Sivut

torstai 31. maaliskuuta 2011

Saletisti natsaa

Tarkentaakseni muutaman asian tästä havahtumisestani ja loppurutistuksestani: siis kyse ei ole missään tapauksessa minkäänlaisesta kitukuurista! Kyse on paremman elämän, sen Uuden Elämän - nykyisen Elämän, tarkentamisesta siihen, mitä oli sovittu sen sijaan, että päästettäisiin Elämä liukumaan takaisin Entiseen Elämään! Ehei. Sille tielle ei lähdetä. Piste. Se on nähty jo se tie ja mihin se vie.

Siis kertaus: tarkennetaan sisältöjä, ei radikaalisti vähennetä määriä. Ei kituuteta. Ei petetä ketään (siis lähinnä nyt itseään).

Lisäksi verrattuna kitukuureihin ja entisiin loppurutistuksiin minulla on oikea tieto, miten tässä tulee käymään (vrt. pelko ja "tieto"). Tiedän, että tulen onnistumaan tässä projektissani. Tämä ei vaadi muuta kuin toteutuksen. Aikaa on juuri sen verran, että noudattamalla sovittuja sopimusehtoja pääsemme toivottuun tulokseen.

Ei paniikkia, ei pahaa mieltä, ei itsensä kurittamista.

Kevät. Aurinko. Rakkaus.

Ja lopuksi - miettikääpä tätä:


keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Plääni

Siis tuskainen viimeinen kilo jäljellä, aikaa kuusi viikkoa. Helppoa! Joo, ihan varmaan.

Aikaa itse asiassa on aika sopivasti. Aineenvaihdunta totisesti herätelty. Tarvitaan enää plääni eli suunnitelma ja sitten kun se on valmis, tarvitsee enää noudattaa sitä. Helppoa!

Joo, ihan varmaan.

Mutta silti sen aion tehdä. Eihän tässä juuri muutakaan ole, kun joutuu sitä oikeaa liikuntaa odottelemaan joka tapauksessa. Juuri sopivaa joutoaikaa tämän projektin yhden osan toteuttamiseen. Tulevat tavoitteet siintelevät jo mielessä - liikunnan (joo sen oikean) palauttaminen ja kuntoutuksen vieminen eteenpäin... voi voi tekemistä riittää! Onneksi.

Aloitin Uuden Elämän-projektini oikeastaan jouluna 2009. Blogin pitämisen alkuvuodesta 2010 ja siitä alkoi viralliset mittaukset. Koko matka on ollut selkeiden pudotusten ja paikallaan heijaamisen vuorottelua. Nyt on viimeisen rutistuksen aika.

Onneksi matkallani on ollut ihania tukijoita, idoleja ja hauskaa seuraa. Kiitos! Tuossa vain muutama minulle tärkeä! Teitä on paljon enemmänkin. Kiitos jokaisesta kommentista, vinkistä, tuesta ja monista hyvistä nauruista! Ilman teitä en olisi tänään tässä ja teidän kanssa aion jatkaa eteenkin päin.

Tein aikanaan itselleni tavoitteen, jossa ei ollut sen suurempaa ajatusta takana. Se ei perustunut varsinaisesti minkäänlaiseen "hyvän olon painoon" tai vastaavaan. En halunnut vetää tavoitetta kovin alas, että varmasti siihen asti pääsisin (katsos takaraivossa vielä silloin jyskytti, että et sinä tukeva tyttö kuitenkaan siinä onnistu) ja oikeastaan lähdin matkaan nimen omaan uteliaana siitä, kuinka tässä tulisi käymään. Tavoitepainoni oli karkeasti 10 kg pienempi kuin minun sen hetkinen painoni. Nyt matkaa tuohon tavoitteeseeni on reilu kilo.

Viime ajat on mennyt selkää kuulostellen ja liikkumista harjoitellen. Kaikenlaiset painonhallinnalliset kurinpitotoimenpiteet ovat saaneet väistyä kävelyn opettelun tieltä. Nyt on aika lopettaa jalkaparan käyttäminen tekosyynä ja ottaa elämä takaisin haltuun.

Maaliskuun haaste 10 herkkupäivää on käytetty ja oikeastaan todisti vain sen, että mullahan on lähtenyt ihan kokonaan lapasesta tämä homma. Sairasta karhunpoikaa on taas hunajalla ruokittu. Ei. Ei ja Ei!

Palaamme perusasioiden äärelle (koska olen yhtä kovapäinen kuin kohtalotoverinikin :)).

1. Liikuntaa vammani sallimissa rajoissa
2. Sanotaan sokerille heippa
3. Hedelmiä ja marjoja makean nälkään
4. Leipä minimiin, peruna ja pasta lähtevät sokerin kanssa samaan paikkaan
5. Kasvisten määrä tuplataan
6. Veden juonti kunniaan

Ihan sitä samaa mitä aina ennenkin. Ei mitään mullistavaa. Ei mitään uutta. Nyt vain hetkeksi tarkennetaan ja palautellaan mieleen tosiasioita ja homma alkaa taas sujumaan. Väkisinkin alan haaveilla jo maalista. Olisiko se sitä mielikuvaharjoittelua?

Ihana kevät! Ihana valo! Kuusi viikkoa ja reilu kilo. Onnistuu!

tTM

Mistä tunnet sä liikkujan?

Vesijuoksua tänäänkin. Niin kuin maanantainakin ja lauantaina... Eilen tunnin koiralenkki koiran kanssa. Itse asiassa kun tähän kohti pysähtyy, niin asianihan ovat aika hyvin! Varmaan löytyy monia, jotka ei pysty tähänkään. Tai vaikka pystyisi, ei lähde liikkeelle.

Joo, ei tässä mitään hätää ole.

Viikko kahdeksan menossa. Tämän jälkeen vielä neljä viikkoa ja sitten on lupa tehdä muutakin kuin vesijuosta ja kävellä. Sauvakävelläkin aion. Tämän neljän viikon aikana. Melkein vaan aina tulee otettua koira mukaan, kun lähtee kävelemään ja siihen ei enää sauvoja kolmanneksi pyöräksi mahdu. Sen verran dominoiva on parsonherra. Ja sauvojen kanssa kävely on tuntunut hölmöltä, kun koirakin sen tunnin lenkin pari kertaa päivässä tarvii ja päivällä vielä puoli tuntia päälle. Tai siis tosiasiahan on, että ei koira tarvitse niin paljon liikuntaa, mutta ei siitä totisesti haittaakaan ole ja kun nyt lähtee liikkeelle niin tuntia vähempi tuntuu luovuttamiselta...

Tilanteeseen nähden minä liikun jo tosi hyvin ja määrällisestikin aika paljon, mutta silti lasken suunnilleen päiviä siihen, että pääsen vähitellen kokeilemaan jotain kunnon liikuntaa. Sellaista mitä oikeat liikunnan harrastajat harrastavat. Kalenteriin olen merkinnyt ja isosti ajankohdan täyttymisen.

Siis mitä häh? Ajattelenko minä ihan oikeasti näin? Olenko ihan oikeasti sitä mieltä, että vesijuoksu ja sauvakävely ei ole liikuntaa? Mutta kun. Kyllä minä vähän ajattelen. Ihan kamalaa. Molemmat tehokkaiksi todettuja, hyviä lajeja, joissa ei ole välitöntä vammautumisen riskiä. Kummassakaan ei holtittomasti hiki roisku eikä ärräpäät sinkoile... (Mitä liikuntaa se semmonen...)

No, tässäpä sitä nöyräksi oppii, kun kiertää loputonta kehää sininen superloonivyö vyötärölle kuristettuna papiljotti-rouvien keskellä. Urheiluvaatteet (paitsi tekninen kerrasto ja ulkoilukamat) odottavat kaapissa. Enpä muista edellistä kertaa, että kaikki olisi ollut yhtä aikaa puhtaana. Nyt ovat olleet pinoissaan jo viikkotolkulla. En jaksa niitäkään enää järjestellä. Tiedän päivämäärän, jolloin vedän ne taas päälle!

Mutta tiedän toisenkin dead linen. Nimittäin toukokuun puolessa välissä on tiedossa irtiotto, lomamatka aikuisten kesken muutamaksi päiväksi nauttimaan hyvästä seurasta, ruuasta, juomista ja shoppailusta. Ja sinne matkaan lähden tavoitepainossani. Kuuden viikon sisällä!

Että semmosta tällä kertaa.
tTM

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Ruokasuhde

Viikonloppu lihapatojen äärellä. Mukavaa tulla ruokailu ruokailun jälkeen valmiiseen pöytään ja tarjottavat toinen toistaan parempaa. Mukavaahan se on. Tietenkin.

Parasta vielä se, että ruoka on valmista. Että itse ei tarvitse käyttää mielikuvitustaan yhtään tippaa! En nimittäin nauti tippaakaan päivittäisestä haasteesta keksiä nirsoille kakaroilleni ravitsevaa ruokaa.

Ongelmana ei ole se, etteikö salaatit, kasvikset ja hedelmät uppoaisi jälkikasvuuni. Uppoaa hyvinkin. MUTTA Yksi ei suostu syömään punaista lihaa (ja kyse on pienestä ihmisestä eikä tiedostavasta teinistä - hän vain sattui syntymään kasvissyöjäksi, kala ja kana tosin menevät puuskittain - tätä en varsinaisesti pidä kyllä ongelmana, kun en itsekään olen punaisen lihan ystävä, mutta niitäkin perheessämme on). Yksi rakastaa pikkuporkkanoita ja toinen rakastaa parsaa (ja luonnollisesti se parsanrakastaja ei syö pikkuporkkanoita ja toisin päin). Yksi haluaa kaikki ruokalajit tarkasti omiin kasoihinsa ja yksi sekoittaa käytännöllisesti katsoen KAIKEN lautasella keskenään... Yhden ruokakolmion kanta koostuu ketsupista. Yksi kuori aikaisemmin paahtoleivät, mutta söi ruisleivät kuorineen ja toinen söi leivistä ja sämpylöistä vain kansipuolia... Tähän päälle vielä oikeat ruoka-aineallergiat.

Ja voi voi, tämä on vasta jäävuoren huippu perheessämme vallitsevista kummallisista ruokaan liittyvistä "rajoituksista". Salaatit ja marja/hedelmäsmoothiet menevät onneksi kaikille.

En minä valita. Itsehän olen kakarani kasvattanut (pois pilannut). Yleensä teen ruuan haasteet tiedostaen, mutta niistä piittaamatta. Kaikki ovat saaneet syödäkseen ja elossa ovat, vaikkeivat joka päivä lempiruokaansa ole saaneetkaan.

Kaiken tämän kaaoksen lisäksi vielä toivoisin, että ruokailuun ei liittyisi ihan tolkutonta showta... Öööö myöhäistä... Kuitenkin toivon, että oma vammainen suhteeni ruokaan ja etenkin sokeriin voisi vaikka pysähtyä tähän sukupolveen ja seuraava voisi oppia terveemmän tavan suhtautua ruokaan, ulkonäköönsä ja vartaloonsa. Mahtaako olla edes realistinen toive? Ulkonäkö keskeisessä maailmassa lienee melko utopistista.

Jokaisesta viestimestä tulee tuutin täydeltä asiaa siitä mikä on terveellistä tai kevyttä. Media arvostelee säälimättä ihmisten ulkonäköä ja usein kauniiden, terveiden (lähinnä) naisten ulkonäköä! Sanattomaksi vetää. Kotona en puhu lasten kuullen laihduttamisesta tai vouhkaa ulkonäöstäni - ainakin tietoisesti yritän välttää tätä. Nuo herkät sielut (herkät sillä tavalla kuin tulevat betonimyllärit vain voivat olla) kun ovat ihan tarpeeksi itsekriittisiä ilman, että mallia tarvitsee siirtää.

Että voihan se olla, että meidän taloudessa peli on jo menetetty, kun lapsilla on niin kovin vahvat mielipiteet hyvästä ja pahasta ruuasta jo nyt. Tosin kyllä osaavat kaivata hedelmiä heti, jos ne hedelmävadista loppuvat ja kysyvät missä salaatti on, jos sitä ei pöydässä ole. Että joitakin terveellisiäkin pakkomielteitä niillä on.

Toisaalta lapsillani on vankat (ja kovaääniset) mielipiteet ihan kaikesta, joten ehkä itse olen liian herkkä kuuntelemaan tätä itselleni ongelmallista aihealuetta... Ehkä ongelma todella on minulla, ei heillä.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Hoida selkääsi

Edellisessä postauksessani mainostamani Hoida selkääsi-opas löytyy täältä. Kannattaa tutustua ainakin, jos kärsii jonkinlaisista selkävaivoista, mutta myös moisten ehkäisemiseksi!

Totisesti voin kertoa, että selkä voi invalidisoida ihmisen kertalaakista ja pitkäksi aikaa. Kannattaa hoitaa asia kuntoon, eikä juoksennella kipeällä selällä niin kuin minä tein!

tTM terveyden edistäjänä

Kiitos, Veera! :)

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Mä selätän mun vaivat

Nyt on sitten jo ensimmäinen fysioterapiakin takana! Eli siis sain varovaisia venyttelyohjeita ja kuulemma vielä se toiset kuusi viikkoa on pysyttävä geriatrisissa lajeissa. Tämän mielettömän comboni (kävely ja vesikävely) rinnalle saan korkeintaan ottaa kuntopyörällä ajamisen. Eikä sitäkään tarvitse. Nämä kaksi lajia riittää. Hurjaa!

Kovasti varoiteltiin, että jos ei ole varovainen, tilanne uusii. Joo, ei kiitos! Kerta riitti tätä lajia. Kyllä mä otan opikseni. (toivottavasti!)

Fysioterapeutti sanoi, että minulla on hyvät coren lihakset. Teki mieli sanoa, että ei ole, on vain napakka paita, mutta en halunnut hänen ammattitaitoaan siinä tilanteessa kiistää, vaikka sillä hetkellä menikin luotto koko ammatti-ihmiseen.

Ja kyllähän tilanne on se, että minkään valtakunnan liikunta saatikka juoksulupia ei tähän hätään irronnut :) vaikka tilanne parempi onkin verrattuna jopa parin viikon takaiseen.

MUTTA se mikä oli positiivista, fyssari sanoi, että kyllä huhtikuun lopussa (kun 12 viikkoa alkuräjähdyksestä on täynnä) voi varovasti aloittaa uudelleen juoksemaan - kuvitelkaa! Mutta heti jos tulee pienintäkään tuntemusta niin pitää lopettaa, venytellä hyvin ja käydä OMT:n luona ja ties vaikka sun mitä... Ja on aloitettava maltilla - niin kuin ei olisi juossut koskaan! Ihan pieniä lenkkejä ja vain pehmeällä alustalla!

Näiden lupailujen jälkeen en kuullutkaan enää mitään, leijuin vain onnellisessa kuplassani fysioterapian katossa! SE sano, että saan (ainakin) kokeilla juoksemista JO tänä kesänä! Paras kesä ikinä! Sitä paitsi juuri nyt on kesän paras hetki - se on ihan kokonaan edessä! Koko huikaisevan hieno, lämmin ja aurinkoinen kesä!

Mutta siis ennen kuin 12 viikkoa on täynnä ei saa edes venyttää kunnolla selkää. Siihen asti mennään tositosi varovasti.

Okei. Mennään vaan. Ihan mitä vaan, kun parempaa on tulossa. Se minulle on nyt luvattu. Ihana elämä! Pari hyvää venytystä sain sinne alaselän seutuun, joiden pitäisi nyt antaa tilaa sinne vammaseudulle. Hienoa. Enpä olisi moisia itse keksinytkään. Sain MSD Finland Oy:n kustantaman Ortonin ja KYS:n tekemän HOIDA selkääsi-oppaan, jonka kyllä suosittelen hakemaan jokaiseen selkävaivaisen kotiin lähimmästä fysioterapiasta (se paras venytys lannerangalle ei tästä kyllä löydy). Sisältää ison joukon venytyksiä ja harjoituksia selän tueksi ja tämän aion todella opetella ulkoa (vaikkakin vielä suurin osa harjoituksista on minulle liian hurjia :)). Tästä läpyskästä tulee minun elämääni hallitseva ohjenuora.

Irti välilevyn orjuudesta! Vapaus juoksentelua kaipaaville! Iloa jokaisen lenkkipolulle!

TM kapinallisena!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Jaloillaan

Varpaille nousu on kohdallani ja liikkumiseni suhteen suunnilleen yhtä merkittävä kuin ihmisen nousu kahdelle jalalle aikoinaan. Kyse on siis jokseenkin käänteen tekevästä ilmiöstä.

Sen jälkeen kun jalkaterä alkoi pitää kävellessä, liikkuminen kaikin puolin helpottui ja kivut hellittivät. Seisoin jopa messupäivän ilman kipulääkkeitä - täysin käsittämätön käänne verrattuna aikaisempaan.

Mielialani heittelee laidasta laitaan (niin kuin varmasti on jo käynyt selväksi), mutta tällä hetkellä usko jalan toimintaan jatkossa on taas herännyt. Varvas ei toimi edelleenkään normaaliti, mutta ihan kuin siinä olisi vähän pitoa jo... Mutta muuten viikon aikana on menty harppaus eteenpäin.

Tällä hetkellä on onnettoman liukasta, mutta ulkoilusäät muuten mahtavat. Tämän aamun vesijuoksun lisäksi aion illalla tehdä pienen lenkin koiran kanssa ja verrytellä jalan. Altaassa jalka toimii aikaisempaa paremmin (ensimmäisellä vesijuoksukerralla se veti täysin jumiin jo vedessä), mutta aavistuksen omaista jäykkyyttä jalassa on heti altaasta nousun jälkeen.

Onneksi mennään kesää ja parempia liikuntasäitä kohti!


tiistai 15. maaliskuuta 2011

Sunnuntaina 13.3.2011

Kävelin varpaillani (niin, että oikea jalka ei notkahda) ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon!

Varpaan toiminta ei ole vielä ennallaan, mutta jalkaterä alkaa pitää. Juhlan paikka! Katselin juoksutakkeja kaupoilla käydessäni. Ei lähelläkään oikeasti vielä. Haaveita vasta.

Tässäpä nämä tarkeimmät.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Maaliskuun haaste

Ai niin unohdin jo kommentoida haastetta, jonka olen lisännyt blogin oikeaan reunaan. Eli kopsasin idean idolini Quantinan blogista eli hyvinkin yksinkertaisesti ja selkästi (haasteena - ei suinkaan toteuttaa...) tavoitteena on, että maaliskuussa on maksimissaan 10 päivää, jolloin herkuttelen muilla kuin terveellisillä vaihtoehdoilla!

Herkuiksi henkilökohtaisesti lasken kaiken, mikä sisältää sokeria sekä suolaiset herkut eli sipsit tai pizza-tyyppiset ratkaisut. Herkkuihin laskisin myös esimerkiksi hampurilaiset tai vastaavat, jos sellaisia nykysessä elämässä söisin. Laskiainen asetti haasteen syömisilleni. Ei siinä mitään. Vanhastaan tiedämme kyllä, mikä mun akilleen kantapääni on. Sokeri.

No joo, ei kauheen kaksiselta näytä. Kuukausi ei vielä ole puolessa välissä, mutta herkkupäivät ovat...

Olipa hyvä, että tartuin haasteeseen. Olin toki tietoinen, että herkutteluni on karannut käsistä viime aikoina (koska selkä/jalka-ongelmat katkaisivat hyvät liikuntarutiinini niin miksi minä pitäisin yllä muutakaan säntillistä elämääni), mutta en oikeastaan ollut huomannut, kuinka totaalisesti mopo on karannut käsistä. Tämä haaste herätti minut.

Enempää kuin 10 niitä päiviä ei saa tulla tälle kuukaudelle. Minähän joudun nyt keskittymään ja puuttumaan omaan toimintaani. Tällä menolla määrä kun tulee ylittymään. Tämä päivä oli tämä päivä. Taaksepäin ei auta katsella. Tulevina päivinä taas voin tehdä päätökset ihan itse. Olen (jälleen kerran) irrottautumassa sokerin ikeestä. Mutta armollisesti. Ihminen on erehtyväinen ja kertaus on opintojen äiti. Tarpeeksi monta kertaa kaavaa toistamalla se muuttuu toimintatavaksi.

Minä tiedän, mikä minulle on hyväksi ja minä osaan tehdä sen! Ja teen.

Rauhaa ja rakkautta!
sokerivapaa TM

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Juokse villi täti

Unissa monet eri syistä ja lopullisestikin liikuntakykynsä menettäneet kävelevät. Unessa ei ahdista, ei onnuta, ei liiku pyörätuolilla ja kaikki raajat ovat tallella. Olen tehnyt asiasta kyselytutkimusta. Siis jo kauan sitten, silloin kun omaa liikuntakykyäni ei rajoittanut muu kuin laiskuuteni.

Nyt olen saanut huomata asian ihan omakohtaisesti. Juoksen unissani, aurinko paistaa ja aamuaurinko nousee. Haha! Unessa se vasta nautinnollista onkin, kun jalkoja ei hapota ja juoksu sujuu lentäen (siis kyseessä ei ole pakouni, jossa jalat taas painavat eivätkä liiku mihinkään, joka taas johtuu elimistön omista lihasrelaksanteista, joita unessa erittyy ihmisen suojaksi).

Eli unissaan tämä täti juoksee vieläkin. IRL en tiedä, juokseeko ikinä. Sen elämä näyttää ajan kanssa. Mutta vaikka kipuja vielä on, niin elämä on huomattavasti parempaa jo kuin viisi viikkoa sitten. Oikea jalka vetää ajoittain kramppiin (jos esimerkiksi lähden liian reippaasti liikkeelle) ja ihan ilman kipulääkettä en jaksa työpäivää, mutta epäilisin, että kotipäivän ilman urheilullisia ja/tai raskaampia kodinhoidollisia suorituksia hyvinkin.



Päivä kerrallaan mennään, kun muutakaan ei voi :)
Iloa, valoa viikonloppuusi! Kesää kohti mennään!

tTM

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Energiat

Uusi työ on vienyt mehut, ajan ja kaiken ylimääräisen energian (toivottavasti tämä myös kuluttaa energiaa siinä määrin, että paino putoaa "kuin itsestään" - vuoden elämänmuutos kokemuksella uskallan kyllä sanoa, että niin ei tule käymään). Siis enerigoitani on vienyt puhtaasti ja pelkästään ajatustyö.

Iltaisin nukahdan kesken lauseen ja nukun heräämättä siihen asti, kun kirkasvalolamppuni paistaa naamaani täysillä ja lampun linnut ja kellot pitävät sellaista elämää, että naapuritkin ovat saaneet hyvän aikaa nauttia lampun "lempeästä herätyksestä". Valitettavasti lampustani ei löydy herätysääneksi vaihtoehtoa, jossa esimerkiksi hakattaisiin kattiloita yhteen...



Ja jalka. No, se kulkee mukana, kun ei vaihtoehtoakaan ole. Kävely varmaankin (minun mielestäni) näyttää suhteellisen normaalilta. Muutaman juoksuaskeleenkin (tyhmä) otin, kun meinasin jäädä yleisestä kulkuneuvosta yhtenä aamuna. Mutta oikeasti kävelyni on hidasta. Tai varmaan kohtuullisen normaalia vauhtia, mutta hidasta entiselle minulle. Kuluuko hiipiessä edes energiaa?

Laskiainen meinasi tuhota kaikki hyvät aikeeni ja lisätä energian saantiani huimasti, mutta parin laskiaispullan jälkeen sain taas itseäni niskasta kiinni ja pystyin palaamaan juurilleni. Normaaliin (siis nykyiseen normaaliin) ruokailuuni.

Salaattilounaiden jälkeen joka päivä tarjolla oleva lämmin ateria tuntuu luksukselta. Ja vielä valmiiksi katettuna. Huippua :) Tästä hurjastelusta huolimatta tai juuri sen vuoksi, painoni on vihdoin nitkahtanut alaspäin... Tosin epäilen (koska mistäänhän ei voi iloita), että kyse on lihasten surkastumisesta ja veltostumisesta, eikä todellisesta laihtumisesta :/ Mutta oli miten oli skeptikko jatkaa eteenpäin oikea jalka vähän ärtyisenä, osin tunnottomana ja jäykempänä, mutta jatkaa kuitenkin ja yrittää keskittyä positiiviseen energiaan!

Energioistahan tässä kuitenkin loppupeleissä on kyse!

Nyt "raskaan" työviikon päälle (oikeasti odotan jo maanantaita ja töihin menoa kuin lapsi joulua :)) hetki huilailua ja kuppi Clipperin vadelmateetä - nam! *on muuten ainoa tee, jota voin juoda makeuttamatta - no itseasiassa saman valmistajan appelsiiniteetäkin voi, ei tarvitse edes hunajaa* Viikonloppuna luvassa gerilajeja eli vesijuoksua ja sauvakävelyä. Hurjaa!

Leppoisaa viikonloppua jokaiseen kotiin! Nauttikaa elämästä! Positiivista energiaa!

tTM

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Hämmästys ja huokaus

Vapautuneesti naureskelin kirurgille ja vähän tuohtunutkin olin, kun itkin hänen olkapäätään vasten, että nyt mä jo onnun - johon hän totesi, että "Lopeta ontuminen!" Ei tietoakaan myötätunnosta!

No sitten päätin piruuttani kokeilla mokomaa. Keskityin kulmat kurtussa askeltamaan oikein. Keskityin tekemään juuri niin kuin on neuvottu (minä! uskomatonta). Ja arvatkaa mitä???

En onnu enää. Juurikaan. Siis ihan uskomatonta. Viikossa olen oppinut kävelemään oikein ja pohjekipu on hellittänyt! No siis en vieläkään voi kävellä kovin nopeasti. Oikean jalan jalkaterä on heikompi kuin vasemman (todennäköisesti ollut koko ajan, mutta en ole jäänyt siitä kiinni aikaisemmin - tämä kirurgi osasi provosoida sen vaivan näkyväksi), joten siinä vaiheessa askelta, kun paino on periaatteessa oikean jalkaterän varassa (ja vasen on ilmassa ottamassa siis sitä omaa virheetöntä askeltaan) tulee väkisin pieni notkahdus. Jalkaterä ei vaan pidä kunnolla.

Mutta silti! Osaan kävellä! Voisin todella suudella niitä Nainan mainitsemia betoniporsaita! Mahtavaa. Juokseminen on vain kaukainen haave ja jopa kävelyvauhti aika vaatimaton, mutta pystyn sentään kävelemään selkä suorana. Lisäksi jumppaan jalkaterää, herättelen niitä naapurihermoja, jospa se kirurgi todella tiesi, mistä puhui (ei ollut pelkkä nätti naama :)).

Olen onnellinen. Tänään uskon, että elämä kantaa. Selviän tästä. Hitaasti mutta varmasti. Selviän sittenkin. Vielä en tiedä, millainen liikunnallinen tulevaisuuteni on, mutta se kuitenkin ON! Sitten harrastan geriatrisia lajeja (vesijuoksua ja sauvakävelyä), jos ei muu käy, mutta liikun kuitenkin.

Lisäksi elämäni keikahti muutenkin täysin ympäri viime viikolla: jouduin headhuntatuksi ja vaihdoin itsellenikin yllätykseksi työpaikkaa. Yhtäkkiä olen paljon isommassa, vastuullisemmassa, näkyvämmässä työssä, jossa muutaman työpäivän jälkeen on jo kiire ja työpinot kasvavat pöydällä - ja minä rakastan joka hetkeä, joka haastetta!

Alkuvuosi olikin todella raskas. Liian monta huonoa uutista, pysäyttävä suru-uutinenkin. Joko vihdoin tulee kevät, aurinko ja elämässä kevyempi vaihe? No tulee mitä tulee, paljon on hyvääkin!

Kevättä ja rakkautta!
t. TM

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Treffit kirurgin kanssa


Muistattehan kirurgini? Tapasin hänet jälleen tänään. (Rehellisyyden nimissä tämä oli ihan eri kirurgikin kuin alkuräjähdyksen aikaan tapailemani, mutta tämä kuvahan toimii edelleen, että saatte mielikuvasta kiinni).

Nämä treffit etenivät suunnilleen samalla tavalla kuin kaikki edellisetkin. Tehdään temppuja ja sitten väännetään puolin ja toisin rautalangasta asioita.

Eli ensin perussettiä: varpailla kävelyä (pystyn siihen, mutta oikea jalka antaa vähän periksi...), kantapäillä kävelyä, sitten väännellään kilpaa jalkojani ja kokeillaan refleksejä... Masentavaa. Ei, varvas ei ole herännyt henkiin ja jalkateräkin hieman antaa periksi, mutta ei kuulemma merkittävästi. Tunto sen sijaan oli huomattavasti parempi kuin edellisissä kokeissa (mikä sai kirurgin melkein hurraamaan).

Sitten alkaa se Asioiden Selittäminen:

Kirurgi: Tälläset vie kuule ihan kauheesti aikaa 12 viikkoa - 12 kuukautta.
Minä: MITÄ?? Mulle Sanottiin Että Kolmessa Kuukaudessa Paranee.
Kirurgi: Niin. Voi olla. Tai sit ei. Gaad ounli nous!
Minä: Mutta Minä Onnun! Liikkuminen on Hankalaa.
Kirurgi: Nyt Sun Pitää Lopettaa Ontuminen. (Luulis että tässä on nyt paras neuvo, mutta odottakaa vaan - paras on vasta tulossa!!)
Minä: Mulla menee hermot, kun en pääse liikkumaan!
Kirurgi: Nyt Pitää Olla Kärsivällinen. (ja nyt! nyt tulee se paras neuvo!!) Laitat kuule lieden ykköselle ja odottelet! *odottaa aplodeja*
(No tässä nyt nähdään, että eipä ole kaveri meikäläisen lieden lämmössä pyörähtänyt - ei nimittäin löydy sitä ykköstä tästä mallista... )

Ja tätä rataa loputtomiin. Hän uskoo, että jalka tulee paranemaan ihan ennalleen ja nimenomaan niin, että se vanha hermo herää henkiin (mutta se vie tooosi kauan aikaa). Tosin Varmuuden Vuoksi täytyy nyt sitten jumpata (ainakin nyt vapaa-ajalla, neuvoi kirurgini) jalkaterää ja varvasta lähihermojen herättelemiseksi, että jos ne vaikka alkuperäishermon vaikenemisen ajan hoitaisivat sitten vähän kaverinkin hommia. Ok.

Kirurgin mielipide oli, ettei fysioterapiasta ole tässä vaiheessa apua. Vasta viikon 7 jälkeen (tai ehkä oikeestaan vasta 12 viikon jälkeen...). Just. Liikuntaa saa harrastaa. Kysyin, että mitä liikuntaa, johon kirurgi pitkän miettimisen jälkeen totesi, että kävelyä. Selvä ja ontumatta sitten varmaan ja kaikkea sellaista joka vaikuttaa ryhtiin (???), mutta ei saa nostaa mitään painavaa (kirurgini käytti esimerkkinä maastavetoa salilla... ja vastaanoton jälkeen meni varmaan itse salille *katkerana toteaa hän*). Kovasti on liikuntaa ikävä.

Eli siis yritän löytää liedestäni ykkösen. Harjoittelen henkistä kasvua (ei mene järin hyvin vielä)!

t Takis

ps. Hah-hahaa-hah-hauska yksityiskohta tältä päivältä: Lähdin töistä ja työpaikkani kulmilla on usein kaiken maailman flyereiden jakajia tuputtamassa ties mitä prosyyrejä, vaikka kuinka kiljun, että ei, en halua niitä lappusia ja ihan järjetöntä epäekologista roskan tuottamista mainostamisen nimissä, jne. MUTTA tänään olin siis ollut kirurgin luona ja saanut ohjeita, joten keskityin kulmat kurtussa, kieli keskellä suuta Askeltamaan Oikein... Eipä muuten kukaan tyrkyttänyt yhtään lappua tai liparetta vaan minua väistettiin :) Että sen verran uhkaavaa vaappumiseni nykyään on! Jotain hyötyä!