Positiivikko

Positiivisuus on hyvä asia (paitsi vaa'alla eikä minun tapauksessani myöskään raskaustestissä olisi...). Välillä se on väkisin puristettua, harvemmin kuitenkaan päälle liimattua.

Mutta ilman sitä, että välillä harmainakin hetkinä olen kouristuksen omaisesti takertunut positiiviseen, en elämästäni tai tästä uuden elämän projektistani olisi selvinnyt. En minä toki koko ajan täällä hurraata huuda enkä tauotta hymyile, mutta itsesäälissä ja hatutuksessa kieriskelyn jaksot eivät minulla pitkiä ole (siis noin vartin mittaisia tai jotain). Eikä minulla ole sellaiseen oikein aikaakaan.

Uskoisin, että lapsen uskollani ja jääräpäisyydellä olen ylittänyt aika monta estettä. Aina asiat järjestyvät. Jotenkin. Tai sitten tulee vielä suurempi vastoinkäyminen, joka pudottaa perspektiivin kohdalleen... 

Minulle sanottiin, että en enää tule juoksemaan ja juoksen silti. Minähän en mitään usko ennen kuin kokeilen itse! (Toki kiitos osin tästä kuuluu kanssakulkijoille, vertaistuelle ja hyvällä fysioterapeutille) Voisin lisätä muun elämän puolelta tähän esimerkkejä, mutta ne ei nyt tähän aiheeseen taas liity mitenkään, joten annetaan olla.

Se mihin vahvasti uskon on, että mitkään saavutukset millään elämän alueella eivät tule ilman kovaa työtä. Elämä ei ole meille mitään velkaa. Itse se on tehtävä/sen saa tehdä sellaiseksi kuin haluaa. Niillä, jotka meidän silmissä näyttävät jollakin elämän alueella olevan kovin onnekkaita, on omat murheensa (kateus on maailman turhin asia) ja lisäksi me emme oikeasti tiedä, kuinka paljon he tekevät työtä menestyksensä eteen. Useimmat tuntemani ja ihailemani ihmiset todella paljon!

Ja onhan se sata kertaa sanottu, että kilpailua ei saa käydä muuta kuin itseään vastaan! Suorituksia saa verrata vain omaan (entiseen) itseensä. Silloin oikeasti näkee, kuinka kauas on tullut.

Tiedän, että positiivisuus ei kaikissa kansanryhmissä aiheuta ihastusta. Yltiöpositiiviset ihmiset nostavat osalla karvat pystyyn. En hae nyt tällä mitään Jihuu-meininkiä heti kun aamulla saa silmänsä auki vaan enemmän sellaista Antaa-tulla-asennetta elämää kohtaan. Vanha kliseehän sanoo, että Jokainen päivä ei ole hyvä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää.

Positiivinen elämänasenne kunniaan! Siitä saa ihan varmasti enemmän voimaa kuin etukäteen murehtimisesta (mistä en suinkaan ole vapaa!).

Olo on kevyempi, fiilis vahvempi. En projektissani siellä, missä jo kuvittelin olevani tai haluaisin olla, mutta kuitenkin tullut piiiiitkän matkan siitä, mistä lähdettiin. Ja eteenpäin mennään!

t positiivisesti varautunut TM

Pelkkä sivutuote

Taina vinkkasi minulle ja samalla kaikille muille Ronin tekstin, kun kyselin häneltä hyödyllisiä self-help-ajatuksia, kirjoja ja tekstejä. Ja jälleen kerran jokin ajatus aukesi. Siis ajatus, jonka jo tiesin, selkiytyi. Niinhän se on.

Aika monen muunkin teksteissä on toistunut aika ajoin kuvaus siihen suuntaan, että "kun painoin enemmän, olin onnettomampi". Jolloin loogisesti sitä ajattelee, että painonpudotus teki minut onnelliseksi. Tavallaan, toteaa Ronikin. Mutta oikeastihan painonpudotus tulee itse asiassa terveiden elämäntapojen, itsensä kunnioittamisen ja henkisen tasapainon löytyessä projektin sivutuotteena!

Etenkin nopeasti laihduttaessa (kun tavoitteena on pelkkä painonpudotus) myös keinot saattavat olla epäterveellisiä ja rajuja, eikä niiden myötä hyväolo lisäänny. Hyvinvointi saattaa jopa olla oikeasti uhattuna. Nämä kilot tulevat helpommin takaisinkin. Painonhallintaan tarvittava elimistön tasapaino voi olla vaurioitunut joko väliaikaisesti ja pahimmillaan lopullisesti.

Mutta jos tavoittelemme terveyttä ja teemme loppuelämän ratkaisuja, haluamme rakentaa elämäntapaa, jota voisi noudattaa lopun ikäänsä - oikeasti terveellisiä ratkaisuja - silloin todennäköisesti myös kaikki muukin hyvinvointimme lisääntyy. Muutumme aktiivisemmiksi. Syömme terveellisemmin. Ja painomme putoaa. Oikeiden valintojen äärellä painonpudotus on todella siis pelkkä (vaikkakin toivottu ja väistämätön) sivutuote... Joitakin rajoituksia jossain vaiheessa todennäköisesti tarvitaan, mikäli tavoitteemme on päässämme lukuina. Mutta mihinkään numeroon ei kannata takertua. Elämä on tässä ja nyt ja siitä kannattaa nauttia jo nyt, eikä odottaa onnea "sitten kun painan sen ja sen verran"... No, eihän me näin tehdäkään! Tietenkään.

Todella moni täällä nettimaailmassakin näyttää tajunneen tämän asian. Moni tekee hyvää tulosta tai elää normaalipainoisena ihan vain "elämällä terveellisesti". Ja iloitsee kehon muista saavutuksista kuin numeraalisista saavuttaen samalla ne numeraalisetkin toiveensa.

Tätä mietittyäni tajuan, että oikeastaan olen jo jollakin tapaa siirtymässä siihen vaiheeseen, että hurviteltuani palaan yleensä aina ruokavalion tarkistamiseen (terveelliseksi) ja aktiivisuuden lisäämiseen. En aloita toimintaani vaa'alta käsin ja aseta tavoitteita sen mukaan, mitä vaaka näyttää. (No, nyt se on kyllä mahdotontakin, koska minulla ei ole kotona toimivaa vaakaa - kuvitelkaa! Sellainen kyllä hankitaan, kun ehditään, mutta entinen minä ei todellakaan olisi pärjännyt montaa päivää ilman vaakaa ja meidän taisi irtisanoa itsensä ehkä kuukausi sitten...)

Itsensä hyväksyminen, arvostaminen ja rakastaminen. Selvä. Ei sen kummempaa. Ei tarvita kalliita välineitä eikä kursseja, jäsenyyksiä tai kuureja. Helppoa?

Roni kuitenkin muistuttaa, että itsensä hyväksyminen vaatii muutakin kuin pelkän päätöksen. Se vaatii työtä. Päivittäin. Kriittisyys nostaa helposti päätään ja epäreilut vaatimukset (itseä kohtaan) helposti johdattavat takaisin hillopurkkien, passiivisuuden ja murehtimisen äärelle. Uskoa itseen täytyy opetella.

Onneksi tällä tiellä tapahtuu onnistumisia. Juostu matka, nostettu paino, tavoitefarkkuihin mahtuminen - mitä se kenellekin on. Jokainen näistä onnistumisista vahvistaa uskoa itseen ja tähän tiehen.

Vanhoja juttuja. Kuitenkin aina tosia. Hyvä muistutella itselleenkin.

Tänään sataa. Onneksi salijäsenyys vielä hetken voimassa :)

tTM onnellisena, tänään

Villi ja vapaa...

... voi olla niin monella tapaa...

Joopa joo. Eilen sitten nimet paperiin ja harkinta-aikani (no oikeasti irtisanomisaikani) kuntokeskuksesta on alkanut. 

Iltasella treeni kulki hyvin ja tapasin sekä vanhan PT:ni (siis ne muutamat ilmaiset kerrat, jotka eri sopimustyyppien vaihtojen myötä minulle lankesi) että kaksi ohjaajaa, jotka ehdottomasti kuuluvat suosikkeihini. Vaihdettiin kuulumisia, juteltiin kesälukkarista ja toivoteltiin aurinkoista kesää. Kenellekään en saanut sanottua, että olen irtisanoutunut. Vielä en kärsinyt puhua siitä.

Vaikka pieni haikeus väritti iltaa asian johdosta, olen oikeastaan aika onnellinen ratkaisustani. Eipähän tarvitse sitäkään murehtia, ettei ole maksamaansa palvelua hyödyntänyt. Ei tuo nyt varsinaiseksi murheen aiheeksi muodostunutkaan missään vaiheessa, mutta kuitenkin. Ei muodostukaan.

Jatkossa haaste on liikkeellä pysyminen, vaikken kyllä millään muotoa pelkää, että tästä liikunta jotenkin vähenisi, saati loppuisi. Liikunta siinä nimenomaisessa liikuntakeskuksessa vain loppuu. Heinäkuun lopussa. Siihen asti voin roikkua siellä vaikka aamusta iltaan, jos siltä tuntuu.

Kesälukkari itseasiassa näytti hyvältä, joten tulee siellä varmasti pyörähdettyä useamman kerran (nyt kun ei enää painetta ole). Olen saanut keskukselta paljon. Olen oppinut, saanut kokeilla uusia lajeja ja etsiä rajojani. Liikun säännöllisesti nykyään. En enää tarvitse sitä täyden palvelun keskusta tuekseni. Olen valmis seikkailemaan itsenäisesti.

Aika aikaansa kutakin ja nyt uusia seikkailuja kohti!

tTM

Vanha oivallus

Lueskelin Varpu Tavin ajatuksia ja tajusin yhden asian, jonka olen tajunnut jo aikaa sitten. Mutta en vain tajunnut tajunneeni... tai ajatus ei ole ollut aktiivinen aikoihin... you know!

Sokeri on ollut ongelmani... haa... tosi kauan. Rakkaus siihen on sammumaton ja hallitsematon. Sokeri on kuin se tuhoisa poikaystävä, josta hyvin teininä tiesi, että kannattaa pysyä erossa ja että tästä ei hyvä seuraa, mutta joka veti puoleensa kuin hunaja mehiläistä - kuin sokeri TM:ää.

Olen oikeastaan jo aikaa sitten huomannut, että valkoinen vehnä synnyttää sokerin kaipuun välittömästi! Vähän pastaa lounaaksi ja viimeistään illalla alkaa keittiön kaappien aukominen. Mikä tahansa sokeria sisältävä kelpaa. Vaikka muumikeksit.

Elämän muutoksen myötä kaapeista ei juuri sokerista helpotusta löydy! No, se ei elämää siinä tilanteessa helpota vaan aiheuttaa vain kiihtyvää ja ärtynyttä kaappien aukomista, jääkaappiin tuijottamista ja jopa pakastimen penkomista.

Kyllä, tunnustan. Olen TM, sokeririippuvainen.

Liika hiilari ei minulle sovi. En kiroa kaikkea hiilaria suinkaan, mutta todellakin voidakseni hyvin, en voi syödä hiilareita niin paljon kuin sitä tarjoutuu normaali työpaikkaruokalassa tai perinteisessä suomalaisessa ruokavaliossa. Voidakseni paremmin, ilman jatkuvia ajatuksia hämärtäviä mielitekoja, ruokavaliostani täytyy karsia pois peruna ja ainakin kuorittu vilja. Niin ja se sokeri!

En tarkoita, että tämä olisi absoluuttinen totuus tai sovellettavissa jokaiseen laihduttajaan. Tarkoitan vain sitä, että tämä on todennäköisesti minulle oikea tie. Vuosi sitten lopetin perunan ja valkean viljan syömisen. Vähitellen olen liukunut siihen takaisin ja niinhän siinä kävi, että hyvin ei käynyt.

On aika myöntää totuus. Palata takaisin siihen, minkä jo tiesin. Tervetuloa minulle sopiva terveellisempi elämä!

tTM sokeririippuvainen

Hallitsetko painoasi vai hallitseeko painosi sinua?

Uuden elämän-projektia aloittaessani aikas pitkälle elämääni ja puheenaiheitani hallitsi painonhallinta ja -pudotus ja laihduttaminen ja keinot ja... Tämä oli yksi syy miksi aloitin pitämään blogia. Oli pakko saada purkaa asiaa jonnekin, kun (Voitteko kuvitella???) kaikki maailman ihmiset eivät olleet halukkaita tai ainakaan halukkaita kuukaudesta toiseen jauhamaan mun Uuteen Elämään siirtymistä. Löytyipä tuttavapiiristäni ihmisiä, joiden kanssa en edes halunnut käydä asiaa läpi... Niinpä aloitin kaksoiselämän ja löysin vertaistukea anonyymistä virtuaalimaailmasta - ihanaa! Tämä maailma mahdollisti minulle todellisen heräämisen.

Vuosi on kohta kulunut noista hetkistä ja ainakin minulla itselläni on tunne, että olen siirtynyt (hitaasti mutta varmasti) kohti painon hallintaa aikaisemman pakkomielteen omaisen vaa'alla poukkoilun ja fraasien hokemisen sijaan. Oikeasti (ainakin hetkittäin) voin sanoa vaikkapa "ei kiitos" herkuille ja huomaan, että se tulee ihan selkärangasta, refleksinä eikä tietoisesti pakotettuna keinona. Nyt tiedostan ihan tietoisella tasolla, että se hetken huuma, joka suklaasta koituu suussa, ei tuo mitään pysyvää hyvää. Ei se vaan tuo.

Nykyään minulle tulee helposti huono olo irtokarkeista (siis ihan kohtuullisistakin määristä) ja aikaisemmin ruokakolmioni kanta oli sentään täytetty irtokarkeilla. Saatoin siis syödä irtokarkkeja PÄIVITTÄIN. Nyt en muista, milloin viimeksi! Tämä kyllä herättää ajattelemaan, että kuinka huono olo minulla on ennen ollut ja olen oikeasti luullut, että se on normaali olo! Kaikkea sitä voi itselleen tehdä.

Älkää ymmärtäkö väärin. Kyllä minä välillä syön herkkujakin. Mutta määrät ovat vain niin paljon pienempiä kuin ennen. Enkä ehkä kuitenkaan niitä pysty kokonaan hylkäämään koskaan, mutta olen vihdoin sisäistänyt sen, että vähemmälläkin pärjää. Ja löytänyt vaihtoehtoja.

Uusin villitykseni on marja-hedelmä-smoothiet. Niitähän saa kätevästi kaupasta valmiina, mutta törkeään hintaan, joten päätin kokeilla tehdä sellaisen kotona... (No niin ne joilla oli vielä jotain harhakuvitelmia minun ruuanlaittotaidoistani tai kekseliäisyydestäni keittiössä, havahtuivat juuri todellisuuteen) ja eilisiltainen herkku oli kyllä lähes täydellistä :) Eihän tämäkään kaloriton vaihtoehto ole, mutta kas paljon terveellisempi verrattuna suklaajäätelöön:

Tehosekoittimeen/sauvasurvimella:

1/2 banaani, loraus appelsiinimehua (lihoineen), muutama vadelma, jokunen mansikka. Loistava herkullinen lasillinen. Vähän jäädyttäenhän se olisikin sitten jo sorbettia. Jopa minä, joka en ruuanlaitosta mitään ymmärrä, tiedän, että tähänhän voisi sekoittaa mitä vain... :) Noita meillä vaan sattui olemaan kotona! Nams.

Mukavaa torstaipäivää! Tänään tiedossa zumbaa.

tTM

Liikunta-automaatista ruoka-automaatti

Kyllä kai sen vähitellen uskaltaa ääneen sanoa, että nyt lähes 10 kk startin jälkeen, liikunta oikeasti on tullut osaksi elämääni. Varmsti jossain vaiheessa tulee aikoja, että sairauden tms vuoksi tulee taukoja, mutta uskon, että kokonaan vierottumista ei hevin tapahdu enää.

Nytkin flunssan aikaan kuulostelin oloani koko ajan, että jokohan sitä uskaltaisi lähteä. Lenkille, zumbaan, salille, jotain. Nyt säiden kylmentyessä koko ajan ja nopeasti (tänään täällä ainakin tulee niin, että hiukset repee päästä ja vedet valuu solkenaan silmistä, että kauheen siistinä tai naisellisena ei sitten tänään ole tullut palavereihin riennettyä...) on ulkona lenkkeily alkanut vähitellen hirvittää. Siis kyllä vielä juostessa tarkenee, mutta kohta oikeasti talvi kolkuttelee ovella. (Ai niin joulufriikkinä ostin tänään ihana kirjan "Meillä on joulu" oih!)

Eilen kävimme yhden juoksijaihmisen kanssa keskustelun siitä, kuinka siirrymme talven tullen juoksemaan sisälle, juoksumatolle. En ole juossut ikinä pidempiä matkoja/aikoja juoksumatolla. Kokeillut moista olen kyllä muutaman kerran, mutta siihenkin on nyt vain vähitellen opeteltava. Ja kyllähän juoksija sen tuskan tunnistaa, kun juoksu syystä tai toisesta pitää korvata jollakin... Vaikkakin tykkään mm hiihtämisestä, niin kyllä tuskan hiki nousee, jos joku sanoo, että korvaat kato ne juoksulenkit sitten hiihdolla... EN! En ja en. Vihdoin kun tuskan jälkeen olen oppinut juoksemaan niin sitä ei saa ottaa multa pois :)



Meidän meri näyttää nyt tällaiselta. Tuuliselta, kylmältä, mutta kuitenkin aina hyvältä!

No mutta jos liikunta on tullut jäädäkseen, on aika paneutua ruokailuun tarkemmin. Täytynee istua ihan paperin ja kynän kanssa alas ja tehdä suunnitelma siitä, miten terveellinen ruokailu muutetaan automaatioksi! Palaan asiaan myöhemmin :)

Tekosyyt, osa 2

Terveisiä kuntosalilta! Tänään sain jopa ystävän kaveriksi, joten liikuntaharrastus oli sikälikin turvattu! Ystäväni sanoi salilla, että "kiitos, kun pakotit minut tänne!" :) Hupaisaa, mutta joskus oikeasti tarvitaan vähän hienovaraista "pakottamista", että saadaan tuloksia!

Olen aina pitänyt liikunnasta paljon ja liikun edelleen todella mielelläni. Olen avoin ja kokeilen mielelläni myös uusia lajeja. No mihin ihmeeseen tarvitsen sitten tälle vuodelle tavoitteen liikunnan saamisesta säännölliseksi. Eikös tällaisen liikunnan rakastajan pitäisi olla pikemminkin varuillaan, ettei pamahda ylikuntoon?

Tässä kohden on hyvä puhua niistä tekosyistä, joihin liikunnan säännöllinen harrastaminen kohdallani kaatuu. Harrastan liikuntaa läpi vuoden, eri lajeja ja sitten yhtäkkiä saattaa tulla ilman mitään tuskaa kahden kuukauden liikuntatauko, jonka aikana tapahtuu korkeintaan hyötyliikuntaa (no hyvä tietysti sekin, mutta ei riitä). Toki liikuntaharrastuksen on joskus katkaissut joku todellinenkin syy niin kuin sairastaminen, mutta se, että siitä heti alkaa huomattavasti sairauden vaatimaa varoaikaa pidempi tauko, onkin se ongelma.

Siis liikuntaan liittyviä tekosyitä:

1. Tuli jotain tärkeänpää. Kyllä, joskus tulee jotain tärkeänpää tekemistä, kuten lapsen silmäkulman tikkauttaminen terveyskeskuksessa, mutta liikkumaan mennään HETI, kun se taas on mahdollista. Jos vanhempainilta sattuu samalle illalle kuin vakkarijumppa, niin se ei tarkoita kahden viikon liikkumattomuutta!! Niin ja vanhempainiltaan mennään luonnollisesti kävellen tai pyörällä! tähän ryhmään kuuluu myös se, että jos on suunnitellut menevänsä lenkille ja sataa, niin salilla/jumpassa ei sada!! Vähän mielikuvitusta ja mukautumiskykyä ei olisi pahitteeksi.

2. Mukavuuden halu. Kyll,ä on helpompaa jäädä sohvalle makaamaan kuin laittaa kengät jalkaa ja lähteä liikkeelle. Mutta se nyt vaan on niin, että kohta odottaa jatkuva vuodelepo, jos ei yhtään harrasta liikuntaa! Työni on lähinnä tietokoneen ääressä istumista, joten niska-hartiaseudun vaivojen välttämiseksi on välttämätöntä liikkua! Puhumattakaan liikunnan merkityksestä esimerkiksi sydän- ja aivoterveydelle.

3. Kukaan ei lähtenyt kaveriksi. No ei mulle kukaan lähde kaveriksi sinne jääkaapillekaan ja sinnekin löydän monta kertaa illassa ihan itse, joten eiköhän se onnistu jumppaankin meno. Ihan hyvä olo tulee jumpasta, vaikka siellä kävisi yksinkin. Sitten voi mennä vaikka uimaan, jossa muutenkin on hankalanpaa seurustella kaverin kanssa - tosin viimeksikin uimahallissa puhuin ihan tuntemattoman naisen kanssa, joten ehkä tämä on todella huono tekosyy...

Halua ja motivaatiota kyllä on, mutta toteutuksen kanssa ajoittain ontuu. Ystäväni kanssa tänään mietimme, että tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen jokainen uusi vuosi on mennyt suunnitellen elämänmuutosta ja päätöksellä ottaa elämä haltuun. Aika surullista itse asiassa.

Nyt alkaa se vuosikymmen, jolloin elämä otettiin haltuun ja vihdoin näistä tavoitteista tulee totta!

Tekosyyt, osa 1

Tänään käsittelemme niitä tekosyitä, joita minä käytän selittäessäni itselleni sitä, että on ihan hyväksyttävää vaihtaa se terveellinen ja oikeaksi tietämäni ravitsemus johonkin, joka ei täytä tätä määritelmää. Tässä kuvaan astuvat niin valmisruoka kuin itse tehtykin, joka ei vain esimerkiksi sisällä lainkaan kasviksia. Näitä tekosyitä ovat:

1. Liian kiire: En ehdi laittamaan sitä vähäkalorista ruokaa vaan päädyn keittämään pastaa ja ottamaan sen seuraksi valmislihapullia, paistamaan kalapuikkoja, tms. Siis anteeksi? Kiire mihin? Mihin se ruuanlaitossa säästetty aika käytetään? Jos minulla on mahdollisuus/aikaa keittää se pasta, kuinka en pysty valmistamaan kasviksia samanaikaisesti/sen sijaan? Mystillistä.

2. (tämä on varmasti noloin tekosyyni) Minulla on allerginen lapsi (Ole aikuinen - syytä lasta), jolle olen joutunut tekemään vuosia ruuan itse alusta asti (No siis en ole joutunut viljelemään viljaa tai kasvattamaan karjaa...), joten valmisruokien käyttö on minulle ylellisyyttä... (kuinka nolo ihminen voi olla!!)

3. Myöhemmin: Jos lipsun nyt, korjaan myöhemmin... Siis milloin?? Ja sitä korjattavaa on nyt kertynyt niin monen vuoden ajalta, että ihan heti ei valmista taida tullakaan...

4. Mukavuuden halu/kaapissa sattui olemaan: ei viitsi/jaksa ajatella, miten pitäisi syödä, joten ottaa sitä mitä ensimmäiseksi kaapista osuu käteen. No tämä vasta on mielenkiintoista. Meillä ruokaostoksista vastaan minä noin 80%. Olen vuosia tutkinut ja opiskellut sitä, miten pitäisi syödä. Olen lukenut loputtomasti aiheesta ja vertaillut kokemuksia muiden kanssa. Kaiken tietotaidon perusteella minulla pitäisi olla terveellinen ravinto selkärangassa ja minun tekemien ostosten siis tulisi olla ehdottomasti terveellisiä (ja joskus varmasti Armas Aviomies osuu väkisinkin terveellisiin valintoihin - ja tämänhän pitäisi nostaa edelleen terveellisen ruuan prosenttiosuutta kaapeissamme)... Kaiken järjen mukaan kaapeista pitäisi tulla terveellistä ruokaa, vaikka sinne työntäisi kätensä silmät kiinni...

5. Muutkin: Ystävä nro 1 syö kahmalokaupalla karkkia (minäkin haluan!!), mutta hänen elämänsä on noin 1000 kertaa fyysisesti rasittavanpaa kuin minun elämäni ja muutenkin hän on rakenteeltaan aivan erilainen kuin minä! Ystävä nro 2 syö herkkuja ja muutenkin mitä haluaa, eikä häntä haittaa yhtään, vaikka BMI ei normaalipainoisen alueella ole ollut vuosiin. Ihan hyväksyttävää sekin, mutta kun minua oma painoni häiritsee tolkuttomasti ja hervotonta herkuttelua seuraa morkkis - ei siis toimi. Ystävä nro 3 sanoi, että ei se jaksa enää laihduttaa... Joo, osaatte jatkaa tästä itsekin!!!

6. Liian kauan: kärsimättömälle luonteelleni tulosten odottaminen on vaikeaa. Fiilis on suunnilleen, että hei johan tätä on väännetty kaksi viikkoa, eikä valmista ole vieläkään! Pitääkö tätä veivata nyt lopun ikää. Sitten toisaalta, jos ajattelee aikaa taaksepäin siihen edelliseen vuoden vaihteeseen, jolloin samoja asioita väännettiin: aika on mennyt tosi nopeasti ja nyt jos ajattelee, että olisi tuon kuluneen vuoden tehnyt tosissaan töitä, missä nyt jo oltaisiinkaan???

Joopa joo. Kaikki ihan surkeita tekosyitä, mutta näihin nojaten olen elämäntapamuutokseni ennen hylännyt. Mutta se olikin Entinen Elämä ennen tätä Uutta Elämää, jossa hyvä mieli on yksi tärkeä elementti ja vaikka välillä otetaan pohjakosketuksia niin ilolla kuitenkin eteenpäin purjehditaan.

Se mikä minua motivoi on liikunta, koska siinä on oikea tekemisen meininki ja jää tunne, että on tehnyt jotain konkreettista asian hyväksi. Huomenna salille ja sitten onkin hyvä palata niihin tekosyihin, joilla rimpuilen irti säännöllisestä liikunnasta... Tai siis ennen tätä Uutta Elämää rimpuilin.

Tänään tämä ei lopettanut

Tunnin sisäpyöräilyn jälkeen täytyy todeta, että jos olisin jatkanut siitä, mihin pääsin viime keväänä, olisin päässyt tänään paljon helpommalla. Ei varsinaista liikunnan riemua siis, mutta tehtyä kuitenkin ja muutaman kerran jälkeen se alkaa olla jo tosi kivaa! Nyt enemmän rankkaa.

Pitkä keskustelu tänään aiheesta, miksi lopetamme kesken! Ehkä syvin syy (sen kaikkein syvimmän päällä, jota ei vielä saatu kaivettua esiin), on se, että itseluottamus ei ole riittävä. Jossain syvällä sitä kuitenkin ajattelee, että ei kannata, kun ei se kuitenkaan onnistu. En minä onnistu kuitenkaan. Vaikka tällä hetkellä ajattelen ihan oikeesti, että onnistun, niin joku minun pään sisällä kuitenkin sanoo, että juu mutta et oikeesti. Jonkinlainen itsetunto asia siis... Tätä täytyy miettiä enemmän.

Mutta olen kerännyt hienon listan niistä asioista, joita käytän tekosyynä terveellisen ruokavalion noudattamisen tai liikunnan harrastamisen lopettamiseen! Odottakaas! Huomenna palaan asiaan, kun olen niin virkeä, että jaksan kirjoittaa koko sen pitkän listan tänne!

Uusi työpaikka

No niin aloitetaan.

Uusi Elämä tarkoittaa elämää, jossa syödään terveellisesti, liikutaan säännöllisesti ja lisäksi se sisältää henkisen hyvinvoinnin eli tätä ei ole tarkoitus tehdä väkisin verenmaku suussa vääntäen vaan nauttien!

Välillä minulle täytyy vääntää asioita rautalangasta, mutta onneksi minulla on tässä Uuden Elämän-projektissa tukenani Ihana Sisko, joka on tottunut tähän. Niin minä sitten yksi päivä puhuin Ihanan Siskon (IS) kanssa puhelimessa ja kysyin häneltä (koska en itse tajua), miten ihminen voi unohtaa olevansa laihdutuskuurilla (no joo siis muuttamassa elämän tapaansa), koska suunnilleen niin minulle on käynyt edellisissä projekteissa. Olen ollut tyytyväisenä terveellisessä elämässä kiinni vaikkapa neljä viikkoa ja sitten yhtäkkiä tehnyt jotain ihan muuta. WHAT?? Mitä tapahtui? IS kertoi minulle tarinan, joka auttaa hahmottamaan tilannetta.

Kun tekee päätöksen Uudesta Elämästä on se vähän samanlainen tilanne kuin työpaikan vaihtaminen. Eli toteat, että nykyinen työpaikka ei ole hyvä. Et ole tyytyväinen. Vähän niin Vanhassa Elämässä housut puristaa, kauniisti laskeutuva neule näyttää päälläsi teltalta, reidet hankaa yhteen hameen alla ja päätät tehtä muutoksen. Hankit uuden työpaikan (nyt tarkkana! = Uusi Elämä). Uusi työpaikka on kaikkea sitä mitä aina olet halunnut. Tiedät, että juuri tätä muutosta tarvitset. Viihdyt siellä! Se on valoisa ja avara! Siellä jaksaa hyvin tehdä töitä eikä mikään purista!

Mutta mitä ihmettä sitten tapahtuu? Yhtänä aamuna vain unohdat mennä uuteen työhösi ja palaat siihen vanhaan, jonka tiesit huonoksi lähtiessäsi! Miksi? Tätä heräsimme pohdiskelemaan oikein todella ja kunhan saan omat ja IS:n ajatukset ojennukseen palaan asiaan. Mutta vertaus oli hyvä, koska luulen, että vastaus on osin siinä jo valmiina!