahden viikon huolettomuuden, loukkaantumisen aiheuttaman sohvajumin ja lohtusyömisen...

Loistavinta on, että laiskasti tänään Miehelle totesin, että mullekin vois tehdä vaakaan oman profiilin niin, että voisin kai minäkin sitten kokeilla sitä kehonkoostumusominaisuutta (rasvaprosenttia ja mitä niitä nyt on...). "Mä tein jo", totesi Mies irrottamatta katsettaan televisiosta... joten nyt sitten ei ole mitään tekosyytä olla kokeilematta, mitä vaaka sanoo prosenteistani. No höh! Olipa tulostanut vaa'an tuhatsivuisen käyttöohjeenkin (ihan niin kun minä sen edes käteeni ottaisin!).

Luin jostain (uusin kg-lehti?), että kuppikoko voi vaikuttaa jonkin verran rasva-%:n suuruuteen. Vaikkakin artikkelissa todettiin, että vaikutus on minimaalinen, aion käyttää tuon kortin! Ihan tasan on kuppikoosta kiinni, jos prosentti ei miellytä :) Huomenna aiheesta lisää, JOS kestän tuloksen kohdata itse ensin.

Ai ja niin tästä mun "kuntoutuksesta". Sen verran selkä oli järkyttynyt sauvalenkistäni, että Panacodiin oli pakko turvautua, mutta toisaalta se oli tämän päivän ensimmäinen, kun unohdin ottaa aamulla - eli ei paha ollenkaan. Kodeiinipöllyssä olo on ollut taas ihan hyvä ja huomenna pieni kävelylenkki on ilman muuta ohjelmassa! Tärisisin innosta, mutta kun se tärinä just on paha niille välilevyille niin yritän olla tärisemättä.

Lepo on korvaamattoman tärkeää toipumiselle, mutta myös sille painon hallinnalle, joten sitä sitten seuraavaksi.

tTM

Suklaan helppo tie luokseni

Työasioihin liittynyt haaste, joka on vaivannut päätäni tässä jo hyvän aikaa, alkaa ratketa. Asiasta mahdollisesti myöhemmin lisää. Se ei nimittäin ole tämän päivän postaukseni aihe ollenkaan. Aihe on suklaa. Suklaa on aine.

Tämä työhön liittyvä asia vaatii minua tekemään päätöksen, jossa puntarissa on monenlaisia asioita, jotka liittyvät omaan uraani, perheeseeni, työyhteisööni, työnantajaani ja erilaisiin mahdollisuuksiin/velvollisuuksiin. Ei ole selkeää oikeaa ratkaisua tai no oikeestaan on, mutta silti puntaroin eri vaihtoehtojen välillä.

Heti kun käynnistyy tällainen pohdinta, johon liittyy myös tunteita, käteni alkaa haroa pöytää, aukomaan kaappeja ja kurkistan jopa jääkaapin vihanneslaatikkoon. Onko nyt totta, että todella meillä ei ole mitään herkkuja? Että siis missään ei ole edes tumman suklaan jämälevyä? Siis oikeesti? Suostuisikohan joku lähisukulaisista hakemaan minulle mahdollisesti suklaata läheisestä vähittäistavaraliikkeestä?

Siis mitä minä oikein ajattelen??? Ristus sentään! Näinkö heikoissa kantimissa koko vuoden opettelujen tulos on? Ja teenpä, minkä ratkaisun tahansa (teen sen ainoan oikean tässä tilanteessa), on edessä jonkin verran stressiä lähitulevaisuudessa, vaikkakin hyvälaatuista stressiä, mutta silti... Kuinkahan lyhyessä ajassa ihminen pystyy syömään 8 kiloa TAKAISIN? Varmaan tosi nopeasti.

Loppujen lopuksi herkuttelu on ollut tosi maltillista. Kyse on vain siitä, että suklaa (tai vaihtoehtoisesti suklaajäätelö) hallitsee ajatuksiani todella vahvasti ja se on kuin refleksi. Heti kun vajoan ajatuksiini ja patistan itseäni päätöksen tekoon, nousen kuin zombi sohvalta ja kuljen kohti keittiötä. Avaa. Kaappi. Suklaata.

No ei auta kuin viritellä ansoja suklaazombille ja pysyä liikkeellä. Lenkillä nimittäin ajatukset työstyy ihan yhtä tehokkaasti/tehokkaammin kuin suklaata etsiessä/mässäillessä ja kun ei ota rahaa mukaan ei ole mahdollisuutta myöskään lankeemuksiin! Onneksi toinen persoonani suklaapoliisi on valppaana!

Hyviä päätöksiä on tehty viime vuoden aikaan monia - enköhän mä osaa tehdä vielä yhden lisää!

päättäväinen TM

Hallitsetko painoasi vai hallitseeko painosi sinua?

Uuden elämän-projektia aloittaessani aikas pitkälle elämääni ja puheenaiheitani hallitsi painonhallinta ja -pudotus ja laihduttaminen ja keinot ja... Tämä oli yksi syy miksi aloitin pitämään blogia. Oli pakko saada purkaa asiaa jonnekin, kun (Voitteko kuvitella???) kaikki maailman ihmiset eivät olleet halukkaita tai ainakaan halukkaita kuukaudesta toiseen jauhamaan mun Uuteen Elämään siirtymistä. Löytyipä tuttavapiiristäni ihmisiä, joiden kanssa en edes halunnut käydä asiaa läpi... Niinpä aloitin kaksoiselämän ja löysin vertaistukea anonyymistä virtuaalimaailmasta - ihanaa! Tämä maailma mahdollisti minulle todellisen heräämisen.

Vuosi on kohta kulunut noista hetkistä ja ainakin minulla itselläni on tunne, että olen siirtynyt (hitaasti mutta varmasti) kohti painon hallintaa aikaisemman pakkomielteen omaisen vaa'alla poukkoilun ja fraasien hokemisen sijaan. Oikeasti (ainakin hetkittäin) voin sanoa vaikkapa "ei kiitos" herkuille ja huomaan, että se tulee ihan selkärangasta, refleksinä eikä tietoisesti pakotettuna keinona. Nyt tiedostan ihan tietoisella tasolla, että se hetken huuma, joka suklaasta koituu suussa, ei tuo mitään pysyvää hyvää. Ei se vaan tuo.

Nykyään minulle tulee helposti huono olo irtokarkeista (siis ihan kohtuullisistakin määristä) ja aikaisemmin ruokakolmioni kanta oli sentään täytetty irtokarkeilla. Saatoin siis syödä irtokarkkeja PÄIVITTÄIN. Nyt en muista, milloin viimeksi! Tämä kyllä herättää ajattelemaan, että kuinka huono olo minulla on ennen ollut ja olen oikeasti luullut, että se on normaali olo! Kaikkea sitä voi itselleen tehdä.

Älkää ymmärtäkö väärin. Kyllä minä välillä syön herkkujakin. Mutta määrät ovat vain niin paljon pienempiä kuin ennen. Enkä ehkä kuitenkaan niitä pysty kokonaan hylkäämään koskaan, mutta olen vihdoin sisäistänyt sen, että vähemmälläkin pärjää. Ja löytänyt vaihtoehtoja.

Uusin villitykseni on marja-hedelmä-smoothiet. Niitähän saa kätevästi kaupasta valmiina, mutta törkeään hintaan, joten päätin kokeilla tehdä sellaisen kotona... (No niin ne joilla oli vielä jotain harhakuvitelmia minun ruuanlaittotaidoistani tai kekseliäisyydestäni keittiössä, havahtuivat juuri todellisuuteen) ja eilisiltainen herkku oli kyllä lähes täydellistä :) Eihän tämäkään kaloriton vaihtoehto ole, mutta kas paljon terveellisempi verrattuna suklaajäätelöön:

Tehosekoittimeen/sauvasurvimella:

1/2 banaani, loraus appelsiinimehua (lihoineen), muutama vadelma, jokunen mansikka. Loistava herkullinen lasillinen. Vähän jäädyttäenhän se olisikin sitten jo sorbettia. Jopa minä, joka en ruuanlaitosta mitään ymmärrä, tiedän, että tähänhän voisi sekoittaa mitä vain... :) Noita meillä vaan sattui olemaan kotona! Nams.

Mukavaa torstaipäivää! Tänään tiedossa zumbaa.

tTM

Kiitos, Shauna!

Kuljeskelin jälleen nettiavaruudessa ja onnekseni löysin taas uuden blogin, jossa on taitavaa tekstiä ja hyviä ajatuksia. Tämä blogi muistutti minua yhdestä tärkeästä tekijästä, jonka avulla olen tässä tänään. Kiirehdin jakamaan sen kanssanne!

Sisareni avulla tutustuin Shauna Reidin blogiin the amazing adventures of dietgirl, johon ihastuin heti. Kun kuulin, että Shaunan tarina on ilmestynyt myös kirjana, riensin ostamaan sen- kyllä: heti. Koska olin lukenut blogia jo aikaisemmin, halusin kirjan alkuperäiskielellä "kuullakseni Shaunan äänen" :) Suosittelen kirjaa kaikille, jotka taistelevat painonpudotuksen kanssa! (Suomennoksesta olen kuullut kritiikkiä mm edellä mainitussa uudessa blogissa eli kaikki, joille englanniksi lukeminen on edes jotenkin luontevaa, suosittelen alkuperäistä).

Shauna pudotti painoaan lähes 80 kg - puolet painostaan ("I'm half the woman I used to be") - minun tavoitteeni kokonaisuudessaan on noin 10 kg. Vaikka lähtötilanteemme on erilainen, oli todella pysäyttävää lukea Shaunan raatorehellistä kertomusta tunteistaan, peloistaan ja haaveistaan - ja huomata, että hän paini täsmälleen samojen asioiden ja epävarmuuksien parissa kuin itsekin painin!

Shaunan perheessä on/oli sanonta, että "olen liian lihava keittämään teetä" (no tarina on vähän pidempi, lukekaa kirjasta :)), mutta siis tällä tarkoitettiin sitä (järjenvastaista) tunnetta, että on liian lihava tekemään sitä ja tätä. Tiedättehän? Kaikki ymmärtää, että kukaan EI OLE liian lihava keittämään teetä! Välillä kuitenkin ihminen tekee itselleen esteen jostakin ulkonäköön liittyvästä: olen liian lihava menemään uimahalliin, pukemaan bikinit/sen ihanan pienen juhlamekon tai menemään sovittamaan rintaliivejä siihen ihanaan erikoisliikkeeseen. Ihan älytöntä ymmärrän sen, mutta kuitenkin tunnistan ajattelutavan! Minäkin olen joskus ollut liian lihava keittämään teetä!

Kaikkein koskettavinta Shaunan tarinassa on se, miten hänen elämänsä muuttuu! Monet asiat, jotka meille ovat itsestään selviä, muuttuivat Shaunalle ylipäänsä mahdolliseksi hänen elämänmuutoksensa myötä. Vaikka hänkin joutuu läpikäymään totuuden, ettei epävarmuus asukaan läskeissä, uusi elämän tapa (ja ulkonäkökin) tuo itsevarmuutta ja muuttaa Shaunan elämää monella tavalla. Ilman elämänmuutosta Shauna ei ehkä olisi lähtenyt Australiasta, osallistunut juoksukilpailuun ja monia monia muita asioita.... (lukekaa kirjasta :))

Viime vuoden vaihteessa kun aloitin oman matkani kohti Uutta Elämää, minulla oli Shaunan kirja bussilukemisena. Tänään kaivoin sen jälkeen käsilaukkuuni ja aloitin työmatkalla. Viime talvena nauroin kaulaliinaani ja liikutuin melkein kyyneliin työmatkoillani kirjan parissa. Suosittelen.

Kuva on omasta kirjastani. Vähän on kansi taittunut parista kohtaa ja sivut pullistuneet paljosta lehteilystä. Rakastetun näköinen siis :)

Pieniä ihmeitä

Tähän vuoteen (siis oikeesti kymmeneen kuukauteen) on mahtuu monenlaisia oivalluksia, yllätyksiä ja hämmästelyn aiheita. Aina ne eivät ole olleet suinkaan positiivisia, mutta on tapahtunut myös monta hyvää asiaa ihan yllättäen :)

Keväällä kerroin takin ostosta, joka tehtiin kahden koon välillä pohtien, lopuksi siihen päätyen, että ostin pienemmän ja ajattelin, että jos ei mahdu niin annan tyttärelle :) Tämä takki on ollut kovassa käytössä ja on tänä päivänä REILU. Samoin talvella ostettu ihku käyttötakki, jonka nyt kaivoin kaapista on niin ikään mukavan väljä, vaikka ostaessa... no voi sanoa, että isrui kuin hansikas (siis kirurginen hansikas...). Ja se tunne, kun normaalimittainen trikoopaita ulottuukin lähes reisiin asti, kun ei tarvitse enää mahakummun yli pingotella! Näitä asioita kohdatessa mieli kirkastuu aina ja väistämättä.

No tietysti jos lähdetään sinne ihme-linjalle niin ensimmäisenä on pakko mainita se ihme, että painoni alkaa viitosella! Sitä en väsy IHMEttelemään! Viimeksi se on alkanut viitosella lähes 10 vuotta sitten! Ja nyt se ei enää ala kuutosella. Ikinä!

Ihan uuden pienen ihmeen koin eilen! Niin kuin jo täällä etukäteen uhosin, menin total combatiin (elixia määrittelee kyseisen tunnin seuraavasti: Vauhdikas ja energinen tunti, jolla helpot lyönti- ja potkusarjat sekä lihaskunto-osuudet vuorottelevat. Koko kehon treeni naisille ja miehille. Testaa heti ja jää koukkuun!).

Muistan vielä elävästi viime kevään TC-tunnit. Verenmaku suussa mentiin ja pulssi hakkasi ohimoissa... Lihakset välillä vietävän kipeinä seuraavana ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana... päivänä. Mutta joku siinä kuitenkin kiehtoi, vaikka ajoittain selkeästikin liian rankkaa oli! Koko tunnin käsien pitäminen ylhäällä tuntui todella rankalta ja nosti sykettä eikä tilannetta helpottanut jatkuva pomppiminen. Lepäämään pääsi minuutteja kestäviin hoovereihin... Mutta edelleen sanon, että jokin siinä kuitenkin kiehtoi.

Nyt kesä on mennyt juosta jolkotellessa ja syksyllähän minä sitten hurahdin siihen zumbaan niin, ettei ole aika riittänyt TC:hen. Eilen sitten taisteluhenkinen toverini houkutteli pitkästä aikaa TC-tunnille, enkä osannut odottaa mitään. Alussa kuulostelin sitä, että kuinkas kovaa tässä taas mentiinkään... MUTTA! Ei ole TC entisensä VAI minä en ole enää entiseni! jei

Harmi, ettei ollut sykemittari mukana - olisi ollut todella hyvä verrata viime vuoden lukuihin, jolloin keskisyke oli järkyttävän korkea. Olin ihan ekstaasissa! Nimittäin tunti ei ollut ollenkaan rankka! Siis kyllä siellä paidan likomäräksi sai, mutta alun himmailun vuoksi lopussa oli suorastaan vähän sellainen olo, että tässäkö tämä jo oli... Intervallit toimivat ihan loistavasti! Ja illalla jaksoi hyvin tehdä kävelylenkin Terrieripojan kanssa ikään kuin jäähdyttelyksi. Ensimmäisiltä tunneilta keväällä selvisin kotiin, mutta yhtään pidemmälle en olisi päässyt.

No joo. Enhän minä todellakaan niissä neljän minuutin hoovereissa pysty koko aikaa nitkuttelemaan, mutta onpahan taas tavoitetta jatkoa ajatellen. Aerobinen osuus taas tuntui täysin hallittavissa olevalta! Ja näin siellä muutamia osallistujia, joilla oli rankkaa ja teki mieli sanoa, että hyvin sulla vielä menee, olisitpa nähnyt mut vuoden alussa! Henki meinas mennä - siis oikeesti! :)

Tämä oli minun tämän viikon pieni ihmeeni, josta olen valtavan onnellinen! Nämä pienet ihmeet ovat niitä, joiden vuoksi jaksan jatkaa tällä tiellä eteenpäin ja tänäänkin tehdä oikeita valintoja. Näiden pienien ihmeiden kautta olen ymmärtänyt, että minähän pystyn tähän.

Reipasta ja raikasta viikkoa kaikille! Jos minä pystyn tähän, niin pystyt sinäkin!

Takaisin Minuksi

Vuoden alussa kun aloitin tämän blogin pitämisen mietin kuumeisesti nimeä blogille. Ajatuksena oli, että olisin halunnut hauskan nimen, josta kävisi ilmi laihdutusproggis, mutta parasta olisi, jos sen olisi voinut esimerkiksi hauskasti ymmärtää jollakin toisellakin tavalla... tai että se olisi vaikka joku tuttu sanonta väännettynä hauskasti... Lueskelin kateudesta vihreänä oivaltavia blogien nimiä laihdutusblogien listoista.

No, ei irronut mitään hauskaa. Halusin aloittaa blogin heti (yllätys, yllätys), koska ajattelin sen toimivan hyvänä tukena painonpudotukselleni ja uuden elämän projektilleni (niin kuin se on toiminutkin!), joten blogistani tuli Takaisin Minuksi.

Tämä otsikko kuvasi siinä hetkessä päällimäistä tunnettani. Että en ole oma itseni. Että se todellinen minä on jossain näiden suklaalla kerrytettyjen lihojen alla. Että olin väsynyt ja pahantuulinen ja itsekin ymmärsin sen liittyvän siihen, että söin väärin ja liikuin liian vähän. Koin, että mikäli saisin liikunnan takaisin ja painoa pudotettua olisin enemmän oma itseni.

Tavallaan puoli vahingossa blogin nimestä tuli omalle projektilleni hyvin kuvaava. Tämän vuoden aikana olen saanut paljon sitä itseäni takaisin, jonka itsekseni paremmin tunnistan. Olen monella tapaa hyvinvoivempi. Tottakai tulee takapakkeja ja huonoja päiviä, mutta terveellisempi ruokailu ja liikunta ovat parantaneet jaksamistani monella tavalla. Oloni on kevyempi ja itsevarmuuteni on kohentunut. Liikkuvuus ja lihasvoima on ihan erilaista kuin vuosi sitten.

Tämän hetkinen tavoitteeni on, että olen tavoitepainossani vuoden loppuun mennessä. Jos niin ei käy (tottakai käy!), niin muutan blogini nimeksi pelkkä Takaisin tai Takaisin Alkuun... Sillä sitäkin tämä on välillä todellakin ollut! Ainaista alusta aloittamista, mutta toki joka kerta paremmilla tiedoilla ja taidoilla!

Maanantai! Mikä loistava päivä aloittaa alusta tai palata Takaisin Ruotuun! Olisipa ihanaa, jos pääsisi kohta hiihtämään. Ei meillä tosin vielä ole edes lunta... Joten menen tänään Total Combatiin ottamaan itseltäni totaalisesti sen luulon pois, että olisin muka melko kovassa kunnossa! :)

Liikunnallista ja muutenkin mukavaa syksyistä viikkoa!

t. TM

(Painon)vartija

Näin kuukauden huonoimpaan aikaan rakkauteni sokeriin on ylikorostunutta. Kuin sellaista alkuaikojen hillitöntä huumaa, kun ei osaa muuta ajatella kuin Rakastaan. Himoitsen sokeria. Irtokarkkia. Suklaajääteöä. Olemme sisaren kanssa miettinyt keinoja ongelman hallitsemiseksi.

Perheessämme asuu murrosikäinen Terrieripoika. Terrieripojan on hirvittävän vaikeaa välillä tajuta, että koiruuden tahto on ihmisen taskussa. Että ihan itse ei voi päättää, mitä tehdään. Että viime kädessä ihminen sen kuitenkin päättää! Terrieripojalla on hienot hampaat, valtavat puruvoimat ja taito käyttää näitä edukseen. Tästä seuraa se, että välillä otetaan lukua ihmisväen kanssa ihan tosissaan. Silloin Terrieripojan kannalta ihan yllättäen saattaa käydä niin, että juuri kun on saamassa tahtonsa läpi, joutuukin painiin ihmisväen kanssa. Hienot hampaat otetaankin ihmisväen haltuun ja päädytään makaamaan lattialle kyljelleen ihmisväen toimesta ja tässä sitten ollaan siihen asti, kun ollaan rauhotuttu (siis Terrieripoika rauhoittuu, ihmisväki on rauhallista, koska ne tietää, että ne voittaa ennemmin tai myöhemmin kuitenkin). Terrieripoika saattaa vastustella kovastikin, mutta antaa lopulta periksi ja tilanteen rauhoituttua seuraa haltioissaan tätä kurinpitäjää! Wow mikä laumanjohtaja :) On rauhallinen ja selvästi kiitollinen, että kyseinen asia tuli selväksi kaikille (että turkin huolto on tälläkin kertaa välttämätöntä ja että hihassa roikkumenen ei tänäänkään ole hyvä peli, tms.).

Kun näen tämän menetelmän tuottavan tulosta, Terrieripojan kasvamisessa reippaaksi hienoksi, oikein käyttäytyväksi yksilöksi, niin aloimme sisaren kanssa miettimään, miten tätä voisi hyödyntää tässä laihdutusprojektissa. Miksi ei?!

Siis meillä on tapa, jota voidaan pitää sopimattomana (tämä liittyy nyt ruokailuun) ja emme aina itse ymmärrä toimivamme väärin. Tarvittaisiin siis jonkinlaista väliin tuloa! Tarvitaan siis jonkinlainen (painon)vartija!

Eli esimerkiksi Siwan vartioiden toimenkuvan laajentamista seuraavaan tapaan: kun olen menossa jäätelöaltaalle ja kurotan käteni kohti Aino suklaajäätelö-laatikkoa, hyllyjen välistä paikalle saapuu vartija, joka nappaa niskastani kiinni ja kallistaa minut kyljelleen Siwan lattialle ja pitää paikallaan, kunnes olen rauhallinen ja ymmärrän, että altaalle ei ole mitään asiaa! Minkäänlainen rimpuilu tai kiljuminen ei auta ja lähellä ovat perheenjäsenetkin katselevat vain seinille eivätkä auta, vaikka kuinka yritän viestiä silmilläni. Kyllä muuten vähenis jäätelöaltaalla roikkuminen aika nopeasti.

Mikäli sitten onnistuisin pääsemään kassalle sen jäätelön kanssa (kun vartija olisi kouluttamassa jotakuta muuta asiakasta) niin kassa nyökyttelisi ja hymyilisi tomaattien kohdalla ja jäätelön kohdalla hän puhaltaisi pilliin, jolloin (painon)vartija ilmestyisi paikalle ja edellä mainittu koulutushetki toistuisi.



Saattaisi vähentyä herkkujen ostaminen radikaalisti kyllä! Ja Makuunissa kassaneiti kumartuisi eteenpäin ja sanoisi vähän ääntään madaltaen, että "Elokuvan voin sulle vuokrata, mutta vaan toisen, ettei sulla mee koko ilta sohvalla! Mutta karkit sä joudut jättämään tähän. Me ei voida enää myydä sinulle."

Näitä palveluita odotellessa täytyy kuitenkin löytää se oma selkäranka ja kontrolloida ihan itse omaa toimintaansa :) (ja ehkä katsoa siwan vartijaa ihan uusin silmin :)). Tsemppiä meille kaikille tällä tiellä! Mukavaa aurinkoista viikonloppua kaikille! Tehkää hyviä valintoja!

kuva alunperin täältä

Run, Forest, run!

Joopa joo. Ei tullut pikaista postausta, eikä mahtavia pudotuksia. Edelleen roikutaan siinä 62 tienoissa... Välillä käy jo lupaavasti 61 maissa ja seuraavana aamuna tojottaa tuttu ja turvallinen 62 mittarissa. Voiko enempää masentaa?

No mitenkäs tätä asiaa pitäisi nyt lähestyä? Että heittäydytäänkö sitten saman tien lattialle ja todetaan, että eihän tästä TAASKAAN mitään tullut! No ei heittäydytä.

Sain (etukäteis-äitienpäivä-) lahjaksi juoksulenkkarit. Kahdessa kaupassa pyllistely riitti ja kengät tuli valittua. Entiset juoksukenkäni oli sitä yleisintä maratoonareiden merkkiä (vältän mainostamista :)) ja päätin, että nyt kyllä kokeilen toista merkkiä! No kokeilinkin. Tosi montaa. Ja päädyin samaan merkkiin. Mutta kauniin pinkit on kuviot tällä kertaa. Edelliset kengät oli neljä vuotta vanhat. Nyt sitten pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä sinne lenkille. Mies on juossut paljonkin ja olen nyt hänet velvoittanut lähtemään lenkille kanssani (ihan kohta tässä joku päivä) vähän niin kuin tarkistamaan mun juoksutekniikkaa ja katsomaan juoksunopeutta, jne.

Eli siis juoksemme edelleen, vaikka vaaka vinoileekin.

Muutenkin on nyt ruettava miettimään tätä koko projektia uudelleen. Kyllä ensimmäiset viisi kiloa lähti hyvin ja nopeasti. Tammi-helmikuun aikana. Sitten ei mitään... Aloitin vuoden vaihteessa liikkumaan huomattavasti enemmän. Nyt en enää voi lisätä liikuntaa niin, että sillä olisi merkitystä, koska liikun jo nyt paljon.

Lisäksi kulutan vähemmän kuin silloin viisi kiloa sitten - eli ruokailua on tarkistettava uudelleen. Ne "uhraukset", jotka tein silloin vuoden vaihteessa ei enää riitäkään, jos halutaan kilojen painonpudotusta.

Eli aloitetaan uudestaan. Taas. Mehän tämä osataan. Onko lautasmalli oikeasti käytössä? Syönkö oikein? Sorrunko kuitenkin muutamaan karkkiin tai vain yhteen pullaan? Tossua toisen eteen. Run, Forest, run.

Juoksuaika

Pitkästä aikaa koneen äärellä ja vahva päätös jotain myös saada kirjoitettua. Uuden Elämän projekti jatkuu sisukkaasti kohti tavoitetta. Siitä ei tingitä piiruakaan. Vauhti kuitenkin suhteellisen hidas, mutta tavoitteen suunnassa edelleen. Ero edelliseen elämään näkyy jo vaatteissa ja peilikuvassakin. Se motivoi ehkä enemmän kuin mikään! Töissä vain kovasti ollut painetta ja tekemistä, joten aikaa edes tulosten kirjaamiseen ei ole ollut.

Suunta on ollut alaspäin kuitenkin niin selvästi, että olen alkanut haaveilemaan ajasta, kun paino alkaa viitosella! Sitten ei olisi enää kuin kolmisen kiloa normaalipainon ylärajaan... Mahtaako riittää tavoitteena sitten minulle vai haluanko nipistää siitäkin vielä alaspäin? Oikeastaan eniten haluaisin sitä, että liikunnan myötä vartalo muotoutuisi, kunto kasvaisi ja vaatekoko pienenisi, mutta painoluvulla ei kuitenkaan ole loppupeleissä niin paljon väliä... Kylläkin HALUAN, että se alkaa sillä viitosella :)

Uutena aluevaltauksena olan aloittanut juoksemisen. Olen toki joskus juossut, mutta en koskaan säännöllisesti. Kerran olen sisareni painostuksesta juossut Naisten Kympin ja kokemus oli hyvä. Nyt uudelleen elvytän tätä harrastusta. Vasta muutama juoksulenkki takana. Tänä aamuna viimeksi. Aurinko paistoi ja juoksu kulki sen 40 minuuttia ihan kevyesti. Ihana tunne. Jälkeenpäin voittajaolo!

Ostin suositusten ja mainoksen uhrina Naisen juoksukirjan ja olen opiskellut sitä ja joitakin alan lehtiäkin löytääkseni niitä mysteerisiä sykealueita ja harjoitusvaihteluita, joista kaikki alalle vihkiytyneet puhuvat. Juoksu kiinnostaa lähinnä sen takia, että se on kaikkein tehokkainta energian kulutusta verrattuna siihen käytettyyn aikaan. Vielä on pitkä matka siihen, että voisin hifistellä juoksupuheissani, mutta opiskelu on alkanut kuitenkin. Toivottavasti siitä on jotain hyötyäkin. Jokaisesta tehdystä juoksulenkistä nyt joka tapauksessa on hyötyä. Eli nyt sitten juosten kohti tavoitetta, vaikkei tulokset tule mitenkään rynnäten paikalle...

Missä huono itsetunto sijaitsee?

Tämä on taas (niin kuin kaikki muukin, mistä olen kirjoittanut) minun omaa käsitystäni asiasta ja koskee vain minua. Mutta on täysin mahdollista, että nämä ajatukset ovat tuttuja muillekin. Minulla ylipainoon liittyy huonoa itsetuntoa, epävarmuutta itseni ja ulkonäköni suhteen, ehkä pahimmillaan itseinhoa. Näihin epävarmuuden tunteisiin liittyy myös se ajatus, että laihempana elämä olisi parempaa kaikinpuolin (olisin vakuuttavanpi työssäni, rakastetumpi suhteessani, näyttäisin paremmalta valokuvissa :) jne.).

Jo tässä vaiheessa, kun painonpudotus/elämänmuutosurakka on vasta alussa, on pakko rueta hahmottamaan sitä tosiasiaa, että se alemmuudentunne tai mitä ikinä se onkin, ei sijaitse mun läskeissä. Vaikka läskit sulaa, ei paha olo vähene niiden mukana. Sitä oloa on työstettävä ihan muulla keinoin. Olen lukenut tarinoita, joissa totaalisen elämänmuutoksen tehneet ovat pettyneet siihen Uuteen Elämään, kun painonpudotus ei ratkaissutkaan elämän kaikkia ongelmia...

Toki ulkonäköseikat lisäävät itsevarmuutta. Liikunnan ja painonpudotuksen myötä kunto ja jaksaminen paranevat. Sitä myöten henkinen hyvinvointi myös. Mutta sitä henkistä hyvinvointia on työstettävä muutenkin kuin kaloreita polttamalla. Tämän blogin kirjoittaminen osaltaan auttaa minua jäsentämään ajatuksiani. Ehkä löydän matkallani joitakin vastauksiakin. Nyt tuntuu syntyvän enemmän kysymyksiä. Jätetään hautumaan.

Ja nyt salille! Letkeää sunnuntaita. Jatketaan valitsemallamme tiellä, mutta ilman ryppyotsaisuutta.