Kesätuulet kutsuu seikkailuun

Lomaan on vielä matkaa, mutta lähestyy se koko ajan sentään.

Ruokailun kanssa on mennyt hyvin. Juhannuksena pari leipäpalaa (johtuen ruokailujen suunnittelemattomuudesta) ja herkkuja tuli jonkun verran nautittua, mutta itse kyllä koen (kuinkas muuten) että kohtuudella. Liikuntasaldo oli kyllä lähellä nollaa...

Jatkan valitsemallani linjalla (ruokailun suhteen), mikä helpottuu sikäli, että ruokatalousvastuuni otetaan minulta lähes pariksi viikoksi pois, joten minun ei tarvitse pastaa vääntää muillekaan eikä kantaa leipää kaupasta kotiin. Ihanuus!

Viileässä kivitalossa loman odottelu ja työn tekeminen helteellä ei ole varsinainen ongelma. Näen pienen palan taivasta työhuoneeni ikkunasta ja sen, että naapuritaloihin aurinko paistaa (ei toki meille), mutta muuten ei kesästä ja helteistä ole mitään tietoa! En lue, enkä halua viestejä ulkomaailmasta ("wow meidän mittari näyttää +29 astetta varjossa!"). Minun käsitykseni mukaan ulkona on kaunis, muttei mitenkään erityinen kesäsää! piste.

Eilinen ripeä kävelylenkki piristi mukavasti. Ihanaa kun kesäillassa voi mennä sortseissa ja t-paidassa! Tätä on koko pitkä ja kylmä talvi odotettu! Nyt nautitaan!

Urheilullisia ja terveellisiä kesäpäiviä!

tTM

Minun selkäni, minun jalkani

Selkäni yhtäkkisestä hajoamisesta on aikaa lähes viisi kuukautta. Sanon sitä yhtäkkiseksi, koska pidemmän aikaa vaivanneista alaselkäkivuista huolimatta en olisi koskaan voinut aavistaa, mitä tuleman piti. Yhtäkkistä se oli myös sen takia, että räjähdys tapahtui, kun kumarruin lattialla olleelle käsilaukulleni. Olin aina ajatellut, että tuollaiset asiat tapahtuvat jossakin todella extremessä lajissa....

Viitisen kuukautta on kulunut. Paljon on menty eteenpäin. Toipuminen on kuitenkin ollut paljon hitaampaa kuin ikinä kuvittelin. Sopeutumista on vieläkin jäljellä. Hyväksymiseen on matkaa.

Selkään sattuu ajoittain. Väärä asento, nopea liike, vieras patja, jne. saattaa aiheuttaa vihlaisevan kivun selkään ja koko alaselän alue aristaa sen jälkeen jonkin aikaa. Yleensä yön yli nukkuminen rauhoittaa tilanteen. Pitkään jatkuvan istuskelun aikana joudun korjailemaan asentoa moneen kertaan. Ilman tukea istuminen alkaa särkeä selkää ennemmin tai myöhemmin.

Jokainen vihlaisu saa paniikin nousemaan (ainakin hetkellisesti). Oman elämänsä hallinnan menettäminen on vielä tuoreessa muistissa. Se että ei pääse yksin vessaan tai miettii, kärsiikö lähteä hakemaan kirjan toisesta huoneesta vai onko vaan lukematta. Rappusissa liikkuminen oli hetken kokonaan poissuljettua. Välillä vieläkin tulee työmatkalla tulee mieleen reitin "vaikeat kohdat", jotka saivat tuskan ja raivon hien nousemaan pintaan joka aamu ja joka ilta.

Olen aina ollut nopea liikkeissäni ja tottunut liikumaan (ehkä liiankin) reippaasti. Olen juuri sitä ihmistyyppiä, jota edessä hidastelevat ärsyttävät. Yhtäkkiä se olinkin minä, jota nopeammat ohi mennessään tuuppivat. Minun piti väistellä nopeampiani... Niin tuskallista kuin se olikin, tuntuu, että nämä oppirahat piti maksaakin. Ihan kuin elämä olisi vinkannut hidastamaan. Hitaamminkin olen ehtinyt. Luonne ei vain valitettavasti ole jalostunut vaikka edellytyksiä olisi ollut...

Muistan varmasti ikuisesti lääkärin sanat minulle, kun itku silmässä sönkötin, että olen ruennut ontumaan... Lääkäri vastasi, että no lopeta ontuminen! Minusta hän osoitti julmaa luonnetta ja suurta harkitsemattomuutta. Olisin toivonut lohdutusta. Mutta toisaalta sillon tajusin, että todella minun on opeteltava uudelleen kävelemään tai muuten onnun lopun ikäni.

Tein kävelyharjoituksia. Keskityin siihen, että kävellessä jalkapohjan linja kulkee kantapäästä isovarpaan ja sen-seuraavan-varpaan-jonka-nimeä-en-tiedä välissä. Vähitellen askellus korjaantui vaikkakin se alkuun oli vielä hitaampaa kuin se ontuva tempominen (raivostuttavaa!). Opin kävelemään oikein. Tuskin kukaan huomaa sitä kävelystäni enää. Hitaampaa se edelleen on kuin alunperin, mutta nyt kävelen samaan tahtiin kuin muut ihmiset enkä rynni ohi.

Oikeassa jalkaterässäni on ne kaksi äsken mainittua varvasta, jalkapöytä ja säären ulkosyrjä puoleen väliin asti tunnottomat. Tai no ei tunnottomat vaan ikään kuin puutuneet. Kosketus tuntuu, mutta jos en katso, en pysty tarkasti sanomaan esim missä kohti tunnotonta aluetta kosketus on.

Varpaille nousu onnistuu. Pystyn myös kävelemään varpailla. Korkokenkiä en pysty pitkiä aikoja käyttämään. Korkokengillä kävelyyn täytyy kiinnittää vielä enemmän huomiota (jalan asentoa joutuu miettimään pitkiä matkoja kävellessä myös). Nopeasti kävellessä oikea nilkka taipuu helposti ulospäin (ja siinä on tunto!).

Olen siis jo juossut jalallani ja se on mennyt verrattain hyvin. Ensimmäisillä lenkeillä juoksu tuntui alaselässä, mutta toisaalta varmaan hysteerisestä jännitin selkääni... Tänä aamuna juoksin bussille tennareissa ja ihan yhtäkkiä oikean jalan jalkaterä otti kiinni asfalttiin ja hetken aikaa huidoin kaikilla raajoillani ilmassa ennen kuin (luojankiitos) sain tasapainoni takaisin. Ärsyttävä yllätys, jonka tuo jalka saattaa hetkittäin tehdä....

Suurimman osan aikaa en muista koko asiaa. Ei kuitenkaan mene päivääkään, ettei selkä muistuttaisi itsestään. Kuitenkin koko ajan vähemmän. Aikaisemmin keväällä muistan, että heti töistä tultuani oli päästävä pitkälleen, että selkä sai levätä. Nyt ei sellaista pakkoa enää ole.

Tämän aamuinen jalan töksähdys maahan oli juuri sen vuoksi niin yllättävä, että sitä on alkanut jo uskoa, että jalka alkaa olla kunnossa. Eihän se ole ja nyt kun näin paljon aikaa on kulunut en edes odota kovin suurta parannusta tulevaksi. Jos olisin oikein optimisti, sanoisin, että isovarpaan liikepuutos on hieman korjaantunut... Melkein sanoisin, että on (pystynhän kävelemään varpaillani ihan kohtuullisesti), mutta muutos on niin pientä ja hidasta, että en enää ole varma eteneekö se enää. Aika näytää.

En ole enää lohduttoman murheellinen tästä asiasta. Tulevaisuus hieman pelottaa, mutta tämän hetkisen tilanteen kanssa kyllä pystyy elämään. Suurin yllätys oli itselleni oikeastaan oma suhtautumiseni silloin kun kaikki tapahtui. Etukäteen olin ajatellut, että suurten haasteiden edessä minussa heräisi varmasti taistelija - mutta olin kyllä tilanteessa lähinnä lamaantunut kauhusta. Vaikka lähdinkin liikkeelle ja opettelin kävelemään, jne silti enimmäkseen olin lamaantunut. Olin odottanut itseltäni enemmän.

Niinhän minä aina.

t TM jalkapuoli muttei sentään ihan mielipuoli

Aikkauhee

Tänään oikein harvinaisen paksu olo. Siis tällaista tankero-oloa ei ole ollut... no tosi pitkään aikaan. Pakko on vähitellen tunnustaa, etten ole tuon reunamerkinnän mukaisessa painossa -missä olen? En halua tietää.

Ruokailu on tänään ollut sellaista kuin pitääkin. Ei lipsahduksia. Ei kovin järisyttäviä mielitekoja. No, pieniä sokerivieroitusoireita, mutta se nyt oli enemmän kuin odotettavissa. Tuliaisherkut ovat edelleen kaapissa. Toivottavasti joku perheestäni syö ne kohta, jotta kärsivällisyyttäni ei koetella liikaa. Vielä ne eivät minua kutsu.

En uskalla tehdä töitä kotoa käsin. Työpöytäni ääressä ei herkkuja ole tarjolla. Kauppaan meneminen on siellä työlästä. Useita lukittuja ovia, sisäpihoja, portteja välissä. Kotona löytäisin jotain sokerista kuitenkin. Varmaan löytäisin. Tai hätätilanteessa leipoisin, paistaisin lettuja tai sortuisin johonkin muuhun vehnäilotteluun. Ei käy sellainen päinsä. Sidon itseni vaikka työpöytään kiinni. Sukkahousuilla (Pirkka-niksi).

Mieliala vaihtelee. Välillä on ihan voittajaolo - hah! Mä osaan tämän. Pystyn tähän. Tässä olen hyvä. Tästä tämä lähtee. - Taas. Välillä tuntuu tosi lihavalle ja tukkoiselle. Vaatteet kiristää. Hermot myös. Kyllästyttää ainainen lupailu ja selittely. Kyllästyttää jatkuvat korjausliikkeet.

Lähden pyöräilemään. Typerä tukeva tyttö. Sen siitä saa, kun ei elä niin kuin opettaa. Tai ainakin päästää ohjaimista irti liian pitkäksi aikaa. Kohtuus on kaunis sana. Todellisuus toista.

Positiivisena asiana mainittakoon, että reidet ovat tukkoiset eilisen liikunnan johdosta tämä on positiivinen asia sen vuoksi, että selkäni on antanut minun liikkua niin paljon, että reidet ovat voineet väsyä. Hyvä. Nyt pyörän selkään.

tTM hyviä uutisia odotellen

Triathlonisti

Tämä päivä on ollut esimerkillinen liikunnan (no vähempi olisi ehkä riittänyt) ja syömisten suhteen. Sokeri, peruna ja viljat loistavat poissaolollaan. Yleisesti viimeisen puolentoista vuoden aikana en mitään niistä kovin paljoa käytä, mutta viime aikoina olen sortunut paikkaamaan väliin jääneitä ruokailuja leivällä ja sehän on (niin kuin hyvin tiedetään) tuhon tie.

Hieman tiukempaan linjaan tai ryhdin parannukseen minulla on taas niinkin ylevä syy kuin, että tietyt vaatekappaleet näyttäisivät hyvältä päälläni... Olisi toki hienoa sanoa, että syy on terveydessä (no tietysti osin onkin) tai halussa elää terveellisesti (toki haluan elää terveellisestikin), mutta kyllä suurin syy on kesä ja se, että kuoriudutaan koko vartalon peittäneistä toppavarusteista... Mukavaa olisi olla vähän napakampi. Että vatsa ei pömpöttäisi kesäfarkkujen vyötärön yli. Että pikkuisissa sortseissa voisi juosta rantareitillä muuhunkin aikaan kuin aamuyöstä, jolloin voi olla varma, ettei ketään tule vastaan!

Tällä kertaa uuden vaiheen käynnistäminen oli vain uskomattoman tiukassa. En millään meinannut parantaa tapojani. Vietin lomaviikon ja nautin yhtään liioittelematta joka päivä sokeria. En suinkaan kyllästynyt sokerin syöntiin. Suu vetäisi sitä edelleen samalla tavalla tai suu oikeastaan kaipaakin jatkuvasti sokeria, mutta tästä järjen menetyksestä tuli niin kamalan huono olo, että se sai vihdoin minut järkiini. Siis ihan fyysinen huono olo. Kuvotusta, pöhötystä ja tukkoisuutta. Ei kiitos! Kun paremmasta tiedän!

Tänään olen ollut triathlonisti. Olen uinut (no rehellisyyden nimissä vesijuossut, koska jalka ei vieläkään perusta noista sivupotkuista), juossut (vajaan puolen tunnin lenkin) ja aion käydä pikaisesti myös pyöräilemässä, vaikka vettä vähän taivaalta heitteleekin. Huomiseksi olen sopinut seuraavat vesijuoksutreffit.

No, olenpa sitten timmi (en ole) tai vähemmän timmi... näistä ihanista kesäöistä aion nauttia joka tapauksessa! Miten kukaan malttaa nukkua, kun yöt ovat valoisia, lämpimiä ja kauniita. Oi, kesä! Paras ystäväni. Onpa ihanaa, että kesä tulee tukevallekin tytölle :)

Kevyesti kesällä

Lupasin palata, kun olisin päässyt eteenpäin, saanut itseni suitsittua ja veneen taas kurssiin. No tämä kajakki nyt pyörii miten sattuu ja itsekurikin on enemmän teorian tasolla kuin käytäntöä, mutta kierrän tämän kriteeristön sillä, että en käy vaa'assa niin ei ole myöskään faktaa siitä, että olisin epäonnistunut missään.

Olen toki kiinnittänyt huomiota syömisiini, mutta onpahan elämäkin haasteita lyönyt eteeni (esimerkiksi viime viikolla kaksi kosteaa, hiilihydraattien kyllästämää eväsretkeä luonnon helmaan...).

Minä nimittäin rakastan eväsretkiä... Oikeasti. Istua kiireettä hyvässä seurassa filtillä. Nyppiä muurahaisia tuorejuustosta kädet tahmeina kaikesta filtille kaatuneista ja tippuneista, joita joutuu nopeasti nappaamaan pystyyn ja roskiin. Vessassa käynnin vaihtoehdot ovat joko ruusupuskassa kyykkiminen tai läheisen terassin asiakkaaksi naamioituminen ja ravintolan vessaan ujuttautuminen. Bajamajat rannalla ovat munalukolla suljetut (älkää kysykö miksi, minulla ei ole vastausta).

Niin paljon hyvää, kaunista ja kevyttäkin kesään kuuluu, että pakkohan siitä on vähän nauttiakin. Ei voi olla liian vakava ja tiukka - kesällä! Silti olen (omasta mielestäni - vaa'alta en ole kysynyt) pystynyt järkeistämään syömisiäni. Odotan, että tästä myös tulosta seuraa. Nyt ei puutu kuin juoksusortsit. Tässä helteessä ei pitkillä lahkeilla mennä mihinkään.

Jalassani paranee tatuointi, joka on hetkeksi estänyt juoksemisen (juoksukenkä olisi hangannut paranevaa ihoa). Mutta nyt alkaa sekin este olla ohitettu, joten vähitellen pääsen toteuttamaan itseäni myös minulle niin rakkaalla juoksemisen saralla. Hyvä tästä vielä tulee. Mun juoksuharrastuksesta.

Edessä on yksi lomaviikko, joka kuluu lasten harrastuksen parissa leirillä, jossa toki on aikuisillekin tekemistä koko viikoksi (voisi olla vaikka vähän vähemmänkin). Varsinaisen lomani pidän vasta heinäkuussa. Lomaloman.

Kateellisena katselen opettajaystävieni lomalle asettumista - tosin turhaan kadehdin, koska minusta ei missään tapauksessa olisi heidän työhönsä, joten en ole myöskään oikeutettu siihen lomaankaan. Ja ehdottomasti olen sitä mieltä, että he ovat lomansa ansainneet. Kiitos kaikki ammattikasvattajat, jotka teette valtavan arvokasta työtä!

Tänä kesänä minä vielä hoikistun. Ainakin alkuperäiseen tavoitteeseeni. Silti aion myös nauttia kesästä riippukeinusta käsin ja kyllä, vihanneksia aion syödä ihan niin kuin ennenkin ja vielä enemmänkin.

Siis kohti ääretöntä ja sen yli!

tTM auringon pehmittämänä

Uskon puute

Tällä kertaa en näytä osuvan kohtuullisuussektorille, en sitten millään! Tekosyynä herkutteluun käytän mm viattomia lapsia, kesälomaa (joka ei ole minun), hellettä (joka siis alkaa keskiviikkona) ja siskon vierailua (sisko lähti kotiinsa jo).

Motivaatio on hukassa. Voimat vähissä. Suunta hakusessa Harmitus huipussaan.

Blogia päivittämäänkään ei ole kiire, kun ei ole mitään järkevää sanottavaa. Liian monta kertaa on annettu anteeksi ja aloitettu puhtaalta pöydältä. Liian monta kertaa olen käynyt täällä selittelemässä tekojani ja itse olen ensimmäisenä rientänyt ymmärtämään.

Nyt hidastan. Mietin vähän. Yritän löytää ne positiiviset asiat, jotka ovat kantaneet tähän asti.

Poistun hetkeksi hakkaamaan päätäni seinään! Riittävästi kuhmuja saatuani palaan. Pitäkää te laiva kurssissa. Todennäköisesti kyllästyn pään seinään hakkaamiseenkin hyvin pian... Niin kuin kaikkeen muuhunkin.

tTM pää puuta ja muu osa läskiä

Kesä tulee, oletko valmis?

En tiedä, olenko kulkenut viimeiset viikot silmät kiinni. Kiirettä on ollut ja pitkin Suomea olen kulkenut (se on nyt rauhoittumassa tältä keväältä - luojankiitos!), mutta mielestäni olen edes junan ikkunasta ulos katsellut - töiden lomassa. Mutta vasta tällä viikolla olen havahtunut siihen, että valtava vihreys ja vehreys on luonnossa vallalla ja kukkivat puut tuoksuvat kilpaa.

Nyt olikin juuri oikea aika tarttua itseään niskasta kiinni ja puhdistaa ruokavalio turhasta myrkystä. Miten olette muuten suhtautuneet vihanneksiin Pohjois-Saksan ehec-kohun myötä? Onko kohu muuttanut suhtautumistanne vihanneksiin? Itse ostan suomalaista aina kun se on mahdollista ja yleensä vielä luomua... Mutta nyt olen ruennut enemmän pesemään vihanneksia, joita ennen käyttelin melko huolettomasti.

Mutta lautasella vihanneksia (raakaa ja kypsää) on muutaman kuukauden takaista enemmän. Aina tätäkin pitää palautella mieleen. Vaikka löysistymistä (luonteessa ja vartalossa) onkin havaittavissa, paino on pysynyt suhteellisen hyvin parin kilon heitoilla ja alle 6-kympissä, joten ei tässä mistään katastrofista ole kyse. Väärästä tiestä vaan.

Mutta eipä hätää. Ensimmäistä kertaa ei olla sepän kyydissä, joten paluu terveempään elämään onnistuu kyllä. Nyt juuri haasteet työn vaihtamisesta ovat hellittäneet, vaikkei haasteista loppua tulekaan tällä menolla ja muutenkin elämä ainakin hetken ihan mallillaan. Nyt on juuri oikea aika tarttua toimeen!

t TM ottaa vastuun omasta terveydestään