Muutama

Numerot eivät minua määritä. 

Loppukesästä surua tuottaneet valkeat farkut siirsin poistettavien kasaan. Vielä kerran päätin kokeilla niitä ennen luopumista ja ne suhativat helposti jalkaan. Jotain tapahtuu. Tekemistä jäljelläkin. Vaikka kuinka paljon! Huomasin mm olevani surkea punnertaja!

Tänään ensimmäistä kertaa jätin lenkin sään takia väliin. En muista milloin edellisen kerran. Aina on löytynyt sopiva kohta mennä. Tänään sataa kaatamalla. En halua kastua korviani myöden ja sateen pitävissä vaatteissa on liian kuuma juosta. Luovutin ja olin siitä surullinen. 

En siksi, että mitenkään siitä syyllisyyttä tuntisin vaan koska halusin niin kovasti juosta!

Painin sitten kahvakuulan kanssa reippaan 20 minuuttia - itseni kunnolla hikeen. Sitten kaikki keskikehoa varten saamani ohjeet fyssarilta läpi. Sitten lankkua, vatsarutistuksia, punnerruksia ja ojentajia... Vieläkin tekee mieli juoksemaan. Pakko palata varmaan kuulan ääreen. Se ottaa kyllä turhat luulot pois. Ennemmin tai myöhemmin.

Olen iloinen ja onnellinen. Hiestä. Jalkaan mahtuvista farkuista. Juoksuhaluista. Liikunnan kaipauksesta. Rakkaudesta. Itseen ja tähän mitä tänään pystyn tekemään, mitä uskoin, etten. Tottakai eteenpäin pääsemiseen tarvitaan paljon harjoitusta ja toistoja, mutta eniten tarvitaan uskoa.

 Ennen usein ajattelin, ettei kannata, etten pysty.

Tänään ajattelen no, miksei. Ainakin voin kokeilla. Yllättyä ja ylittää itseni ja odotukseni.

Uskomattomasti palkitsee ne pienet asiat, joita eteen tulee. Perjantaina helppo vitonen asfaltilla ja selkä ei ollut millänsäkään. Sanoinko jo niistä valkoisista farkuista? :P Napakkana ostetun hupparin löystyminen. Helpot ja järkevät päivät. Haasteellisten päivien voittaminen.

Lenkin mittaisia taukoja syyssateeseen toivoen,

TM hyvällä tuulella

En kysynyt, sain vastauksen

Olemistani on sävyttänyt kaikesta vauhdista ja paljosta positiivisesta huolimatta pieni alakulo painolukemiin liittyen. Olen oikeastaan keskittynyt vain murisemaan ja inisemään yksikseni (tosin hyvin lyhyitä hetkiä), enkä sen enempää, mutta taustallahan sellainen ajatusmaailma kuitenkin painaa, vaikkei se aktiivisessa käsittelyssä koko ajan olisikaan.

Torstai-illan huumassa lähdin lukemaan Kukka Laakson blogia ja siellähän minulle oli vastaus kysymykseen, jota en ollut edes osannut kysyä!

Millä saan tämän (turhan) alavireen olemisestani pois ja keskityttyä sen sijaan siihen, mikä on oleellista? (Olisi ollut kysymys, joka minun olisi pitänyt tajuta kysyä.)

Kukka vastaa:

"Suhtaudun asiaan hyvin yksinkertaisesti: teemat kuten laihduttaminen ja rasvanpoltto on negatiivisia (= halutaan jotain pois), kun taas ominaisuuksien kehittäminen on positiivista (= halutaan jotain lisää)."


Hah! Siinä se on. Nyt keskityn liikuntaan ja syömään oikein (että jaksan liikkua ja saan tulosta), enkä keskity laihduttamaan ja pudottamaan painoa. Viisautta! Tavoitteena on siis sama lopputulos eri asenteella. Mahtaisi toimia paremmin kuin marina!? Luulisin.


tTM positiivisessa kierteessä!

Hikilenkki

En tiedä, miten teillä, mutta täällä meillä on ollut viime päivät hieman hiostavaa. Aurinko pilkahtelee pilviharson läpi, mutta varjossakin lämmintä (sunnuntaina) sen kolmisen kymmentä... Eli kovin suuria ponnistuksia ei tarvita, kun hiki päässä jo ollaan.

Hesarissa oli hyvä kolumni heiaheiasta ja vastaavista nettipalveluista sekä siitä, mikä on urheilua ja mikä on jo ihmisen hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä liikehdintää ja missä kohti itsepetos astuu kuvaan. Niin samaa mieltä! - vaikka aktiivinen heiaheiassa olenkin, mutta en sinne kyllä koskaan mitään muuta kuin liikunta-liikunnat merkkaa. Mutta luonnollisesti tässäkin jokainen tavallaan! Minulla viikko tavoitteena on 8 tuntia liikuntaa (joka siis voi sisältää mm koiralenkkiä - jos vauhti on sen 6 km/t ja kesto yli puolituntia - tai työmatkapyöräilyn - koska matka sen verran pitkä, että käy urheilusta, mutta ei shoppailua, siivoamista tai muuta vielä arkisempaa, jota en itse liikunnaksi laske). Millaiset viikkotavoitteet teillä on? Ja mihin vedätte liikunnan rajat?

Arki harmittaa sen vuoksi, että loma olisi vielä maistunut. Ei kuitenkaan epäilytä, että liikuntarutiinit jotenkin kärsisi. Melkein olen luottavaisempi niiden suhteen kuin lomalla. Ainakin sitä on paremmin kotona ja tuttujen liikuntamahdollisuuksien ja välineiden äärellä enemmän kuin lomalla, jolloin spontaanit ihmiset saattavat olla missä vain. Ja ovatkin. Varvastossuissa keskellä metsää...

Olen periaatteessa itsekin naureskellut ihmisille, jotka hankkivat eri vaatteet joka lajiin ja koiran ulkoilutukseen omansa myös, mutta täytyy sanoa, että olisipa sunnuntain koiralenkki ollut kärsimystä ilman teknistä paitaa. Sää teki reippaasta kävelylenkistäkin heti kättelyssä hikilenkin. Voin vain kuvitella mikä olisi tilanne ollut reilun tunnin kävelyn jälkeen puuvillapaidassa.

Mutta en minä valita. Vähän vaan siitä, että helteet alkoivat vasta, kun minä lähdin töihin...

Ärsyttävää on, että itse mieluusti juoksisin vähän viileämmällä (tekosyitä - tiedän), joka melkein vaatisi näillä säillä juoksemista aamutuimaan. Jossain vaiheessa juoksin aamulenkkejä (ja lomalla useitakin, mutta se on lomalla tarkoittanut noin 9-10 aikaan juoksemista, joka ei taas tällä hetkellä ainakaan töissä onnistu), mutta nyt tuntuu kauhistukselta ajatus nousta vielä tuntia aikaisemmin kuin on ihan pakko.

Tosin tänä aamuna laitoin kellon soimaan kuudelta. Sammutin ja tallensin uuden herätysajan, puoli seitsemältä. Sängystä kömmin ylös noin 7:40 (ihan poikkeuksellista venymistä minulta - yleensä ponnahdan suhteellisen välittömästi ylös kellon soitua). Lisäksi vietin tehokkaan puolituntisen etsimällä työpaikan avaimia, koska en todellakaan meinannut tajuta, mihin olin ne ennen lomaa jemmannut...

Eli nyt aamuani tarkastellen pienellä toiminnan tehostamisella saatettaisiin todellakin saada tilaa ohjelmassa myös raittiissa aamuilmassa juoksulle...

t sisulla arkeen kiinnittyvä TM

Ei kannata pelätä tai jää hyvä elämä elämättä

Tänään minua ilahdutti tämä.

Sinun,
TM

Kaato

Tuli flunssa ja kaatoi sänkyyn kolmeksi päiväksi. 

En uskalla sanoa (onko jollain muulla kokemusta?), mutta ihan kuin paranemiseni olisi alkanut Carmolis-tipoista. Lähipiiristäni löytyy voimallisesti tämän ihmeaineen puolesta puhujia. Itse en ole varma. Mutta varovaisesti tuuletan. En kuitenkaan mainosta. Tarvitaan enemmän kokemusta asiasta.

Liikunta tyssäsi kokonaan. Ja näyttääpä tuota saavan lihakset kipeeksi sohvalla makaamallakin.

Tänään kuitenkin elämä jo voittaa. Ja arki. Ei vieläkään loma. Kaikille muilla tuntuu olevan... Siltähän ne viimeiset viikot taitavat tuntua joka vuosi.

Tänään jo kunnolla liikkeelle. Makaamalla kerrytetyt nesteet liikkeelle. Toisaalta on ollut ihana levätäkin. Katsoa tyhjänpäiväisiä elokuvia ja torkkua silloin, kun on väsyttänyt. Stressin kiristämä elimistö varmaan antoi periksi ja flunssa iski. Parempi kuitenkin nyt kuin lomalla :)

Vielä en ole ihan varma, mitä liikunta pitää tänään sisällään... Huomenna pääsen kuitekin juoksemaan! Ihanaa!

Kesää kohti!

tTM

Virtuaalimalli

Pitihän minunkin, kun muutkin... Vasemman puoleinen siis nykytilanne (arvio todennäköisesti yläkanttiin, koska minulla ei siis sitä vaakaa tällä hetkellä ole - ostan sen tänään, kun rupesi niin häiritsemään) ja oikean puoleinen se, mitä haluaisin painaa (vertaa edellinen kirjoitukseni, jossa käskin kaikkien hylätä numerot ja mennä hyvän olon mukana - kauanpa se itselläni kesti). Ihan valtava tuo ero ei ole, mutta kyse on siis virtuaalimallista - tällä neitokaisella (kuvassa) on varsin kiinteää läskiä... :)

Mikäli mokomalla mallilla leikkiminen kiinnostaa sinuakin, mallin löydät täältä. Ja tuota kohti ollaan menossa! Ihan vain terveellisillä elämäntavoilla ja aktiivisuudella. Amen.

tTM

Pelkkä sivutuote

Taina vinkkasi minulle ja samalla kaikille muille Ronin tekstin, kun kyselin häneltä hyödyllisiä self-help-ajatuksia, kirjoja ja tekstejä. Ja jälleen kerran jokin ajatus aukesi. Siis ajatus, jonka jo tiesin, selkiytyi. Niinhän se on.

Aika monen muunkin teksteissä on toistunut aika ajoin kuvaus siihen suuntaan, että "kun painoin enemmän, olin onnettomampi". Jolloin loogisesti sitä ajattelee, että painonpudotus teki minut onnelliseksi. Tavallaan, toteaa Ronikin. Mutta oikeastihan painonpudotus tulee itse asiassa terveiden elämäntapojen, itsensä kunnioittamisen ja henkisen tasapainon löytyessä projektin sivutuotteena!

Etenkin nopeasti laihduttaessa (kun tavoitteena on pelkkä painonpudotus) myös keinot saattavat olla epäterveellisiä ja rajuja, eikä niiden myötä hyväolo lisäänny. Hyvinvointi saattaa jopa olla oikeasti uhattuna. Nämä kilot tulevat helpommin takaisinkin. Painonhallintaan tarvittava elimistön tasapaino voi olla vaurioitunut joko väliaikaisesti ja pahimmillaan lopullisesti.

Mutta jos tavoittelemme terveyttä ja teemme loppuelämän ratkaisuja, haluamme rakentaa elämäntapaa, jota voisi noudattaa lopun ikäänsä - oikeasti terveellisiä ratkaisuja - silloin todennäköisesti myös kaikki muukin hyvinvointimme lisääntyy. Muutumme aktiivisemmiksi. Syömme terveellisemmin. Ja painomme putoaa. Oikeiden valintojen äärellä painonpudotus on todella siis pelkkä (vaikkakin toivottu ja väistämätön) sivutuote... Joitakin rajoituksia jossain vaiheessa todennäköisesti tarvitaan, mikäli tavoitteemme on päässämme lukuina. Mutta mihinkään numeroon ei kannata takertua. Elämä on tässä ja nyt ja siitä kannattaa nauttia jo nyt, eikä odottaa onnea "sitten kun painan sen ja sen verran"... No, eihän me näin tehdäkään! Tietenkään.

Todella moni täällä nettimaailmassakin näyttää tajunneen tämän asian. Moni tekee hyvää tulosta tai elää normaalipainoisena ihan vain "elämällä terveellisesti". Ja iloitsee kehon muista saavutuksista kuin numeraalisista saavuttaen samalla ne numeraalisetkin toiveensa.

Tätä mietittyäni tajuan, että oikeastaan olen jo jollakin tapaa siirtymässä siihen vaiheeseen, että hurviteltuani palaan yleensä aina ruokavalion tarkistamiseen (terveelliseksi) ja aktiivisuuden lisäämiseen. En aloita toimintaani vaa'alta käsin ja aseta tavoitteita sen mukaan, mitä vaaka näyttää. (No, nyt se on kyllä mahdotontakin, koska minulla ei ole kotona toimivaa vaakaa - kuvitelkaa! Sellainen kyllä hankitaan, kun ehditään, mutta entinen minä ei todellakaan olisi pärjännyt montaa päivää ilman vaakaa ja meidän taisi irtisanoa itsensä ehkä kuukausi sitten...)

Itsensä hyväksyminen, arvostaminen ja rakastaminen. Selvä. Ei sen kummempaa. Ei tarvita kalliita välineitä eikä kursseja, jäsenyyksiä tai kuureja. Helppoa?

Roni kuitenkin muistuttaa, että itsensä hyväksyminen vaatii muutakin kuin pelkän päätöksen. Se vaatii työtä. Päivittäin. Kriittisyys nostaa helposti päätään ja epäreilut vaatimukset (itseä kohtaan) helposti johdattavat takaisin hillopurkkien, passiivisuuden ja murehtimisen äärelle. Uskoa itseen täytyy opetella.

Onneksi tällä tiellä tapahtuu onnistumisia. Juostu matka, nostettu paino, tavoitefarkkuihin mahtuminen - mitä se kenellekin on. Jokainen näistä onnistumisista vahvistaa uskoa itseen ja tähän tiehen.

Vanhoja juttuja. Kuitenkin aina tosia. Hyvä muistutella itselleenkin.

Tänään sataa. Onneksi salijäsenyys vielä hetken voimassa :)

tTM onnellisena, tänään

En toivo tapahtumista ja tasapainonkin määrittelen itse

Sovitaanko ihan kärkeensä, että jokainen määrittelee tasapainon itselleen sopivaksi. Silloin tämäkin asia (tasapaino) on tasapainossa. Ja tasapaino on sitä mistä minä tykkään (neuroottinen kontrollifriikki kun olen). 

Voisin sanoa, että vihdoin on tullut jotain järkeä tähän minunkin olemiseeni - ja lisäksi sain toimivan printterin. Kaksi iloista asiaa elämässä. Yhtä aikaa. Olen onnekas. Ja kylläpä elämässäni tapahtuu... No, ehkä hyvä näin. Ja onhan nyt toinen sentään oikeasti suuri asia. Viime aikojen valossa. 

Haparoinnin jälkeen olen taas Tiellä. En tiedä mihin, mutta jo tällä Tiellä oleminen on hyvä. Kun Tie on oma. Silloin se on oikea. Sen tiedän. Matka on vähintään yhtä tärkeä kuin päämäärä. Ja tällä matkalla on hyvä olla. Olla minä.

No, rehellisyyden nimissä sitä olemista piti hetki hakea taas, mutta onneksi se on melkein kuin takataskusta vedettävissä. Hetken kun sitä pysähtyy miettimään, niin johan löytyy taas. Tie. Ja hyvinvointi. Ehkä jonkinlainen tasapainokin.

Joku viisas jossakin sanoi, että jos hetkeksi pysähtyy niin mielen täyttää kiitollisuus. Aika hyvin sanottu minun mielestäni. Ei siksi, että elämässäni olisi kiitollisuuden aiheita sen enempää kuin muillakaan, mutta aika usein ajan ottaminen vaan olemiseen nostaa mieleen niitä asioita, jotka ovat hyvin. Elämä kaikkinensa. Ei kaikki asiat mene niin kuin haluaisin. Mutta hyviäkin asioita on. Vaikka kuinka paljon.

Muistan aina ystäväni, joka perheensä kanssa toivoi, koska arki oli niin tasaista, että tapahtuisi jotain! Ja tapahtuikin. Tapahtui paljon ja isosti, mutta ei yhtään iloista asiaa. Eli kannattaa yksilöidä toiveensa tarkemmin...

Viime syksyn synkeän vaiheen (kun pimeä marraskuu alkoi lähipiirissäni aurinkoisesta, tavallisesta syyskuun tiistai-aamusta ja jatkui yhtä mustana ainakin jouluun asti) jälkeen olen usein ajatellut, että ikinä en toivo muuta kuin helposti rullaavaa arkea. Se on aika hyvä toive itse asiassa vieläkin, vaikka suru ei joka hetkessä enää kuljekaan mukana. Tai no mukana kulkee, mutta ei hallitse elämää.

Onneksi on niin paljon hyvää! Kesä. Kuinka upeaa on taas, kun on vihreää ja meri on vapaa (järkyttävä meri-fiksaatio mulla onkin). Meren äärellä asuvana notkuisin rannassa koko ajan. Sääli, että vapaa-aikaa on niin vähän. Valintoja, valintoja.

Mikäs tässä on ollessa oikealla tiellä ja tasapainossa (joo ihan varmaan), kun on kaunis kesä ympärillä.

Nyt vain positiivinen asenne pintaan ja puita halailemaan! Kesä meillä kuitenkin kaikilla on ja aurinko. Toivottavasti hetken päästä lämpöäkin!

tTM oikealla Tiellä - kuitenkin.


ps.
Minä muistan sinut.

Annetaan lajille anteeksi

Juoksukoulun myötä on, paitsi oppimassa jotain uutta, vaikka jo luuli tietävänsä, saanut monet hyvät naurut. 

Keskustelin juoksukaverin kanssa "lajista". Oltiin molemmat nimittäin puhuttu juoksemisesta "lajina", joka ei välttämättä sovi juuri itselle. 

Juoksukoulussa, pakotettuna juoksemaan vieläkin hitaammin ja sen huomion jälkeen, että voimat ihan oikeasti riittää ja kasvaakin vielä, sitä herää huomaamaan tällaisten lausuntojen älyttömyyden. 

Olemme siis valmiit antamaan lajille anteeksi. Lajissa ei ole mitään vikaa, vaan katse on käännettävä peiliin... Juoksu on juoksua, mä en vaan sopinut sille. Lähestyin sitä väärin ja epärealistisesti.

Asenne valitettavasti on ollut usein, että (koska olen vaivautunut pukemaan juoksukamat päälle niin silloin mennään) tunti niin kovaa kuin kunto kestää. Verenmaku suussa häviää illan mittaan. Onneksi aina on mahdollista myöntää virheensä ja oppia uutta.

Olen hövelillä tuulella, joten annan samantien anteeksi myös kesälle. Että se tuli ennen kuin mä olin valmis. Ennen kuin olin ehtinyt keskittyä siihen, mihin mun piti keskittyä. Että hienosäätö jäi taas tekemättä ennen kuin se oli jo täällä.

Ihan mahtavaa. Kesän paras hetki on käsillä: koko kesä edessä! Kaikki aurinkoiset, kuumat päivät, vain aavistuksen viilenevät illat ja valoisat yöt. Parasta maailmassa:

• aamut Helsingin Kauppatorilla, 
• mökkiranta lasten huutojen kiiriessä naapuripitäjään pitkin vettä (15-vuotiaskin taantuu kolmevuotiaaksi, kun se heitetään laiturilta veteen ja pari vesilelua perään), 
• jäätelö pienen kahvilan pihalla (joka ilmestyy käsittämättömässä korvessa kesälomareitin varrelle) auton vieressä seisten, 
• latoihin ja vanhoihin navetoihin ripustetut taidenäyttelyt, 
• autolla poikkeaminen kesken matkan kiinnostavan kyltin kohdalta ("strutsifarmi")
• pyöräretki sunnuntailounaalle merenrantapaviljongille, 
• pääskysten kirkuna kun pyöräilee aamulla anivarhain töihin, 
• pähkinäksi paahtuneita lapsia pitkä rivi sikiunessa mökin aitassa sisaruspedissä, 
• piknikit rannalla,
• veneretket saareen, 
• tätähän voisi jatkaa vaikka kuinka kauan...

Ai miten niin odotan jo lomaa? Niin odotankin. Ja kovasti. Vaikka pitäis elää tässä ja nyt. Nauttia tästä hetkestä. Ja nautinkin, mutta kyllä loma vaan on ihmisen parasta aikaa (sori, tosi kulunutta).

Pari-kolme hektistä viikkoa edessä. Sitten aika moni harrastus/velvollisuus jo jää kesätauolle, joten siihen asti mennään sata lasissa ja hetkittäin suljetaan silmät haaveillen lomasta.

tTM

Huvi vaatii raskasta työtä

Totta se on, että hyvältä näyttäminen vaatii kovaa työtä. Itselleni varmaan pari vuotta sitten luettu artikkeli oli silmiä avaava ja todella motivoiva: artikkelissa normaalipainoiset ihmiset kertoivat, että he tekevät koko ajan töitä ollakseen normaalipainoisia (siis liikkuivat jokseenkin säännöllisesti, mutta ennen kaikkea tarkkailivat syömisiään rajoittaen herkkuja ja painottaen kasviksia - siis oikeasti ei pelkästään teorian tasolla niin kuin minnä ajoittain teen). 

No, mikä kenellekin on kovaa työtä, on tietysti eri asia. Joukossammehan on niitä ihmisiä, joille on kovaa olla liikkumatta ja jotka syövät terveellisesti, koska haluavat tehdä niin.

Seuraavaksi voidaan tietysti keskustella, että mitä hyvältä näyttäminen kenellekin on. Henkilökohtaisesti minulla ei ole tuon taivaalllista merkitystä kenenkään muun painoindeksillä kuin omallani. Tiedän useita kauniita, upeita naisia, joiden painoindeksi huitelee varmasti reilusti yli suositusten. He ovat kauniita ja tietävät sen itsekin. Sillä ei ole mitään tekemistä minkään indeksin kanssa. Omasta tunteestahan siinä on eniten kyse. Tyytyväisyydestä itseensä. 

Painon pudotessa olikin oikeastaan suurin yllätys se, ettei itsetunto ollutkaan läskeissäni. Tyytymättömyyttä esiintyi samalla tasaisella tahdilla painon pudotessakin. Tyytyväisyyden löytämiseksi olikin tehtävä ihan erilaista työtä - henkistä (huh huh! se se vasta rankkaa on!). 

Mutta raskaan työn tulokset palkitsevatkin eri tavalla kuin vaivatta saavutettu palkinto. Tavoitehousuihin solahtaminen tuntuu sillä hetkellä kaiken vaivan arvoiselta ja ensimmäisen kerran kun juoksee 10 km kertaakaan kävelemättä, kuulee suosionosoitukset, vaikka olisi yksin keskellä metsää.

Voitot voivat olla jonkun muun näkökulmasta pieniä, mutta itselle ne ovat suurinta ikinä - koska ne ovat juuri minun ja itsetehtyjä. Niiden saavutusten kautta syntyy hiljalleen myös se itsearvostus ("Katsohan, tyttöä, enpä olisi uskonut!") ja itsensä hyväksyminen.

Onpa sinun hupisi sitten minkälaista laatua tahansa (painotavoitteita, suorituskykyä tai jotain ihan muuta), kaikki on saavutettavissa, mutta vaatii työtä. Ilmaiseksi ei tule mitään. Valitettavasti. Ja onneksi!


Hyviä treenejä, kevätaurinkoa ja hyvää mieltä!

tTM

Nyt hän mä hokasin

Tulin, näin ja voitin. Itseni. Olen testattu, venytetty ja vanutettu - suurennuslasin alla. 

Mutta että mikään koskaan selkiytyisi tarvitaan ehdottomasti juoksemista. Lähden siis juoksemaan. Oksentamaan hikoillen aivoni tyhjäksi siellä kiertelevästä turhasta roinasta, uuden pelosta. 

Siellä ne on suuret päätökset ja ylittämättömät oivallukset syntyneet ennenkin. Nimittäin lenkkipolulla. 

Nähdään siellä! Jos hölkkäät mua vastaan niin moikkaa toki! 

tTM lenkkeilee

Jos olisin...

Astia - olisin espressokuppi.

Puu - olisin rantakoivu.

Kenkä - olisin converse.

Väri - olisin ruohon vihreä.

Kirja - olisin romaani, joka ylittäisi odotukset.

Hedelmä - olisin lime.

Marja - olisin karviaismarja.

Eläin - olisin kettu <3

Päivä - olisin helatorstai.

Rakennus - olisin majakka.

Vaate - olisin huppari.

Materiaali - olisin villa.

Lintu - olisin tiira.

Kaupunki - olisin suurehko kylä.

tTM tänään

Oo hyvä ittelles

Toipuminen on alkanut. Siis vaikka kurkku on karhea ja olo vähän vetämätön, on voimat selvästi palaamassa. Sumu hälvenee ja elämä kirkastuu. Jo infernaalisen päänsäryn hellitettyä alkoi tuntua, että tästä noustaan.

Sairastamisen paras puoli on, että joutuu pysähtymään, lepäämään ja miettimään elämää ympärillään ja tätä tässä lähellä. Omaansa.

Oli aikaa lukea blogeja ja tarinoita pitkin bittiavaruutta. Surullisia, lohdullisia, iloisia, reippaita. Ihmisten uskomatonta venymistä ja jaksamista suurien surujen ja pettymysten äärellä. Saavutuksia hurjissa tavoitteissa. Voimaannuttavia tarinoita ja niitä jotka vetävät hiljaiseksi.




Oikeastaan se, mikä koko nettiseikkailusta jäi päällimmäiseksi mieleen kellumaan on, että pitäkää hyvät ystävät itsestänne ja rakkaistanne huolta! Toisen puolesta ei voi elää, eikä ketään loputtomasti suojella - olen totisesti saanut nähdä sen omassakin elämässäni - mutta kaikki se hyvä, minkä maailmalle laitat, tulee aivan varmasti sinulle takaisin! Tähän uskon.

Luotan positiivisen ajattelun voimaan. Siihen, että hyvällä saa hyvää aikaiseksi. Itseään arvostaen ja rakastaen on mahdollista rakastaa myös muita ympärillään.

Sen vuoksi itsensä rankaiseminen tavalla tai toisella saa loppua tähän. Ei elämä helppoa ole, mutta jotain sen helpottamiseksi pystyy tekemään itsekin. Tai että ei ainakaan vaikeammaksi sitä itsellemme tehtäisi.

Vanha kunnon ajatus kehosta temppelinä on ihan paikallaan. Onpa se sitten millainen temppeli tahansa (hieno tai sitten vähän arkisempi), kyllä siitä huolta kannattaa pitää.

Jospa jo tänään jotain mukavaa, ihan vaan itselle! Ladataan akkuja. Säilötään edes vähän valoa purkkiin pimeää aikaa varten. Ollaan voimissamme. Jokainen voimiensa mukaan. Pidetään ittestämme huolta!

tTM

Kuka vastaa?

Minä olen kova tyttö huutelemaan vastuun perään. Potkimaan (ainakin itseäni) persuksille. Vaatimaan ryhdistäytymistä. Ottamaan vastuuta.

En etsi syyllisiä enkä tarkoita, että jokaisella asialla/tehtävällä pitäisi olla henkilö, joka vastaa (tosin sillä tavalla asiat parhaiten tulee hoidettua :)).

Mutta minulla on myös tapana purnata. Että ei ole sitä eikä tätä. Ja että minä olisin kyllä, jos vaan olosuhteet olisivat olleet suotuisat... Vastuutan muita omista valinnoistani. Pahimmillaan syytän. Nyt todella pelkistetty esimerkki: söin herkkuja, koska mies toi niitä kotiin - samaan aikaan suvereenisti unohdan, että samainen mies sanoi, että "jätä vähän mullekin"....

Nyt kuitenkin puhun vähän suuremmista asioista kuin herkkuihin sortuminen. Onnesta ja hyvinvoinnista kaiken kaikkiaan.




Taasen yksi asia, mihin tällä matkalla on herännyt on se, että tasan yksi henkilö vastaa minun onnestani ja se olen minä itse. Vaikka elämä heittää haasteita eteen, vain minä voin raivata omalle hyvinvoinnilleni tilan. Minun onneni tai vaatimattomammin hyvinvointini ei ole kenestäkään muusta riippuvainen. Ei voi olla.

Joskus joku (esimiestason henkilö) sanoi raivostuttavasti, että "ellei sinulla ole ratkaisua/parannusehdotusta, olet osa ongelmaa". Mitä enemmän asiaa ajattelen, tulen siihen tulokseen, että tottahan se on. Sitä joko toivoo jotain mitä ei voi saada ja pitää sillä tyytymättömyyttä yllä tai sitten valittaa, tekemättä tilanteelle yhtään mitään.

Tämän selkeämpi en osaa tänään olla. Yritän kuitenkin tarttua oman elämäni tyytymättömyyden aiheisiin ja muuttaa joko niitä tai omaa suhtautumistani niihin. Karsin niitä ihmiskontakteja, jotka pelkästään vievät energiaa. Etsin voimaannuttavia asioita ja pidän niistä kiinni.

Jossain muuten täysin merkityksettömässä elokuvassa (olen saattanut puhua tästä aikaisemminkin) mies pilkkasi turisteja, jotka tulivat "saarelle etsimään onnea" sanoen, että "tämä on saari, ei täältä voi löytää mitään, mitä tänne ei ole tuotu!" Aikas hyvin sanottu.

Onni on meissä itsessämme.

tTM onnea etsimässä

Tukeva Tyttö

Kaneli kommentoi mukavasti edellistä postaustani ja kertoi käyttämäni (laajasti viljelemäni) Tukeva Tyttö-ilmauksen hymyilyttävän häntä. Jäin oikein ajattelemaan asiaa...

On ihan totta, että sivupalkissa kulkeva painolukemani näyttää siltä, että käyttämäni ilmaus on liiottelua, mutta (ensinnäkään ei ole tapana liioitella - lähipiirini meinaa nyt kuolla nauruun - ja toiseksi) olen pieni (lue: lyhyt), joten olen hädintuskin normaalipainoinen näissä lukemissa, enkä todellakaan mikäään laiha.

Kuitenkin suurin syy, miksi edelleen suvereenisti käytän ilmaisua on se, että omasta mielestäni olen edelleen tukeva tyttö. 10 kg painonpudotus ei ole minäkuvaani juurikaan muuttanut. Kyllä, jotkut vaatteet ovat käyneet liian suuriksi ja vatsa ei ole kumartelun esteenä, mutta kyllä minäkuvani on edelleen - t u k e v a!

Kyllä liikunnan ilon uudelleen löytäminen ja painon hallintaan saaminen on tuonut paljon positiivista elämääni ja itsevarmuuttakin. Oikeastaa kallisarvoisimpia saavutuksia ovat kuitenkin olleet ne "minä pystyn"-onnistumiset! Kun huomaa, että aikaisemmin huonosti kohtelemani keho pystyykin yllättäviin suorituksiin. Niin kuin nyt vaikka juoksemaan 10 km.

Kerroin jo aikaisemmin hämmentävästä kokemuksesta, kun myyjä sanoi minulle vaatekaupassa, että "ässä riittää, kun olet noin siro" ja minä ajattelin lähinnä, että "kauheen kiusallista noin hankala hahmotushäiriö tuollaisessa ammatissa".

Ikinä missään en kehtaisi sanoa ääneen, että olen normaalipainoinen (hävettää kirjoittaakin se tähän). Moinen ylimielisyys aiheuttaisi punastumisen ja noloja hallitsemattomia naurahduksia. Ja siis oikeasti painon vaihdellessa päivien mukaan en toki aina olekaan normaalipainoinen, että sikäli olisikin todella röyhkeää mennä sellaista väittämään (varmistamatta asiaa ensin puntarilla)!

Mutta projektini edetessä on varmasti jossain vaiheessa pakko miettiä, olenko jotain muutakin kuin tukeva tyttö...

tTM

Tuloksia

Olen tässä jo jonkin aikaa voihkinut, että tällä sapluunalla ei mitään tapahdu. No ei kai.

Jos ei muuta mitään, mikään ei muutu!

Niinpä sitten päätin tehdä rankan vedon ja ylittää sen rajan, jonka ylitystä olen välttänyt vuosikaudet. Tein radikaalin muutoksen ja yhdenlaisen tuloksen voi lukea blogin oikeasta reunasta, painon kehitystaulukosta. Olen vähän äimistynyt ja jkv skeptinen vaakamme toimivuuden suhteen, mutta sama tunne välittyy myös vaatteista. Ei kiristä enää niin kuin muutama päivä sitten. Vyö solahtaa viimeiseen reikään niin kuin ei muualla olisi koskaan ollutkaan.

Hiljaiseksi vetää.




Omituisinta on se, että en ole ollut nälkäinen missään vaiheessa. Siis tietysti ennen ruokailua jonkinlainen nälän tunne hiipii sisuskaluihin, mutta minulla ennen vanhaan nälkä saattoi hyvinkin kalvaa tunnin ennen lounasaikaa.

Kai kyse on jonkinlaisesta omanlaisesta karppaamisesta - no VHH:sta joka tapauksessa. Lopetin leivän - jonka jälkeen myös hinku sokeriin katosi. Niin katosi myös vatsan alueen turvotuskin ja se pönöttävä olo, joka keskivartalooni usein varsinkin illasta hiipi. (Ennestään ruokavaliostani poistettua siis oli peruna, pasta ja riisi).

En suosittele yhtään mitään yhtään kenellekään. Tämän kokeilun pitkäaikaisvaikutuksista emme todellakaan tiedä mitään! Nyt on ihan ok olo. Hyvin jaksoin tunnin lenkin illalla hölkötellä (ohuesti ottaa päähän se, että olen koirankin kanssa juostessa sen verran nössö, että en uskalla mennä purtsalle tai valaisemattomalle rantalenkille juoksemaan, mikä tarkoittaisi pehmeää alustaa vaan juoksen asfaltilla, kun on valoa ja muita ihmisiä siellä...) eilen illalla. Yhtenä hyvinvoinnnin mittarina pidänkin sitä, että jaksan hyvin treenata. Ainakin tähän asti olen jaksanut ihan normaalisti.

Vaikka taas hysteerinen reaktioni lähti vaa'an lukemista, kuitenkin kaikkein eniten haluaisin olla vahva ja toimiva! Mutta jokainen pudotettu gramma on vähemmän mukana raahattavaa juoksulenkillä ja siitä iloitsen! Voi miten ihanaa kohta on juosta, kun olo on keventynyt vielä pari kiloa! <3

tTM joka jännittyneenä odottaa, millaisia tuloksia on edessäpäin...

Itserakkaudesta

Niin yksinkertaista se on. Että itseään rakastaisi. Ei kohtuuttomasti, mutta kohtuudella ja varmuudella kuitenkin. Sallisi vaikka välillä olevansa onnellinen. Ettei tekemällä tekisi elämää vaikeaksi silloin, kun se ei sitä ole.

Siitä se lähtee. Hyvinvointi.

Voihan sitä vaikka ihan vaivihkaa nauttia vain siitä, että on. Tässä. Tänään.

Takana syksyn kovimpia työpuristuksia. Edessä viikon loma koko perheellä kaukana täältä.

Jos vaikka sallisi itsensä olevan onnellinen. Ensin vaikka vaan sen viikon. Siellä kaukana. Eikä murehtisi liikaa ja etukäteen. Asettaisi turhia paineita itselleen. Sellainen se vasta mukavaa olisi.

Taidanpa kokeilla!

tTM

Mieli juoksee

Muistutukseksi itsellekin. Kaikki uusi pelottaa. Aina on helpompi takertua vanhaan ja totuttuun. Elämä kuitenkin on tässä ja nyt. Mukavuusalueelta poistunutta odottaa palkinto :)

Pää kierroksilla kaikesta siitä, mitä muutaman päivän sisään pitää tehdä. Ei kuitenkaan mitään ylivoimaisen vaikeaa. Tekemistä vain juuri nyt paljon. Mieli juoksee jo. Keho haluaisi myös.

Kurkku vähän karhea ja unettomat yöt painaa. Taidan pikkuruisen ja hellän juoksulenkin tehdä silti. Unikin tulisi varmaan paremmin. Raitista ilmaakin elimistö huutaa. Lenkille siis. Ruokailu sitä sun tätä, mutta aika terveellisesti kuitenkin! Ei hillittömiä ylilyöntejä. Enää.

Seikkaillaan (kotikulmilla, jos ei pidemmälle ennätetä)!

tTM

Mitä järkee

Ehkä on tullut muutamaan kertaan mainittua, että olen juuri sillä tavalla vinoon kasvanut, että minusta parasta liikuntaa on tehokkain liikunta. Lisäksi en usko mihinkään muuhun mittariin kuin omiin tuntemuksiin (siis hien on lennettävä ja veren maistuttava suussa!).

Elämä sitten päätti opettaa minulle muutamia tosi asioita ja pysäytti menon, josta ei ilman lentolupakirjaa olisi muutenkaan selvinnyt, kuin seinään, kun selkäni sanoi naps. Mutta ei ystävällisesti ja pienesti naps vaan vihaisesti ja äänekkäästi naps.

Sen vihaisen napsahduksen jälkeen jouduin nöyrtymään ja muuttamaan suhdettani liikuntaan melko radikaalisti. Hillitön reutominen oli kerrasta poikki ja kovaa liikkuneena hiljaa hiiviskellessä ei hiki todellakaan tullut. Hyvänolon mittareita oli etsittävä muualta kuin hikoilusta ja itsensä kiduttamisesta.

Jouduin alistumaan mm vesijuoksuun. Älytöntä hommaa! Etenemisvauhti on noin 100 metriä tunnissa ja eihän vedessä noin muutenkaan voi konkreettisesti hiota. Siis kyllä uimapuku märkä on altaasta noustessa, mutta eihän se nyt hyvänen aika hikoilemisesta johdu ja se ei ole hyvää liikuntaa sellainen, sanoi entinen minä.

Mutta niinpä vaan kävi, että vaikka itse kovasti vastustinkin, jollain tapaa alkoi vesijuoksukin tuntua liikunnalta. Vähitellen minulle avautui palauttavan liikunnan merkitys...

No, ensin oli pakko tykätä vesijuoksusta, koska se oli ainoa, mitä pystyin tekemään, mutta nyttemminkin. Tänään menen vesijuoksemaan ihan vapaaehtoisesti. (On muuten paikatkin niin hellinä toissapäiväisen salireissun jäljiltä, että on palauttelevan paikka noin muutenkin :)) Vaikka pystyn jo juoksemaan maallakin, olen huomannut vaihtelun merkityksen ja saatanpa juosta vedessäkin... Ilman hammasten kiristelyä!

Siis pakko myöntää taas, että mua fiksummat on oikeassa - kyllä vesijuoksussakin järkeä on! Hmmm! Aina oppii uutta!

Hydrospinning kiinnostaisi myös! En vieläkään ole ehtinyt sitä kokeilemaan, vaikka olen jo selvitellyt, missä sitä pääsee kokeilemaan. Täytyy ottaa se to-do-listalle! Ainoa mikä arveluttaa on pyörän siirtäminen veteen - tarvitaanko nostovoimaa? Selviääkö siitä selkävammainen, joka käytännössä melkein kaikkea pystyy jo tekemään? Siis en suosi painavia nostoja ja etenkään silloin kiertoja...

tTM

googlekaan ei pysty auttamaan

Jotenkin kaikesta huolimatta pysähtynyt ja epävarma olo. Kun vois googlettaa, että mitä minun kannattaisi tehdä? Tai voihan sitä googlettaa, eihän sitä kukaan estä, mutta että sitten saisi linkin, joka alkaisi sanoilla: "Hyvä Takaisin Minuksi! Jatkossa sinun kannattaa edetä elämän muutoksessasi seuraavien vaiheiden kautta...."

Ei tämä nyt varsinaisesti tiedonpuutetta ole. Terveet elämäntavat vaan tuntuvat niin kovin hitailta. Normaalipainossa (BMI:n mukaan) olevalla painon pudotus vaatii selvästi tiukempaa tekniikkaa kuin alkuun ja entäs painonhallinta! Siinä vasta luku erikseen! Voi hyvää päivää!

Onneksi elämääni on palannut ihana liikunta! Ilman sitä olisin varmasti kokonaan hukassa. Juostessa ei maalliset murheet paina ja kaikenlainen kireys hellittää lenkin edetessä <3

Olen miettinyt jonkinlaisen PT:n hankkimista. Toisaalta tunnen itseni ja pelkään, että hyvään tarkoitukseen aiotut rahat menisivät totaalisesti hukkaan. Saisin tietysti uuden täsmä ohjelman liikkumiseen ja jonkun valvomaan sen toteutusta. En tarvitse valvojaa tällä hetkellä siihen, että liikun. Tietysti tekniikkaa olisi ajoittain jonkun hyvä tarkistaa.

Sitten PT varmaan haluaisi ruokapäiväkirjan ja tässä kohtaa ongelmat astuisivat kuvaan. Söisin esimerkillisen hyvin, että "suorittaisin tehtäväni kiitettävästi". Välttäisin herkkuja, en söisi liikaa, mutta en myöskään liian vähän... Sitten PT toteaisi, että perusasiat ovat hallussa, ehdottaisi ehkä jotain pientä viilausta siihen tai tähän.

Ja näin oltasiin mahdollisimman kaukana todellisesta ongelmasta! Jos pystyn huijaamaan itseäni mennen tullen, pystyn kyllä PT:kin. Että osaan. Hyöty toki voisi olla nimenomaan siinä, että söisin oikein ollessani tilivelvollinen PT:lle. Mutta kannattaako siitä maksaa? Enkö voisi aktivoida omaa sisäistä PT:ni ja elää ihmisiksi... Hankalaa näyttää olevan.

Vaikka valitan ja natisen, tilanne itse asiassa aika hyvä tällä hetkellä. Herkkuihin en ole koskenut pitkiin aikoihin, syömiset ovat ihan hyvällä tolalla noin muutenkin ja liikkunut olen. 6-kympin alitus on tosiasia ihan mikä aamu vaan, mutta kunhan nyt tässä pidän ääntä itsestäni. Asioiden hitaus ärsyttää.

Olen sitä tyyppiä, jossa kunnon hikilenkit näkyvät aina ensin painonnousuna tai ainakin painonlaskun hidastumisena (ellei nyt sattumoisin olisi, jotain kummallisia turvotuksia päällä). Tilanne tasaantuu aika pian liikunnan vain jatkuessa.

Heiaheiassa on kohdallani pian neljän viikon jatkuva iloisen väristen pallojen jono, jota en väsy ihailemaan! Siitä iloitsen vilpittömästi, että liikunta on taas osa elämääni ja että en edes ole harkinnut vaihtoehtoa, että jättäisin liikunnan. Joka päivä mietin, että mitähän tänään. Ja kyllä, osaan myös levätä.

Kai se vaan on kaivetta vanha kunnon kärsivällisyys kaapista ja yritettävä kestää. Nyt tätä soutamista ja huopaamista vaan on kestänyt niin kauan...Oikoteihin en kuitenkaan usko, joten hammasta purren eteenpäin.

teidän,

TM