Mikä pössis?

Täällä oikein hyvä!

Voiko olla ihan tyytyväinen elämäänsä, vaikkei olekaan saavuttanut läheskaan kaikkea, mitä etukäteen suunnitteli. No, minä olen ainakin. 

Olen kovasti pohtinut omaa olemistani ja sitä, että osa teistäkin on itsensä hyväksymällä päässyt itse asiassa paljon parempiin tuloksiin tai ainakin ylittänyt jonkin maagisena pitämänsä rajan kuin tiukalla dieetillä, kovalla itsekurilla ja rangaistusmenttaliteetillä (jotka perinteisesti ovat näitä minun menetelmiäni). Minä puhun kyllä itseni hyväksymisestä suureen ääneen, mutta eihän se totta arjessa ole. 

Stressin täyteisen kevään tuomat kilot alkaa olla karistettu, mutta vielä on nipistämistä tavoitteeseeni. Ei se mitään. Sinne mennään kuitenkin. Pyrin pysymään liikkeellä ja olemaan rankaisematta itseäni älyttömistä asioista (tai yhtään mistään!). Pyrin pitämään järjen mukana ja mikäli herkuttelen, palaan takaisin arkeen mahdollisimman pian. Helppoa, eikö totta? No välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa.

Pyrin nyt oikeasti siihen oman kehon hyväksymiseen ja turhan kriittisyyden taakse jättämiseen. Olen jo pitkään ollut ylpeä siitä, mihin kaikkeen nykyään pystyn, mutta nyt keskityn ulkonäossä sallivampaan suhtautumiseen virheiden kauhistelun etsimisen sijaan.

Minulla on tapana käydä uimassa Yrjönkadun uimahallissa, mikäli se sopivasti reitilleni ja aikatauluihini sopii. Monen sattuman summana minulla on nykyisessä perheen menojen aikataulu-paletissa pari tuntia luppoaikaa Helsingin keskustassa kerran viikossa. Naisten vuoron aikaan.

Yrjönkadun uimahallihan on siis kuuluisa paitsi todella kauniista arkkitehtuuristaan ja vanhasta ulkonäöstään (pukukaapit kiertävät uima-altaan reunoja...) myös siitä, että siellä on saanut rueta käyttämään uimapukuja 2001, mutta edelleenkään se ei ole pakollista (siksi siis omat vuorot naisille ja miehille).

Suosittelen lämpimästi kaikille tuota hyväntuulista, kaunista, pientä uimahallia! Usein siellä näkee samoja kasvoja viikosta toiseen. Juttelin erään kerran yhden rouvan kanssa, joka kertoi käyneensä uimahallissa säännöllisesti 60-luvulta saakka. Valtaosa ihmisistä ui alasti, osa pelkissä alaosissa ja loput uimapuvuissa. Mutta se mikä minua viehättää Yrjönkadulla on se, että siellä on kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia (nyt tippaakaan liioittelematta) naisia ilkosillaan sulassa sovussa ja mikä tärkeintä: sovussa itsensä kanssa! Se on kuin aikahyppy jonnekin menneisyyteen koko paikka. Ihmiset tuntuvat tulevan sinne kaveri- ja työporukoissa tai ainakin siellä tuttuja tuntuu olevan useammalla.

Minusta ei naturistia saisi millään ilveellä enkä halua nudistirannallekaan, mutta tuo pieni uimahalli on jotenkin ikiaikaista suomalaista saunakulttuuria parhaimmillaan. Siellä on yksi kymmenistä ja se, minkä verran mun mahani pömpöttää, on jokseenkin samantekevää! Siis suosittelen!

Loppuun rohkaisun sana!

Toivottavasti aurinko pilkahtaa syyssateiden lomassa! Lenkkisäät on ihanan raikkaat! Nyt on hyvä ja voimallinen olo - syksy
tTM 

Vesi vanhin voitehista

Viikko sitten juostun hitaan kympin ja selkäsärkyisen yön jälkeen, otin käyttöön ne kaksi asiaa, joilla olen selän aikaisemminkin kuntouttanut venyttely ja vesijuoksu. Koska mulla tahtoo joskus (välillä) mennä jotkin asiat yli niin kävin tällä viikolla vesijuoksemassa kolme kertaa ja tavoitteena on mennä tänäänkin. 

Vesijuoksusta en muuta tiedä kuin että pitkästä aikaa se oli ihan kivaa ja tehokkaaltakin tuntui. Venyttely nyt ainakin teki ihan varmasti hyvää.

Joka tapauksessa.

Jätin varmuuden vuoksi väliin maanataille sovitun juoksulenkin. Keskiviikkona juoksin jo perinteeksi muodostuneen mäkitreenin (reippaaseen tahtiin ja koko matkan mäkineen kaikkineen). Lauantaina meni kirittäjän ansiosta 10 ennätysaikaan ja tajusin juuri, että pystyn juoksemaan sen tuntiin - ainakin ihan juuri kohta! Oikeastaan varmaan nyt. Venyttelyä selkä kaipaa, mutta on ihan ok kuitenkin jo. 

Vesi on ihana elementti ja armollinen. Se kannattelee vaikka tuhdimpaakin kehoa ja saa olon tuntumaan kiinteältä. Uinnin jälkeen olo on tehneen oloinen, vaikkei samalla tavalla paita olekaan märkä kuin lenkin jälkeen. Mulla ei ikinä ole ollut ongelma löytää jonkin rajoituksen viemän urheilulajin tilalle uutta - niitähän riittää. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten kapinoisi sitä vastaan, jos jostakin rakkaasta lajista (juoksusta) joutuisi luopumaan! Onneksi ei ainakaan vielä. Onneksi ei juuri nyt.

Tänään vielä vesijuoksua ja pyrin nyt siihen, että juoksen korkeintaan kolme kertaa viikossa. Enempään ei tämä selkä tässä vaiheessa pysty. Onneksi on niin paljon muutakin. Lenkeistäkin nauttii valtavasti, kun ei saa "makeaa mahantäydeltä". (tätä en hurjimmissakaan kuvitelmissani muutama vuosi sitten olisi voinut uskoa sanovani!!!)

Vaihtoehtojen huumaamana ja onnellisena siitä, että voi liikkua!

tTM

Venyy onnen varjossa

Juoksuonni täytti mieleni lauantaina. Miten helppoa ja hauskaa juoksu olikaan! Aikaa toki meni (enemmän kuin seuraavilla kerroilla), mutta tunne oli upea. 

Seuraavana yönä heräsin kolme kertaa siihen, että kääntyessä selkää vihlaisi kuin pahimpina aikoina... Mitä hittoa? En ole tilannut! En todella ole. 

Seuraavana aamuna nousin sängystä kuin vuosi sitten ja varovasti venytellen sain selän auki päivän aikana. Ihan käsittämätöntä. Olihan nyt esimerkiksi juoksukoulutreenit paljon rankempia kuin tuo hyväntuulinen jolkottelu. Ehkä se oli selkäni mielestä niin puuduttavan tylsää, ettei se yksinkertaisesti jaksanut.

Venyttelin ja kävelin koko viikonlopun. Sen jälkeen googlasin työpaikkani vieressä olevan uimahallin ja se aukesi juuri kreivin aikaan kesätauoltaan, joten pääsin maanantaina vesijuoksemaan (ja tiistaina myös). Vesijuoksullahan minä selän puolitoista vuotta sitten kuntoutin. Sillä kai se kuntoutuu nytkin. Tai mitä kai? Tottakai kuntoutuu. Ja miten hauskalta ja hyvältä vesijuoksu tuntuikaan pitkästä aikaa! Vesi on armollista. Siellä ihminen on kevyt ja kiinteä.

Venyttely jatkuu. Selkä on koko ajan parempi. Keskiviikon mäkijuoksusta en ole valmis luopumaan. Lähden katsomaan, mitä selkä siitä sanoo. Tarvitsen sen, joten menen kokeilemaan. Jos menee mahdottomaksi (no eikä mene), voin tulla pois kävellen (uskoo ken tahtoo).

Ehkä selkä halusi vain painottaa venyttelyn tarpeellisuutta. Sitä kehon huoltoa, jota olen kyllä tolkuttanut, mutta en ehkä sittenkään tarpeeksi tehnyt. Tehokas muistutus oli. Nyt on to do-listalla ensimmäisenä!

Eli tarinan opetus on: Menkää täysillä, mutta olkaa varovaisia :)

t. Venyvä TM

(Juoksin muuten pitkän lenkin vanhemmilla kengilläni - niillä joissa ei ole pronaatiotukea, jotka eivät kyllä ole koskaan aiheuttaneet minkäänlaista tuntemusta polvissa, nilkoissa, selässä... missään, mutta tietysti voimme arvailla, mikä oli kenkien rooli - nekään eivät ole kuin reilun vuoden vanhat ja uusilla taas olen juossut vasta vajaa 100 km eli ajattelin, että vanhemmat olisivat hyvät pitkälle lenkille, mutta ehkä ei sittenkään)

Haja-ajatusta

Vähän niinku kuuntelin itseäni eilen ja vaihdoin suunnitellun sisäpyöräilyn vesijuoksuun. Selkäystävällisempää. Oikea jalka/pakara turkasen jumissa taas aamulla. Pienellä venyttelyllä kuitenkin vetristyi. Tänään tulossa välipäivä liikunnasta (korkeintaan koiralenkkiä illalla) ja paaaaljon hellää venyttelyä. Perjantaille sovittu pilates.

Selän alkuräjähdyksen vuosipäivä lähestyy. Se on varmaa, että kakkua ei pöytään tule! Siis ei sen takia, ettenkö suurena juhlapäivänä kakkua voisi syödä vaan siksi, että juhlan aihetta ei ole.

Paitsi tietysti se, että juoksen ja melkein suurempana alkutilannetta ajatellen - että kävelen tänään. Että pystyn tekemään monia asioita, joista pelkäsin joutuvani luopumaan.

Jos (mikäli olisin) jotain olen tässä rytäkässä oppinut on se, että mukavuusalueelta on poistuttava kehittyäkseen, mutta kipua on kuunneltava. Joten tänään venytellään!

Ja sitten Ha! Siirsin painoani koskevat luvut välilehdelle, koska olen niin valtavasti kasvanut ja kehittynyt ihmisenä, että niillä ei ole minulle mitään väliä (siis ensimmäinen kysymys herää jo tässä, että miksi et sitten poistanut niitä, jos niillä ei ole mitään väliä...). Tänä aamuna menin vaa'alle (joo, tasan 59 tällä kertaa) ja heti nousi ärsytys. Voisi olla vähemmänkin! Minkäs verran mä takkiini taas otin joulun aikaan? Mikä kestää?

Ja samantien tämä henkisesti niin valtavan kypsä yksilö säntäsi sinne välilehdelle tarkistamaan painonkehitystään tekemään laskelmia ja ihan vaan tuijottamaan niitä numeroita (no olipa luojan lykky, etten poistanut tuota numerosarjaa niin kuin siinä nähtävästi huikaisevan lyhyessä henkisen kypsyyden vaiheessa jonka elin tuossa yhtenä päivänä, suunnittelin). Voi elämä!

Mutta ei voi kauhalla ottaa kun on lusikalla annettu!

Virkeää päivää ja muistakaa venytellä!

tTM täysin numerovapaana

Mitä järkee

Ehkä on tullut muutamaan kertaan mainittua, että olen juuri sillä tavalla vinoon kasvanut, että minusta parasta liikuntaa on tehokkain liikunta. Lisäksi en usko mihinkään muuhun mittariin kuin omiin tuntemuksiin (siis hien on lennettävä ja veren maistuttava suussa!).

Elämä sitten päätti opettaa minulle muutamia tosi asioita ja pysäytti menon, josta ei ilman lentolupakirjaa olisi muutenkaan selvinnyt, kuin seinään, kun selkäni sanoi naps. Mutta ei ystävällisesti ja pienesti naps vaan vihaisesti ja äänekkäästi naps.

Sen vihaisen napsahduksen jälkeen jouduin nöyrtymään ja muuttamaan suhdettani liikuntaan melko radikaalisti. Hillitön reutominen oli kerrasta poikki ja kovaa liikkuneena hiljaa hiiviskellessä ei hiki todellakaan tullut. Hyvänolon mittareita oli etsittävä muualta kuin hikoilusta ja itsensä kiduttamisesta.

Jouduin alistumaan mm vesijuoksuun. Älytöntä hommaa! Etenemisvauhti on noin 100 metriä tunnissa ja eihän vedessä noin muutenkaan voi konkreettisesti hiota. Siis kyllä uimapuku märkä on altaasta noustessa, mutta eihän se nyt hyvänen aika hikoilemisesta johdu ja se ei ole hyvää liikuntaa sellainen, sanoi entinen minä.

Mutta niinpä vaan kävi, että vaikka itse kovasti vastustinkin, jollain tapaa alkoi vesijuoksukin tuntua liikunnalta. Vähitellen minulle avautui palauttavan liikunnan merkitys...

No, ensin oli pakko tykätä vesijuoksusta, koska se oli ainoa, mitä pystyin tekemään, mutta nyttemminkin. Tänään menen vesijuoksemaan ihan vapaaehtoisesti. (On muuten paikatkin niin hellinä toissapäiväisen salireissun jäljiltä, että on palauttelevan paikka noin muutenkin :)) Vaikka pystyn jo juoksemaan maallakin, olen huomannut vaihtelun merkityksen ja saatanpa juosta vedessäkin... Ilman hammasten kiristelyä!

Siis pakko myöntää taas, että mua fiksummat on oikeassa - kyllä vesijuoksussakin järkeä on! Hmmm! Aina oppii uutta!

Hydrospinning kiinnostaisi myös! En vieläkään ole ehtinyt sitä kokeilemaan, vaikka olen jo selvitellyt, missä sitä pääsee kokeilemaan. Täytyy ottaa se to-do-listalle! Ainoa mikä arveluttaa on pyörän siirtäminen veteen - tarvitaanko nostovoimaa? Selviääkö siitä selkävammainen, joka käytännössä melkein kaikkea pystyy jo tekemään? Siis en suosi painavia nostoja ja etenkään silloin kiertoja...

tTM

Triathlonisti

Tämä päivä on ollut esimerkillinen liikunnan (no vähempi olisi ehkä riittänyt) ja syömisten suhteen. Sokeri, peruna ja viljat loistavat poissaolollaan. Yleisesti viimeisen puolentoista vuoden aikana en mitään niistä kovin paljoa käytä, mutta viime aikoina olen sortunut paikkaamaan väliin jääneitä ruokailuja leivällä ja sehän on (niin kuin hyvin tiedetään) tuhon tie.

Hieman tiukempaan linjaan tai ryhdin parannukseen minulla on taas niinkin ylevä syy kuin, että tietyt vaatekappaleet näyttäisivät hyvältä päälläni... Olisi toki hienoa sanoa, että syy on terveydessä (no tietysti osin onkin) tai halussa elää terveellisesti (toki haluan elää terveellisestikin), mutta kyllä suurin syy on kesä ja se, että kuoriudutaan koko vartalon peittäneistä toppavarusteista... Mukavaa olisi olla vähän napakampi. Että vatsa ei pömpöttäisi kesäfarkkujen vyötärön yli. Että pikkuisissa sortseissa voisi juosta rantareitillä muuhunkin aikaan kuin aamuyöstä, jolloin voi olla varma, ettei ketään tule vastaan!

Tällä kertaa uuden vaiheen käynnistäminen oli vain uskomattoman tiukassa. En millään meinannut parantaa tapojani. Vietin lomaviikon ja nautin yhtään liioittelematta joka päivä sokeria. En suinkaan kyllästynyt sokerin syöntiin. Suu vetäisi sitä edelleen samalla tavalla tai suu oikeastaan kaipaakin jatkuvasti sokeria, mutta tästä järjen menetyksestä tuli niin kamalan huono olo, että se sai vihdoin minut järkiini. Siis ihan fyysinen huono olo. Kuvotusta, pöhötystä ja tukkoisuutta. Ei kiitos! Kun paremmasta tiedän!

Tänään olen ollut triathlonisti. Olen uinut (no rehellisyyden nimissä vesijuossut, koska jalka ei vieläkään perusta noista sivupotkuista), juossut (vajaan puolen tunnin lenkin) ja aion käydä pikaisesti myös pyöräilemässä, vaikka vettä vähän taivaalta heitteleekin. Huomiseksi olen sopinut seuraavat vesijuoksutreffit.

No, olenpa sitten timmi (en ole) tai vähemmän timmi... näistä ihanista kesäöistä aion nauttia joka tapauksessa! Miten kukaan malttaa nukkua, kun yöt ovat valoisia, lämpimiä ja kauniita. Oi, kesä! Paras ystäväni. Onpa ihanaa, että kesä tulee tukevallekin tytölle :)

Hyvä puoli

No niin nyt on kaikki menkkaturvotukset ja sipsikuurin pöhötykset kuntoiltu ja salaatilla/hedelmillä haihdutettu. Varsinainen työ voi alkaa. Nyt on tasan kilo matkaa ensimmäiseen tavoitteeseen.

Mitä lähemmäs tavoitetta tullaan, sen varmemmin ajatus jo askaroi tulevassa. En tiedä uskoinko koskaan oikeasti saavuttavani tämän hetken tai sen kilon päässä olevan hetken silloin, kun matkaan lähdin... Nyt tiedän, että saavutan tuon tavoitteen, joten olen alkanut suunnitella elämää eteenpäin!

Kolmen viikon päästä optimistisimman arvion mukaan saan kokeilla juoksemista. Olisipa todella huimaa, jos saavuttaisin tavoitepainoni ilman juoksua! Juoksu nimittäin oli omassa päässäni se salainen ase, joka kaivettiin esiin viime hetkellä. Se joka varmistaisi maaliin pääsyn. Kun kaikki muut keinot on käytetty eikä enää kiristämisen varaa jäljellä, juoksu kuluttaisi ne viimeiset kilot! Miten järjetöntä. Mitä ihmeen kiristämistä?

Ehkä tämäkin nyt on niitä selkärikon positiivisia puolia. En ole voinut juosta. En ole tarvinnut juoksua. Olen pärjännyt ihan hyvin. En ole lihonut holtittomasti (jonka luulin olevan väistämätön seuraus) ja itse painonhallinta ei ole ollut yhtään sen vaikeampaa vähemmällä liikunnalla.

Se mikä on ollut vaikeampaa (noin 1000 x vaikeampaa) on henkinen kantti - jonka pettäminen olisi voinut johtaa pelkäämääni seuraukseen helpostikin. Pää vaatii ulkoilua, hikoilua ja hengästymistä. Raivon kyyneleet ovat käyneet monesti silmissäni! Mutta vaikka psyyke riekaleina olen laahustanut ulkona ja uima-altaassa, niin painonhallintaa se ei ole estänyt!

Terveellistä on huomata, että ei tämä vaatinut sitä juoksua (jos olisin pystynyt loppuun asti juoksemaan, olisin paasannut täälläkin postaus toisensa jälkeen, kuinka juoksu kruunasi projektini varmisti tuloksen). Yllättäen heräsinkin totuuteen, että kyllä minulla idea on hallussa ja pystyn tähän, eikä ole yhtä autuaaksi tekevää tekijää (vrt. juoksu :)). Idea valitettavasti on se vanha: syö vähemmän kuin kulutat... Anteeksi. Niin se vaan on!

Aurinkoista viikonloppua!

tTM

Mistä tunnet sä liikkujan?

Vesijuoksua tänäänkin. Niin kuin maanantainakin ja lauantaina... Eilen tunnin koiralenkki koiran kanssa. Itse asiassa kun tähän kohti pysähtyy, niin asianihan ovat aika hyvin! Varmaan löytyy monia, jotka ei pysty tähänkään. Tai vaikka pystyisi, ei lähde liikkeelle.

Joo, ei tässä mitään hätää ole.

Viikko kahdeksan menossa. Tämän jälkeen vielä neljä viikkoa ja sitten on lupa tehdä muutakin kuin vesijuosta ja kävellä. Sauvakävelläkin aion. Tämän neljän viikon aikana. Melkein vaan aina tulee otettua koira mukaan, kun lähtee kävelemään ja siihen ei enää sauvoja kolmanneksi pyöräksi mahdu. Sen verran dominoiva on parsonherra. Ja sauvojen kanssa kävely on tuntunut hölmöltä, kun koirakin sen tunnin lenkin pari kertaa päivässä tarvii ja päivällä vielä puoli tuntia päälle. Tai siis tosiasiahan on, että ei koira tarvitse niin paljon liikuntaa, mutta ei siitä totisesti haittaakaan ole ja kun nyt lähtee liikkeelle niin tuntia vähempi tuntuu luovuttamiselta...

Tilanteeseen nähden minä liikun jo tosi hyvin ja määrällisestikin aika paljon, mutta silti lasken suunnilleen päiviä siihen, että pääsen vähitellen kokeilemaan jotain kunnon liikuntaa. Sellaista mitä oikeat liikunnan harrastajat harrastavat. Kalenteriin olen merkinnyt ja isosti ajankohdan täyttymisen.

Siis mitä häh? Ajattelenko minä ihan oikeasti näin? Olenko ihan oikeasti sitä mieltä, että vesijuoksu ja sauvakävely ei ole liikuntaa? Mutta kun. Kyllä minä vähän ajattelen. Ihan kamalaa. Molemmat tehokkaiksi todettuja, hyviä lajeja, joissa ei ole välitöntä vammautumisen riskiä. Kummassakaan ei holtittomasti hiki roisku eikä ärräpäät sinkoile... (Mitä liikuntaa se semmonen...)

No, tässäpä sitä nöyräksi oppii, kun kiertää loputonta kehää sininen superloonivyö vyötärölle kuristettuna papiljotti-rouvien keskellä. Urheiluvaatteet (paitsi tekninen kerrasto ja ulkoilukamat) odottavat kaapissa. Enpä muista edellistä kertaa, että kaikki olisi ollut yhtä aikaa puhtaana. Nyt ovat olleet pinoissaan jo viikkotolkulla. En jaksa niitäkään enää järjestellä. Tiedän päivämäärän, jolloin vedän ne taas päälle!

Mutta tiedän toisenkin dead linen. Nimittäin toukokuun puolessa välissä on tiedossa irtiotto, lomamatka aikuisten kesken muutamaksi päiväksi nauttimaan hyvästä seurasta, ruuasta, juomista ja shoppailusta. Ja sinne matkaan lähden tavoitepainossani. Kuuden viikon sisällä!

Että semmosta tällä kertaa.

tTM

Jaloillaan

Varpaille nousu on kohdallani ja liikkumiseni suhteen suunnilleen yhtä merkittävä kuin ihmisen nousu kahdelle jalalle aikoinaan. Kyse on siis jokseenkin käänteen tekevästä ilmiöstä.

Sen jälkeen kun jalkaterä alkoi pitää kävellessä, liikkuminen kaikin puolin helpottui ja kivut hellittivät. Seisoin jopa messupäivän ilman kipulääkkeitä - täysin käsittämätön käänne verrattuna aikaisempaan.

Mielialani heittelee laidasta laitaan (niin kuin varmasti on jo käynyt selväksi), mutta tällä hetkellä usko jalan toimintaan jatkossa on taas herännyt. Varvas ei toimi edelleenkään normaaliti, mutta ihan kuin siinä olisi vähän pitoa jo... Mutta muuten viikon aikana on menty harppaus eteenpäin.

Tällä hetkellä on onnettoman liukasta, mutta ulkoilusäät muuten mahtavat. Tämän aamun vesijuoksun lisäksi aion illalla tehdä pienen lenkin koiran kanssa ja verrytellä jalan. Altaassa jalka toimii aikaisempaa paremmin (ensimmäisellä vesijuoksukerralla se veti täysin jumiin jo vedessä), mutta aavistuksen omaista jäykkyyttä jalassa on heti altaasta nousun jälkeen.

Onneksi mennään kesää ja parempia liikuntasäitä kohti!

Energiat

Uusi työ on vienyt mehut, ajan ja kaiken ylimääräisen energian (toivottavasti tämä myös kuluttaa energiaa siinä määrin, että paino putoaa "kuin itsestään" - vuoden elämänmuutos kokemuksella uskallan kyllä sanoa, että niin ei tule käymään). Siis enerigoitani on vienyt puhtaasti ja pelkästään ajatustyö.

Iltaisin nukahdan kesken lauseen ja nukun heräämättä siihen asti, kun kirkasvalolamppuni paistaa naamaani täysillä ja lampun linnut ja kellot pitävät sellaista elämää, että naapuritkin ovat saaneet hyvän aikaa nauttia lampun "lempeästä herätyksestä". Valitettavasti lampustani ei löydy herätysääneksi vaihtoehtoa, jossa esimerkiksi hakattaisiin kattiloita yhteen...

Ja jalka. No, se kulkee mukana, kun ei vaihtoehtoakaan ole. Kävely varmaankin (minun mielestäni) näyttää suhteellisen normaalilta. Muutaman juoksuaskeleenkin (tyhmä) otin, kun meinasin jäädä yleisestä kulkuneuvosta yhtenä aamuna. Mutta oikeasti kävelyni on hidasta. Tai varmaan kohtuullisen normaalia vauhtia, mutta hidasta entiselle minulle. Kuluuko hiipiessä edes energiaa?

Laskiainen meinasi tuhota kaikki hyvät aikeeni ja lisätä energian saantiani huimasti, mutta parin laskiaispullan jälkeen sain taas itseäni niskasta kiinni ja pystyin palaamaan juurilleni. Normaaliin (siis nykyiseen normaaliin) ruokailuuni.

Salaattilounaiden jälkeen joka päivä tarjolla oleva lämmin ateria tuntuu luksukselta. Ja vielä valmiiksi katettuna. Huippua :) Tästä hurjastelusta huolimatta tai juuri sen vuoksi, painoni on vihdoin nitkahtanut alaspäin... Tosin epäilen (koska mistäänhän ei voi iloita), että kyse on lihasten surkastumisesta ja veltostumisesta, eikä todellisesta laihtumisesta :/ Mutta oli miten oli skeptikko jatkaa eteenpäin oikea jalka vähän ärtyisenä, osin tunnottomana ja jäykempänä, mutta jatkaa kuitenkin ja yrittää keskittyä positiiviseen energiaan!

Energioistahan tässä kuitenkin loppupeleissä on kyse!

Nyt "raskaan" työviikon päälle (oikeasti odotan jo maanantaita ja töihin menoa kuin lapsi joulua :)) hetki huilailua ja kuppi Clipperin vadelmateetä - nam! *on muuten ainoa tee, jota voin juoda makeuttamatta - no itseasiassa saman valmistajan appelsiiniteetäkin voi, ei tarvitse edes hunajaa* Viikonloppuna luvassa gerilajeja eli vesijuoksua ja sauvakävelyä. Hurjaa!

Leppoisaa viikonloppua jokaiseen kotiin! Nauttikaa elämästä! Positiivista energiaa!

tTM

Välilevy kiittää, kiittäähän?

Varovaisen kävelyn lisäksi päätin sitten kuntouttaa itseäni vesijuoksemalla.

Ihan voin kertoa tiedoksi vain, että se oli vesikävelyä... Vauhti ei päätä huimannut. Jalkani on edelleen jokseenkin puuduksissa ja hiljainen. Parempi kyllä kuin alkuvaiheessa, mutta edelleen... no erilainen kuin tuo toinen, joka on oikeanlainen. Jos tämä nyt mitään selventää.

Ilman kenkää istuessa ja lepäillessä koko ongelman saattaa hetkittäin unohtaa. Jalalle astuessa puutunut kohta tuntuu päkiässä. Jos laitan jalan kenkään (kuinka mukavaan kenkään tahansa), puutuminen tuntuu isossa varpaassa sekä sen vieressä olevassa (onko se sitten etuvarvas?) varpaassa. Sama ilmiö ilmaantui yllätyksekseni myös vedessä... Ihan hölmön tuntuista. Ja tuon hölmön tunteen vuoksi hiiviskelin siis varovasti 40 minuuttia vesijuoksuvyö vyötärölläni kuulostellen, että tuntuuko tämä pahalta vai ei...

Niin ja pakkohan sitä oli uimistakin kokeilla, kun kerta vedessä oltiin, mutta se ei vielä onnistu. Rintauinti oli kahden vedon jälkeen done! Sellaiseen revittelyyn on vielä matkaa, mutta vesikävely siis sujui.

Altaasta noustessa varsinkin oikean (se huono puoli) reiden lihakset huusivat hallelujaa ja väsymys oli suhteetonta verrattuna rasitukseen. Illan mittaan jalkaa särki sen verran, että Panacodiin oli turvauduttava ja seuraavanakin päivänä jalka oli selvästi arka, mutta sentään sain liikuttua ja aion liikkua jatkossakin! Mutta kyllä tuo kokemus näytti, että liikuntahaaveet on nyt muokattava uudelleen. Juoksut on tältä keväältä, ehkä kesältäkin, juostu. Mutta onneksi on muita lajeja. Niistä on nyt löydettävä vaihtoehtoja. Tähän on pakko tyytyä (vaikka hiljaa mielessä kiroiluttaisikin). Toisaalta edelleen on sen halvaannuttavan kivun muisto niin tuore, että olen onnellinen, että pystyn kävelemään - vaikka lyhyitä matkoja!

Maaliskuun alussa seuraava kontrolli Kirurgin luona ja saadaan ammattilaisenkin mielipide asiaan... Siihen asti mennään tällä mutu-tuntumalla! Toivotaan, että välilevy jossain vaiheessa kiittää.

t. Jalkapuoli-Takis