Ja paketissa!

Tämä vuosi alkaa olla paketissa. Onneksi. En sano, että olisi ollut kokonaan huono vuosi! Ei suinkaan. Paljon on asioita, joista voi olla kiitollinen! Ihania ihmisiä. Mukavia hetkiä. Rauhaa ja rakkautta. Itse asiassa olen onnellinen jokaisesta päivästä, joka on ihan tavallinen ja arkinen - niin kova vuosi on takana!

Mutta tähän vuoteen on kuulunut poikkeusellisen paljon haasteita, vaikeuksia ja suruja.

Henkilökohtaisella tasolla selän hajoaminen oli tietysti katastrofi. Surkeinta koko asiassa on, että ei voi ketään muuta syyttää kuin itseään. Kohtelin huonosti kehoa, joka kuitenkin palveli minun uudelleen herännyttä ja väsymätöntä liikkumisintoani todella hyvin.

Minulla oli onni kohdata ammattitaitoinen ja osaava fysioterapeutti, joka vihdoin osasi auttaa minut takaisin oman elämäni syrjään kiinni. Minä kuntouduin melkein ennalleni. Pystyn liikkumaan, elämään normaalisti ja ennen kaikkea elämään todella pienten rajoitusteni kanssa aivan mainiosti!

Syksyllä lähipiirissä tapahtunut epäreilu ja täysin käsittämätön onnettomuus osoitti jälleen kerran mittasuhteet elämälle. Välilevy oli minun katastrofini, mutta elämän epäreiluus pääsi silti yllättämään todellisesti. Todelliset katastrofit ovat vielä paljon suurempia kuin hiljalleen toipuva selkäni. Suru leviää kuin renkaat vedessä. Toisaalta sitä näkee arkisten asioiden arvon. Toisaalta se himmentää paljon iloakin. Syksystä tuli musta. Marraskuu alkoi syyskuussa ja se on kestänyt jo tänne vuoden vaihteeseen.

Lähden kuitenkin uuteen vuoteen nyt luottavaisin mielin. Olen päättänyt olla pelkäämättä aina pahinta, huolehtimatta turhia ja opetella toivomaan parasta. Sillä tavalla kuulemma saa sen, mitä ansaitsee.

Lueskelin vuoden takaisia listauksiani ja tajusin yhden suuren asian! Ilmeisesti tarvitsin tämän välivuoden tajutakseni sen, minkä olisin voinut oivaltaa jo aikaisemmin. Tavoitteen asettamisen taitoni on selvästi kehittynyt. Kypsyttelen asiaa vielä yhden juoksulenkin ajan (vuoden viimeinen juoksu) ja palaan asiaan!

Nyt oikein mukavaa vuoden vaihdetta ja onnea tulevalle vuodelle kaikki ihanat blogisiskoni!

Armottomana liikunnan ja meren rakastajana, Karen Blixenin sanat osuvat tähän vuoteen enemmän kuin hyvin:

Kaiken parantava lääke on suolavesi

- hiki, kyyneleet ja meri.

t. TM juoksutrikoissa :)

Rakkautta, rakkautta vaan

Vaikka sitä kuinka ajattelee, että on työstänyt näitä asioita tosi pitkälle ja että kaikki on nähty ja käyty niin aina sitä oppii uutta – itsestäänkin. Tajuaa, että juuri tuon virheenhän minäkin olen tehnyt tai että juuri noinhan sen pitää mennä. Tuon olen oppinut.

Tilasin joulun alla itselleni (lahjaksi) Jillian Michaelsin kirjan Winning by Losing ja vähän nihkeästi pudotin sen töiden alettua kassiini työmatkalukemiseksi (kun kato, tiedän jo kaiken – mikä sinänsä on jännä, koska se ei näy päällepäin!). Mutta tänä aamuna olisin hyvin saattanut mennä pysäkin ohi (jos en menisi päättärille) niin upposin kuuntelemaan Jillianin ”ääntä”.

No ei siellä mitään niin valtavan uutta tähän mennessä ole ollut, että sen takia kannattaisi nettikauppaan kirjautua, mutta kuitenkin sellaisia niinpä-elämyksiä aamun työmatkalle osui useita. Sellaiset elämykset ovat tarpeellisia. Kuin pieniä valoja tielläni – ihan oikein, juuri tännepäin.

Yhtä todella oleellista asiaa Jilliankin heti kättelyssä painottaa. On ihan sama minkälaisia laihdutuskuureja viet läpi tai kuinka paljon treenaat, jos et välitä itsestäsi. Todelliseen tulokseen ja hyvään oloon pääset vain rakastamalla itseäsi ja kunnioittamalla kehoasi. Vain työskentelemällä kehosi kanssa eikä sitä vastaan, voit saada pysyviä tuloksia. Se vaan yksinkertaisesti menee niin!

No, tv-persoona on kyllä vähän pelottavampi metodeiltaan... :)

Eilisestä pudotusta 700 g. Melko turvallisesti alle 6kympin siis. Hyvillä mielin eteenpäin!

tTM

Ei vaan tunnu siltä!

Pidempään blogiani lukeneet ovat saattaneet ihmetellä, miten olen ottanut tällä kertaa niin tyynesti sen, että painoni alkaa kuutosella. En ole heittäytynyt sanallisesti selkä kaarella kirkumaan virtuaalimaailmassa. En ole kertaakaan syyttänyt äitiä, universumia, yhteiskuntaa, suklaan valmistajien salaliittoa tai ketään/mitään muutakaan näistä lukemista. Siihen on syykin.

Ei nimittäin tunnu läskiltä.

Numerot ovat kerrankin numeroita. Ei tunnu laihaltakaan, mutta ei tunnu läskiltä! Tämän päivän sisäpyöräilyssä olin vahva ja hiki lensi. Tukeva tyttö on kerrankin hiljaa ja seuraa uteliaana vierestä mitä tuleman pitää.

tTM

Temppu ja kuinka se tehdään

Aamulla nousin vaa'alle - koska niin olin päättänyt. 60 tasan.

Onkohan se jotain vinoilua vaa'an taholta? Kuinka noin ärsyttävä voi olla???

Onneksi vanhana (tosi vanhana) konkarina tiedän, että keho päästää irti näistä turvotuksista varsin nopeasti ja todelliset vahingot pystyy arvioimaan jo parin päivän sisään. Siihen asti pitää vain pitää paniikki (ja musta-ei-taaskaan-ollut-mihinkään-tuntemukset) aisoissa, katsottava Biggest Loserista ennen näkemätöntä tuotantokautta ja selailtava urheilulehtiä. Loppu hoituu kyllä itsestään.

Eilen katsoin Biggest Loserin (amer.) kahdeksatta tuotantokautta kaksi jaksoa (siis sellaista tuplajaksoa, jotka tulevat sitten tv:stä kahtena peräkkäisenä iltana) ja itkin kolme kertaa. Jotenkin se vain loputtomasti koskettaa. Ja vaikka ohjelmassa puhutaankin aivan eri luokan paino-ongelmista kuin minulla on, ovat ihmisten ajatukset omasta kehosta yllättävän samanlaisia. Itsetunto-ongelmat ovat universaaleja! Cool!

Kotiväki ei pidä tätä BL:n takia itkemistä terveenä reaktiona. Kuulemma normaalimpaa olisi itkeä romtanttisen elokuvan herkistämänä... mutta minkäs teet! Kun ei Titanic liikuta samalla tavalla :)

Tänään menen hikeä irrottamaan sisäpyöräilytunnille, joka tarkoittaa sitä, että on lähdettävä töistäkin ajoissa. Mikä taas on pelkästään hyvä!

Palataan piakkoin paino-, itsetunto-, sokeri- ja salaattiasioihin!

tTM

Pelkotila

Tukeva tyttö on tullut kylään. Se ei uskalla mennä vaa'alle, vaikka mahtuikin tänään hyvin jumppahousuihinsa. Ja veti niin hyvän treenin salilla, että olisipa ollut enemmän ihmisiä näkemässä - tai edes joku jota olis kiinnostanut... Hiljaista on varsinkin näin päiväsaikaan salilla (ja kuitenkin sitä kokemuksesta tietää, että samainen sali on kuin nuijalla lyöty täyteen tammikuun kaksi ensimmäistä viikkoa - alkaisipa vuosi vielä maanantaina niin ryntäys kasvaisi entisestään!).

Kirjaan tämän vaa'an välttely-olotilan ylös vain muistutukseksi itselleni, että etlämä jatkuu ja vaa'alle mennään. Huomenna. Se mitä vaaka näyttää, ei määritä minua muuten kuin ehkä luonteeni vahvuutta vienosti osottaen... Toiveeni on, että ollaan pysytty alle 6-kympin.

Periaatteessa hyvällä mielellä jatkamassa eteenpäin. Näyttää vaaka huomenna minulle mitä tahansa. Kuitenkin jotain syksyn haikeista tapahtumista on ikäänkuin jättänyt alakuloa osaksi olemistani. Jotenkin tämän elämän muutos-prosessin myötä on tullut tavaksi kuullostella omaa olemistaan (myös henkistä) aikaisempaa perusteellisemmin ja sitten kun on enemmän aikaa, nostavat haikeatkin ajatukset päätään. Itsekuri taas on parhaimmillaan silloin, kun mieli on virkeä ja tasapainossa. Häiriöttömässä tilassa se kukkii.

Ei siinä mitään. Otetaan itsekuria niskasta kiinni. Suljetaan jääkaapin ovi. Surut jää lenkkipolun varrelle. Hiki peittää haikeuden. Eteenpäin mennään - ja huomenna vaa'alle!

tTM

Kiristää(kö)

No niin. Arki lähestyy uhkaavasti. Huomenna on lähdettävä töihin.

Trikoovaatteet on vaihdettava ihmisvaatteisiin (työn vaatimus) ja on vääntäydyttävä ihmisten ilmoille. En ole käynyt esimerkiksi kaupassa kertaakaan sitten aatonaaton... Koiralenkit olen hoitanut vetämällä trikoovetimien (tai parhaimmillaan pyjamanhousujen) päälle ulkohousut.

Todella, todella jännittävää tulee olemaan, kun huomenna vetäisen ihmisvaatteet päälle, että kiristääkö... Ennakkoaavistus on olemassa ja villi veikkaukseni on, että kiristää. Tämä on nyt sitä rehellisyyttä ja realismia.

Ruuan kanssa ei mitään ongelmaa ole. Jouluna syötiin varsin terveellisesti, enkä erityisemmin rakasta jouluruokia, mutta (ihan uusi juttu) herkut sen sijaan... Tähän ei tarvita selittävää lausetta.

Aloitan arkeen paluun pukemalla ensin liikuntakamat päälle ja katson kiristääkö ne! Lähden tästä kohti salia. Parin tunnin päästä on niin hyvä mieli siitä, että on taas saanut liikkua ja tehdä sitä, mistä todella pitää. Parin päivän päästä tämä turvotus on vain muisto ja... sitten onkin viikonloppu ja uusi vuosi...

Sain lähisukulaiselta joululahjaksi ammattivalmentajien juoksukoulun kevääksi... Apua! Ja ihanaa yhtä aikaa. Pitänee treenata juoksua lisää, että kehtaa juoksukouluun mennä. Aiheesta tarkemmin myöhemmin!

teidän turpea TM

Joulua Ihanat!

Lämpöinen Joulun toivotus teille kaikille! Niille joilla on alkamassa vuoden kohokohta, jota varten on valmistauduttu jo kuukausia ja yhtälailla niille, jotka eivät joulua vietä, joiden mielestä tämä on yksi vähän pidempi viikonloppu kaikkien viikonloppujen joukossa. Ja sitten kaikille meille, jotka olemme jostain tästä väliltä! Leppoisaa eloa! Rauhaa ja rakkautta! Pieniä onnen hippusia! Tai isompia. Sekin käy.

Joulu on siinä mielessä kätevä, että se tulee joka tapauksessa. Riippumatta siitä oletko valmis. Teitkö sen, mitä sinulta odotit. Joululla on yleisavain.

Toivon, että huomenna Joulupukki tuo lapsille rauhaa kasvaa lapsina ja aikuisille rohkeutta, viisautta ja nöyryyttä olla aikuisia. Oikeasti. Loppupeleissä rakkaus on kaikkein tärkeintä. Muu tulee omalla painollaan.

Meillä jouluvalmistelut alkavat olla valmiit. Kotipesään käpertyminen voi alkaa. Maanantaina tiedossa rakkaiden ystävien kanssa tapanin tanssit. Perinne alkoi sinkkutyttöjen illanvietolla ja on kasvanut vuosien mittaan koko perheen päivän mittaiseksi tapahtumaksi, jossa laitetaan ruokaa (onneksi miehet), istutaan, viihdytään, nauretaan, itketään (lähinnä imeväisikäiset) ja nautitaan siitä, että juuri sinä päivänä me kaikki olemme yhdessä, koolla - eikä juuri millään muulla väliä olekaan.

t TM jouluisena

Stressed

Minua ei joulun tulo stressaa. Joulu tulee, olen minä sitten valmis tai en. Poikkeuksellisesti aikaisempiin vuosiin verrattuna, minulla on hankinnat tehty. Enää tarvitsee kohtuullista raatamista keittiössä (siihen on vapaapäiviä varattu) ja siivouksen loppusilaus. Joten eipä tässä sen puoleen ole oikein edes stressattavaa. Joulussa.

Muuten olen suhteellisen taitava keksimään stressattavaa.




Sen sijaan minua stressaa muutamat työhön liittyvät asiat (joille en minä, eikä kukaan muukaan, tällä hetkellä voi yhtään mitään) sekä tähän loppuvuoteen/jouluun liittyvät lieveilmiöt - kuten kohtuuton rahanmeno (hmmm voisikohan tähän itse vaikuttaa) ja velvollisuusihmiset/tekemiset (kuinka vanhaksi pitää tulla, että osaa sanoa ei! niin että muutkin sen kuulee).

Loppujen lopuksi ei tarvita kummoistakaan stressiä, kun minulla mieli alkaa halajamaan sokerin tuomaa helpotusta. Sokeria on vielä näin joulun alla kovin vapaasti liikkeellä... Tyrkyllä vähän joka paikassa. Siihen, miten reagoi vapaasti liikkeellä olevaan sokeriin, voi itse vaikuttaa. Tai olla sitten sokerihumalassa keikkuessaan siitä stressaamatta.





Onneksi alkaa loma. Loma on hyväksi. Jos ei muuta, voi nukkua univelkaa pois, lukea hyvän kirjan (tai pari), nautiskella elämästä ja vaikka näistä asuinkumppaneista, joita kiireisessä arjessa ei tarpeeksi ehdi kuulemaan.

Rentouttavaa Joulun aikaa! Nautintoja ja kohtuutta!

tTM

Valopallo-energiaa

Välillä olo vain on sellainen, että saa itsensä vakuutettua, että pääsis helpommalla, jos tekisi kaiken ihan itse!

Ja nyt tarkoitan ihan kaiken!

Ajaisin bussin itse työpaikan kulmille. Sanomattakin selvää, että hoitaisin kaikki työpaikkani asiat paremmin, nopeammin - ihan itse! Kaikki tuntuvat hitailta. Hommat ei suju. Jankataan samoja asioita. Mikään ei etene mihinkään. Tai etenee hitaasti. Iltasella sitten ajaisin bussin takaisin kotiin. Täyttäisin lähikaupan tilauslomakkeet järkevillä tuotteilla ja varmistaisin, että niitä on riittävästi hyllyssä. Hommaisin tarpeeksi kassahenkilökuntaa. Harjasin jalkakäytävät. Huolehtisin, että pihavaloissa on toimivat lamput. Kaikissa.



Tällaisina päivinä on vaikea saada itsensä katsomaan peiliin, hidastamaan ja myöntämään, että mahdollisesti oma hallitseva piirre onkin kärsimättömyys (kaikkivoipaisen supersankarimaisen suorituskyvyn sijaan). Välillä sitä vain on niin täynnä tätä tärisevää energiaa, että näkee valopalloja.

Onneksi kotipesässä asuu kärsivällisiä olentoja, jotka eivät meikäläisen valopalloista piittaa. Niillä on omat maailmat. Ehkä nekin joskus tärisevät valopallo-energiasta omissa maailmoissaan. Tai ehkä ne eivät ole näin kärsimättömiä. Ehkä niiden energia on erilaista. Virtaavaa valoa kuin revontulia?



Ajattele, jos olisi kärsivällinen. Tasapainossa. Rauhallisesti paikallaan. Osaisi odottaa. Vuoroaan. Antaa tilaa toiselle, joka ei ole hidas ja tyhmä vaan rauhallisempaa virtaa. Vähemmän levotonta.



Seuraa pirkkaniksi niille, jotka tunnistavat valopallo-energian:

Sido itsesi sukkahousilla joogamattoon ja patteriin. Pyri harjoittelemaan aurinkotervehdys ja muutama muu asana ennen kuin rimpuilet itsesi irti...

Ihana vapaa viikonloppu edessä. Käytän sen rauhan etsimiseen (ja joulusiivoukseen).

Levollista viikonloppua, ihanat!

Juosten...

Vauhtia riittää edelleen. Sellaista kai se tulee olemaan hamaan maailman tappiin. Tarviiko tuota nyt erikseen enää mainitakaan. Joulua odotan ja eniten piiiiiitkiä jouluvapaita. Tosin ihan viikko tolkulla ei ole varaa pitää, mutta pidennetty joulu nyt kuitenkin.

Varaa siinä mielessä, että työt kärsii... Hoh hoijaa! Organisaatio edellä meneminen on aivan taatusti varmasti väärä tie, mutta sillä tiellä ollaan.

Liikkumaan on kova ikävä. Koiran kanssa sentään tulee hyvin lenkkeiltyä, mutta salillekaan en ole ehtinyt päiväkausiin. Jotain väsymyksen laadusta kertonee, että sunnuntaina, kun vihdoin oli vapaapäivä (ja tarkoitus mennä jouluostoksille) nukuin kolmen tunnin päiväunet. Yhdeksän tunnin yöunien päälle.

Kyllä nukkuminen sitten on mukavaa!

Muu aika meneekin sitten rapakoita väistellen, sateenvarjossa roikkuen ja paikasta toiseen juosten.

Tänään pilkistää aurinko, mikä on ihan kertakaikkisen järkyttävän hienoa! Myrskyä ja mustana lentävää vesisadetta onkin riittänyt. Mieliala kohosi heti monta, monta astetta, kun näkee auringon ujosti pilkistävän kattojen korkeudella. Ihanaa! Onneksi on keskellä päivää taas lähdettävä työpaikalta kiitämään tapaamiseen niin saa hetken nauttia auringosta. Jos lähtisi vasta normisti neljän jälkeen, olisi se jo painunut mailleen aikaa sitten.

Mutta sentään minulla on aika hyvin riittänyt tänä vuonna pimeydestä huolimatta huumorintaju. Tämän aamun myrsky ja vesisade meinasi kyllä koetella sitä, mutta tämän hetkinen auringonpaiste taas korvaa aamullisen. Eletään siis juuri nyt ja hetkessä. Nautitaan pienistä asioista (kun ei muutakaan ole).

Tarmollista päivää rakkaat blogiystäväni!

tTM

Että mitä se vaatii?

Hyvinkin tarkkaan on tiedossa, mitä minulta vaatii tulokseen pääseminen enkä koe edes sitä mitenkään vaikeaksi. Ainakaan noin teoriatasolla.

Silti motivaatiota (ainakin johonkin osa-alueeseen) joutuu hakemaan oikein vaivan kanssa. Että millä sitä itsensä pakottaa liikkeelle. Tänäänkin. Vaikka liikkumattomuuskin rassaa. Ruokailun kanssa haahuilu rassaa, mutta että millä voimin sitä itseltään näin raskaan työviikon päätteeksi vaatii yhtään mitään?

Ihan ohuesti hirvittää sitten se tilanne, että oltaisiin tavoitepainossa. Että tämä "syö vähemmän kun kulutat"-vaihe olisikin ohi ja pitäisi syödä suunnilleen sen, minkä kuluttaakin... No oho! Että onko se painonhallinta vielä vaikeampaa kuin tämä painon pudottaminen? Taas uuteen rooliin oppiminen edessä. Ihan kohta.




Vääntäydyn nyt valittamaan ja tyhmiä pohtimaan pilates-tunnille. Siellä ei tule riehuttua itseään hikeen, vaikka tunteekin tekevänsä töitä. Onpa outo tunne.

Ehkä se painonhallinta on jotain samanlaista. Ei ihan intensiivistä kuin tähän asti, mutta tekemistä vaatii kuitenkin... Ainakin alkuun. Ennen sitä viimeistä tasapainoa ja tietoisuuden tasoa. Joogaa?

tTM tuloksia odotellen

Tukeva Tyttö

Kaneli kommentoi mukavasti edellistä postaustani ja kertoi käyttämäni (laajasti viljelemäni) Tukeva Tyttö-ilmauksen hymyilyttävän häntä. Jäin oikein ajattelemaan asiaa...

On ihan totta, että sivupalkissa kulkeva painolukemani näyttää siltä, että käyttämäni ilmaus on liiottelua, mutta (ensinnäkään ei ole tapana liioitella - lähipiirini meinaa nyt kuolla nauruun - ja toiseksi) olen pieni (lue: lyhyt), joten olen hädintuskin normaalipainoinen näissä lukemissa, enkä todellakaan mikäään laiha.

Kuitenkin suurin syy, miksi edelleen suvereenisti käytän ilmaisua on se, että omasta mielestäni olen edelleen tukeva tyttö. 10 kg painonpudotus ei ole minäkuvaani juurikaan muuttanut. Kyllä, jotkut vaatteet ovat käyneet liian suuriksi ja vatsa ei ole kumartelun esteenä, mutta kyllä minäkuvani on edelleen - t u k e v a!

Kyllä liikunnan ilon uudelleen löytäminen ja painon hallintaan saaminen on tuonut paljon positiivista elämääni ja itsevarmuuttakin. Oikeastaa kallisarvoisimpia saavutuksia ovat kuitenkin olleet ne "minä pystyn"-onnistumiset! Kun huomaa, että aikaisemmin huonosti kohtelemani keho pystyykin yllättäviin suorituksiin. Niin kuin nyt vaikka juoksemaan 10 km.

Kerroin jo aikaisemmin hämmentävästä kokemuksesta, kun myyjä sanoi minulle vaatekaupassa, että "ässä riittää, kun olet noin siro" ja minä ajattelin lähinnä, että "kauheen kiusallista noin hankala hahmotushäiriö tuollaisessa ammatissa".

Ikinä missään en kehtaisi sanoa ääneen, että olen normaalipainoinen (hävettää kirjoittaakin se tähän). Moinen ylimielisyys aiheuttaisi punastumisen ja noloja hallitsemattomia naurahduksia. Ja siis oikeasti painon vaihdellessa päivien mukaan en toki aina olekaan normaalipainoinen, että sikäli olisikin todella röyhkeää mennä sellaista väittämään (varmistamatta asiaa ensin puntarilla)!

Mutta projektini edetessä on varmasti jossain vaiheessa pakko miettiä, olenko jotain muutakin kuin tukeva tyttö...

tTM

700

Tämän aamun vaakalukemat hivelivät taas tukevan tytön mielialaa.

Tänään minulla on matkaa 700 grammaa koko projektin alhaisimpaan lukemaan, joka samalla tarkoittaa, että minulla on 700 g matkaa painoon, joka on alhaisin 12 vuoteen.

700 g. Miten vähän. 700 g maitoa on noin 7 dl. Ei siis juuri mitään. Ei oikein taida edes riittää nelihenkisen perheen reipashenkiseen ruokailuun... jos siis kaikki joisivat maitoa. 700 g raejuustoa on se iso paketti ja sitten se pieni päälle. Helposti tulee syötyä sellainen määrä viikossa.

700 g irtokarkkia taas toisaalta on ihan järkyttävä määrä. Sellaisen määrän kuitenkin entisessä elämässä olisin pystynyt todennäköisesti viikossa syömään. En muistele sitä mielelläni.

Ensimmäiseen tavoitteeseen toki on kilo enemmän matkaa. Mutta ei sekään mahdottomalta tunnu. Ja aikaahan on. Vaikka tavoitteita olen asetellut, olen niitä asetellut ennenkin. Eteenpäin mennään niin, että mitkään haasteet eivät käy ylivoimaisiksi ja vointi on voimallinen edelleen. Alunperin vuoden projekti on venynyt kahden vuoden projektiksi, joten mikäli en päivälleen asettamassani tavoitteessa ole, ei se ole mikään maailman loppu.

Tässä projektissa matka ja opitut asiat ovat yhtä tärkeitä jos ei tärkeämpiä kuin päämäärä. Sen takia jokainen matkan varrelle osuva päivä on merkityksellinen. Jotkut asiat vain veivät enemmän aikaa oppia kuin etukäteen tiesin.

Levollista viikonloppua! Mä lähden kohta pilateksen kautta kotiin!

tTM

Terveisiä Kohtuuttomuudesta

Tein pidennetyn viikonlopun matkan Kohtuuttomuuteen. Matkamuistoja sain 100 g päivässä, kolmen päivän reissussa. Yhteensä siis 300 g matkamuistot. Hurjempiakin reissuja olen tehnyt. Aikaisemmassa elämässä. Sokerin huuruisia. En silti ole ylpeä matkastani.

Mutta niin kuin matkoilta usein, melkein parasta on kotiin paluu. Tältä matkalta kotiuduin tosi huonovointisena, joten on helpotus olla kotona!

Tänään on ihanaa olla kotona. Takana on aamulla juostu tunnin lenkki (olipa jalat tukossa!) ja iltaan vielä väkisin tungettu pilates-tunti. Aivan liian kiireellä oven välistä tunnille luikahtaneena, sain kuitenkin lähteä kotia kohti täysin rentoutuneena ja hyvin töitä tehneenä. Ihan mahtavuutta!

No joku voi tietysti sanoa, että olen palannut Kohtuuttomuuteen. Nyt vain eri rakkaan kanssa. Sokerin hylkääminen aiheutti välittömän laastarisuhteen Liikunnan kanssa. Mutta mitä siitä! Liikunnan kanssa voin hyvin. Sokerin kanssa kuvottaa koko ajan tai ainakin heti jälkeenpäin. Arvaa kumpaa oikeasti rakastan?

t TM endorfiineissään

ps. ARVATKAA MITÄ!? Läheisellä on ollut salaisuus melkein vuoden ajan ja tänään hän sitten sen minulle paljasti, kun ei enää ilmeisesti jaksanut pidätellä! Salaisuuteen pääsette kurkkaamaan tekin täältä!

Uusi päivä!

Eilinen pahoinvointiannos vahvalla itseinho-kastikkeella on nyt nielty viimeistä pisaraa myöten. Miksi aina pitää hakata päätä seinään, miksi ei voi oppia kerralla ja sen jälkeen tehdä niin kuin pitää. Ei pitäisi olla motivaatiosta kiinni!

Minä haluan! Onnistua. Päästä maaliin. Sanoa, että minä tein sen.

Tänä aamuna maksoin vaa'alla viikonlopun rietastelusta 300 g. Olen pettynyt, mutta huonomminkin olisi voinut käydä. Paino siis tänä aamuna 59,5. Onneksi menin vaakaan. Numeroiden näkeminen konkretisoi tämän asian vielä kerran. Itseni tuntien, olisi ollut ihan mahdollista, että olisin kieltäytynyt kunniasta. Sulkenut silmäni.

Jillianiin luotan! Tilasin muuten kaksi dvd:tä ja yhden kirjan ehtaa Jilliania. Palataan asiaan, kun postilaatikko kolahtaa!

t TM katuvaisena ja päättäväisenä - I'll be back

Rehellinen pahoinvointi

Söin viikonloppuna muutaman karkin. Pitkästä aikaa. Ihan uskomatonta. Herää kysymys: miksi?

Tänään lisää. Huolettomasti. Sen kummemmin nauttimatta.

Nyt maksetaan ilonpidosta. On oikeasti niin huono olo, ettei mitään rajaa. Yäk! Sietämätöntä. Harmittaa. Melkein itkettää. Olisin tullut niin hyvin toimeen ilmankin. Paremmin. Selkärangaton tukeva tyttö!

Heikko luonne. Löysä vatsanahka. Raivostuttaa niin, että näkisin valopalloja, jos ei olis liian huono olo siihenkin. Argh!

Arki huolesi kaikki heitä

Yritän suhtautua kiireeseen huumorilla. Palautan mieleeni yhä uudelleen sen tosiasian, että kiire on tunne ja yritän suhtautua siihen niin. Tunteet hallintaan ja menoksi. En suostu huolehtimaan, että ehdinkö ja ehdinkö kaiken. En suostu epäilemään omia voimavarojani.

Toisaalta yllätyin tänä aamuna bussissa työmatkalla, että vielä minusta löytyi nämäkin voimat. Aloittaa taas uusi (työ)viikko haasteineen.

Tämä viikko on kuitenkin vähän helpompi kuin edellinen. Jo siitä tulee hyvä mieli. Tämä tarkoittaa sitä, että useimpana iltana saan itse päättää, mitä teen eikä sitä sanella minulle mistään. Yksi tai kaksi menoa ei tunnu missään, kun välillä on ollut useampi illassa, mihin vaaditaan jo vähän akrobatiaa (ja assistentteja).

Minun on helpompi elää listojen kanssa, vaikka jotakuta toista se saattaisi stressata. Ihanaa viivata yli tehty tehtävä, repiä yksi muistilappu roskikseen.

Lisäksi yritän kiihkeästi noudattaa "kahden minuutin sääntöä". Onko tuttu? Nyt jos joku tietää, mistä tämä alunperin on, mielelläni kuulisin minäkin!! Kahden minuutin sääntö tarkoittaa, että jos arvelet jonkin tehtävän tekemiseen menevän alle 2 minuuttia, tee se heti.

Voi kuulostaa hullulta, mutta oikeasti toimii. Ripusta takki naulaan, vie tavara paikalleen (niin töissä kuin kotonakin) ja jälkeenpäin raivattavaa on paljon vähemmän! Kannattaa. Toimii vähän kuin torstain siivouspäivä - ihanaa tulla perjantaina siistiin kotiin ja on tunne, että koko viikonloppu on käytettävissä, kun ei tarvitse kallisarvoista viikonloppua käyttää siivoamiseen. Suosittelen tätäkin :)

Kiire, kiireempi, kiirein. Omalla kohdallani on kyllä välillä pysähdyttävä miettimään, että miksi niin kova kiire oikeastaan on. Vaikka tekemistä oikeastikin on paljon niin, onko itsensä kiireessä pitäminen myös sitä, ettei oikeastaan halua edes pysähtyä?

Ohjelmarikkaan viikonlopun jälkeen tänään kunnon liikunta/juoksupäivä. Täydellistä hipoo!

Eikun kohti uuden viikon haasteita!

tTM arkihuolettomana

Muuli-dieetti

On ollut kiire. Epäinhimillisen kiire. Siis sillä tavalla kiire, että töissä jää puolet tekemättä ja silti on aina myöhässä jostakin yksityiselämän pakollisesta menosta - jonkun sortin urheilu/koulu/harrastusvapaaehtoistoiminnasta, jolla varmistetaan, että joku seura/koulu pysyy tolpillaan ja suostuu ottamaan osavastuun hervottomasta ja hyperenergisestä jälkikasvustani...

Se on kaksisuuntainen tie. Olisi niin paljon helpompaa nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että periaatteessa kyllä, mutta ei. Että en ehdi, en pysty, pää hajoo... Mutta ei voi. Siinä on se toinen puoli/suunta, että kyllä mä haluan, että ne asiat tapahtuu ja jonkun on värkättävä, askarreltava, ommeltava tylliä, kiharrettava, pakattava, kuljetettava, purettava, siivottava ja taputettava eturivissä kamera polvilla keikkuen, kannustettava ja hurrattava.

Enkä minä niitä asioita yksin tee. Siellä on monta muutakin aikuista kyynärpäitä myöten velvollisuuksien kurimuksessa haaveillen vapaudesta, tuulesta hiuksista, omasta ajasta.

Olen ollut niin väsynyt ja lamaantunut, että painonpudotusprojektiani olen toteuttanut kuin kone. Itsepäisenä kuin muuli toistanut opittua kaavaa, kun ei ole ollut aikaa miettiä mitään vaihtoehtoja. Tulosta näyttää syntyvän. Muulina mennään, kun ei juuri nyt ole aikaa muutakaan miettiä. Ehkä joulun jälkeen tulee hetki, kun voi pysähtyä miettimään asioita.

t TM muuli-dieetillä

Kokeilun halu

Kävin tänään ensimmäistä kertaa selkäräjähdyksen jälkeen Xyclingissä (jep olen elixialainen) - aloitin Easyllä ja se oli varmasti ihan hyvä ratkaisu. Kokeilun halu voitti varovaisuuden.

Voi onnea! Kyllä se kuulkaa on niin, että keho muistaa välittömästi, kun pyörän selkään pääsee. Ensimmäinen onnen tunne pyyhkäisi yli, kun loksautin klossit kiinni pyörään: "ai niin tää on tätä!".

Easy kestää 45 minuuttia ja luulen, että vaikka mielelläni olisin polkenut pidempäänkin, tuo oli ihan hyvä aika. Huomasin, että ajoasennon kanssa sai olla tarkka (vaikka sen luonnollisesti säädin pystymmäksi kuin ennen vanhaan) ja selkä väsyi entisiä aikoja nopeammin.

Vahvasti haluan kuitenkin uskoa, että selälle tekee hyvää saada erilaista rasitusta välillä, vaikka turvallisinta ja helpointa olisi aina mennä turvalliseksi todetun ja tutun kautta. Silloin tilanne selkäni kanssa oli akuutti niin kävelykin sattui ja kävelyn jälkeen koko ruoto oli arka, mutta siitä se vaan kuntoutui ja ollenkaan niin kamalalta sisäpyöräily ei todellakaan tuntunut. Kunhan nyt tuntui siltä, että töitä joutui tekemään, että selkä jaksaa.

Hyvä fiilis siis jatkuu. Haha! Ymmärrän (en voi oikeesti tajuta), että kaikki ei hurahda liikuntaan, mutta mistä ihmeestä ihminen voisi tämän hyvänolon muuten saada??? Tuntuu niin hyvältä! Liikunta <3

tTM joka tuntee itsensä urheilijaksi!

Kevennettyä menoa

Miten uskomattomasti helpottaa ja tuo parin kilon pudotus ja siirtyminen takaisin niin turvalliselle viitosvyöhykkeelle.

Vaa'alla seistessani ajattelin eilen, miten älytöntä on, että nuo typerät digitaaliset luvut merkitsevät minulle yhtään mitään. Kuitenkin uskollisesti nousen kerta toisensa jälkeen vaa'alle. Äärettömän harvoin "unohdan punnita itseni" säännöllisesti. Jos niin käy, harmittaa. Joskus harmittaa, kun punnitsen.

Vielä parempaa kuin numerot on vaatteiden käyminen taas sopiviksi ja mukavan väljiksi. Varsinkin työvaatteissa on taas liikkumavaraa. Paitapuserossa sen huomaa - kotiverkkareihin mahtuu tuhdimmassakin kunnossa (eläköön, etäpäivät!).

Olo on parempi. Tunnen itseni enemmän itsekseni. Eivät ahdista edes nämä kuukauden tukkoisimmat päivät. Nyt mennään vain eteenpäin. On olo, että voisin kävellä häkeltymättä lasioven läpi!

Pidän tästä tunteesta ja pidän tästä kiinni! Jos minä pystyn, sinäkin pystyt! I mean it!

tTM niin kevyenä että lentää kohta!

Uni paras lääke on

Joo. Kyllä se nukkumalla meni ohi. Surkeus. Univelkaa vielä jäi. Ei puhuta nyt Kreikan valtiovelan suuruisista määristä, mutta ei paljon pienemmistäkään.

Olen ihminen, joka kaipaisi unta vähintään 8 tuntia yössä. Arkisin nukun noin 6 tuntia, viikonloppuna sitten kirin pidempiä unia, mikäli suinkin mahdollista. Minun ei olisi mikään pakko valvoa joka ilta niin myöhään, mutta tekemistä vain on niin paljon. Eikä mitään hyvä-äiti-vaimo-tyyppisiä kodinhoidollisia tehtäviä vaan ihan omia puuhailuja.

Oma aika kun alkaa tuossa iltayhdeksän - kymmenen maissa (jos on käynyt treenaamassa ja siihen on mennyt tunti tai kaksi illasta :)) niin väkisinkin valvominen venähtää puolille öin ja kello herättää joka aamu kuuden pintaan. Joka aamu ei jaksa naureskellen nousta sängystä...

Olen tässä jo parin viikon ajan koko ajan laittanut sarastusvaloa suuremmalle teholle... Kohta on nupit kaakossa ja aamuherätykset ei juuri ole parantuneet. Voisiko olla kyse siitä, että nukun liian vähän!!! Vaikka sarastusvalo on mielestäni maailman paras tapa herätä niin eihän se unentarvetta millään tavalla poista.

Unen määrällä ja laadulla on valtava merkitys ihmiselle. Väsyneenä ei toimi muisti, ei toimi kontrolli ja kaikkeen tulee etsittyä helppoa ratkaisua. On helppo ymmärtää, miksi riittävä uni on tarpeen myös painonhallinassa. Varmasti on ihan kaikki päätä myöden tukossa, jos ei lepää.

Onneksi viikonloppu lähestyy, mikä monelle tarkoittaa mahdollisuutta levähtää arjen rasituksista ja nukkua vaikkapa päiväunet! Mikä ihana ajatus. Voisi ottaa vaikka viikonlopun ohjelmaan!

Hetken henkinen marraskuu

Eilen vähän salitreeniä. Tänään vähän vesijuoksua. Tai no tänään tunti vesijuoksua - ei kai se niin kauhean vähän ole. Tähän olen tyytyväinen. Samoin painonkehitykseen. Tähänkin päivään mahtui useampi hassunhauska tai muuten hyvä hetki, kohtaaminen ja ihminen.

Ajoittain aamuisin huono puoli aristaa. Lihakset pakarasta takareiteen kiristää. Kylkeä kääntäessä tuntuu. Helpottaa heti, kun lähtee liikkeelle. En jaksa huolestua. Venyttelen. Tiedän, että hierojani osaa auttaa, jos liiaksi alkaa vaivata. Niin niin. Pitäisi hoitaa silloin kun on vielä melko hyvin. Vahinkojen korjaaminen on paljon kalliimpaa.

Tylsää kuulla ankeita terveysuutisia sieltä ja täältä. Pienempiä ja isompia. Toivon tsemppiä. Toivon, että olisin toivomisessani pontevampi. Väsyttää.

Päivät ovat ihan hyviä. Elämä maistuu hyvälle. Töitä voisi olla vähemmän (ei totisesti ole vähenemään päin). Vapaa-aikaa ja helppoa elämää enemmän - kiitos. Tai jos ei helppoa ainakin ihan tavallista arkea. Nykyään toivon kaikkein eniten sitä. Arki on ystävä.

Päivät ovat olleet kauniita. Ei edes tunnu ankealta syksyltä, kun aurinko on paistanut harva se päivä. Eilenkin oli oikea syyskuinen sää. Henkisesti ainakin hetkittäin on ollut marraskuu jo syyskuun alkupuolelta asti. En ole masentunut. Hetkittäin ikävissäni. Surullinen.

Tämä on ollut huono vuosi, vaikka paljon on tapahtunut hyviä asioitakin. Onnellisia hetkiä ja mukavaa eloa vaikka kuinka paljon. Ja sitten niitä halvaannuttavan huonoja. Niitä jolloin joko fyysisesti tai henkisesti on ollut seinä vastassa. Tapahtumia, joita ilman olisi selvinnyt.

Väsyneenä vastoinkäymiset kasvaa, vaikka olisivat olleet alun alkaenkin aivan liian suuria. Kohta sataa lumen. Maa jäätyy. Tänä syksynä se tuntuu pahalta.

Onpas TM ilta-aikaan ankea. Menen nukkumaan ja katson heräänkö yhtään energisempänä ja kiinnostavampana...

Aamujuoksu

Kävin aamutuimaan juoksemassa metsässä. Voi onnea! Valo lisääntyy puiden välissä. Pehmeä juoksualusta hellii liikkumista. Muistuu mieleen lapsuuden rapakoiden läpi juoksemista seuraava nautinto! Se on hauskaa!

Kovin vähissä vaatteissa ei enää metsään ole asiaa (toisin kuin inspiraatiokuvan tyyppi), mutta enpä tuota vähissä vaatteissa välittäisi juosta muutenkaan. Onhan se jo ihan ympäristötekokin. Meikäläisen pitää vaatteet päällä...

Tosin en metsäjuoksullani keneenkään törmännyt, jota hyllyvä menoni olisi järkyttänyt! Onnellisena typerä hymy naamalla jolkottelin metsässä ja Terrieripoika singahteli sinne tänne kanervikossa. Juoksurauhamme oli rikkumaton :)

On ollut uskomaton marraskuu. Tänäänkin aurinko paistaa ja tuntuu ihan syyskuulta - korkeintaan. Pelottaa, että esimerkiksi joulu pääsee yllättämään, koska ei vaan yksinkertaisesti osaa asennoitua oikeaan kohtaan vuotta, kun ei ole pimeetä eikä ankeeta. Aurinkoisen päivän jälkeen voi leikkiä, että yö alkaa tossa kohta neljän pintaan, kun pimenee. Ei tunnu missään.

Tänään olen onnellinen siitä, että jalkani/selkäni kestää juoksua. Mistään (juuri mistään) ei tule niin hyvä olo kuin mäkispurteista metsässä! Ai niin ja vaatteista vielä. Niitä oli kuitenkin liikaa. Tuli tosi kuuma!

tTM

Aluevaltaus

Tätä ei usko kyllä kukaan! En meinaa uskoa itsekään! Tein tänään jotain, mihin en tiennyt kykeneväni! Kävin pilates-tunnilla.

Ensinnäkin: hei, pilates! Tylsää, tehdään hämärässä, ei tuu verenmaku suuhun. Jep. Kaikki ennakko-odotukset piti paikkansa - paitsi tylsää! Hämärässä oltiin. Veri ei maistunut suussa ja ah! Että oli ihanaa. Tältä nimenomaiselta tunnilta lähdin levollisena kuin joogasta ikään. Ihanuutta!

Toiseksi: tämä oli sikälikin merkittävä virstan pylväs, että tämä oli ensimmäinen ohjattu ryhmäliikuntatunti, jolle osallistuin selkäonnettomuuden jälkeen!!! En ole uskaltanut. Olen ajatellut, että mikäli lopullinen halvaantuminen iskee minuun liikunnan takia niin on hirvittävän kiusallista, mikäli kyseessä on ryhmäliikuntatunti. Paljon paljon vähemmän noloa on siis lyyhistyä yksinäiselle lenkkipolulle... No niin. Kirjoitettuna se ei näytä niin loogiselta kuin se ajateltuna tuntui...

No joka tapauksessa tunnen itseni sankariksi ja ainakin tällä hetkellä pidän ajatuksesta, että minulla olisi viikossa yksi vakituinen pilates-tunti. Rankan työviikon jälkeen tuntui ihanalta laskeutua rentouttavan tehokkaan pilateksen kautta viikonloppuun...

Ja kolmanneksi: Ah! Pilates ja minä. Alan melko hyvin hallita ne syvien vatsa/corelihasten liikkeet, jotka fysioterapeutti on antanut minulle kotiläksyksi ja nyt uusia haasteita lempeään tahtiin! Ihan mahtavaa. Tunnen, että olen käyttänyt uusia lihaksia. Ajatelkaas, jos oikeasti core vahvistuisi ja selkäongelmat ihan oikeasti jäisi taa... Sepä vasta olisi onnea.

Tämä kortti on pakko katsoa!

tTM pilateksen uusi ystävä

Tänään

Tasapainoharjoittelua

Painon kehitykseni on ollut suotuisaa. Olen kiitollinen, koska olen voinut hyvin, jaksanut treenata ja tulosta syntyy. Kaikkein suurin voitto itselleni on ollut makeannälkä, joka on loistanut poissaolollaan. Ihan mahtavaa! Minä sokeririippuvaisten kruunaamaton kuningatar olen ollut levollinen ja täysin tyytyväinen nyt reilut kaksi viikkoa ilman sokeria. Ennen kuulumatonta. En ole edes harkinnut ostavani. Katson tyynesti kassalla olevia herkkuja kahvia jonottaessani. Ihan kuin aivoissani olisi tapahtunut jotain, minkä jälkeen en tunnista parasta ystävääni. Ha! Pöyristyttävintä tässä on, että en koe luopuvani mistään! WHAAAT!??? Ei ole minua. Vai onko?

Varovaisesti voidaan puhua mielenrauhasta, jonkinlaisesta tasapainosta.

Mutta kun tämä ällistyttävä asia ei lopu tähän!! Lisäksi olen yllättänyt itseni ja läheiseni liikunnan suhteen! Olen liikkunut monipuolisesti WoW! Siis muutakin kuin repivää ja rankkaa. Siis olen juossut toki, mutta vain välillä. Olen pitänyt välipäiviä (tästä kyllä saa kiittää osin muuta kiireistä elämääni), venytellyt ja tehnyt palauttavia treenejä. Voitteko kuvitella!

Katsotaan miten tämä leikki jatkuu :)

tTM onnellisena

Kenen on vastuu?

Syystä tahi toisesta seuraan tiiviisti yleistä terveyskeskustelua kaikilla areenoilla, joille satun eksymään. Vaikka runsaasti aikaa myös täällä blogimaailmassa viettävänä tiedän hyvin, että ihmiset kyllä tiedostavat varsin hyvin, missä vika piilee, kun on kertynyt ylipainoa tai muita elämäntapojen aiheuttamia ei-niin-toivottuja-seurauksia, mistä on pahimmillaan seurannut terveysvaikutuksia kuten vaikkapa kulumia, liikuntaelinten sairauksia, sydän- ja verisuonisairauksia, jne.

Mutta yllättävän usein törmää myös monenlaisiin selityksiin siitä, miten tähän on tultu ja se-ja-se taho on jättänyt leiviskänsä hoitamatta, kun tässä ollaan. Ne, joilla tilanne on parempi, ovat yksinkertaisesti parempi osaisia ja heille on jokin taho (tai jopa kohtalo) antanut jotain (paremmat kortit), millä hoikkana (lue: terveenä) pysyminen on vaan helpompaa.

Kukaan normaalipainoisista/hoikista ystävistäni ei syö holtittomasti, ei ole harrastamatta jonkinasteista (edes hyöty-) liikuntaa! Kyllä he herkuttelevat ja kyllä syövät myös epäterveellisesti, mutta kuitenkin kohtuudella ja harvoin. Tämä vaan on taivaan tosi. Näin ainakin minun kaveripiirissäni.

Itse tykkään kovasti tästä viime aikaisesta (ainakin minun näkemykseni perusteella kovasti viime aikoina vahvistuneesta) ajattelusta useiden sairauksien ehkäisyssä: Vastuutetaan ihmistä itseään tekemään oikeita valintoja. Tietoa pitää olla kaiken kansan saatavilla, mutta päätöksenhän tekee loppujen lopuksi jokainen meistä itse. Siinä ei paljon kukkatätien saarnat auta!

Minä en syytä ketään muuta kuin itseäni siitä missä tänään olen. Toki voin syyttää kotikotini ruokailutottumuksia (jotka olivat itse asiassa todella terveelliset näin jälkikäteen ajatellen - koti- ja lähiruokaa aina, paljon vihanneksia) ja tapaa palkita herkuilla, mutta se olisi suhteellisen lyhytnäköistä, koska muutin omilleni painoindeksini ollessa normaalipainon alarajoilla... Eli kyllä olen ihan itse lihani kerännyt.

Mutta hienoa tässä on, että se jolla on vastuuta, sillä on myös valtaa! Valta tehdä itseään koskevia valintoja. Esimerkin mainitakseni.

tTM vastuuntuntoisena

Oman aikansa vaalija

Voi tavaton, kun on olevinaan taas kiire!

Joo kyllä olen tehnyt oikeasti pitkiä päiviä töissä ja arki-illoillekin on ollut extra-ohjelmaa, jolta en ole voinut välttyä olematta huono äiti, ystävä, puoliso, kumitäti, tms. Ainakaan ensimmäisen vaihtoehdon ollessa kyseessä, ei ole varaa ottaa yhtään riskiä! Niin monta kertaa on tänäkin syksynä osuttu ohi-sektorille äitiyden suuressa visassa/kisassa. Sekin olis ihan kokopäiväduuni, jos sen haluais hyvin tehdä... (huomatkaa näin perfektionisti puhuu).

Ja vaikka tämänkin ongelman tiedostan, niin omastani en luovu silti. No en kai, kun kukaan ei edes valita (vain pieni ääni pääni sisällä). Käytän huoletta salilla pari tuntia. Onhan lapsilla isäkin. Ja välillä kieltämättä tuntuu, että pidän itse itseäni tärkeämpänä heille kuin he pitävät. Että hyvin pärjäävät hetken niin, ettei joku hengitä niskaan... Hmm. Uskomatonta!

Sitä paitsi tarvitsen viikottaisen annokseni liikuntaa. Olen valmis luopumaan siitä jonakin päivänä, mutta sitten on tultava korvaava kerta tai oloni alkaa muuttua tukalaksi. Tiukat aikataulut kiristävä korvien väliä ja siihen ei auta muu kuin liikunta. Juostessa sitä on aikalailla vapaa! Eihän siinä vauhdissa kalenteri mukana pysy. Ilmankos tykkään juoksemisesta.

"Mikäli tuleva päivä ei ollut hänen vapaasti käytettävissään, hän tunsi olonsa kurjaksi."

- Hermann Hesse: Kolme kertomusta Knulpin elämästä -

Hoh hoijaa! Välillä hänkin tuntee olonsa kurjaksi samasta syystä, täytyy myöntää.

tTM

Koeihminen

Reilu viikko takana - tätä (oiko)tietä, jota nyt vaan päätin kokeilla. En tiedä, miksi tätä pitäisi kutsua. Siis en syö perunaa, viljatuotteita, pastaa (joo on viljatuote) enkä riisiä (niin taitaahan se viljaa olla sekin...) - siis jonkinlaisesta VHH toiminnasta lienee kyse. Mutta en myöskään punnitse porkkanaa tai maissia jos niitä eteeni sattuu ja syön hedelmiä - en kavahda edes banaania. Myös maitotuotteita käytän surutta.

Päädyin tähän ihmiskokeeseen, koska olin niin kyllästynyt siihen henkiseen jumitukseen, joka projektiani oli kohdannut. Ja huomatkaa historiallinen hetki: tämä jumi oli minun korvieni välissä - tähän ei vaikuttanut mikään ulkopuolinen asia. Kyllä, tähän syksyyn on mahtunut paitsi ihan hyvää elämää niin myös elämääni perinjuurin järkyttänyt suru, joka ei meinannut hellittää millään. Mutta siltikin! Tämä jumi on pidempää perua ja tästä ei nyt voi kyllä syyttää ympäristötekijöitä.

Edelleen haluan korostaa, että en suosittele kenellekään yhtään mitään. Eikä minulla ole syvempää käsitystä diettini tervellisyydestä. Lisäksi ymmärrän, että mikäli en saa tästä muotoiltua minulle pysyvämpää tapaa elää, paluu hiilareiden pariin voi olla tuhoisa. Mahdollisen tulevan siirtymän tulee olla hallittu ja hillitty. Olen varautunut siihen.

Se on kuitenkin pakko sanoa, että vointi on hyvä. En varmaankaan ole mitenkään pro-VHH tai ainakaan päätä ei särje eikä vatsakaan valita. Paino joka tapauksessa liikkuu tavoitteen suuntaan. Tämä ihmiskoe jatkuu ainakin toistaiseksi.

Mutta se mitä on ihan pakko vähän tuulettaa on sellainen käsittämätön asia, että mun (iäisyys kumppanini) sokerin himo on tiessään. Ei mitään. Ihan täysi hiljaisuus suunnalta, jolta olen tottunut kuulemaan ihan koko ajan ainakin vähän kitinää! Täysin uskomatonta. Tänäänkin istuin bussissa ja hymyilin itsekseni: minulla oli nälkä kotimatkalla, mutta kertaakaan en ajatellut, että nappaan suklaapatukan pahimpaan hätään ärrän ohi kulkiessani! En toki moista olen aktiivisesti harrastanut ennen tätätkään, mutta en edes ajatellut! Kuvitelkaa!

tTM

Maanantaimotivaatiota

Maanantai on hyvä päivä moneen tarkoitukseen. Vaikka aloittamiseen. Tavoite on selvä ja sitä kohti mennään.

Jillian on yksi ehdottomia motivaation lähteitäni. Tämä, mitä joku voisi pitää ahdistavana, on minulle kannustushuutoja :) Hyvällä tavalla. Totuus huumorilla (huudolla) höystettynä.

Haluanko muutoksen? Jonkin on siis muututtava! Jokaisen motivaatio on henkilökohtainen. Sinä itse tiedät, mikä sinua motivoi. Miten pääset juonen päästä taas kiinni, kun tuntuu, että langan päät katoavat käsistäsi.

Huomenna täynnä hyvä viikko, jolloin elämä on ollut hallinnassa ja selkeää. Katselen kaunista. Kauniita vaatteita, kauniita ihmisiä. Motivaatio on juuri nyt kanssani kaikkialla! Onnellinen tilanne. Pidän tämän!

Aurinkoista viikon alkua!

tTM

positiivista energiaa

Tänään pienoista takapakkia painossa. (kyllä hyppään joka aamu siellä vaa'alla) Ensimmäinen fiilis oli lapsellinen "en ala"-reaktio, kunnes hitaammin heräävä Järki ehti väliin.

Ymmärrän, että tuo muutaman päivän hervoton nesteen poistuminen ja vaakanumeroiden pieneneminen ei voi jatkua loputtomasti (miksi ei muka?!), mutta silti numero-orientoitunut mieleni murjotti heti. Tämän aamun 400 g nousu tarkoittaa kuitenkin pitkässä juoksussa lähes 1,5 kg pudotusta alle viikossa, joka on ihan mieletöntä jo sinällään (vielä ei mennä siihen, mitä minusta on vähentynyt).

Eilen kuntosalilla pitkä treeni (tänään kipeät lihakset), koiralenkki ja yleinen aktiivisuus aiheutti nälkäisemmän päivän, joka näkyy tänä aamuna vaa'assa. Ei se mitään. Järki sai onneksi yliotteen tilanteesta. Tänään mennään syömisten suhteen tarkemmin kuin eilen (mitä siitä - eilen oli sunnuntai kaikkien viikonpäivien kruunaamaton kuningatar) ja huomiselle odotellaan siis hyvää viikkotulosta, jonka jälkeen lähdetään tavoittelemaan kuutosen alitusta <3

Love, peace and understanding!

tTM

Selästä asiaa

Kävin loistavalla fysioterapeutillani "lopputarkastuksessa". Arvio ei enää ollut yhtä hyytävä kuin aloitushetkellä, mikä positiivisena asiana mainittakoon. Coren hallinta oli kehittynyt ja lihasvoima aluella parantunut. Ihan hyvä. Lihaksistossa oli jumeja, jotka eivät olleet yllätyksiä paitsi etureisien ilmiselvä kireys tuli vähän puun takaa.

Kävely niin varpailla kuin kantapäilläkin onnistuu pieniä matkoja ihan mallikelpoisesti. Tunnoton alue alkaa säären ulkosyrjältä noin puolesta välistä, kiertää jalkaterän yli ja päättyy iso- ja kakkosvarpaaseen (en vieläkään tiedä, mikä sen varpaan nimi virallisesti on.... ja ne, jotka ovat hermoihin tutustuneet tietävät nyt, että välilevytyrä oli/on minulla L5-välissä).

Selän alkuräjähdyksestä on nyt noin kahdeksan kuukautta ja sitten kun vuosi on kulunut niin ollaan arvioiden mukaan siinä tilanteessa, ettei muutosta enää tapahdu. Eli tässä on nyt nelisen kuukautta tunnolla aikaa tulla takaisin oikeaan jalkaterääni. Varpaissa on ajoittain ollut kipuilua, jota fysioterapeutti päätti pitää hyvänä merkkinä.

Kuntoutuminen on kohdallani kuulemma ollut niin ilmiömäistä, että toivoa pienestä tunnon palailusta on, mutta jalka ei kuitenkaan tule tulemaan ennalleen koskaan. No en sitä ole pitkään aikaan enää tosissani odottanutkaan.

Fysioterapeuttini on todella taitava työssään. Hän on koko ajan tiennyt mistä puhutaan. Osannut vastata jokaiseen kysymykseeni (ensimmäinen terveydenhuollon edustaja tässä selkäruljanssissa). Lisäksi hän osasi antaa yksinkertaiset ohjeet selän kuntouttamiseen ja coren vahvistamiseen - niin yksinkertaiset, että tulosta tuli kuukaudessa.

Fysioterapeutin mukaan kuntoutumiseni suurin salaisuus on siinä, etten ole suostunut pysähtymään missään vaiheessa. NO NI!! Minähän arvasin, että joskus vielä elämässä yltiö jääräpäisestä luonteesta on apua! Minä tiesin tämän. Onneksi kohdalleni osui vaiva, jota tämä lähestyminen hoiti - olisihan voinut käydä niinkin, että liikkeellä pysyminen päinvastoin olisi pahentanut vaivaa...

Fysioterapeuttini mukaan moni jää kivun vangiksi eikä siis pääse toipumisen alkuun. Voi, pystyn kuvittelemaan sen ihan hyvin. Kyllä minäkin olin kauhun lamaannuttama alkuun, mutta kipua enemmän minä pelkään paikallaan olemista, joten minä vaan vääntäydyin liikkeelle ja pysyin liikkeellä, vaikka pelotti ja rollaattorimummot pyyhki ohi lenkillä.

Onneksi nuo asiat ovat enää muisto. Tälläkin viikolla on tullut oltua salilla, juostua juoksulenkkiä, tehtyä kahvakuulaa (kyllä, varovasti ja tekniikkaan keskittyen), venyteltyä ja coren hallintaliikkeitä tahkottua. Eteenpäin mennään. Mummo lumessa ja sillee!

tTM

Tuloksia

Olen tässä jo jonkin aikaa voihkinut, että tällä sapluunalla ei mitään tapahdu. No ei kai.

Jos ei muuta mitään, mikään ei muutu!

Niinpä sitten päätin tehdä rankan vedon ja ylittää sen rajan, jonka ylitystä olen välttänyt vuosikaudet. Tein radikaalin muutoksen ja yhdenlaisen tuloksen voi lukea blogin oikeasta reunasta, painon kehitystaulukosta. Olen vähän äimistynyt ja jkv skeptinen vaakamme toimivuuden suhteen, mutta sama tunne välittyy myös vaatteista. Ei kiristä enää niin kuin muutama päivä sitten. Vyö solahtaa viimeiseen reikään niin kuin ei muualla olisi koskaan ollutkaan.

Hiljaiseksi vetää.




Omituisinta on se, että en ole ollut nälkäinen missään vaiheessa. Siis tietysti ennen ruokailua jonkinlainen nälän tunne hiipii sisuskaluihin, mutta minulla ennen vanhaan nälkä saattoi hyvinkin kalvaa tunnin ennen lounasaikaa.

Kai kyse on jonkinlaisesta omanlaisesta karppaamisesta - no VHH:sta joka tapauksessa. Lopetin leivän - jonka jälkeen myös hinku sokeriin katosi. Niin katosi myös vatsan alueen turvotuskin ja se pönöttävä olo, joka keskivartalooni usein varsinkin illasta hiipi. (Ennestään ruokavaliostani poistettua siis oli peruna, pasta ja riisi).

En suosittele yhtään mitään yhtään kenellekään. Tämän kokeilun pitkäaikaisvaikutuksista emme todellakaan tiedä mitään! Nyt on ihan ok olo. Hyvin jaksoin tunnin lenkin illalla hölkötellä (ohuesti ottaa päähän se, että olen koirankin kanssa juostessa sen verran nössö, että en uskalla mennä purtsalle tai valaisemattomalle rantalenkille juoksemaan, mikä tarkoittaisi pehmeää alustaa vaan juoksen asfaltilla, kun on valoa ja muita ihmisiä siellä...) eilen illalla. Yhtenä hyvinvoinnnin mittarina pidänkin sitä, että jaksan hyvin treenata. Ainakin tähän asti olen jaksanut ihan normaalisti.

Vaikka taas hysteerinen reaktioni lähti vaa'an lukemista, kuitenkin kaikkein eniten haluaisin olla vahva ja toimiva! Mutta jokainen pudotettu gramma on vähemmän mukana raahattavaa juoksulenkillä ja siitä iloitsen! Voi miten ihanaa kohta on juosta, kun olo on keventynyt vielä pari kiloa! <3

tTM joka jännittyneenä odottaa, millaisia tuloksia on edessäpäin...

Lisää kasviksia

Kävin eilen taas hyvin avartavan keskustelun sisareni kanssa. Puhuimme tavoitteesta ja tästä hetkestä.

Siitähän on kohta puolitoista vuotta aikaa, kun kerroin teille leiristä, jolla "ruoka oli huonontunut edellisvuodesta"... Siis oikeasti kyse oli siitä, että minä olin herännyt siihen, mitä minulle sopiva hyvä ruoka on. En siis syttynyt perunasta, kastikkeesta ja salaatin virkaa toimittaneesta suolakurkusta. Oli tapahtunut jotain.

Teen työtä, jossa koko ajan asetetaan tavoitteita, arvioidaan etenemistä, suunnataan uudelleen, muokataan tavoitteita ja edetään taas. Paikalleen ei jäädä hetkeksikään pönöttämään. Painonhallintaprojektissa mulla on ollut suunnilleen kahdeksan (tai kolme tai sata...) vuotta ensimmäisenä, päällimmäisenä tavoitteena, että lisätään kasviksia...

Ja taas on Tukeva Tyttö turvassa.

Taivaan tosi nimittäin on, että syön kevyesti sen puoli kiloa kasviksia päivässä ja useimpina päivinä enemmän. Siihen ei tarvitse panostaa yhtään! Ongelma on ihan toisaalla. Jossain vaiheessa tavoitteena oli lisätä vedenjuontia... Vettä ja vihreää teetä kiskon päivän aikana niin, että vessasta saranat kuluu kohta kokonaan puhki. Ei ole tarvetta tehdä sillekään asialle yhtään mitään!

Ongelmat ovat aivan muualla ja vanhojen jo saavutettujen tavoitteiden taakse on helppo piiloutua! On aika kiinnittää huomio todellisiin ongelmiin ja jättää kasvis-raukat rauhaan! Uusi tavoitteeni kasvisten suhteen on, että syön niitä niin kuin tällä hetkellä muutenkin. Sen sijaan suhteeni sokeriin ja muutenkin hiilareihin on se, jota nyt työstetään ihan sama mitä professori Matti Uusitupa siihen sanoo.

tTM

Totuus

En halua kirjoittaa tänne totuutta. En halua. Haluan sulkea silmäni siltä tosiasialta, että olen jälleen epäonnistunut. Että minulla ei ollut tarvittavaa luonteen lujuutta. En tavoitellut päämäärääni tarpeeksi lujasti. Halusin jotain muuta enemmän kuin päämäärääni. Siinä hetkessä. Enkä osannut katsoa tulevaan.

Se oli niin lähellä ja kuitenkaan en ollut siellä päinkään.

Olen lomaillut todellisuudesta tehokkaasti. Ajattelin, että jos en mene vaa'alle, totuus ei saavuta minua. Saavutti se. Peilistä on totuus tuijottanut tiukasti silmiini jo jonkin aikaa. En vain ole halunnut nähdä sitä. Koska tiesin sen, en mennyt vaakaan.

Vaatteet ovat käyneet napakoiksi (lue: kiristää!) ja huomaan, että ne kaapin perälle siirretyt "reilun kokoiset" ovat oikeastaan ihan miellyttävän kokoisia. Viimeinen repsahdus on tapahtunut ihan lähiaikoina, mutta kyllä tämä alamäki on ollut jo pitkään menossa. Laskeskelin, että uuden työpaikan myötä kiloja on kertynyt... mitä? Neljä?

Pikaisesti alan mielessäni listata syitä! Omien tekojeni ulkopuolelta. Niitä asioita, joita elämä on eteeni tuonut hyviä ja huonoja. Mutta eikö tästä juuri painonhallinnassa ole kyse? Että sinä pystyt siihen, tapahtui elämässä mitä tahansa! Kai nyt kuka tahansa pystyy siihen hyvänä päivänä!

En sano, että tässä on kyse elämän tärkeimmästä asiasta! Ei ole. Mutta asiasta, jolla on suuri merkitys minulle. Hiljalleen olen liukumassa ihan samaan kuin ennenkin. Montako kertaa olen käynyt ottamassa vauhtia näistä luvuista???

Nousin tänä aamuna vihdoin vaakaan. 62,4 kg vastasi vaakani. Nämä eivät ole vain numeroita. En ole tärkeämpi kuin nämä numerot. Tänä aamuna nämä numerot määrittivät minua. Jos ei ottaisi niin paljon päähän, masentuisin. Tänään olen vain nuo numerot. Ehkä huomenna jo jotain muutakin. Tänään olen numeroiden lisäksi myös vihainen. Itselleni.

Liitin tähän armollisen kuvan. Oloni ei ole armollinen.

Kun ensimmäisen kerran tulin näihin lukuihin suuremmasta luvusta, olin onnesta soikeana. Nyt verisuonet pullistuvat päästä ilman ponnistelua! Tukeva tyttö on jälleen lähtökuopissa. Kehon hyvänolonpaino - my ass!!! Laiskan ja löysän ihmisen paino!

Taas mennään. Sylettää!

Karppaamiseen jää koukkuun

...on media toitottanut viime päivinä liittyen uutisointiin henkilöistä, jotka on todettu hoikistuneen huomattavasti/huolestuttavasti viime aikoina. Sitten uutisointiin on liitetty kuvia esimerkiksi kahden vuoden ajalta, että kuinka on muuttunut/laihtunut kyseinen henkilö.

Omasta tilastani voin kertoa, että ei ole huolestuttavaa eikä myöskään huomattavaa laihtumista tapahtunut viime aikoina. Itse olen pannut merkille (ja pelkäänpä että muutkin), että monenlaiset muutokset elämässä viimeisen puolen vuoden aikana, ovat selkeästi tuoneet minulle painoa lisää... Ei hyvä.

Taas on huono olla omassa kehossa. Itsekritiikki on huipussaan ja peilin edessä on tuskaa pyörähtää. Minun "normaali syömiseni" ei ole vastaus päässäni risteileviin kysymyksiin (miksi näytän tältä, enkö saa ikinä tätä painoa alas, mihin se säännöllinen liikunta taas jäi...), joten kokeillaan sitten muuta.

Tarkennan (sadatta kertaa) ruokailua sinne kuuluisan karppaamisen suuntaan. Viljatuotteiden rajoittamisella olen saanut tuloksia ennenkin aikaan (perunaa en ole pariin vuoteen syönyt juuri ollenkaan). Nyt ei ole enää montaa kiloa jäljellä niin olo olisi kevyempi ja vointi muutenkin parempi. Luonto on kaunis, vaikka säät ovatkin syksyisen oikukkaat, joten iltasella (kun työvelvoitteet on hoidettu) lenkkarit jalkaan ja kiloja rantalenkin varrelle jättämään!

Nähdään lenkillä!

tTM