Hei, hei, mitä kuuluu?

Vuoden vaihde on aina se aika, kun tekee mieli katsoa taaksepäin ja eteenpäin. Onhan tuota matkanvarrella syytä tehdä muutenkin, mutta jonkinlainen listaus vuoden vaihteessa on kuitenkin paikallaan. Enpä malta olla tulematta tänne ajatuksiani kirjaamaan. Mikäli kukaan ei tänne enää löydä, onpahan itselle muistona niin kauan kuin aikaa kuluu tarpeeksi ja blogi katoaa sähköiseen avaruuteen bloggerin toimesta.

kuva runner's high:n facebooksivuilta

Vuosi 2012 ei ollut mikään onnistumisten jatkuva ketju, mutta ei onneksi niin kamala ja monella tavalla lamaannuttava kuin edeltäjänsä. Vuoden vaihtuessa olin painoni puolesta hyvinkin lähellä tavoitetta. Tämän vuoden aikana siitä on lipsuttu. Osin sen vuoksi, että ei ole ollut minkäänlaisia voimavaroja minkään valtakunnan tsemppauksiin ja toisekseen siksi, että ostin masentavan ja tylyn vaa'an, joka söi viimeisetkin kiinnostukset koko punnitsemiseen. Eli ei mitään kunnon syytä. 

Olen kuitenkin juossut läpi vuoden. Mikä on ihana ja hieno asia. Minulle. Olen loppuvuodesta tutustunut joogaan, mikä on ollut ihanaa! Pilateksesta on tullut osa elämää. Selkäni on kivuton.

Heinäkuussa sain ihan totaalisesti tarpeekseni Elixian jäsenyydestä. Hinta tuntui kohtuuttomalta. Palvelut joustamattomilta. Tänään 1.1.2013 liityin takaisin jäseneksi. Juu, menetin muutaman euroa kuukausihinnassa tällä irtiotolla, mutta se oli tarpeellinen breikki. Joskus arvon vain ymmärtää, vasta silloin kun sen menettää. En edes pystynyt olemaan koko aikaa ilman kuntokeskusta. Tein syrjähypyn ja lähdin samantien pois. Salietiketissä oli toivomisen varaa. 

(Ihan pakko urputtaa tästä aiheesta sen verran, että tunnille ei saa tulla kesken!!! Se on ihan alkeellista kohteliaisuutta muita treenaajia ja ohjaajaa kohtaan! Ihan pöyristyttävää, kun aamun pitkän joogan alkurentoutuksen aikana tullaan - 10 minuuttia!!!! - myöhässä tunnille ja huokaillaan, että "onpa täällä ahdasta, mä kyllä olin varannut tunnin jo viime viikolla". Tsiisus! Jos olit varannut jo viime viikolla, luulis ehtivän tunnille ajoissa... Mutta siis muuten hyvässä hengessä toki mennään. Rauhaa ja rakkautta vuoteen 2013 ja sillee)

Olin viime vuonna 1.1. salilla. Tänä vuonna myös. Sehän on melkein perinne! Kertoohan se jotain mun urheilullisesta elämäntavasta (tai sosiaalisesta elämästä!?). Mutta kyllä oli voittajaolo tänäänkin, kun kävelin kotiin sohjon halki hyvän treenin tehneenä. Oli kuin olisi kotiinsa tullut! Tuttua, hyvää, toimivaa! Olkapäissä sirisee ja käsivarsissa tuntuu. Nam!

Kun lopetin blogin kirjoittamisen tänä syksynä, olin tosi väsynyt. Viime vuosi oli työasioissa erittäin haastava. Vaihdoin työpaikkaa, eikä valinnan tekeminen kahden hyvän välillä ollut helppoa. Vieläkin ikävä myös entistä, mutta onneksi olemme tiiviisti tekemisissä edelleen, vaikkakaan ei nyt jokapäiväisellä tasolla. Uusi työ vaati monenlaista panosta ja syksyn haasteet olivat kovat. Jotain kuitenkin saavutettu jo nyt. Ehkä jonkinlainen tasapaino myös työelämään. Ja vaikka mitään lopullista tasapainoa ei olekaan, pää kylmänä eteenpäin menen.

Syksy toi terveydellisiä haasteita myös perheeseen ja tyylilleni uskollisesti murehdin melko tavalla (mikä vei voimia ja energiaa) enkä suinkaan vähiten sitä, mitä nämä terveydelliset haasteet tarkoittavat käytännössä meidän arjen pyörimiselle. Että niinku mitä mä joudun tekemään, mitä ennen pystyi delegoimaan eteenpäin. Mutta hiljalleen niistäkin päästään eteenpäin ja tällä hetkellä arki taas rullaa entiseen malliin.

Mutta se minkä oikeastaan halusin palata kertomaan on, että kerta kaikkiaan jotain hyvää on tapahtunut. Liikkuminen on elämäntapa ja olen siitä onnellinen. Treenikavereita löytyy ja elämässä on ihania ihmisiä muutenkin. Samanhenkisiä ja sitten niitä ihan erilaisia ja hyviä sellaisena - kummatkin! Tänään salilla tajusin, etten tippaakaan häpeä tai ahdistu vartalostani (tilanne todennäköisesti muuttuisi radikaalisti sovituskopissa vähissä vaatteissa), mikä on aika ennen kuulumatonta ja todella positiivista kehtiystä kohdallani. Juu olen lyhyt ja pyylevä, mutta mitä sitten. Treeni kulki hyvin. Henkinen hyvinvointi uusi jäsenkortti taskussa nousi monta pykälää. Muutenkin on mukavaa olla olemassa! Omaan napaan tuijottaminen (kirjaimellisesti) ei tilannettani mitenkään paranna.

Laitetaan hyvä kiertämään. Uskon vahvasti siihen, että positiivisuus synnyttää positiivisuutta. Hymyillen melkein mikä vain on helpompaa (tai musiikin tahtiin - toteaa yksi ystävistäni tällaiseen kommenttiin aina). Lopetetaan pelkääminen. Tavoitellaan tähtiä.

Upeaa, liikunnallista vuotta 2013

toivottaa
TM, alive and kicking

Vesi vanhin voitehista

Viikko sitten juostun hitaan kympin ja selkäsärkyisen yön jälkeen, otin käyttöön ne kaksi asiaa, joilla olen selän aikaisemminkin kuntouttanut venyttely ja vesijuoksu. Koska mulla tahtoo joskus (välillä) mennä jotkin asiat yli niin kävin tällä viikolla vesijuoksemassa kolme kertaa ja tavoitteena on mennä tänäänkin. 

Vesijuoksusta en muuta tiedä kuin että pitkästä aikaa se oli ihan kivaa ja tehokkaaltakin tuntui. Venyttely nyt ainakin teki ihan varmasti hyvää.

Joka tapauksessa.

Jätin varmuuden vuoksi väliin maanataille sovitun juoksulenkin. Keskiviikkona juoksin jo perinteeksi muodostuneen mäkitreenin (reippaaseen tahtiin ja koko matkan mäkineen kaikkineen). Lauantaina meni kirittäjän ansiosta 10 ennätysaikaan ja tajusin juuri, että pystyn juoksemaan sen tuntiin - ainakin ihan juuri kohta! Oikeastaan varmaan nyt. Venyttelyä selkä kaipaa, mutta on ihan ok kuitenkin jo. 

Vesi on ihana elementti ja armollinen. Se kannattelee vaikka tuhdimpaakin kehoa ja saa olon tuntumaan kiinteältä. Uinnin jälkeen olo on tehneen oloinen, vaikkei samalla tavalla paita olekaan märkä kuin lenkin jälkeen. Mulla ei ikinä ole ollut ongelma löytää jonkin rajoituksen viemän urheilulajin tilalle uutta - niitähän riittää. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten kapinoisi sitä vastaan, jos jostakin rakkaasta lajista (juoksusta) joutuisi luopumaan! Onneksi ei ainakaan vielä. Onneksi ei juuri nyt.

Tänään vielä vesijuoksua ja pyrin nyt siihen, että juoksen korkeintaan kolme kertaa viikossa. Enempään ei tämä selkä tässä vaiheessa pysty. Onneksi on niin paljon muutakin. Lenkeistäkin nauttii valtavasti, kun ei saa "makeaa mahantäydeltä". (tätä en hurjimmissakaan kuvitelmissani muutama vuosi sitten olisi voinut uskoa sanovani!!!)

Vaihtoehtojen huumaamana ja onnellisena siitä, että voi liikkua!

tTM

Venyy onnen varjossa

Juoksuonni täytti mieleni lauantaina. Miten helppoa ja hauskaa juoksu olikaan! Aikaa toki meni (enemmän kuin seuraavilla kerroilla), mutta tunne oli upea. 

Seuraavana yönä heräsin kolme kertaa siihen, että kääntyessä selkää vihlaisi kuin pahimpina aikoina... Mitä hittoa? En ole tilannut! En todella ole. 

Seuraavana aamuna nousin sängystä kuin vuosi sitten ja varovasti venytellen sain selän auki päivän aikana. Ihan käsittämätöntä. Olihan nyt esimerkiksi juoksukoulutreenit paljon rankempia kuin tuo hyväntuulinen jolkottelu. Ehkä se oli selkäni mielestä niin puuduttavan tylsää, ettei se yksinkertaisesti jaksanut.

Venyttelin ja kävelin koko viikonlopun. Sen jälkeen googlasin työpaikkani vieressä olevan uimahallin ja se aukesi juuri kreivin aikaan kesätauoltaan, joten pääsin maanantaina vesijuoksemaan (ja tiistaina myös). Vesijuoksullahan minä selän puolitoista vuotta sitten kuntoutin. Sillä kai se kuntoutuu nytkin. Tai mitä kai? Tottakai kuntoutuu. Ja miten hauskalta ja hyvältä vesijuoksu tuntuikaan pitkästä aikaa! Vesi on armollista. Siellä ihminen on kevyt ja kiinteä.

Venyttely jatkuu. Selkä on koko ajan parempi. Keskiviikon mäkijuoksusta en ole valmis luopumaan. Lähden katsomaan, mitä selkä siitä sanoo. Tarvitsen sen, joten menen kokeilemaan. Jos menee mahdottomaksi (no eikä mene), voin tulla pois kävellen (uskoo ken tahtoo).

Ehkä selkä halusi vain painottaa venyttelyn tarpeellisuutta. Sitä kehon huoltoa, jota olen kyllä tolkuttanut, mutta en ehkä sittenkään tarpeeksi tehnyt. Tehokas muistutus oli. Nyt on to do-listalla ensimmäisenä!

Eli tarinan opetus on: Menkää täysillä, mutta olkaa varovaisia :)

t. Venyvä TM

(Juoksin muuten pitkän lenkin vanhemmilla kengilläni - niillä joissa ei ole pronaatiotukea, jotka eivät kyllä ole koskaan aiheuttaneet minkäänlaista tuntemusta polvissa, nilkoissa, selässä... missään, mutta tietysti voimme arvailla, mikä oli kenkien rooli - nekään eivät ole kuin reilun vuoden vanhat ja uusilla taas olen juossut vasta vajaa 100 km eli ajattelin, että vanhemmat olisivat hyvät pitkälle lenkille, mutta ehkä ei sittenkään)

Zumbaperä

Siskon luona pääsiäistä viettämässä. 

Minä ajattelin viedä siskon zumbatunnille. Että yhdessä mentäis kun se on niin hauskaa. Vaikka hauskaa se on yksinkin. 

Olin kokonaan unohtanut, että mähän en ole käynyt selän hajoamisen jälkeen zumbassa olleenkaan... Kun olen pelännyt sitä selän vatkaamista. Matoliike ei kertakaikkiaan ole ollut vahvuus viime aikoina.

Oho! Asia muistui mieleen oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun tultiin juhlapaikalle (edellisen tunnin mukavasti lämmittämään jumppasaliin)... No paljonko sitä siinä enää voi. Ei juurikaan mitään. 

Onneksi (?) tämän vuoden aikana olen tullut hyvin tietoiseksi selästäni ja tiedän kyllä miten se toimii ja mistä se ei tykkää. Ja hyvinhän se zumban kesti. Pahimmissa hyppelyissä ja ravisteluissa vaatii vaan vähän tarkkuutta. Ryhtiä. Ettei painu lysyyn missään vaiheessa eikä mistään kohti selkää. Ei oo paljon vaadittu.

eiku on...

Zumba on jostain syystä laji, joka saa aina miettimään takalistoaan... Ehkä siinä veivatessa tulee tietoisemmaksi asiasta. Zumbaperästä puhuttiin tunnillakin ihan opettajan toimesta. Haluan läskit pois selästä ja lihasta persuksiin! Siinäpä sitä on taas ylevää tavoitetta henkevälle ihmiselle! Syvällisyys on taas heppoisissa kantimissa.

Mutta hyvä uutinen on, että minulla on ohjelmistossani taas uusi (wanha) laji! Turhaan olen tätäkin arastellut. Kunto nousee kohisten ja kyljissä tuntuu. Etenkin haluan sen zumbaperän, mutta ei mulla vyötärölinjojakaan vastaan mitään ole!

Tanssillista pääsiäistä!

tTM

Vuosipäivä

Tänään on vuosi välilevyn pyllistyksestä. Niihin katastrofaalisiin tunnelmiin voi halutessaan palata vuoden takaisten tekstien kautta.

Mutta oikeastaan se, mihin kannattaa palata on ne ensimmäiset lääkehuuruiset ponnistelut kohti normaalielämää.

Todennäköisesti tilanteen kieltämisen (miten voi kieltää tilanteen, kun joutuu raahaamaan toista jalkaa perässään???) kautta syntynyt itsepäinen ratkaisu pysyä liikkeellä, oli kohdallani pelastus. Ikäni tulen muistamaan sen, kun opettelin uudelleen kävelemään maton raitoja apuna käyttäen. Pihallakin olin varmasti näky, kun kieli keskellä suuta kuljin hidastettuna tontin rajalle ja takaisin.

Itkin - lähinnä raivosta. Kiroilutti ja pelotti. Kehitys oli niin hidasta, ettei kukaan voi uskoa. Paitsi ne, jotka ovat olleet samassa tilanteessa.

Minulle annettiin vuosi aikaa jalan kuntoutumiseen. Tämän päivän jälkeen ei kuulemma kehitystä tapahdu. Jalka puutuu helposti esim sisäpyöräilykengässä. Polvillaan istuessa jalka kramppaa lähes poikkeuksetta. Jalkaterässä (lähinnä isovarpaassa ja kakkosvarpaassa sekä päkiässä) on tuntopuutosta ja puutumisen tunnetta. Liikepuutostakin löytyy. Korkkareissa ei pitkiä aikoja/useita päiviä voi olla.

Ja pärjään jalkani kanssa ihan hyvin!

Luonteelle, jonka mielestä otetaan ongelma esiin, hoidetaan se kuntoon ja jatketaan elämää, kokemus oli jokseenkin... luonnetta kasvattava. Jos olisin ihmisenä kehittyneempi, olisin ehkä ajatellut, että tämä kokemus oli minulle hyväksi ja opetti hidastamaan. Kyllähän se ihan oikeasti opettikin kuuntelemaan itseään.

Valitettavasti en ole niin kypsä ihminen, että osaisin olla kokemuksesta kiitollinen.

Tämä oli taistelun vuosi ja voitettu vuosi. Tänään selkäni vaatii tietyt asiat huomioimaan, mutta normaalielämä onnistuu kuitenkin. Pystyn juoksemaan (kiitos loistavan fysioterapeuttini), vaikka minulle sanottiin alkutilanteessa, että sitä en tule enää koskaan tekemään - äsä! siitähän saivat! Minulla ei ole kipuja. Jos selkä väsyy, tiedän, miten hoidan sitä.

Hyvinhän tässä kuitenkin kävi!

tTM

Haja-ajatusta

Vähän niinku kuuntelin itseäni eilen ja vaihdoin suunnitellun sisäpyöräilyn vesijuoksuun. Selkäystävällisempää. Oikea jalka/pakara turkasen jumissa taas aamulla. Pienellä venyttelyllä kuitenkin vetristyi. Tänään tulossa välipäivä liikunnasta (korkeintaan koiralenkkiä illalla) ja paaaaljon hellää venyttelyä. Perjantaille sovittu pilates.

Selän alkuräjähdyksen vuosipäivä lähestyy. Se on varmaa, että kakkua ei pöytään tule! Siis ei sen takia, ettenkö suurena juhlapäivänä kakkua voisi syödä vaan siksi, että juhlan aihetta ei ole.

Paitsi tietysti se, että juoksen ja melkein suurempana alkutilannetta ajatellen - että kävelen tänään. Että pystyn tekemään monia asioita, joista pelkäsin joutuvani luopumaan.

Jos (mikäli olisin) jotain olen tässä rytäkässä oppinut on se, että mukavuusalueelta on poistuttava kehittyäkseen, mutta kipua on kuunneltava. Joten tänään venytellään!

Ja sitten Ha! Siirsin painoani koskevat luvut välilehdelle, koska olen niin valtavasti kasvanut ja kehittynyt ihmisenä, että niillä ei ole minulle mitään väliä (siis ensimmäinen kysymys herää jo tässä, että miksi et sitten poistanut niitä, jos niillä ei ole mitään väliä...). Tänä aamuna menin vaa'alle (joo, tasan 59 tällä kertaa) ja heti nousi ärsytys. Voisi olla vähemmänkin! Minkäs verran mä takkiini taas otin joulun aikaan? Mikä kestää?

Ja samantien tämä henkisesti niin valtavan kypsä yksilö säntäsi sinne välilehdelle tarkistamaan painonkehitystään tekemään laskelmia ja ihan vaan tuijottamaan niitä numeroita (no olipa luojan lykky, etten poistanut tuota numerosarjaa niin kuin siinä nähtävästi huikaisevan lyhyessä henkisen kypsyyden vaiheessa jonka elin tuossa yhtenä päivänä, suunnittelin). Voi elämä!

Mutta ei voi kauhalla ottaa kun on lusikalla annettu!

Virkeää päivää ja muistakaa venytellä!

tTM täysin numerovapaana

Selästä asiaa

Kävin loistavalla fysioterapeutillani "lopputarkastuksessa". Arvio ei enää ollut yhtä hyytävä kuin aloitushetkellä, mikä positiivisena asiana mainittakoon. Coren hallinta oli kehittynyt ja lihasvoima aluella parantunut. Ihan hyvä. Lihaksistossa oli jumeja, jotka eivät olleet yllätyksiä paitsi etureisien ilmiselvä kireys tuli vähän puun takaa.

Kävely niin varpailla kuin kantapäilläkin onnistuu pieniä matkoja ihan mallikelpoisesti. Tunnoton alue alkaa säären ulkosyrjältä noin puolesta välistä, kiertää jalkaterän yli ja päättyy iso- ja kakkosvarpaaseen (en vieläkään tiedä, mikä sen varpaan nimi virallisesti on.... ja ne, jotka ovat hermoihin tutustuneet tietävät nyt, että välilevytyrä oli/on minulla L5-välissä).

Selän alkuräjähdyksestä on nyt noin kahdeksan kuukautta ja sitten kun vuosi on kulunut niin ollaan arvioiden mukaan siinä tilanteessa, ettei muutosta enää tapahdu. Eli tässä on nyt nelisen kuukautta tunnolla aikaa tulla takaisin oikeaan jalkaterääni. Varpaissa on ajoittain ollut kipuilua, jota fysioterapeutti päätti pitää hyvänä merkkinä.

Kuntoutuminen on kohdallani kuulemma ollut niin ilmiömäistä, että toivoa pienestä tunnon palailusta on, mutta jalka ei kuitenkaan tule tulemaan ennalleen koskaan. No en sitä ole pitkään aikaan enää tosissani odottanutkaan.

Fysioterapeuttini on todella taitava työssään. Hän on koko ajan tiennyt mistä puhutaan. Osannut vastata jokaiseen kysymykseeni (ensimmäinen terveydenhuollon edustaja tässä selkäruljanssissa). Lisäksi hän osasi antaa yksinkertaiset ohjeet selän kuntouttamiseen ja coren vahvistamiseen - niin yksinkertaiset, että tulosta tuli kuukaudessa.

Fysioterapeutin mukaan kuntoutumiseni suurin salaisuus on siinä, etten ole suostunut pysähtymään missään vaiheessa. NO NI!! Minähän arvasin, että joskus vielä elämässä yltiö jääräpäisestä luonteesta on apua! Minä tiesin tämän. Onneksi kohdalleni osui vaiva, jota tämä lähestyminen hoiti - olisihan voinut käydä niinkin, että liikkeellä pysyminen päinvastoin olisi pahentanut vaivaa...

Fysioterapeuttini mukaan moni jää kivun vangiksi eikä siis pääse toipumisen alkuun. Voi, pystyn kuvittelemaan sen ihan hyvin. Kyllä minäkin olin kauhun lamaannuttama alkuun, mutta kipua enemmän minä pelkään paikallaan olemista, joten minä vaan vääntäydyin liikkeelle ja pysyin liikkeellä, vaikka pelotti ja rollaattorimummot pyyhki ohi lenkillä.

Onneksi nuo asiat ovat enää muisto. Tälläkin viikolla on tullut oltua salilla, juostua juoksulenkkiä, tehtyä kahvakuulaa (kyllä, varovasti ja tekniikkaan keskittyen), venyteltyä ja coren hallintaliikkeitä tahkottua. Eteenpäin mennään. Mummo lumessa ja sillee!

tTM

Fysioterapeuttini ja minä

Kävin tänään fysioterapeutilla.

Ensinnäkin olen onnellinen, että tapasin ammattitaitoisen ihmisen, joka osasi vastata kysymyksiini ja kertoi tasan tarkkaan, missä on vika ja miten se korjataan. Tekee mieleni kysyä, että mitä olisi saatu aikaan, jos olisin saanut nämä vastaukset heti selän hajoamisen jälkeen. Fyssarin mielestä nyt on juuri hyvä aika tarttua toimeen... Tiedä häntä.

Surullista on, että vikaa löytyi vähän sieltä ja täältä.

Onnellista sen sijaan on se, että tällä ihmisellä oli avaimet asioiden korjaamiseen. Hän tietää, mitä pitää tehdä ja hän kertoo sen minulle. Valvoo, että teen sen kans.

Syvien lihasten kuntoa (core) ja lantion lihasten hallintaa ei sitten kehuttu ollenkaan tuolla vastaanotolla. Selkärangan liikkuvuus ja ryhti olivat hyviä. Pientä skolioosia löytyi selkärangan yläosasta (jota ei koskaan ennen ole siellä ollut tai ainakaan kukaan ei ole huomannut - nyt siis edelleen kyllä hartiat tuhannen jumissa ja fyssarin mukaan saattaa vaikuttaa asiaan). Askelluksestakin löytyi edelleen pientä vikaa, mikä toisaalta ei ole ihme - eihän tuo jalka normaalisti tunne. Toipuminen välilevytyrästä kuulemma ilmiömäistä. Lopullinen tilanne kuitenkin näkyy vasta ensi keväänä, kun vuosi tapahtumasta on kulunut.

Juokseminen ok. Pyöräilyä ei sitten suositeltukaan... :/ Selviän ilman pyöräilyä, ilman juoksua en välttämättä henkisesti selviäisi, että sikäli ihan hyvä. Minun välilevytyräni painoi oikealle, mutta suurin osa siitä kuitenkin oli sisäänpäin kehoa kohti sen vuoksi alanselkä pitäisi pysyä mieluummin neutraalissa asennossa kuin pyöristettynä niin kuin se pyöräillessä on... Vai onko ostettava mummopyörä (jotka toki ovat viehättäviä) ajoasennon muuttamiseksi toisenlaiseksi? Ei halua. Tekee vielä surutyötä.

Sain jatkohoito-ohjeet. Tämä ihminen uskalsi sanoa asioista, että tästä on kaksi koulukuntaa, mutta minä suosittelen tätä vaihtoehtoa... Wow! Tunsin suurta kiitollisuutta. Aikaisemmin kaikki ammattilaiset ovat hokeneet, että niin mitenkähän se nyt on, ei voi tietää. No, ehkä se akuutissa tilanteessa onkin enemmän ei-voi-tietää-tilanne ja nyt helpompi sanoa.

Taitavan ammattilaisen kanssa on aina ilo toimia - tekipä hän työkseen mitä tahansa, joten iloitsen, että elämä heitti tielleni tämän ihmisen.

Paino kiikuttelee vielä vähän turhan suurissa lukemissa, mutta alaspäin tullaan kuitenkin.

tTM tuntee itsensä taas toipilaaksi

ps. juoksin eilen 50 min <3

juoksun merkityksestä

On ollut loistava tunne, kun pystyy taas juoksemaan. Selkä tuntuu varmalta ja vaikka ajoittain on vieläkin jäykkä ja kipeäkin, niin lähinnä rentojen lököttelypäivien jälkeen. Liikunnan jälkeen pääsääntöisesti kiitollinen ja hiljaa! Niin kuin kunnon selän pitääkin. Ehdottomasti paremmalta tuntuu selkäkin, kun minä pysyn liikkeellä!

Mutta suurin asia tässä juoksun sujumisessä minulla kuitenkin on itsevarmuus, joka ensimmäisen kerran sitten helmikuun nostaa nyt päätään vahvana. Juoksemisen myötä pääsi minulta suuri helpotuksen huokaus.

Juoksu palasi. Minä pystyn tähän.

Vasta nyt kun pystyn juoksemaan taas, uskallan taas olla todella varma siitä, että pystyn viemään tämän muutoksen maaliin asti. Hyvin ymmärrän, että läheskään kaikki eivät tarvitse muutokseensa juoksemista, mutta minä tarvitsen. Tiedän, että on olemassa hoikkia liikunnallisia ihmisiä, jotka inhoavat juoksemista, mutta kun minä rakastan.

Juoksemisella on minulle suurempi merkitys kuin edes ymmärsin. Tajusin asian vasta, kun pääsin uudestaan juoksemaan. Ensimmäiset varovaiset juoksut eivät vielä vapautusta tuoneet, mutta nyt kun tämän kesän juoksuja on koossa jo kymmenen ja enemmän, usko kasvaa ja itsevarmuus voimistuu.

Jos minä juoksen, voin minä tehdä mitä vaan! Onneksi!

tTM

ps. tervetuloa uusille lukijoille <3

Minun selkäni, minun jalkani

Selkäni yhtäkkisestä hajoamisesta on aikaa lähes viisi kuukautta. Sanon sitä yhtäkkiseksi, koska pidemmän aikaa vaivanneista alaselkäkivuista huolimatta en olisi koskaan voinut aavistaa, mitä tuleman piti. Yhtäkkistä se oli myös sen takia, että räjähdys tapahtui, kun kumarruin lattialla olleelle käsilaukulleni. Olin aina ajatellut, että tuollaiset asiat tapahtuvat jossakin todella extremessä lajissa....

Viitisen kuukautta on kulunut. Paljon on menty eteenpäin. Toipuminen on kuitenkin ollut paljon hitaampaa kuin ikinä kuvittelin. Sopeutumista on vieläkin jäljellä. Hyväksymiseen on matkaa.

Selkään sattuu ajoittain. Väärä asento, nopea liike, vieras patja, jne. saattaa aiheuttaa vihlaisevan kivun selkään ja koko alaselän alue aristaa sen jälkeen jonkin aikaa. Yleensä yön yli nukkuminen rauhoittaa tilanteen. Pitkään jatkuvan istuskelun aikana joudun korjailemaan asentoa moneen kertaan. Ilman tukea istuminen alkaa särkeä selkää ennemmin tai myöhemmin.

Jokainen vihlaisu saa paniikin nousemaan (ainakin hetkellisesti). Oman elämänsä hallinnan menettäminen on vielä tuoreessa muistissa. Se että ei pääse yksin vessaan tai miettii, kärsiikö lähteä hakemaan kirjan toisesta huoneesta vai onko vaan lukematta. Rappusissa liikkuminen oli hetken kokonaan poissuljettua. Välillä vieläkin tulee työmatkalla tulee mieleen reitin "vaikeat kohdat", jotka saivat tuskan ja raivon hien nousemaan pintaan joka aamu ja joka ilta.

Olen aina ollut nopea liikkeissäni ja tottunut liikumaan (ehkä liiankin) reippaasti. Olen juuri sitä ihmistyyppiä, jota edessä hidastelevat ärsyttävät. Yhtäkkiä se olinkin minä, jota nopeammat ohi mennessään tuuppivat. Minun piti väistellä nopeampiani... Niin tuskallista kuin se olikin, tuntuu, että nämä oppirahat piti maksaakin. Ihan kuin elämä olisi vinkannut hidastamaan. Hitaamminkin olen ehtinyt. Luonne ei vain valitettavasti ole jalostunut vaikka edellytyksiä olisi ollut...

Muistan varmasti ikuisesti lääkärin sanat minulle, kun itku silmässä sönkötin, että olen ruennut ontumaan... Lääkäri vastasi, että no lopeta ontuminen! Minusta hän osoitti julmaa luonnetta ja suurta harkitsemattomuutta. Olisin toivonut lohdutusta. Mutta toisaalta sillon tajusin, että todella minun on opeteltava uudelleen kävelemään tai muuten onnun lopun ikäni.

Tein kävelyharjoituksia. Keskityin siihen, että kävellessä jalkapohjan linja kulkee kantapäästä isovarpaan ja sen-seuraavan-varpaan-jonka-nimeä-en-tiedä välissä. Vähitellen askellus korjaantui vaikkakin se alkuun oli vielä hitaampaa kuin se ontuva tempominen (raivostuttavaa!). Opin kävelemään oikein. Tuskin kukaan huomaa sitä kävelystäni enää. Hitaampaa se edelleen on kuin alunperin, mutta nyt kävelen samaan tahtiin kuin muut ihmiset enkä rynni ohi.

Oikeassa jalkaterässäni on ne kaksi äsken mainittua varvasta, jalkapöytä ja säären ulkosyrjä puoleen väliin asti tunnottomat. Tai no ei tunnottomat vaan ikään kuin puutuneet. Kosketus tuntuu, mutta jos en katso, en pysty tarkasti sanomaan esim missä kohti tunnotonta aluetta kosketus on.

Varpaille nousu onnistuu. Pystyn myös kävelemään varpailla. Korkokenkiä en pysty pitkiä aikoja käyttämään. Korkokengillä kävelyyn täytyy kiinnittää vielä enemmän huomiota (jalan asentoa joutuu miettimään pitkiä matkoja kävellessä myös). Nopeasti kävellessä oikea nilkka taipuu helposti ulospäin (ja siinä on tunto!).

Olen siis jo juossut jalallani ja se on mennyt verrattain hyvin. Ensimmäisillä lenkeillä juoksu tuntui alaselässä, mutta toisaalta varmaan hysteerisestä jännitin selkääni... Tänä aamuna juoksin bussille tennareissa ja ihan yhtäkkiä oikean jalan jalkaterä otti kiinni asfalttiin ja hetken aikaa huidoin kaikilla raajoillani ilmassa ennen kuin (luojankiitos) sain tasapainoni takaisin. Ärsyttävä yllätys, jonka tuo jalka saattaa hetkittäin tehdä....

Suurimman osan aikaa en muista koko asiaa. Ei kuitenkaan mene päivääkään, ettei selkä muistuttaisi itsestään. Kuitenkin koko ajan vähemmän. Aikaisemmin keväällä muistan, että heti töistä tultuani oli päästävä pitkälleen, että selkä sai levätä. Nyt ei sellaista pakkoa enää ole.

Tämän aamuinen jalan töksähdys maahan oli juuri sen vuoksi niin yllättävä, että sitä on alkanut jo uskoa, että jalka alkaa olla kunnossa. Eihän se ole ja nyt kun näin paljon aikaa on kulunut en edes odota kovin suurta parannusta tulevaksi. Jos olisin oikein optimisti, sanoisin, että isovarpaan liikepuutos on hieman korjaantunut... Melkein sanoisin, että on (pystynhän kävelemään varpaillani ihan kohtuullisesti), mutta muutos on niin pientä ja hidasta, että en enää ole varma eteneekö se enää. Aika näytää.

En ole enää lohduttoman murheellinen tästä asiasta. Tulevaisuus hieman pelottaa, mutta tämän hetkisen tilanteen kanssa kyllä pystyy elämään. Suurin yllätys oli itselleni oikeastaan oma suhtautumiseni silloin kun kaikki tapahtui. Etukäteen olin ajatellut, että suurten haasteiden edessä minussa heräisi varmasti taistelija - mutta olin kyllä tilanteessa lähinnä lamaantunut kauhusta. Vaikka lähdinkin liikkeelle ja opettelin kävelemään, jne silti enimmäkseen olin lamaantunut. Olin odottanut itseltäni enemmän.

Niinhän minä aina.

t TM jalkapuoli muttei sentään ihan mielipuoli

No good deed goes unpunished...

No niin. Niihän siinä taas kävi, että kun ei usko, niin huonosti käy. Vaikka aikeet olisi kuinka hyvät niin turpiin tulee. Hauskinta tässä on se, että mitä tästä taas opittiin? Ei mitään. Ei ainakaan periksi antamaan! Tai järkeä kuuntelemaan.

Kaivoin viikonloppuna ihanista ihanimman pyöräni naftaliinista ja polkaisin liikkeelle. Sunnuntaina heräsin täysin halvaantuneena (ripaus liioittelua vain tarinan maustamiseksi). Ristus. Selkä hymisi kovaa ja korkealta ja sängystä hivuttautuminen särkylääkekaapille kesti... aikansa.

Onneksi kipulääke teki tehtävänsä, että pääsin sunnuntainakin pyöräilemään! Ihanuutta! Pitkää ruususen unta nukkuneille reisille töitä! Autuus ja onni! Pyöräilin pitkin rantoja ja hymyilin kuin heikkopäinen.

Sen verran sentään edellisestä viisastuin, että varovaisesti venyttelin su iltana tämän uuden pyöräilysession päälle ja otin särkylääkkeen jo illalla. Fiksu minä. Kyllä olin taas itsestäni ylpeä! (Tässä yksi syy, miksi en ole omilla kasvoillani täällä blogimaailmassa - eihän tällaista typeryyden määrää voi tunnustaa omalla naamallaan missään!)

Välillä on oikeasti vaikea tietää, missä minulla se todellinen vamma on. Selässä vai korvien välissä!? Mutta kun en voi olla paikallaan! Ja se pyörä on oikeasti elämää ihanampi! Ihanimpia esineitä, joita omistan, vaikken mikään totinen materialisti olekaan, mutta tähän olen oikeasti kiintynyt.

Ja oikeastihan ei koskaan voi tietää, mihin pystyy, jos istuu kotona ja haaveilee tekevänsä jotain vielä joku päivä. Välillä sitä on vain mentävä ja tehtävä ja toivottava parasta! En suostu siihen, että aina kun oikeasti yritän olla hyvä itselleni (en siis todellakaan veren maku suussa maastopyöräillyt vaikka mieli tekikin) niin seuraukset pakottavat kannattamaan kipulääketeollisuutta.

Typerä ja lapsellinen peli koko välilevyhommeli! En ala. En suostu. Eikun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä! Ettäs tiedätte.

teidän TM

Hämärässä

Aika ihanaa elämä sentään on. Pystyn heti luettelemaan monta ihan loistavaa asiaa (mm oma koti juuri nyt)! Jos sille päälle satun.

Tämä on aika positiivinen asenne ottaen huomioon, että juuri nyt olen kuumeessa ja vatsataudissa ja olen tänään tullut varsin pitkän (mutta 10-kertaiselta tuntuneen) matkan kotiin työmatkalta. Sairaana matkustaminen ei ole kivaa! Kerron nyt ihan sisäpiirin vinkin: älä lähde työmatkalle, jos et ole varmasti terve!

Vappu kului muuten hyvin ja hyvässä seurassa, mutta lapsiperhevierailu huipentui pikkuriikkisen kummilapsen laattaamiseen syliini ja siitä seurasi sunnuntaina melko mieto vatsataudin tapainen ja oletin aamulla olevani kunnossa. Niinpä tempaisin itseni toiselle puolelle Suomea aamutuimaan työasioissa ja voin kertoa, että oli äärettömän tuskaiset palaverit. Mutta nekään ei vetäneet vertaa kotimatkalle... Ette halua tietää enempää. En onneksi joutunut sortumaan junan vessaan, mutta elämäni pisimmistä tunneista oli kyse!

Nyt sitten himmailen hämärässä. Pää on hitaalla, oleminen muutenkin vähän kuin leijumista. Epätodellinen olo, osin unessa. Onneksi hyväntuulisessa unessa.

Sellaista elämä on ollut tänä keväänä. Vähän kuin hämärässä. Huomaan ajattelevani, että kaikki tämä ei ole totta (että mun selkä on hajalla, kun en ole sitä ansainnutkaan!) tai ainakin asiat tulevat muuttumaan tosi pian (koska sen olen ansainnut!).

Mutta himmailu jatkuu. Voi olla, että toinen jaloistani tulee jäämään osin uneen. Siihenkin olen pikkuhiljaa tyytymässä. Turha hinkua jotakin, mikä ei ehkä tapahdu, kun hyvin pärjää näinkin. Sentään kävelen. Ehkä jonkin ajan päästä juoksenkin.

Kuume taitaa sopia minulle. Olen sovussa maailman ja itseni kanssa. Eli olen leppoisa ja levollinen 38 asteen lämpöisenä! Ei hassumpaa. Minulla on vain ollut väärä tarjoilulämpötila!

t TM leijaillen

Juoksen, siis olen!

Itse asiassa minulta puuttuu muutama päivä vielä siitä odotetusta 12 viikosta, mutta tänään kun aurinko paistoi ja päivä oli kuin tehty ulkoiluun, en enää pystynyt pidättelemään itseäni ja kävin juoksemassa. Ihan vähän vain. Muutaman lyhyen pyrähdyksen. Voi onnea!

Olisin voinut itkeä ilosta. Ihan hyvin olisin voinut! Mutta olin niin tohkeissani, etten älynnyt edes sitä!

Juoksukunto on kyllä kadonnut kolmessa kuukaudessa, mutta sittenkään juoksu ei ollut tuskaista! Otin yhden tyttäristä kirittäjäksi (ja kantamaan minut metsästä kotiin, jos selkäni laukeaa...). Keskityin selkääni koko ajan ja olin niin tietoinen siitä, että tyttären jutustelu meni varmaan ainakin puoliksi ohi... 13-vuotias teki spurtteja ja kirmaili pitkin rantakallioita. Minä keskityin siihen, että juoksin vain pehmeällä alustalla, rauhallista tahtia, oikeassa asennossa, huolellisesti askeltaen, jne.

Juoksin viisi lyhyttä pätkää, koko lenkin kesto oli 50 minuuttia (siis suurin osa kävelyä kuitenkin!). Tuntui ihanalta. Selkä ehkä aavistuksen väsynyt... En ole siitä edes varma, koska keskityn kuuntelemaan selkää koko ajan niin, että olen siitä tietoisempi kuin pitkiin aikoihin. Lie ollut tällainen koko ajan? Aamuhan sen sitten näyttää...

Oikean jalkaterän seutu ei tunnu näin jälkeenpäin yhtään miltään. Siis sen kummemmalta kuin ennenkään. Juostessa alue (siis se tunnevajaa, liikepuutoksinen osa minua) särki loppulenkistä hieman (väsyneenä alueella saattaa olla hetkittäin kipua muutoinkin), vaikka juoksu sujui hyvin enkä ainakaan itse huomannut minkäänlaista toispuoleisuutta tai väärin askeltamista tms juoksussa. Jotain mätää askelluksessa ilmeisesti kuitenkin oli ollut, koska tunnevammaiseen isovarpaaseen ilmestyi juoksun aikana (olemattoman) pieni mustelma yläpinnalle heti nivelen yläpuolelle... Tämä harmittaa vietävästi. Eihän se kipeä (tietenkään) ole, mutta arveluttaa kuitenkin koko juokseminen (tosi) vähän.

Toisaalta mietin, että tässä on nyt sitä sokkihoitoa ja ärsytystä heikosti toimivan hermon alueelle niin, että jospa vaikka tunto palailisi tai viereiset hermot heräisivät pitämään huolta tästä holtittomasta alueesta... (siis oikeastihan se ei mikään hotiton ole, koska kukaan ei esimerkiksi kävelystäni pystyisi näkemään, että osa oikeaa jalkaani ei tunne normaalisti).

Olo tästä pienestä ärsytyksestä huolimatta on mitä mainioin. Suunnittelin varovasti, että mikäli mitään muuta oiretta ei tule, kävisin seuraavan kerran varovaisen lenkin juoksemassa perjantaina... Samanlaisen. Ei yhtään pidempää. Mikäli selkä oireilee yhtään, pidän vielä pidemmän tauon. Jos todella hankaluuksia tulee, juoksu siirtyy syksyyn tai ensi kesään.

Mutta haaveillahan saa. Eikö saakin?

tTM

Mielenrauhaa

Tasaiset vastoinkäymiset harmittavat. Kyseessä ei ole mitkään suuret tai uudet asiat. Pieniä tarpeeksi kauan hiertäneitä ärsytyksiä vain. Hermo tuntuu olevan keskivertoa enemmän pinnassa ja kaipaus juoksemaan senkin vuoksi saa kihisemään.

Mikään ei ärsyyntyneenä (lue: niin raivona, että näkee valopalloja) helpota niin varmasti kuin oikea hikitreeni! Meren rantaa pitkin juokseminen ei muuta tosiasioita, mutta hetkeksi murheet helpottaa ainakin (koska on pakko keskittyä hengittämiseen ja lihakset huutaa hallelujaa niin kovaa, ettei oman raivonsa ääntä kuule).

Perjantaista lähtien olisi ollut sellaisen lenkin paikka.

Ehkä pitää rueta kohtaamaan ongelmiaan eikä juosta niitä pakoon! Kaikkeen se juoskemattomuus pakottaakin :) Että oikein henkisen kasvun paikka. No ei kai sentään! Jos vaan puris hammasta ja odottaisi, että pääsee kolmen viikon päästä juoksemaan. Aurinko edes yrittää parhaansa (paistaa), joten lähden ulos koiran kanssa. Mielenrauhaa on turha edes toivoa. Se jäi paketista niin kuin kärsivällisyyskin. No. Elämä on.

tTM

Hyvä puoli

No niin nyt on kaikki menkkaturvotukset ja sipsikuurin pöhötykset kuntoiltu ja salaatilla/hedelmillä haihdutettu. Varsinainen työ voi alkaa. Nyt on tasan kilo matkaa ensimmäiseen tavoitteeseen.

Mitä lähemmäs tavoitetta tullaan, sen varmemmin ajatus jo askaroi tulevassa. En tiedä uskoinko koskaan oikeasti saavuttavani tämän hetken tai sen kilon päässä olevan hetken silloin, kun matkaan lähdin... Nyt tiedän, että saavutan tuon tavoitteen, joten olen alkanut suunnitella elämää eteenpäin!

Kolmen viikon päästä optimistisimman arvion mukaan saan kokeilla juoksemista. Olisipa todella huimaa, jos saavuttaisin tavoitepainoni ilman juoksua! Juoksu nimittäin oli omassa päässäni se salainen ase, joka kaivettiin esiin viime hetkellä. Se joka varmistaisi maaliin pääsyn. Kun kaikki muut keinot on käytetty eikä enää kiristämisen varaa jäljellä, juoksu kuluttaisi ne viimeiset kilot! Miten järjetöntä. Mitä ihmeen kiristämistä?

Ehkä tämäkin nyt on niitä selkärikon positiivisia puolia. En ole voinut juosta. En ole tarvinnut juoksua. Olen pärjännyt ihan hyvin. En ole lihonut holtittomasti (jonka luulin olevan väistämätön seuraus) ja itse painonhallinta ei ole ollut yhtään sen vaikeampaa vähemmällä liikunnalla.

Se mikä on ollut vaikeampaa (noin 1000 x vaikeampaa) on henkinen kantti - jonka pettäminen olisi voinut johtaa pelkäämääni seuraukseen helpostikin. Pää vaatii ulkoilua, hikoilua ja hengästymistä. Raivon kyyneleet ovat käyneet monesti silmissäni! Mutta vaikka psyyke riekaleina olen laahustanut ulkona ja uima-altaassa, niin painonhallintaa se ei ole estänyt!

Terveellistä on huomata, että ei tämä vaatinut sitä juoksua (jos olisin pystynyt loppuun asti juoksemaan, olisin paasannut täälläkin postaus toisensa jälkeen, kuinka juoksu kruunasi projektini varmisti tuloksen). Yllättäen heräsinkin totuuteen, että kyllä minulla idea on hallussa ja pystyn tähän, eikä ole yhtä autuaaksi tekevää tekijää (vrt. juoksu :)). Idea valitettavasti on se vanha: syö vähemmän kuin kulutat... Anteeksi. Niin se vaan on!

Aurinkoista viikonloppua!

tTM

Välilevy kiittää, kiittäähän?

Varovaisen kävelyn lisäksi päätin sitten kuntouttaa itseäni vesijuoksemalla.

Ihan voin kertoa tiedoksi vain, että se oli vesikävelyä... Vauhti ei päätä huimannut. Jalkani on edelleen jokseenkin puuduksissa ja hiljainen. Parempi kyllä kuin alkuvaiheessa, mutta edelleen... no erilainen kuin tuo toinen, joka on oikeanlainen. Jos tämä nyt mitään selventää.

Ilman kenkää istuessa ja lepäillessä koko ongelman saattaa hetkittäin unohtaa. Jalalle astuessa puutunut kohta tuntuu päkiässä. Jos laitan jalan kenkään (kuinka mukavaan kenkään tahansa), puutuminen tuntuu isossa varpaassa sekä sen vieressä olevassa (onko se sitten etuvarvas?) varpaassa. Sama ilmiö ilmaantui yllätyksekseni myös vedessä... Ihan hölmön tuntuista. Ja tuon hölmön tunteen vuoksi hiiviskelin siis varovasti 40 minuuttia vesijuoksuvyö vyötärölläni kuulostellen, että tuntuuko tämä pahalta vai ei...

Niin ja pakkohan sitä oli uimistakin kokeilla, kun kerta vedessä oltiin, mutta se ei vielä onnistu. Rintauinti oli kahden vedon jälkeen done! Sellaiseen revittelyyn on vielä matkaa, mutta vesikävely siis sujui.

Altaasta noustessa varsinkin oikean (se huono puoli) reiden lihakset huusivat hallelujaa ja väsymys oli suhteetonta verrattuna rasitukseen. Illan mittaan jalkaa särki sen verran, että Panacodiin oli turvauduttava ja seuraavanakin päivänä jalka oli selvästi arka, mutta sentään sain liikuttua ja aion liikkua jatkossakin! Mutta kyllä tuo kokemus näytti, että liikuntahaaveet on nyt muokattava uudelleen. Juoksut on tältä keväältä, ehkä kesältäkin, juostu. Mutta onneksi on muita lajeja. Niistä on nyt löydettävä vaihtoehtoja. Tähän on pakko tyytyä (vaikka hiljaa mielessä kiroiluttaisikin). Toisaalta edelleen on sen halvaannuttavan kivun muisto niin tuore, että olen onnellinen, että pystyn kävelemään - vaikka lyhyitä matkoja!

Maaliskuun alussa seuraava kontrolli Kirurgin luona ja saadaan ammattilaisenkin mielipide asiaan... Siihen asti mennään tällä mutu-tuntumalla! Toivotaan, että välilevy jossain vaiheessa kiittää.

t. Jalkapuoli-Takis

Jalan kuulumiset

Dramaattisena liioittelijana, mutta myös ikuisena optimistina, olen sitä mieltä, että jalkani on parempi. Siis tunto- ja liikepuutos on jokseenkin ennallaan (vaikka perheen jäseneni saavat vartin välein kokeilla, joka tonus olisi varpaaseeni ilmaantunut - että kyllä täällä valmiina ollaan ihmeparantumisenkin varalta). Kuitenkin se jatkuva polttelu ja kihelmöinti on hävinnyt.

Myös kivut ovat huomattavasti vähempänä (ja tämähän on hyvän merkki?). Pärjään nimittäin pelkällä tulehduskipulääkkeellä. Ainakin tällainen suhteellisen leppoisa elämä onnistuu. Maanantaina lähden töihin ja silloin mitataan sitten oikeassa elämässä selviytymistä.

Liikkuminenkin on varmempaa. Ylämäet ovat hankalampia (siinä ontuminen tulee melkein väkisin mukaan kuvaan), mutta tasaisella pystyn liikkumaan aikas kivasti (omasta mielestäni). Koirapuistossa seisoskelu oli myrkkyä, kun siirtyily ei auta, kun alusta on aina epätasainen, mutta kävely omaan tahtiin onnistuu hyvinkin.

Vaikka itku meinaa päästä, kun katsoo ohi juoksevia lenkkeilijöitä, niin olen päättänyt ottaa tämän kokemuksen nyt siltä kannalta, että tulipahan sopiva syy kokeilla muita vähän lempeämpiä lajeja entisten rinnalle. Olen todella pitkään vaahdonnut kokeilevani joogaa, aloittavani säännölliset pilates-tunnit, jne. Entäs venyttely... Olen yrittänyt saada itseäni sen suhteen kuriin jo hyvän aikaa. No nyt on aika! Samoin vesilajit ovat jääneet todella vähälle pitkään! En edes muista milloin olisin käynyt uimassa tai vesijuoksemassa. Takaisin ohjelmaan nekin siis.

Enhän minä tästä iloinen ole enkä edes oikeasti mitenkään sopeutunut tilanteeseen, mutta yritän kuitenkin. Parasta tilanteessa on, että minulta ei mennyt kuitenkaan liikuntakyky kokonaan. Rajoituksia tuli, ainakin joksikin aikaa, mutta kuitenkin saan liikkua, mikä on kyllä mielenterveydelleni yksi edellytys. Tästä kertoo ystävieni tarjoama apu tilanteeseen: useampi ystäväni on tarjoutunut ottamaan perheeni luokseen, jos en pääse liikkumaan... hienoa! On siis yleistä tietoa, että luonteeni ei jalostu, jos en pääse purkamaan levottomuuttani lenkkipoluille... Kiitos ystäville! :)

Aurinko sentään paistaa jalkapuolenkin pihalle, joten eikun vähän ulkoilemaan ja lupasin lähteä sentään kauppakeskukseen pyörähtämään - huomiseen ystävän päivään täytyy (kaikesta huolimatta :)) valmistautua!

Rauhaa ja rakkautta!

t Takis