Uusi polku

Väsymys on infernaalisissa mitoissa ja voimat vähissä. Loma siintää viikon päässä ja nämä muutamat arkipäivät pitää tässä välissä jaksaa. Lenkille lähtöäkin tekisi mieli siirtää. Kun sataa ja kai sitä nyt lomallakin ehtii...

Onneksi on lenkkikaveri, joka haluaisi hirveästi juoksemaan, jolla on pimeän pelko (ettei sitä yksin lenkkipoluille voi laittaa) ja joka soittaa kymmenen minuutin välein, että vieläkö sataa... (minä asun lähempänä kohteeksi sovittua pururataa). No ei muu auta kuin kaivaa rikoot kaapista ja rykästä liikkeelle. 

Paljon ei tarvita onneen. Eilen illalla uusi pururata. Sellainen, jota ei ole ennen kierretty näissä merkeissä ja joka on valaistu. Siellähän se onni taas lymyili. Ja jaksaminen. Hyvä olo.

Juoksun jälkeen voimaa oli taas kuin pienessä kylässä ja olo kuin voittajalla. Ihan mahtavaa. Juostiin ripeä kahdeksan km sateiden välissä ja se oli tähän kohti ihan riittävästi! Nyt on tullut ripeitä vedettyä niin monta, että seuraavaksi on (juoksukouluoppien mukaisesti) vuorossa tooosi hidas, mutta pitkä jolkottelu, jota voi melkein kutsua palauttavaksi. No ainakin kehittäväksi.

Vielä mennään juosten ulkona. Talvikuukausiksi olen jo harkinnut kuntosalijäsenyyttä... Katsotaan, miten syksy etenee. Kotini lähellä on kilometrin sisällä kolme suurta hyvinvointikeskusta, joten eiköhän sieltä vaihtoehto löydy.

tTM väsyttää mutta intoa on!

Näpit irti mun ajasta!

Elämässä on väkisinkin säätämistä ja vääntämistä eri toimijoiden kanssa, jotka joko asuvat samassa huushollissa tai muuten liippaavat elämääsi läheltä. Ei voi elää vain itselleen ja noudattaa tiukkoja ohjelmia ja aikatauluja - joku tulee siihen hämmentämään kuitenkin. Ja ihan hyvä niin. 

En minä niitä ohjelmia ja aikatauluja kuitenkaan noudattaisi - tiedän sen hyvin, mutta onpahan taas tekosyy, jota käyttää (ole aikuinen, syytä lasta!). Että kyllähän minä, mutta kun nämä kanssaeläjät sotkee mun aikataulut (tahallaan). Että olisin liikkunut enemmän. Ollut järkevämpi. 

Vaikka liikuin ihan tarpeeksi ja olin tarpeeksi järkevä. 

No se mitä viime viikolla on tullut tehtyä on ollut kaksi vesijuoksua ja kolme normijuoksua. Tietysti taas kilometritolkulla koiran kanssa käveleskelyä (koska on pakko) ja liian vähän venyttelyä.

Ihana juoksu! Välissä oli yksi kiireinen viikko niin, etten juossut kertaakaan, mutta nyt taas takaisin raiteilla ja voi kuinka hyvältä se tuntuukaan! Tänään mennään metsään juoksemaan mäkivetoja ja muutenkin vaihteeksi ylittämään itsensä (toivottavasti ei sada kaatamalla). Ihanaa. Odotan, että pääsen juoksemaan!

Olen muuten hävittänyt vaakani. Siis luitte oikein olen hävittänyt henkilövaa'an.  Siis tiedän, että se on sängyn alla (nostettu pois olohuoneesta juhlien tieltä :)), mutta en ole saanut sitä aikaiseksi hakea sieltä... Joten tarkaa painoa en tiedä, mutta siis ne valkoiset housut mahtuu taas jalkaan ja parit pinkeät kauluspaidat ovat pidettäviä taas, joten siis parempaan suuntaan.

Olen ollut ihan tyytyväinen ilman salijäsenyyttä (ensimmäinen kerta lähes 10 vuoteen). Kuitenkin on käynyt kaksi kertaa syksyn aikana, että vettä on tullut niin järjettömästi, ettei juoksemaan ole päässyt (kummallakin kerralla tosin seuraavana päivänä ihan loistava aurinkoinen ja raikas juoksusää) ja olen alkanut miettiä nyt, kun esim Elixiaan on mahdollista liittyä myös vuoden määräaikaa lyhyemmäksi ajaksi, että muutamalle (3-4) talvikuukaudelle voisi sittenkin liittyä takaisin jäseneksi... (tässä tämä itsenäisyys taas nähtiin). Ikävä on sisäpyöräilyä ja pilatesta - eniten, mutta myös ihan salia... ja onhan siellä sitten talven iskiessä täydellä voimalla myös juoksumatto.

Todennäköisesti siis jossain vaiheessa tässä syksymmällä, kun juoksukelit hankaloituu edelleen, palaan hyvinvointikeskusten helmoihin... ja juoksukelien parantuessa kevään tullen lähden taas kohti vapautta. Katsotaan nyt. Niiin kauan kuin kolme kertaa viikossa löytyy jonkinmoinen juoksusää niin mennään ilman sitoumuksia.

Energistä viikkoa heti maanantaista alkaen! Nauttikaa kauniista syksystä ja raikkaista juoksusäistä (tämä ei kuitenkaan ole käsky...)!

tTM

Mikä pössis?

Täällä oikein hyvä!

Voiko olla ihan tyytyväinen elämäänsä, vaikkei olekaan saavuttanut läheskaan kaikkea, mitä etukäteen suunnitteli. No, minä olen ainakin. 

Olen kovasti pohtinut omaa olemistani ja sitä, että osa teistäkin on itsensä hyväksymällä päässyt itse asiassa paljon parempiin tuloksiin tai ainakin ylittänyt jonkin maagisena pitämänsä rajan kuin tiukalla dieetillä, kovalla itsekurilla ja rangaistusmenttaliteetillä (jotka perinteisesti ovat näitä minun menetelmiäni). Minä puhun kyllä itseni hyväksymisestä suureen ääneen, mutta eihän se totta arjessa ole. 

Stressin täyteisen kevään tuomat kilot alkaa olla karistettu, mutta vielä on nipistämistä tavoitteeseeni. Ei se mitään. Sinne mennään kuitenkin. Pyrin pysymään liikkeellä ja olemaan rankaisematta itseäni älyttömistä asioista (tai yhtään mistään!). Pyrin pitämään järjen mukana ja mikäli herkuttelen, palaan takaisin arkeen mahdollisimman pian. Helppoa, eikö totta? No välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa.

Pyrin nyt oikeasti siihen oman kehon hyväksymiseen ja turhan kriittisyyden taakse jättämiseen. Olen jo pitkään ollut ylpeä siitä, mihin kaikkeen nykyään pystyn, mutta nyt keskityn ulkonäossä sallivampaan suhtautumiseen virheiden kauhistelun etsimisen sijaan.

Minulla on tapana käydä uimassa Yrjönkadun uimahallissa, mikäli se sopivasti reitilleni ja aikatauluihini sopii. Monen sattuman summana minulla on nykyisessä perheen menojen aikataulu-paletissa pari tuntia luppoaikaa Helsingin keskustassa kerran viikossa. Naisten vuoron aikaan.

Yrjönkadun uimahallihan on siis kuuluisa paitsi todella kauniista arkkitehtuuristaan ja vanhasta ulkonäöstään (pukukaapit kiertävät uima-altaan reunoja...) myös siitä, että siellä on saanut rueta käyttämään uimapukuja 2001, mutta edelleenkään se ei ole pakollista (siksi siis omat vuorot naisille ja miehille).

Suosittelen lämpimästi kaikille tuota hyväntuulista, kaunista, pientä uimahallia! Usein siellä näkee samoja kasvoja viikosta toiseen. Juttelin erään kerran yhden rouvan kanssa, joka kertoi käyneensä uimahallissa säännöllisesti 60-luvulta saakka. Valtaosa ihmisistä ui alasti, osa pelkissä alaosissa ja loput uimapuvuissa. Mutta se mikä minua viehättää Yrjönkadulla on se, että siellä on kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia (nyt tippaakaan liioittelematta) naisia ilkosillaan sulassa sovussa ja mikä tärkeintä: sovussa itsensä kanssa! Se on kuin aikahyppy jonnekin menneisyyteen koko paikka. Ihmiset tuntuvat tulevan sinne kaveri- ja työporukoissa tai ainakin siellä tuttuja tuntuu olevan useammalla.

Minusta ei naturistia saisi millään ilveellä enkä halua nudistirannallekaan, mutta tuo pieni uimahalli on jotenkin ikiaikaista suomalaista saunakulttuuria parhaimmillaan. Siellä on yksi kymmenistä ja se, minkä verran mun mahani pömpöttää, on jokseenkin samantekevää! Siis suosittelen!

Loppuun rohkaisun sana!

Toivottavasti aurinko pilkahtaa syyssateiden lomassa! Lenkkisäät on ihanan raikkaat! Nyt on hyvä ja voimallinen olo - syksy
tTM 

OMG - ne oli oikeessa

Juoksukoulun alkuosuus suoritettu. Kovasti on mietintätyötä tehty, että jatkuuko koulu hetken tästä vai jatkanko vasta syksyllä... Loman jälkeen. Vaikka itse on vielä lomalle jää aiheuttaa lomakausi kuitenkin aikatauluun muutoksia. Menoja ja vieraita enemmän kuin talvella, joten on mietittävä (koska tällä hetkellä olen siinä riippuvuuden vaiheessa, että juoksukoulun treenit menee kaiken, ja tarkoitan nyt kaiken, edelle!), ettei aiheuta itselleen ylitsepääsemätöntä valintatilannetta. 

Olen tämän kuukauden juossut sports trackerin kanssa (ihan koukussa). Mielenkiintoisia (mun mielestä) faktoja viikonlopun lenkeilta: tänään juoksimme samassa ajassa melko tarkkaan kilometrin enemmän (10,78 km) ja juoksunopeus on juossut 0,8 km/t tämän neljän viikon aikana! Wow!

Tämähän toimii... *ällistystä*

Juoksun (no oikeesti hölkän) helpottuessa myös juoksun ilo kasvaa koko ajan. Kaverin kanssa (kaiken muun tärkeän asian lomassa) toisellaan toisillemme, kuinka hienoa tämä onkaan. Onneksi mentiin juoksukouluun ja onneksi on tiukasti pysytty juoksuohjelmassa. Huippua!

Parasta tässä on, että ne ihan oikeasti tiesi, mitä kannattti tehdä ja se toimii. Ilmekään värähtämättä he totesivat meille, että näin tämä onnistuu ja tämänpäiväisen lenkin jälkeen on taas vahva usko, että tavoitteisiin pääsee harjoittelemalla periksiantamattomasti. Se lienee vastaus melko moneen muuhunkin asiaan.

Nyt pihalle muutkin! Kun juoksee tarpeeksi hiljaa, tarpeeksi kauan pääsee ihan toisella tavalla eteenpäin kuin aikaisemmin. Vaikka juoksussa saa kohtuullisen nopeasti kehitystä aikaisemmin, koskaan ei näin nopeita tuloksia ole tullut. Kyllä juoksukoulu kannattaa!

tTM osaa sittenkin juosta ja oppii koko ajan lisää

Taasko on maanantai?

Voi kun voisin kertoa levänneeni ja rentoutuneeni viikonloppuna. No niin ei käynyt. Toisaalta olen valittanut jo ties kuinka kauan kiirettäni täällä, joten ei siitäkään sen enempää. Elämä on valintoja.

Mutta se mikä on mainitsemisen arvoista, on se, että hervottoman hektisestä viikonloppu(minuutti)aikataulusta huolimatta, juoksin juoksuohjelman mukaisen pitkän hitaan lenkin su. Siitä olen oikein erityisen ylpeä, koska juoksemaan lähtö vaati muiden asioiden koodausta ja delekointia. Hyvä, minä! Tämähän on jo oikein rutiini (kolme kertaa on rutiini, onhan?). 

Syömisetkin ovat olleet riittävän hyvällä tasolla. Herkuteltua on tullut. Sitä en kiellä - enkä kadu (tai no vähän määrissä olisi tarkistamisen varaa edelleen).

Olen hoitanut tosi monta kevään to-do-listan asiaa, joista voi olla tyytyväinen. Asiat etenee. Monella rintamalla.

Itse uuden elämän projektissa riittää työstettävää. Olen tietyllä tapaa pettynyt itseeni, mutta on jotain jäänyt myös selkärankaan. Hyviä tapoja ja uusia tottumuksia. Kovasti mietityttää, että missä se menee itsensä liiallisen patistamisen (no ei totisesti vielä tässä kohti) ja terveen persuksille potkimisen raja.

Ääripää-ihmisenä näyttää olevan kaksi tietä. Se todella kurinalainen ja sitten se valtavan salliva... Kertakaikkiaan ärsyttävä luonne olen! En kestäisi olla oman itseni personal trainer (vaikka periaatteessa olen).

Kuitenkaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla oma itsensä. Tämän asian kanssa pitää pärjätä. Rakastaisin vielä enemmän itseäni, jos tekisin enemmän tulosta, enkä vain löysäilisi. Jotenkin olen taas onnistunut selittämään itselleni, että elämässä on niin paljon haasteita tällä hetkellä, että kaikkeen ei pysty. Just. Elämässä on aina haasteita. On ne sitten aikataulullisia tai muita. Kyllä sitä omia tekemisiään pitää pystyä edes jonkin verran kontrolloimaan silloinkin.

Onneksi olette te ja innostavat tarinanne. Muiden saavutukset kuitenkin vähän mahtuu paksuun kallooni. Jos muutkin pystyy niin pystyn minäkin. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto (enkä sitä kyllä tietoisesti ole tekemässäkään). Kesken jääneet asiat harmittavat vielä enemmän kuin keskeneräiset.

Ah niin motivaattoreiden ykkönen Suurin Pudottaja starttaa taas 4.6. Sitä odotellessa :)

tT-juoksu-sentään-sujuu-M

neiti tukkonen

Nenä on tukossa. Voi elämä tätä kevättä. Elämän kevättä!

Kaikki kevään pölyt häiritsee, mutta vuosia on ollut rauhallisia keväitä ja sitten tämä... Tekis mieli sanoa rumia sanoja. Monta peräkkäin. Olis juoksuintoa ja juoksuohjelma ja juoksukoulu - ja silmät on tomaatit, nenä vuotaa, hengitys vinkuu tai toinen vaihtoehto kulkea lääkkeillä doupattuna seinistä kiinni pitäen. Nice (eikä se ole se kaupunki Etelä-Ranskassa)!

Jalatkin ovat tukossa. Kaikesta tiistaisen rääkin aiheuttamasta innosta huolimatta treeni oli kunnolleni liian kova. Vieläkin henki olisi kulkenut, mutta lihaksista loppui voima. Kerta kaikkiaan. Treeni tuntui ihan hyvältä, vaikkakin oli todella "kaikkensa antanut"-olo, mutta toipuminen on kestänyt pitkään. Torstain juoksuohjelman mukainen treeni oli raskas ja spurteissa ei ollut voimaa. Ehkä säälittävimmät sprutit ikinä... Lihaskuntoa on lähdettävä kasvattamaan ja nopeasti. 

Illalla kävelin vielä hyvässä seurassa puolitoista tuntia. Avasi lihaksia ja rauhoitti jalkoja, mutta illalla selkä oireili enemmän kuin aikoihin... Ei hyvä. Sohvalta nousu reippaasti normaalisti eteenpäin kumartuen ei onnistunut. Lisäksi näin raivosta valopalloja.

Perjantaina pyöräilin töihin. Ihan jees (vielä parempi, jos ei olisi ollut läppäriä repussa ja silmitöntä vastatuulta - siis sellaista, että alamäessä piti polkea, ettei pyörä pysähtynyt) 12 km. 

No joo. Nämä ovat molemmat tällaisia väliaikaisia. Tasoittu kyllä. Ajan kanssa. Se tukkoisuus, joka on syytä nostaa tarkastelun kohteeksi onkin sitten sokeriaineenvaihdunta: olen syönyt sokeria ja se on vaihtunut läskiksi, joka on sijoittunut vatsaani, reisiini ja sittä sitten ympäriinsä kaikkialle. Sokeri-läskiksi-aineenvaihduntani siis toimii todella hyvin...

Suhtaudun asiaan niin kuin aikuisen kuuluukin. En mene vaa'alle ja kärsin henkisestä pahoinvoinnista joka kerta peilin ohi kulkiessani. Hyvin tiedän, että 60-raja on rikki. Ihan varmasti on. Mutta en halua nähdä sitä vaa'alla. Miksi minulla ei ole selkärankaa? (tai kaikkihan sen tietää, että se on ainakin yhdestä kohdasta paskana). Ilmeisesti siis henkinen selkärankani on aivan yhtä huonolaatuinen!

Tein jossain vaiheessa päätöksen "rennosta painonhallinnasta", jossa voi herkutella kohtuudella. Ihan niin kuin en etukäteen tietäisi, että sana "kohtuus" niin hyvässä kuin pahassakin on minulle täysin tuntematon... (Sanokaa nyt hyvä ihme minulle seuraavan kerran, kun ihan pokkana rupean selittämään "rennosta painoanhallinnasta") No olipa yllätys, että annoin luvan itselleni herkutella vähän enemmänkin sitten siinä jossain välissä ja joka päivä ja ihan pienesti vain... (sattuuko joku tietämään muistaakseni Kaarina Helakisan - saattoi olla joku muukin - sadun Punnista pienestä jäniksestä, joka piti kovasti porkkanoista ja söi aina "ensimmäisen pienen" ja pullistui muodottomaksi, kun niitä "ensimmäisiä pieniä" oli niin paljon - miten tulikin tämä lapsuuden satu mieleen tässä kohti...)

Ei toiminut, ei. Palataan yksinkertaisempiin asioihin. Juostaan. Syödään terveellisesti. Eikä valehdella itselle. Eiköhän tämä taas tällä reseptillä korjata. Ärsyttää. Olen pettynyt (vaikken oikeastaan yllättynyt - paitsi siitä, että kehtasin toivoa tämän toimivan).

Vielä tulee mieleen vuosia sitten, kun minulla oli asiakkaana todella (todella siis ainakin 100 tai 200 vuotta) vanha pieni hauraan oloinen rouva. Hän ilmestyi ovelleni ja minä kysyin, että mitä kuuluu ja hän kaunis, iäsen vanha rouva vastasi, että "Vituttaa!" - Aika lähelle sama fiilis!

tTM

Mukavuusalue - ohoi!

On tapahtunut tukholma-syndrooma. Vaikken nyt varsinaisesti (paitsi veljeni maksaman juoksukoulun muodossa) ole Bambin panttivankina, haluan yhtäkkiä miellyttää häntä... Ja kaikki jotka minut tuntee, että ei ole minulle tyypillinen reaktio. Hyvin harvoin haluan miellyttää. Yhtään ketään. Lähipiirini voi todistaa!

Jalat ovat vieläkin vähän tukkoiset tiistain revittelyn jälkeen. Venyttely kuitenkin on selvästi tuonut tulosta ja ihan niin järkyttävät ne eivät ole kuin voisivat olla... Ei alkuunkaa. Iltaisin olen roiskaissut myös magnesiumin naamaan, joten ehkä silläkin on osuutta asiaan. 

Juoksuohjelmassa (jonka siis näistä juoksijamiehistä nimenomaan Bambi on laatinut) on tänään vuorossa reilun tunnin harjoitus, jossa on alkuverra, venyttely, tasaisesti kiihtyvää juoksua niin, että lopussa ollaan vauhtikestävyyssykkeen ylärajalla, intervalleja ja lopuksi vielä se 10 min loppuhölkkä, jolla jalkoja (muka) avataan ja rasitusta tasoitetaan (oikeesti siinä viedään viimeisetkin mehut ihmisestä). 

Laskeskelin aikoja yhteen. Reilu tunti juoksuosuuksia ja se välissä oleva venyttely päälle... Ja aion mennä. Heti tämän tekstin jälkeen. 

Motivaatio on yhtäkkiä kohdallaan. Mä haluan nähdä, mitä siitä seuraa, jos noudatan Bambin ohjeita kirjaimellisesti. Onko ohjelma liian kova vai saavutanko oikeasti niitä tavoitteita, joita olen itselleni asettanut:

1. Juoksu säännölliseksi
2. Vauhtia ja matkakestävyyttä lisää
3. 10 km juoksutapahtumat ilolla ja helposti

Nämä on minun toivomuksiani. Bambi on tehnyt oman osansa (ohjelman) ja mun pitäis nyt sitten tehdä loput. Ottaa homma hanskaan ja saavuttaa tavoitteet.

Ympyrä on laskeutunut. Kotka on sulkeutunut.

Samaan aikaan edelleen pulska olo. Itsekurini ei ole loistanut taidoillaan viime aikoina. Salliessani itselleni "kohtuullisen herkuttelun" avasin Pandoran lippaan ja se lipas on ehtymätön. On aika potkia itsekuria persuksille ja patistaa se töihin taas. Mukavuus alueella röllöttäminen ei vain minulle sovi. Valittettavasti. Voisin lisätä neljännen tavoitteen

    4. Haluan juosta kevyesti, ilman painolastia

Mä lähden nyt juoksemaan! Nähdään lenkkipoluilla!

tTM

Varo, Bambia!

Terveiset juoksukoulusta! Kirjoitan nyt, koska en tiedä, selviänkö huomiseen...

Jo etukäteen tiesimme, ettei herra Gaselli olisi tänään meitä vastassa urheilukentän reunalla. Naisväki huokaisi ihastuksesta, kun näimme tämän kertaisen ohjaajamme. Meitä tervehti herra Gasellin vielä sirompi (käsittämätöntä) pikkuveli Bambi suurine ruskeine silmineen.

Kaikki tähän asti hyvin, eikö vain?

Mutta Bambilla on ongelma. Ilmeisesti se luulee, että me oltiin jotenkin vastuussa sen äidin ampumisesta siellä niityllä (tehän tiedätte tarinan) tai jotain. Ei voi olla muuta motivaatiota kuin kosto.

Mikäli Emily Brontë olisi ollut kanssamme juoksukoulussa (selvinnyt siitä elossa) ja jälkeenpäin yltynyt kuvailemaan Bambia kuuluisi teksti suunnilleen näin: "Huolimatta hellyttävästä ulkonäöstään hänessä ei ollut rahtuakaan lempeyttä. Hänen luonteensa karkeus ja julmuus olivat täysin ihmismielen käsityskyvyn ulottumattomissa."


Ensin juostiin reipastahtinen lämmittelylenkki (tuplaa ensimmäisen juoksukoulun vauhti ja matka ja pääset tunnelmaan). Okei. No, kyllä tästä selvitään.

Sitten pienet venyttelyt. Hyvä edelleen.

Tiivis tunti tekniikkaharjoituksia. Tuttuja juttuja: lantion kannatus, kädet, hartiat. Kyllä te tiedätte mistä minä puhun.


Mutta... kun Bambi on tyytymätön hän ei tyydy kertomaan, mitä kannattaisi korjata vaan... hän korjaa sen.

Juoksimme mm kädet suorina pystyssä, kohti taivasta perusjuoksua, kiihdytyksiä, polvennostoja ja jalat alle potkaise-juoksua siis joka on periaatteessa se kantapäät pakaraan juoksu, mutta tehdään enemmän vartalon alla eikä takana - siinä on vähän sitä polvennostojuoksua myös... en osaa paremmin selittää ja viikkoon en varmaan pysty myöskään näyttämään... (en tiedä, mikä sen oikea nimi on). Aavistuksen koomisen näköistä, kun pari kymmentä aikuista ihmistä juoksee pururataa ympäri kädet pystyssä :) Mutta kukaan ei armahtanut.

Tämän koomisen ja tehokkaan harjoitteen tarkoitus oli lantion kannatuksen ja ryhdin pitäminen suorassa ja sehän toimi. Kuin häkä (yhtä tainnuttavaakin).

Aktivoitiin pakaraa ja takareittä. Ja johan aktivoitui. Mitä on odotettavissa, jos pakaralihas on ihan jumissa jo heti treenin jälkeen?

Vielä reipas lenkki loppuun ja huipennukseksi mäkivetoja... Saatiin jalatkin lopuksi niin tukkoon, että vaikka kuinka riuhtoo voimaa käsistä niin - pehmenneiden lihasten hermotus ei vaan enää toimi ja viimeinen veto jäi melko tehottomaksi.

Mutta sitten Bambi oli tyytyväinen ja totesi, että nyt on päästy rajalle, kun ei jalat enää toimi. Hieno treeni. Saatte mennä. Miten? Ei pysty. Liian rankkaa!


Ja ah, että on hyvä mieli. Ikinä milloinkaan ei itse olisi itseään noin piippuun vetänyt. Lisäksi lohdutti, että vaikeaa oli muillakin. Lisäksi Bambi revitteli meitä pitkin rinteitä niin pitkään, ettei minkäänlaista loppuvenyttelyä ehditty tekemään.

Mutta venytellähän voi kotonakin!

Pain is so close to pleasure! So close!

Ai, taivas! En tiedä, voivottelisinko jumissa olevaa alaruumistani vai voihkisinko onnesta! Eiköhän tuo hahmottune aamuun mennessä!

tTM, jonka kaikki kiukku jäi lenkkipolulle ja siihen viimeiseen saviseen rinteeseen

Juoksija (vain) luonnoltaan

Ihan hirveen lihava ja tukkoinen olo! Raskasta on raskasta.

Olen syönyt väärin. Alavatsa pingottaa naisena olemisen ihanuudesta. Puolentoista viikon aikana olen lentänyt kuudella eri lentokoneellakin... Varmaan turvottaa sekin :) Ja kuinka suuri näin lihavan ihmisen hiilijalanjälkikin oikein on? Tosi iso. Vähään aikaan ei ole väliksi lentää yhtään mihinkään - lentokoneella ainakaan. Miksi kaikki lysti kerääntyy yhteen sumppuun?

Silti Tukevan Tytön mieli halajaa juoksemaan ja onneksi se pääseekin. Illalla kentän reunalla odottaa oikein lauma Gaselliherroja valmiina juoksuttamaan meitä pitkin metsiä, teitä ja pientareita. Nyt alkaa jako eri ryhmiin ja jokaiselle on luvassa oman tasoista menoa ja meininkiä. Mikä on mun taso ja mistä mä sen löydän? Onko se samassa paikassa sen 80% kanssa?

Kuitenkin samaan aikaan alkaa epäilyttää, että olenko mä juoksija vain omissa kuvitelmissani. Että jos minä vain kuvittelen olevani juoksija. Että jos minä oikeasti olenkin pyöräilijä tai vaikka pitsin nyplääjä. Että jos on harhakuvitelmia...

Alkaa varmaan hahmottua, ettei ollut mikään kauheen hyvä aamu täällä. Minulla. Siis huono aamu ja sitä seuraa usein huono omatunto, vaikken läheisteni hyvää tuulta (onneksi) onnistunutkaan aamulla nujertamaan. Huono yhdistelmä kaiken kaikkiaan.

Juoksu tekee varmasti hyvää. Auttaa hahmottamaan oman paikkansa universumissa. Kyllä universumi vastaa, jos siltä kysyy, sanotaan. Kai. Jossain.

Aamulla kaiken vääräjalkaisuuden ja suorastaan per** edellä nousun keskellä sain kaverilta tekstiviestin:

"Juoksukoulu tänään - JEEE!"

ja sillä mennään!

tTM Pahansisuinen

Juoksuohjelma

Olen saanut henkilökohtaisen juoksuohjelmani juoksukoulusta. Tutkin ohjelmaa kulmat kurtussa ja koska minulla oli vahva epäilys, että kaikki juoksuohjelmat ovat samanlaisia, pyysin nähtäväkseni ystäväni juoksuohjelman (minä olen juossut vähän enemmän kuin hän, kuntotasomme lienee aika samanlainen ja minulla tavoitteet ovat korkeammalla niin pituuden kuin vauhdinkin suhteen).

No, eivät ole samanlaiset. Että siis oikeasti meidän lähtötaso on tutkittu, tavoitteet huomioitu ja ohjelma tehty henkilökohtaisesti. Ja voi kuinka vaihtelevaksi! (Liekö osaa sillä, että ilmoitin etukäteen kyllästyväni nopeasti). En tiennyt, että niin monella tavalla voi juosta... Aika usein olen vetänyt kengät jalkaa juossut 40 min - 1 tunnin... ja sillä selvä. Mutta ei tässä olekaan ollenkaan kyse siitä!

Sentään viikonlopun pitkälenkki löytyy meiltä molemmilta, joten eikun matkaan. Lenkin pituus piti olla 1 t 15 min - 1 t 25 min. Alkuun 10 min kävely (piiiitkä kuin nälkävuosi, fuskasimme vähän ja kävelimme vain 8 minuuttia, mutta siitä tuli huono omatunto, joten sen jälkeen noudatimme ohjelmaa orjallisesti). Sitten hölkättiin todella hitaasti 10 min, käveltiin 4 min, juostiin 10, jne niin, että viimeiseksi tuli taasen 10 min kävelyä. Koko harjoituksen pituudeksi meillä tuli 1t 29 min ja matkaa taittui 20m vaille 10 km. Eli todella letkeää menoa. Helppoa ja hidasta. Tuli taas todistettua, että matka ei tapa, vaan se vauhti!

Viikolla tulee sitten lyhyitä intervalliharjoituksia, kovavauhtisia lenkkejä ja pieniä rentoja, helppoja lenkkejä. Niin ja tietysti juoksukoulu. Harjotteiden sisällöt vaihtelevat viikottain! Ihan mahtavaa. Suunnittelen jo nyt ostavani jatkoa tälle lahjakuukaudelle... Saa nyt nähdä. Haluaisin jo nähdä, miten harjoittelu muuttuu ajan kuluessa!

Mielenkiintoiseksi (= käsittämättömäksi) asian tekee se, että sama harjoitus saattaa sisältää esimerkiksi sekä kevyttä hölkkää että rentoa rullausta... Häh? Täytynee keskustella herra Gasellin kanssa. Ja mitä muuta vielä, tietysti hölkkää, kevyttä juoksua, kovaa juoksua ja reipasta juoksua... Jkv saa toki sykerajoja ohjeeksi (jotka siis sinulle annetaan sun omista syketasoista lähtien), mutta muuten mennään sillä kuuluisalla näppituntumalla eli "kato, tässä on mun 80%!".

Mutta oikeasti. Valtavan motivoivaa. Palkitsevaa. Jo se, että juoksuohjelmasta voi katsoa, että tuon olen jo suorittanut ja mitähän vielä on tulossa. Mielenkiintoista. Eniten odotan sitä, mitä tämän kuukauden aikana tapahtuu. Mitä minun juoksemiselleni tapahtuu? Miltä minusta tuntuu, jos kuuliaisesti noudatan minulle tehtyä ohjelmaa.

Hyvä lenkki takana. Nyt saa se kuuluisa tälle viikonlopulle luvattu megasade mun puolesta alkaa.

Liikunan iloa ja runner's high:ta kaikille vaan!

tTM reipas koululainen

Motivaatio nousi julkiseen kulkuvälineeseen

Vaikka tämän päivän uutisointi koskien paikallisliikennettämme muuta väittääkin, olen kulkenut sekä töihin että töistä kotiin vaivatta, sujuvasti ja stressittä.

Minun elämässäni ollaan taas tultu siihen kohtaan, jossa kiire syö aikaa liikunnalta, voimat ja keskittyminen karkailee. Elämänhallinta on hakusessa ja sokeri kutsuu kuin vanhaa ystävää.

Tänään istuin julkisessa kulkuvälineessä, ahtaassa ja lumenpeitossa olevien ihmisten keskellä. Tehtiin ruuhkassa matkaa perjantaiaamun tyypillisissä "tämän-päivän-kun-vielä-jaksaa"-fiiliksissä.

Pysäkiltä kyytiin hyppäsi naisihminen sporttisissa vaatteissa, treenikassi olalla ja urheilujuomakädessä.

Sillä hetkellä taas tajusin. Haluan olla tuo! Tai en nyt tietenkään se sama, mutta samalla tavalla energinen ja hyvinvoiva heti aamusta alkaen!

Kiitos sinä tuntematon, joka tupsahdit aamutreenistä keskelle minun aamunuutuneisuutta. Maanantaiaamuna minä olen sinä tai me ollaan molemmat!

tTM takaisin fokuksessa

Että mitä se vaatii?

Hyvinkin tarkkaan on tiedossa, mitä minulta vaatii tulokseen pääseminen enkä koe edes sitä mitenkään vaikeaksi. Ainakaan noin teoriatasolla.

Silti motivaatiota (ainakin johonkin osa-alueeseen) joutuu hakemaan oikein vaivan kanssa. Että millä sitä itsensä pakottaa liikkeelle. Tänäänkin. Vaikka liikkumattomuuskin rassaa. Ruokailun kanssa haahuilu rassaa, mutta että millä voimin sitä itseltään näin raskaan työviikon päätteeksi vaatii yhtään mitään?

Ihan ohuesti hirvittää sitten se tilanne, että oltaisiin tavoitepainossa. Että tämä "syö vähemmän kun kulutat"-vaihe olisikin ohi ja pitäisi syödä suunnilleen sen, minkä kuluttaakin... No oho! Että onko se painonhallinta vielä vaikeampaa kuin tämä painon pudottaminen? Taas uuteen rooliin oppiminen edessä. Ihan kohta.




Vääntäydyn nyt valittamaan ja tyhmiä pohtimaan pilates-tunnille. Siellä ei tule riehuttua itseään hikeen, vaikka tunteekin tekevänsä töitä. Onpa outo tunne.

Ehkä se painonhallinta on jotain samanlaista. Ei ihan intensiivistä kuin tähän asti, mutta tekemistä vaatii kuitenkin... Ainakin alkuun. Ennen sitä viimeistä tasapainoa ja tietoisuuden tasoa. Joogaa?

tTM tuloksia odotellen

Uusi päivä!

Eilinen pahoinvointiannos vahvalla itseinho-kastikkeella on nyt nielty viimeistä pisaraa myöten. Miksi aina pitää hakata päätä seinään, miksi ei voi oppia kerralla ja sen jälkeen tehdä niin kuin pitää. Ei pitäisi olla motivaatiosta kiinni!

Minä haluan! Onnistua. Päästä maaliin. Sanoa, että minä tein sen.

Tänä aamuna maksoin vaa'alla viikonlopun rietastelusta 300 g. Olen pettynyt, mutta huonomminkin olisi voinut käydä. Paino siis tänä aamuna 59,5. Onneksi menin vaakaan. Numeroiden näkeminen konkretisoi tämän asian vielä kerran. Itseni tuntien, olisi ollut ihan mahdollista, että olisin kieltäytynyt kunniasta. Sulkenut silmäni.

Jillianiin luotan! Tilasin muuten kaksi dvd:tä ja yhden kirjan ehtaa Jilliania. Palataan asiaan, kun postilaatikko kolahtaa!

t TM katuvaisena ja päättäväisenä - I'll be back

Tänään

Tasapainoharjoittelua

Painon kehitykseni on ollut suotuisaa. Olen kiitollinen, koska olen voinut hyvin, jaksanut treenata ja tulosta syntyy. Kaikkein suurin voitto itselleni on ollut makeannälkä, joka on loistanut poissaolollaan. Ihan mahtavaa! Minä sokeririippuvaisten kruunaamaton kuningatar olen ollut levollinen ja täysin tyytyväinen nyt reilut kaksi viikkoa ilman sokeria. Ennen kuulumatonta. En ole edes harkinnut ostavani. Katson tyynesti kassalla olevia herkkuja kahvia jonottaessani. Ihan kuin aivoissani olisi tapahtunut jotain, minkä jälkeen en tunnista parasta ystävääni. Ha! Pöyristyttävintä tässä on, että en koe luopuvani mistään! WHAAAT!??? Ei ole minua. Vai onko?

Varovaisesti voidaan puhua mielenrauhasta, jonkinlaisesta tasapainosta.

Mutta kun tämä ällistyttävä asia ei lopu tähän!! Lisäksi olen yllättänyt itseni ja läheiseni liikunnan suhteen! Olen liikkunut monipuolisesti WoW! Siis muutakin kuin repivää ja rankkaa. Siis olen juossut toki, mutta vain välillä. Olen pitänyt välipäiviä (tästä kyllä saa kiittää osin muuta kiireistä elämääni), venytellyt ja tehnyt palauttavia treenejä. Voitteko kuvitella!

Katsotaan miten tämä leikki jatkuu :)

tTM onnellisena

Kenen on vastuu?

Syystä tahi toisesta seuraan tiiviisti yleistä terveyskeskustelua kaikilla areenoilla, joille satun eksymään. Vaikka runsaasti aikaa myös täällä blogimaailmassa viettävänä tiedän hyvin, että ihmiset kyllä tiedostavat varsin hyvin, missä vika piilee, kun on kertynyt ylipainoa tai muita elämäntapojen aiheuttamia ei-niin-toivottuja-seurauksia, mistä on pahimmillaan seurannut terveysvaikutuksia kuten vaikkapa kulumia, liikuntaelinten sairauksia, sydän- ja verisuonisairauksia, jne.

Mutta yllättävän usein törmää myös monenlaisiin selityksiin siitä, miten tähän on tultu ja se-ja-se taho on jättänyt leiviskänsä hoitamatta, kun tässä ollaan. Ne, joilla tilanne on parempi, ovat yksinkertaisesti parempi osaisia ja heille on jokin taho (tai jopa kohtalo) antanut jotain (paremmat kortit), millä hoikkana (lue: terveenä) pysyminen on vaan helpompaa.

Kukaan normaalipainoisista/hoikista ystävistäni ei syö holtittomasti, ei ole harrastamatta jonkinasteista (edes hyöty-) liikuntaa! Kyllä he herkuttelevat ja kyllä syövät myös epäterveellisesti, mutta kuitenkin kohtuudella ja harvoin. Tämä vaan on taivaan tosi. Näin ainakin minun kaveripiirissäni.

Itse tykkään kovasti tästä viime aikaisesta (ainakin minun näkemykseni perusteella kovasti viime aikoina vahvistuneesta) ajattelusta useiden sairauksien ehkäisyssä: Vastuutetaan ihmistä itseään tekemään oikeita valintoja. Tietoa pitää olla kaiken kansan saatavilla, mutta päätöksenhän tekee loppujen lopuksi jokainen meistä itse. Siinä ei paljon kukkatätien saarnat auta!

Minä en syytä ketään muuta kuin itseäni siitä missä tänään olen. Toki voin syyttää kotikotini ruokailutottumuksia (jotka olivat itse asiassa todella terveelliset näin jälkikäteen ajatellen - koti- ja lähiruokaa aina, paljon vihanneksia) ja tapaa palkita herkuilla, mutta se olisi suhteellisen lyhytnäköistä, koska muutin omilleni painoindeksini ollessa normaalipainon alarajoilla... Eli kyllä olen ihan itse lihani kerännyt.

Mutta hienoa tässä on, että se jolla on vastuuta, sillä on myös valtaa! Valta tehdä itseään koskevia valintoja. Esimerkin mainitakseni.

tTM vastuuntuntoisena

Koeihminen

Reilu viikko takana - tätä (oiko)tietä, jota nyt vaan päätin kokeilla. En tiedä, miksi tätä pitäisi kutsua. Siis en syö perunaa, viljatuotteita, pastaa (joo on viljatuote) enkä riisiä (niin taitaahan se viljaa olla sekin...) - siis jonkinlaisesta VHH toiminnasta lienee kyse. Mutta en myöskään punnitse porkkanaa tai maissia jos niitä eteeni sattuu ja syön hedelmiä - en kavahda edes banaania. Myös maitotuotteita käytän surutta.

Päädyin tähän ihmiskokeeseen, koska olin niin kyllästynyt siihen henkiseen jumitukseen, joka projektiani oli kohdannut. Ja huomatkaa historiallinen hetki: tämä jumi oli minun korvieni välissä - tähän ei vaikuttanut mikään ulkopuolinen asia. Kyllä, tähän syksyyn on mahtunut paitsi ihan hyvää elämää niin myös elämääni perinjuurin järkyttänyt suru, joka ei meinannut hellittää millään. Mutta siltikin! Tämä jumi on pidempää perua ja tästä ei nyt voi kyllä syyttää ympäristötekijöitä.

Edelleen haluan korostaa, että en suosittele kenellekään yhtään mitään. Eikä minulla ole syvempää käsitystä diettini tervellisyydestä. Lisäksi ymmärrän, että mikäli en saa tästä muotoiltua minulle pysyvämpää tapaa elää, paluu hiilareiden pariin voi olla tuhoisa. Mahdollisen tulevan siirtymän tulee olla hallittu ja hillitty. Olen varautunut siihen.

Se on kuitenkin pakko sanoa, että vointi on hyvä. En varmaankaan ole mitenkään pro-VHH tai ainakaan päätä ei särje eikä vatsakaan valita. Paino joka tapauksessa liikkuu tavoitteen suuntaan. Tämä ihmiskoe jatkuu ainakin toistaiseksi.

Mutta se mitä on ihan pakko vähän tuulettaa on sellainen käsittämätön asia, että mun (iäisyys kumppanini) sokerin himo on tiessään. Ei mitään. Ihan täysi hiljaisuus suunnalta, jolta olen tottunut kuulemaan ihan koko ajan ainakin vähän kitinää! Täysin uskomatonta. Tänäänkin istuin bussissa ja hymyilin itsekseni: minulla oli nälkä kotimatkalla, mutta kertaakaan en ajatellut, että nappaan suklaapatukan pahimpaan hätään ärrän ohi kulkiessani! En toki moista olen aktiivisesti harrastanut ennen tätätkään, mutta en edes ajatellut! Kuvitelkaa!

tTM

Maanantaimotivaatiota

Maanantai on hyvä päivä moneen tarkoitukseen. Vaikka aloittamiseen. Tavoite on selvä ja sitä kohti mennään.

Jillian on yksi ehdottomia motivaation lähteitäni. Tämä, mitä joku voisi pitää ahdistavana, on minulle kannustushuutoja :) Hyvällä tavalla. Totuus huumorilla (huudolla) höystettynä.

Haluanko muutoksen? Jonkin on siis muututtava! Jokaisen motivaatio on henkilökohtainen. Sinä itse tiedät, mikä sinua motivoi. Miten pääset juonen päästä taas kiinni, kun tuntuu, että langan päät katoavat käsistäsi.

Huomenna täynnä hyvä viikko, jolloin elämä on ollut hallinnassa ja selkeää. Katselen kaunista. Kauniita vaatteita, kauniita ihmisiä. Motivaatio on juuri nyt kanssani kaikkialla! Onnellinen tilanne. Pidän tämän!

Aurinkoista viikon alkua!

tTM

positiivista energiaa

Tänään pienoista takapakkia painossa. (kyllä hyppään joka aamu siellä vaa'alla) Ensimmäinen fiilis oli lapsellinen "en ala"-reaktio, kunnes hitaammin heräävä Järki ehti väliin.

Ymmärrän, että tuo muutaman päivän hervoton nesteen poistuminen ja vaakanumeroiden pieneneminen ei voi jatkua loputtomasti (miksi ei muka?!), mutta silti numero-orientoitunut mieleni murjotti heti. Tämän aamun 400 g nousu tarkoittaa kuitenkin pitkässä juoksussa lähes 1,5 kg pudotusta alle viikossa, joka on ihan mieletöntä jo sinällään (vielä ei mennä siihen, mitä minusta on vähentynyt).

Eilen kuntosalilla pitkä treeni (tänään kipeät lihakset), koiralenkki ja yleinen aktiivisuus aiheutti nälkäisemmän päivän, joka näkyy tänä aamuna vaa'assa. Ei se mitään. Järki sai onneksi yliotteen tilanteesta. Tänään mennään syömisten suhteen tarkemmin kuin eilen (mitä siitä - eilen oli sunnuntai kaikkien viikonpäivien kruunaamaton kuningatar) ja huomiselle odotellaan siis hyvää viikkotulosta, jonka jälkeen lähdetään tavoittelemaan kuutosen alitusta <3

Love, peace and understanding!

tTM

Karppaamiseen jää koukkuun

...on media toitottanut viime päivinä liittyen uutisointiin henkilöistä, jotka on todettu hoikistuneen huomattavasti/huolestuttavasti viime aikoina. Sitten uutisointiin on liitetty kuvia esimerkiksi kahden vuoden ajalta, että kuinka on muuttunut/laihtunut kyseinen henkilö.

Omasta tilastani voin kertoa, että ei ole huolestuttavaa eikä myöskään huomattavaa laihtumista tapahtunut viime aikoina. Itse olen pannut merkille (ja pelkäänpä että muutkin), että monenlaiset muutokset elämässä viimeisen puolen vuoden aikana, ovat selkeästi tuoneet minulle painoa lisää... Ei hyvä.

Taas on huono olla omassa kehossa. Itsekritiikki on huipussaan ja peilin edessä on tuskaa pyörähtää. Minun "normaali syömiseni" ei ole vastaus päässäni risteileviin kysymyksiin (miksi näytän tältä, enkö saa ikinä tätä painoa alas, mihin se säännöllinen liikunta taas jäi...), joten kokeillaan sitten muuta.

Tarkennan (sadatta kertaa) ruokailua sinne kuuluisan karppaamisen suuntaan. Viljatuotteiden rajoittamisella olen saanut tuloksia ennenkin aikaan (perunaa en ole pariin vuoteen syönyt juuri ollenkaan). Nyt ei ole enää montaa kiloa jäljellä niin olo olisi kevyempi ja vointi muutenkin parempi. Luonto on kaunis, vaikka säät ovatkin syksyisen oikukkaat, joten iltasella (kun työvelvoitteet on hoidettu) lenkkarit jalkaan ja kiloja rantalenkin varrelle jättämään!

Nähdään lenkillä!

tTM