Vahvempi kuin odotinkaan

Selkäsäikähdyksen jälkeen hyviä juoksuja. 

Ensin kymppi ennätysaikaan 1 t 10 min... Aika on ennätyksellinen sikäli, että siinä on alussa 10 minuuttia kävelyä... Tajusin juurikin, että pystyn todennäköisesti juoksemaan 10 km tuntiin. Hyvinkin todennäköisesti. Ei nyt kuitenkaan ihan sata lasissa paahdettu. No, ei voi olla totta.

Ja on se.

Huimaa. Ja heti perään 5 km ajan parantaminen viidellä minuutilla. Sehän tarkoittaa minuuttia joka kilometrille.

Sanattomaksi vetää.

Sanoinko minä, että suosittelen juoksukoulua. Että ne vaan tietää, mitä pitää tehdä!

Tietysti otan osan kunniasta myös itselleni. Olen juossut koko kesän ja vihdoin se alkaa kantaa hedelmää. Olen säännöllisesti juossut koko kesän. Myös lomalla. Se on toisille arkea, minulle se on saavutus!

Kuinka monta kertaa olet nähnyt/lukenut yllä olevan tekstin? Perushuttua, kun motivaatiotekstejä lukee tai motivaatiokuvia katselee... Mutta (ihan) oikeasti en ole tajunnut, kuinka totta tuo on ennen kuin nyt. Olen liikkunut lähes koko elämäni ja jälkikäteen ymmärrän, että aikapitkälti mukavuusalueellani. Olen minä treenannut kovaakin välillä. Ollut hiessä ja väsynyt treenin jälkeen, jalat ovat tärisseet ja juomapullon nostaminen on ollut ponnistus, mutta kaikkensa antaminen on ihan muuta! Silloin poistutaan mukavuusalueelta. 

Kun itkun partaalla toteaa, ettei pysty enää tekemään mitään eikä tule selviämään edes kotiin treenipaikalta niin silloin tarvitaan se joku, joka sanoo, että "Okei, oot ihan hajalla. Ymmärrän. Sitten vedät vielä kolme mäkivetoa ihan täysillä!"

Olin varma, että kuolisin, että en vaan yksinkertaisesti pystyisi, mutta pystyin. Jokainen on oikeasti paljon vahvempi kuin ikinä osaa kuvitella - siis paljon vahvempi! Ihan reilusti vahvempi!

Sitä vaan niin kovasti haluaa olla armollinen itselleen. Ja se tie ei johda yhtään mihinkään. Ainakaan tuntuviin muutoksiin! Ainakin minun tapani olla armollinen on aivan liian ymmärtävä!

Syksyksi kääntyy. Juoksukelit vaan paranee. Nautin jokaisesta juoksulenkistä ja jo ajatuksesta, että voin juosta. Tämä on niin rakkautta. Mikäli joku päivä en voi juosta, odottaa vielä tuhat muuta lajia löytämistään!

Haasta tänään itsesi! Tee jotain enemmän kuin ennen tai edes uudella tavalla! Se kannattaa.

tTM tänään mäkitreeni

En kysynyt, sain vastauksen

Olemistani on sävyttänyt kaikesta vauhdista ja paljosta positiivisesta huolimatta pieni alakulo painolukemiin liittyen. Olen oikeastaan keskittynyt vain murisemaan ja inisemään yksikseni (tosin hyvin lyhyitä hetkiä), enkä sen enempää, mutta taustallahan sellainen ajatusmaailma kuitenkin painaa, vaikkei se aktiivisessa käsittelyssä koko ajan olisikaan.

Torstai-illan huumassa lähdin lukemaan Kukka Laakson blogia ja siellähän minulle oli vastaus kysymykseen, jota en ollut edes osannut kysyä!

Millä saan tämän (turhan) alavireen olemisestani pois ja keskityttyä sen sijaan siihen, mikä on oleellista? (Olisi ollut kysymys, joka minun olisi pitänyt tajuta kysyä.)

Kukka vastaa:

"Suhtaudun asiaan hyvin yksinkertaisesti: teemat kuten laihduttaminen ja rasvanpoltto on negatiivisia (= halutaan jotain pois), kun taas ominaisuuksien kehittäminen on positiivista (= halutaan jotain lisää)."


Hah! Siinä se on. Nyt keskityn liikuntaan ja syömään oikein (että jaksan liikkua ja saan tulosta), enkä keskity laihduttamaan ja pudottamaan painoa. Viisautta! Tavoitteena on siis sama lopputulos eri asenteella. Mahtaisi toimia paremmin kuin marina!? Luulisin.


tTM positiivisessa kierteessä!

Onnellinen tänään

Tänään ruokailu ei ole ollut kovin fiksua.

Liikuntakin taitaa rajoittua pelkkään koiralenkkiin illalla ja se ei kovin pitkä voi olla, ettei koira jäädy näillä pakkasilla.

Mutta olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Taidan tehdä kohtuullisen suuren ratkaisun työelämäni suhteen. Tarkemmin ajatellen tiedän, mitä tarvitsen!

En edes tiennyt, kuinka muutoksen tarpeessa olen (taas), ennen kuin otin asian puheeksi sopivassa seurassa. Kannustuksen saattelemana olen päätynyt haaveilemaan muutoksesta.

Saman tien kun tein alustavan päätöksen kääntää uuden kortin näkyviin, oloni helpotti. Yhtäkkiä onkin helpompi hengittää ja luulen, että ensi yönä nukuttaa. Miksi oikeastaan taistelisin sellaisia asioita vastaan, joille en voi mitään. Yhtä hyvin voin katsoa, mitä muuta elämällä on tarjota!

Aina kannustan ihmisiä tekemään elämässä päätöksiä sen perusteella, mikä heistä itsestään tuntuu hyvältä. Entäpä jos itse tekisin yhden sellaisen?

Tämä vuosi, tämä elämä

En tehnyt mitään lupauksia, enkä päätöksiä tälle vuodelle. Tai no sen päätin, että mä tiedän, miten haluan tämän vuoden (ja tulevat vuodet) elää, joten jatkan sillä tiellä. Vuoden ensimmäisenä päivänä rehkin salilla 1,5 tuntia ja olin onnellinen.

Tajusin monen asian summana, että elämässä ei yksinkertaisesti voi olla dead linea - ja tällä tarkoitan nyt tiukkoja aikatauluja!

Kyllä tavoitteita pitää olla ja jos sinun tavoitteeseen pääsyä helpottaa se, että sillä on selkeä aikataulu niin ilman muuta! Silloin se on sinulle oikea tie, mutta on hyvä ymmärtää, että mikäli aikataulu ei pidä, se ei välttämättä ole epäonnistuminen!

Nyt aikani tässä tempoiltuani ja kuunneltuani viisaita blogisisaria (joista esimerkiksi Quantina ja Taina ovat siirtyneet pitämään "laihdutusblogin" sijaan blogia, jossa painopiste on vielä enemmän hyvinvoinnissa niin henkisessä kuin fyysisessäkin) olen näin vuoden vaihtuessa ja omaa päänsisäistä yhteenvetoa tehdessäni tajunnut jotain olennaista itsekin.

Ei tämä olekaan mikään projekti, jolla on alku ja loppu (tai no tietyllä tavalla alku toki oli) vaan tämä on ihan minun elämääni. Ihan niin kuin elämässä on muitakin asioita (vaikkapa harrastukset, parisuhde, jne), joita hyvin tiedämme, mitä haluamme tehdä tai miten haluamme niitä hoitaa, samalla tavalla kaikki tämä kahden vuoden vuodatus on oikeastaan vain tie siihen oivallukseen, miten minä haluan oman elämäni elää.

Haluan olla terve, vahva ja liikkua. Harrastaa sellaisia liikuntalajeja, joita rakastan ja kokeilla uusia. Olen vakuuttunut, että hyvinvointi lähtee itsensä arvostamisesta ja itsensä kuuntelemisesta. Kyllä meistä jokainen tietää, millainen olo tulee niistä hervottomista ruokaorgioista, joihin jokainen joskus sortuu. Enemmän tai vähemmän. Mikäli ajattelen elämääni niin, että mistä minulle oikeasti tulee hyvä olo ja mistä ihan oikeasti ei... Silloin valintojen tekeminen pitäisi olla helpompaa.

Nyt siis ajattelin kokeilla tällaista lähestymistapaa. Seuraan vaakaa (en sentään siitä irti ole pääsemässä), mutta en pidä niitä numeroita elämääni määrittävinä. Keskityn enemmän kuuntelemaan kehoani ja uskomaan sen viestejä. Viime vuotinen (ihanaa että voin sanoa jo näin) selkävaivani oli sikäli siunauksellinen, että opin kuuntelemaan itseäni ja luottamaan oman kehoni viesteihin.

Rauhaa, rakkautta ja tasapainoa!

tTM

Rakkautta, rakkautta vaan

Vaikka sitä kuinka ajattelee, että on työstänyt näitä asioita tosi pitkälle ja että kaikki on nähty ja käyty niin aina sitä oppii uutta – itsestäänkin. Tajuaa, että juuri tuon virheenhän minäkin olen tehnyt tai että juuri noinhan sen pitää mennä. Tuon olen oppinut.

Tilasin joulun alla itselleni (lahjaksi) Jillian Michaelsin kirjan Winning by Losing ja vähän nihkeästi pudotin sen töiden alettua kassiini työmatkalukemiseksi (kun kato, tiedän jo kaiken – mikä sinänsä on jännä, koska se ei näy päällepäin!). Mutta tänä aamuna olisin hyvin saattanut mennä pysäkin ohi (jos en menisi päättärille) niin upposin kuuntelemaan Jillianin ”ääntä”.

No ei siellä mitään niin valtavan uutta tähän mennessä ole ollut, että sen takia kannattaisi nettikauppaan kirjautua, mutta kuitenkin sellaisia niinpä-elämyksiä aamun työmatkalle osui useita. Sellaiset elämykset ovat tarpeellisia. Kuin pieniä valoja tielläni – ihan oikein, juuri tännepäin.

Yhtä todella oleellista asiaa Jilliankin heti kättelyssä painottaa. On ihan sama minkälaisia laihdutuskuureja viet läpi tai kuinka paljon treenaat, jos et välitä itsestäsi. Todelliseen tulokseen ja hyvään oloon pääset vain rakastamalla itseäsi ja kunnioittamalla kehoasi. Vain työskentelemällä kehosi kanssa eikä sitä vastaan, voit saada pysyviä tuloksia. Se vaan yksinkertaisesti menee niin!

No, tv-persoona on kyllä vähän pelottavampi metodeiltaan... :)

Eilisestä pudotusta 700 g. Melko turvallisesti alle 6kympin siis. Hyvillä mielin eteenpäin!

tTM

Että mitä se vaatii?

Hyvinkin tarkkaan on tiedossa, mitä minulta vaatii tulokseen pääseminen enkä koe edes sitä mitenkään vaikeaksi. Ainakaan noin teoriatasolla.

Silti motivaatiota (ainakin johonkin osa-alueeseen) joutuu hakemaan oikein vaivan kanssa. Että millä sitä itsensä pakottaa liikkeelle. Tänäänkin. Vaikka liikkumattomuuskin rassaa. Ruokailun kanssa haahuilu rassaa, mutta että millä voimin sitä itseltään näin raskaan työviikon päätteeksi vaatii yhtään mitään?

Ihan ohuesti hirvittää sitten se tilanne, että oltaisiin tavoitepainossa. Että tämä "syö vähemmän kun kulutat"-vaihe olisikin ohi ja pitäisi syödä suunnilleen sen, minkä kuluttaakin... No oho! Että onko se painonhallinta vielä vaikeampaa kuin tämä painon pudottaminen? Taas uuteen rooliin oppiminen edessä. Ihan kohta.




Vääntäydyn nyt valittamaan ja tyhmiä pohtimaan pilates-tunnille. Siellä ei tule riehuttua itseään hikeen, vaikka tunteekin tekevänsä töitä. Onpa outo tunne.

Ehkä se painonhallinta on jotain samanlaista. Ei ihan intensiivistä kuin tähän asti, mutta tekemistä vaatii kuitenkin... Ainakin alkuun. Ennen sitä viimeistä tasapainoa ja tietoisuuden tasoa. Joogaa?

tTM tuloksia odotellen

Aluevaltaus

Tätä ei usko kyllä kukaan! En meinaa uskoa itsekään! Tein tänään jotain, mihin en tiennyt kykeneväni! Kävin pilates-tunnilla.

Ensinnäkin: hei, pilates! Tylsää, tehdään hämärässä, ei tuu verenmaku suuhun. Jep. Kaikki ennakko-odotukset piti paikkansa - paitsi tylsää! Hämärässä oltiin. Veri ei maistunut suussa ja ah! Että oli ihanaa. Tältä nimenomaiselta tunnilta lähdin levollisena kuin joogasta ikään. Ihanuutta!

Toiseksi: tämä oli sikälikin merkittävä virstan pylväs, että tämä oli ensimmäinen ohjattu ryhmäliikuntatunti, jolle osallistuin selkäonnettomuuden jälkeen!!! En ole uskaltanut. Olen ajatellut, että mikäli lopullinen halvaantuminen iskee minuun liikunnan takia niin on hirvittävän kiusallista, mikäli kyseessä on ryhmäliikuntatunti. Paljon paljon vähemmän noloa on siis lyyhistyä yksinäiselle lenkkipolulle... No niin. Kirjoitettuna se ei näytä niin loogiselta kuin se ajateltuna tuntui...

No joka tapauksessa tunnen itseni sankariksi ja ainakin tällä hetkellä pidän ajatuksesta, että minulla olisi viikossa yksi vakituinen pilates-tunti. Rankan työviikon jälkeen tuntui ihanalta laskeutua rentouttavan tehokkaan pilateksen kautta viikonloppuun...

Ja kolmanneksi: Ah! Pilates ja minä. Alan melko hyvin hallita ne syvien vatsa/corelihasten liikkeet, jotka fysioterapeutti on antanut minulle kotiläksyksi ja nyt uusia haasteita lempeään tahtiin! Ihan mahtavaa. Tunnen, että olen käyttänyt uusia lihaksia. Ajatelkaas, jos oikeasti core vahvistuisi ja selkäongelmat ihan oikeasti jäisi taa... Sepä vasta olisi onnea.

Tämä kortti on pakko katsoa!

tTM pilateksen uusi ystävä

Hyvä puoli

No niin nyt on kaikki menkkaturvotukset ja sipsikuurin pöhötykset kuntoiltu ja salaatilla/hedelmillä haihdutettu. Varsinainen työ voi alkaa. Nyt on tasan kilo matkaa ensimmäiseen tavoitteeseen.

Mitä lähemmäs tavoitetta tullaan, sen varmemmin ajatus jo askaroi tulevassa. En tiedä uskoinko koskaan oikeasti saavuttavani tämän hetken tai sen kilon päässä olevan hetken silloin, kun matkaan lähdin... Nyt tiedän, että saavutan tuon tavoitteen, joten olen alkanut suunnitella elämää eteenpäin!

Kolmen viikon päästä optimistisimman arvion mukaan saan kokeilla juoksemista. Olisipa todella huimaa, jos saavuttaisin tavoitepainoni ilman juoksua! Juoksu nimittäin oli omassa päässäni se salainen ase, joka kaivettiin esiin viime hetkellä. Se joka varmistaisi maaliin pääsyn. Kun kaikki muut keinot on käytetty eikä enää kiristämisen varaa jäljellä, juoksu kuluttaisi ne viimeiset kilot! Miten järjetöntä. Mitä ihmeen kiristämistä?

Ehkä tämäkin nyt on niitä selkärikon positiivisia puolia. En ole voinut juosta. En ole tarvinnut juoksua. Olen pärjännyt ihan hyvin. En ole lihonut holtittomasti (jonka luulin olevan väistämätön seuraus) ja itse painonhallinta ei ole ollut yhtään sen vaikeampaa vähemmällä liikunnalla.

Se mikä on ollut vaikeampaa (noin 1000 x vaikeampaa) on henkinen kantti - jonka pettäminen olisi voinut johtaa pelkäämääni seuraukseen helpostikin. Pää vaatii ulkoilua, hikoilua ja hengästymistä. Raivon kyyneleet ovat käyneet monesti silmissäni! Mutta vaikka psyyke riekaleina olen laahustanut ulkona ja uima-altaassa, niin painonhallintaa se ei ole estänyt!

Terveellistä on huomata, että ei tämä vaatinut sitä juoksua (jos olisin pystynyt loppuun asti juoksemaan, olisin paasannut täälläkin postaus toisensa jälkeen, kuinka juoksu kruunasi projektini varmisti tuloksen). Yllättäen heräsinkin totuuteen, että kyllä minulla idea on hallussa ja pystyn tähän, eikä ole yhtä autuaaksi tekevää tekijää (vrt. juoksu :)). Idea valitettavasti on se vanha: syö vähemmän kuin kulutat... Anteeksi. Niin se vaan on!

Aurinkoista viikonloppua!

tTM

Saletisti natsaa

Tarkentaakseni muutaman asian tästä havahtumisestani ja loppurutistuksestani: siis kyse ei ole missään tapauksessa minkäänlaisesta kitukuurista! Kyse on paremman elämän, sen Uuden Elämän - nykyisen Elämän, tarkentamisesta siihen, mitä oli sovittu sen sijaan, että päästettäisiin Elämä liukumaan takaisin Entiseen Elämään! Ehei. Sille tielle ei lähdetä. Piste. Se on nähty jo se tie ja mihin se vie.

Siis kertaus: tarkennetaan sisältöjä, ei radikaalisti vähennetä määriä. Ei kituuteta. Ei petetä ketään (siis lähinnä nyt itseään).

Lisäksi verrattuna kitukuureihin ja entisiin loppurutistuksiin minulla on oikea tieto, miten tässä tulee käymään (vrt. pelko ja "tieto"). Tiedän, että tulen onnistumaan tässä projektissani. Tämä ei vaadi muuta kuin toteutuksen. Aikaa on juuri sen verran, että noudattamalla sovittuja sopimusehtoja pääsemme toivottuun tulokseen.

Ei paniikkia, ei pahaa mieltä, ei itsensä kurittamista.

Kevät. Aurinko. Rakkaus.

Ja lopuksi - miettikääpä tätä:

Henkilökohtainen taistelu

Tänään on ollut hyvä päivä. Ihan niin kuin eilen uumoilinkin! Olen viettänyt ikään kuin hedelmäpäivän tapaista päivää. Minun tapauksessani hedelmäpäivä tarkoitti tomaattia, mandariinia ja viinirypäleitä (koska niitä saatavilla oli), mutta siis oikeasti söin myös lämpimän ruuan (kasviksia ja kanaa) sekä aamupalaksi jugurttia ja mysliä, yhden karjalanpiirakan (ilman päällyksiä). Mutta sitten muilta osin päivä oli "hedelmä"päivä :D

Toinen ihana asia tässä päivässä oli, että kävin tämän viikon toisen zumban samalla ohjaajalla ja tämä ohjaaja vetää meidän salin kovimmat zumbat. Hienoa tässä asiassa on, että nykyään jaksan pomppia nämä rankatkin kokonaan - vuosi sitten en olisi mitenkään selvinnyt moisesta. Oih! Niin lämmin kiitos tuolle innostavalle ihmiselle, joka todella irrottaa hien ihmisestä!

Tästä aiheesta aloittelimme viisaan sisareni kanssa keskustelua tänä iltana. Ja arvatkaapa mitä!!?? Kyyyyllä, meikäläinen oivalsi taas yhden asian. Ja kyyyllä, haluan jakaa sen kanssanne. Halusitte tai ette niin tässä tulee taas pienen pääni liikkeitä:

Aloitimme lähestymään oivallusta keskustelemalla siitä, että jos jaetaan tämä Uuden Elämän-projekti osiin (laihdutus, liikunta ja ruoka) niin, mikä on tärkein osa tätä projektia. Tärkein tarkoittaa nyt rakkain. Se osa jossa onnistumiset tuntuvat kaikkein parhaimmalta. Tai ajatellen niin, että mistä osasta olisi kaikkein vaikeinta luopua.

No, minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään (ei muuten siskonikaan): vaikka en koskaan painaisi 57 kiloa ja vaikka ruokailun ottaisi huomattavastikin rennommin, en olisi niin pettynyt kuin olisin, jos liikunta jäisi pois. Ennen lapsia liikuin paljon (6x viikossa) ja lasten synnyttyä jotenkin vain ajauduin kauemmas todellisesta minästäni. Rupesin suorittamaan uutta tehtävää, jossa ei ollut enää niin sijaa sille, mitä itse halusin. (Siis asetin itse nämä vaatimukset itselleni.) Ja kyllä, sohvalla makaaminen on helppoa.

Onpa liikunta ollut mitä tahansa minulla usein on enemmän intoa kuin taitoa, mutta yhtäkaikki nautin valtavasti liikunnasta. Olen aina nauttinut. Ehdottomasti tärkein osa minulle tätä projektia on liikunta ja olen ihan liekeissä siitä, että olen saanut ikäänkuin palan itseäni takaisin, kun liikunta on tämän vuoden aikana tullut taas osaksi elämääni.

Olemme sisareni kanssa kovasti samannäköisiä (siis niin samannäköisiä, että vieraammat saattavat sekoittaa meidät ja sehän tietysti tarkoittaa sitä, että olemme melkein sama), joten olisi voinut odottaa, että hän olisi huokaissut kiteytykseni häikäisemänä: "siis niin sama mulla!". Mutta ei! Sisareni oli ihan eri mieltä ja potkaisi näin liikkeelle oivallukseni.

Sisareni ilmoitti suunnilleen samaan hengenvetoon, että hänellä ehdottomasti tärkein osa alue on ruoka. Että hänen tärkein saavutuksensa on syödä niin kuin haluaa (eli oikein). Käänsipä vielä veistä haavassa ja sanoi, ettei hänellä ole ikinä ollut minun intoani liikkumiseen vaikka liikunnasta nykyisin tykkääkin.

Siis häh?

Suurin hämmästys oli ehkä kuitenkin se, että minä ihan oikeasti olin kuvitellut, että ajatuksemme (siis meidän, jotka tekevät lopullista viimeistä elämäntapamuutosta - sehän on jo se yhdistävä tekijä) ovat ainakin jollakin tapaa yhteneväiset. No, toki no monella tavalla ovatkin! Aina löytyy niitä, joita motivoi samat asiat kuin itseä. Aina tekee hyvää saada lisää näkökulmia sen omansa lisäksi.

Mutta tänään oikeasti minulle (joo alan itsekin epäillä, että olen vähän hidas!) konkretisoitui se, että vaikka elämäntapojen muutaminen on hankala, haasteellinen ja pitkä prosessi, on se myös jokaisella ihan oma henkilökohtainen taistelunsa, ihan omalla tavalla hankala. Jokaisella on omat haasteensa, mörkönsä ja vaikeutensa kohdattavanaan. Ja että jokaista parhaiten palkitsee edistyminen hänelle tärkeimmässä.

Olen niin puolellanne teidän jokaisen henkilökohtaisessa taistelussa, joka vielä on muuttuva uudeksi elämäntavaksi, joka on niin osa teitä, ettei sitä enää tarvitse pinnistellä! Olemme oikealla tiellä!

Metsän tyttö tahdon olla, sankar jylhän kuusiston!

Tajusin taas yhden asian (juu vähän hidas oon tai ainakin mulla tulee yksi oivallus kerrallaan).

Ennen lähdin lenkille sillä ajatuksella, että tämän jälkeen tulee niin hyvä olo. Joskus alussa oli niin rankkaa, että ei tullut oikein edes jälkeepäin sitä hyvää oloa. Oli vaan ihan hakattu olo. Oli joku vieny mun mehut...

Nyt hyvä olo tulee jo suorituksen aikana. Selkeä muutos treenaamisessa! Ennen sitä lenkillä ajatteli, että sit kun mä oon sohvalla suikun raikkaana on niin ihana olla, mutta nyt sitä odottaa ensimmäisen jalkojen hapotus-ei taas-tuntemusten ohi menoa ja sitä vaihetta, kun voisi hölkotellä vaikka kuinka, kun ei haluaisi lähteä pois lenkkipolulta ja ollaan lähellä sitä kuuluisaa flowta.

Tämä on oikeastaan aika tärkeä käänne treenaamisessa. Jos edelleen yhdeksän kuukauden jälkeen olisi tosi rankkaa lähteä lenkille ja joka kerta olisi se, "jos mä tästä selviän niin sitten on kivaa"-fiilis niin eihän tämä todellakaan palkitsisi! Nyt on sellainen olo, että kohta uskaltaa kertoa täälläkin ihan julkisesti haaveilevansa HCR:stä (puolimaratonista) ensi keväälle. Mutta ihan vielä en uskalla siitä puhua :)

Minähän juoksen näitä rantalenkkejä oikeastaan aina... Tänään sitten ajattelin tehdä jotain poikkeuksellista aamuohjelmastani johtuen. Otin Duracellin mukaan ja painuttiinkin metsään (siirryin kyllä autolla otollisempaan paikkaan). Jostain syystä jalat eivät suinkaan olleet innoissaan saamastani aamulenkki-ideasta, mutta kierrettyäni tuskaisen pururatakierroksen päästin koiran irti ja astuin pururadalta metsään!

Siis ihan loistavaa! En tiedä kumpi meistä oli enemmän innoissaan, minä vai koira. Juoksin kuin riivattu pitkin metsiä liukastellen kallioilla ja syksyn ensimmäisten keltaisten lehtien yli, roiskuttaen rapaa ja väistellen juurakoita! Jalat ei painaneet yhtään. Luonnollisia spurtteja tuli vedettyä ylös kallioita ja puiden välistä umpimaastoon, kun koiruutta piti pitää vähän varuillaan, ettei siitä tule liian rohkea seikkailija. Pinkaisemalla yhtäkkiä tiehensä sain Duracellin pitämään minua silmällä (kun yhtään ei voi olla varma mihin toi eukko seuraavaksi ryntää :)) ja kun koira kyttää mua niin mä voin juosta ihan vapautuneesti, kun ei itse tarvii kytätä sitä!

Suunnistaminen voisi olla tosi kiva harrastus... Jos omaisi edes jonkinlaisen suuntavaiston! Nytkin turvallisesti ryntäilimme muutaman neliökilometrin alueella niin, että aina johonkin tiehen jossain vaiheessa törmää joka tapauksessa, jos eksymään meinaa! Siis tällainen kaupunkilaisen hallittu luontokokemus :)

Olen ehdottomasti meri-ihminen. Aavojen vesien katseleminen rauhoittaa poikkeuksetta, vaikka meri olisi levotonkin. Mutta kyllä mieli lepäsi tuolla metsässäkin. Tuo täytyy tehdä toistekin!