Hei, hei, mitä kuuluu?

Vuoden vaihde on aina se aika, kun tekee mieli katsoa taaksepäin ja eteenpäin. Onhan tuota matkanvarrella syytä tehdä muutenkin, mutta jonkinlainen listaus vuoden vaihteessa on kuitenkin paikallaan. Enpä malta olla tulematta tänne ajatuksiani kirjaamaan. Mikäli kukaan ei tänne enää löydä, onpahan itselle muistona niin kauan kuin aikaa kuluu tarpeeksi ja blogi katoaa sähköiseen avaruuteen bloggerin toimesta.

kuva runner's high:n facebooksivuilta

Vuosi 2012 ei ollut mikään onnistumisten jatkuva ketju, mutta ei onneksi niin kamala ja monella tavalla lamaannuttava kuin edeltäjänsä. Vuoden vaihtuessa olin painoni puolesta hyvinkin lähellä tavoitetta. Tämän vuoden aikana siitä on lipsuttu. Osin sen vuoksi, että ei ole ollut minkäänlaisia voimavaroja minkään valtakunnan tsemppauksiin ja toisekseen siksi, että ostin masentavan ja tylyn vaa'an, joka söi viimeisetkin kiinnostukset koko punnitsemiseen. Eli ei mitään kunnon syytä. 

Olen kuitenkin juossut läpi vuoden. Mikä on ihana ja hieno asia. Minulle. Olen loppuvuodesta tutustunut joogaan, mikä on ollut ihanaa! Pilateksesta on tullut osa elämää. Selkäni on kivuton.

Heinäkuussa sain ihan totaalisesti tarpeekseni Elixian jäsenyydestä. Hinta tuntui kohtuuttomalta. Palvelut joustamattomilta. Tänään 1.1.2013 liityin takaisin jäseneksi. Juu, menetin muutaman euroa kuukausihinnassa tällä irtiotolla, mutta se oli tarpeellinen breikki. Joskus arvon vain ymmärtää, vasta silloin kun sen menettää. En edes pystynyt olemaan koko aikaa ilman kuntokeskusta. Tein syrjähypyn ja lähdin samantien pois. Salietiketissä oli toivomisen varaa. 

(Ihan pakko urputtaa tästä aiheesta sen verran, että tunnille ei saa tulla kesken!!! Se on ihan alkeellista kohteliaisuutta muita treenaajia ja ohjaajaa kohtaan! Ihan pöyristyttävää, kun aamun pitkän joogan alkurentoutuksen aikana tullaan - 10 minuuttia!!!! - myöhässä tunnille ja huokaillaan, että "onpa täällä ahdasta, mä kyllä olin varannut tunnin jo viime viikolla". Tsiisus! Jos olit varannut jo viime viikolla, luulis ehtivän tunnille ajoissa... Mutta siis muuten hyvässä hengessä toki mennään. Rauhaa ja rakkautta vuoteen 2013 ja sillee)

Olin viime vuonna 1.1. salilla. Tänä vuonna myös. Sehän on melkein perinne! Kertoohan se jotain mun urheilullisesta elämäntavasta (tai sosiaalisesta elämästä!?). Mutta kyllä oli voittajaolo tänäänkin, kun kävelin kotiin sohjon halki hyvän treenin tehneenä. Oli kuin olisi kotiinsa tullut! Tuttua, hyvää, toimivaa! Olkapäissä sirisee ja käsivarsissa tuntuu. Nam!

Kun lopetin blogin kirjoittamisen tänä syksynä, olin tosi väsynyt. Viime vuosi oli työasioissa erittäin haastava. Vaihdoin työpaikkaa, eikä valinnan tekeminen kahden hyvän välillä ollut helppoa. Vieläkin ikävä myös entistä, mutta onneksi olemme tiiviisti tekemisissä edelleen, vaikkakaan ei nyt jokapäiväisellä tasolla. Uusi työ vaati monenlaista panosta ja syksyn haasteet olivat kovat. Jotain kuitenkin saavutettu jo nyt. Ehkä jonkinlainen tasapaino myös työelämään. Ja vaikka mitään lopullista tasapainoa ei olekaan, pää kylmänä eteenpäin menen.

Syksy toi terveydellisiä haasteita myös perheeseen ja tyylilleni uskollisesti murehdin melko tavalla (mikä vei voimia ja energiaa) enkä suinkaan vähiten sitä, mitä nämä terveydelliset haasteet tarkoittavat käytännössä meidän arjen pyörimiselle. Että niinku mitä mä joudun tekemään, mitä ennen pystyi delegoimaan eteenpäin. Mutta hiljalleen niistäkin päästään eteenpäin ja tällä hetkellä arki taas rullaa entiseen malliin.

Mutta se minkä oikeastaan halusin palata kertomaan on, että kerta kaikkiaan jotain hyvää on tapahtunut. Liikkuminen on elämäntapa ja olen siitä onnellinen. Treenikavereita löytyy ja elämässä on ihania ihmisiä muutenkin. Samanhenkisiä ja sitten niitä ihan erilaisia ja hyviä sellaisena - kummatkin! Tänään salilla tajusin, etten tippaakaan häpeä tai ahdistu vartalostani (tilanne todennäköisesti muuttuisi radikaalisti sovituskopissa vähissä vaatteissa), mikä on aika ennen kuulumatonta ja todella positiivista kehtiystä kohdallani. Juu olen lyhyt ja pyylevä, mutta mitä sitten. Treeni kulki hyvin. Henkinen hyvinvointi uusi jäsenkortti taskussa nousi monta pykälää. Muutenkin on mukavaa olla olemassa! Omaan napaan tuijottaminen (kirjaimellisesti) ei tilannettani mitenkään paranna.

Laitetaan hyvä kiertämään. Uskon vahvasti siihen, että positiivisuus synnyttää positiivisuutta. Hymyillen melkein mikä vain on helpompaa (tai musiikin tahtiin - toteaa yksi ystävistäni tällaiseen kommenttiin aina). Lopetetaan pelkääminen. Tavoitellaan tähtiä.

Upeaa, liikunnallista vuotta 2013

toivottaa
TM, alive and kicking

Onnellinen

Olen onnellinen. 

En tiedä, onko positiiviseen keskittyminen todella auttanut vai mikä, mutta näin on hyvä nyt. 

Paino laskusuunnassa. Siitä ei kuitenkaan vielä enempää (arka aihe, vähä ku tabu). 

Juoksin tänään reilun kympin ilman yhtään kävelyaskelta. Kuuliaisesti kävelin vielä alkuun ja loppuun yhteensä kolme km. Ystävän kanssa. Ystävän joka ei koskaan olisi uskonut juoksevansa kymppiä ja juoksi kevyesti, helposti sen tänään. Juhlapäivä siis. 

Onnellinen olo. Ennen kaikkea sen takia, että kympin jälkeen oli olo, että vielä olis mennyt. Hyvinkin. Ja että mitähän sitä sitten tekisi? Vatsalihaksia? Kahvakuulaa? Kuinka pitkän matkan olenkaan tullut. 

Kevään juoksukoulun yhtenä tavoitteenani oli juosta 10 km ilolla. Näillä sanoilla. Sen tein tänään. Olen minä kymppejä juossut ennenkin. Enemmän tai vähemmän puskemalla. Tekniikan kehittymisen ja syketasojen merkityksen ymmärtämisellä on päästy vaiheeseen ilolla. Tämän jälkeen on helppo asettaa uusia tavoitteita. Aikaan ja matkaan liittyviä. 

Olen onnellinen.

Keskityn saamaan enkä luopumaan. Luulen, että se on vastaus. Minulle. Nyt.

Aurinkoa ja sopivasti kepeyttä viikonloppuusi!

tTM onnellinen

Osaan lentää

Tai ainakin se tuntui tänään lenkiltä siltä!

Arvatkaa montako huonoa lenkkiä olen juossut? Kuinka monta peräkkäin? Tai ainakaan välissä ei ole ollut huippuhyvää lenkkiä. Kuinka monta kertaa olen ajatellut, että juostuani kaikki nämä huonot lenkit täytyy pian tulla hyvä. Seuraavaksi. Tai että aina vain näitä huonoja... eikö ikinä tule sitä hyvää? 

Tullut loppujen lopuksi siihen tulokseen, että tämä ei vaan ole mun laji. Mutta olen juossut silti, koska jollain sairaalla tavalla se kuitenkin on niin öö... palkitsevaa. Sitä tietää tehneensä. Ja juoksu on aina näyttänyt, tuntunut lajilta, jonka halusin omakseni. Haluan olla juoksija! En anna periksi. En. Haluan lenkkeillä!

Oivalluksien (juoksukoulun tuella ja päätä seinään hakkaamalla) ja miljoonan huonon, raskaan lenkin jälkeen - tämä alkaa sujua. Siis oikeasti. Siis sillä tavalla, että vauhti on ihan reipas ja juoksu on kivaa! Jalat toimii, ilma kulkee ja matka taittuu. Viiden kilometrin peruslenkki on niin lyhyt, että on juostava täydentävää lenkkiä päälle, kun muuten tuntuu lenkki loppuvan ihan kesken. Aikaa ei kuitenkaan kulu kohtuuttomasti! Minä ehdin kyllä. Vaikka aamulla.

Oikeasti! Minä? 

Vielä tulee raskaita lenkkejä ja yksi mäkilenkki tässä jokunen aika sitten (ei niin kauankaan sitten) meinasi viedä uskon itseen ihan kokonaan, mutta kuitenkin hyviä lenkkejä on enemmän kuin ennen - enemmän kuin raskaita! Ihan huippua. Olen niin onnellinen, että voisin lentää! Minusta voi tulla juoksija. Minä voin joskus juosta tuskatta sen puolimaratonin, voisinko?

Tänään uskon, että voisin. Joskus.

Jos minä voin niin kuka tahansa voi. Oikeasti kuka tahansa. Lisäksi tämä matka (juoksijaksi :))) on ollut niin palkitseva, että tässä pian uskaltaa haaveilla jostain muustakin kuin juoksemisesta. Sepä vasta jotakin. En tosin vielä tiedä, mistä ryhtyisin haaveilemaan.

Ihana juoksu. Kevyt ja hyvä. Hiki lensi ja hengästytti, mutta oli vaan niin kivaa!

Toivon hyviä lenkkejä teille jokaiselle! Silloin kun on raskasta pitää vaan uskoa, että siellä ne odottaa kevyet juoksulenkit! Nam!

tTM

En kysynyt, sain vastauksen

Olemistani on sävyttänyt kaikesta vauhdista ja paljosta positiivisesta huolimatta pieni alakulo painolukemiin liittyen. Olen oikeastaan keskittynyt vain murisemaan ja inisemään yksikseni (tosin hyvin lyhyitä hetkiä), enkä sen enempää, mutta taustallahan sellainen ajatusmaailma kuitenkin painaa, vaikkei se aktiivisessa käsittelyssä koko ajan olisikaan.

Torstai-illan huumassa lähdin lukemaan Kukka Laakson blogia ja siellähän minulle oli vastaus kysymykseen, jota en ollut edes osannut kysyä!

Millä saan tämän (turhan) alavireen olemisestani pois ja keskityttyä sen sijaan siihen, mikä on oleellista? (Olisi ollut kysymys, joka minun olisi pitänyt tajuta kysyä.)

Kukka vastaa:

"Suhtaudun asiaan hyvin yksinkertaisesti: teemat kuten laihduttaminen ja rasvanpoltto on negatiivisia (= halutaan jotain pois), kun taas ominaisuuksien kehittäminen on positiivista (= halutaan jotain lisää)."


Hah! Siinä se on. Nyt keskityn liikuntaan ja syömään oikein (että jaksan liikkua ja saan tulosta), enkä keskity laihduttamaan ja pudottamaan painoa. Viisautta! Tavoitteena on siis sama lopputulos eri asenteella. Mahtaisi toimia paremmin kuin marina!? Luulisin.


tTM positiivisessa kierteessä!

Hyvä viikko, parempi elämä

Hämmennys omasta velttoudesta (suhteellinen käsite, kuitenkin osittain kirjaimellisesti tulkittava...) on vaihtunut tällä viikolla selkeyteen ja siihen, minkä kuitenkin osaan. Jos vaan haluan. Ja minä haluan.

Tällä viikolla on tullut liikuttua kiitettävästi. Koiran takia olen lähes päivittäin liikkeellä. Kävely on hyvää palauttavaa liikuntaa. Kävellä voisin helposti vaikka... Kanadaan? Tällä viikolla käveltyjä kilometrejä kertyi 27 kpl, juostuja 17 (kolme pientä lenkkiä, joista yksi metsässä ja toisen aikana intervalleja - juoksun määrää siis varaa lisätä - reilusti. Tältä viikolta puuttuu pitkä hidas lenkki, kun sille ei ollut aikaa, mutta se on tulossa. Ihan lähipäivinä). Tämän perusliikkumisen lisäksi olen käynyt kerran salilla, heilunut kahvakuulan kanssa kaksi kertaa, tehnyt 200 vatsarutistusta (salin ulkopuolella :)) ja pyöräillyt 60 km (kaikki hyötyliikuntaa, työ- yms. matkoja).

Kokonaan liikkumatonta päivää ei viime viikoltani löydy, mutta perjantai voidaan sellaiseksi katsoa, koska en ole silloin muuta liikkunut kuin reippaan tunnin koiralenkin (meidän koiralenkit on todella reippaita, koska olemme levottomia molemmat - Terrieripoika ja minä), mutta minulle se kuitenkin on peruselämistä ja olemista ihan niin kuin jollekin muulle fyysinen työ, joten sitä en päässäni liikunnaksi laske.

Ihanaa. Olin koko viikon ihan "Nyt on loma ja aikaa liikkua"-fiiliksissä, vaikka oikeasti oli viimeinen työviikko :) Nyt alkaa loma ja on oikeasti aikaa liikkua! Yritänkin pyhittää loman alun liikunnalle ja kevyelle syömiselle, koska niitä löysiä päiviä joen rannalla vielä tulee. Tiedän sen. Ja hyvä niin.

Ruokailuun olen tyytyväinen. Kaksi harkittua herkuttelua viikolta löytyy. 10 kpl irtokarkkeja perjantai-iltana leffaa katsoessa. Hyviä! Harkittuja. Nautittuja!

Toinen herkuttelu oli varsin dramaattinen :D NOT - yksi suklaapala kahvilla tänään. Uskokaa pois, ei ollut sortumisen arvoinen (perus-rakkaus-F-sininen), mutta olen iloinen, että söin sen. Nyt tiedän, ettei kannata. Ei enää, kun pahimman vaiheen vierottumisessa ohittanut.

Ensi viikolle yhden herkun itselleni suon, mutta vielä en tiedä, mikä se on... Ehkä se onkin jotain ihan muuta :)

Ruokailu on sujunut hiilaritietoisesti. Iltapalaksi olen jyräytellyt smoothieita. Itselleni ja koko perheelle siinä sivussa... Perusraaka-aineena (omassani - en halua edes mennä siihen, mitä smoothiebaaristani tilataan muille perheenjäsenille...) maustamaton jugurtti, maitorahka, marjat (mansikka + mustaviinimarja nom nom!), (vehnä/kaura)leseet, välillä banaania, notkistukseen ihan ehdoton suosikkini appelsiinimehu - ja antaa blenderin soida!

Muuten ruokailussa mennään kalaa, kanaa, maitotuotteita, soijaa/tofua + kasviksia ja salaatteja-linjalla. Ei siis mitään uutta ja mullistavaa. Parina päivänä pala ruisleipää tai täysjyvä riisiä. Välipalaksi hedelmää. Jokunen protskujuoma isomman liikuntasession jälkeen. Tätä vaan. Ja tämä on hyvä.

Kyllä on hikeä ja kyyneleitäkin (lauantain kovan juoksun jälkeen tosin oli kyyneleet silmissä sen vuoksi, että se oli niiiiiiin ihanaa!) tässä viikossa, mutta paljon hyvää fiilistä. Hiilareiden ja etenkin sokerin rajoittaminen on heti nostanut vireystasoa ja vointi on se, mikä sen olla pitääkin! Ihanaa.

Kyllä se vaan totta on, että arkena pitää syödä oikein, että jaksaa toimia ja olla sosiaalinen. Jossain vaiheessa lomaa tai juhlan jälkeen on varaakin olla hetki hitaammalla hiilareissa... Nyt vaan on hyvä näin!

Liikunnallista ensimmäistä lomaviikkoa odotellen,

TM

Zumbaperä

Siskon luona pääsiäistä viettämässä. 

Minä ajattelin viedä siskon zumbatunnille. Että yhdessä mentäis kun se on niin hauskaa. Vaikka hauskaa se on yksinkin. 

Olin kokonaan unohtanut, että mähän en ole käynyt selän hajoamisen jälkeen zumbassa olleenkaan... Kun olen pelännyt sitä selän vatkaamista. Matoliike ei kertakaikkiaan ole ollut vahvuus viime aikoina.

Oho! Asia muistui mieleen oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun tultiin juhlapaikalle (edellisen tunnin mukavasti lämmittämään jumppasaliin)... No paljonko sitä siinä enää voi. Ei juurikaan mitään. 

Onneksi (?) tämän vuoden aikana olen tullut hyvin tietoiseksi selästäni ja tiedän kyllä miten se toimii ja mistä se ei tykkää. Ja hyvinhän se zumban kesti. Pahimmissa hyppelyissä ja ravisteluissa vaatii vaan vähän tarkkuutta. Ryhtiä. Ettei painu lysyyn missään vaiheessa eikä mistään kohti selkää. Ei oo paljon vaadittu.

eiku on...

Zumba on jostain syystä laji, joka saa aina miettimään takalistoaan... Ehkä siinä veivatessa tulee tietoisemmaksi asiasta. Zumbaperästä puhuttiin tunnillakin ihan opettajan toimesta. Haluan läskit pois selästä ja lihasta persuksiin! Siinäpä sitä on taas ylevää tavoitetta henkevälle ihmiselle! Syvällisyys on taas heppoisissa kantimissa.

Mutta hyvä uutinen on, että minulla on ohjelmistossani taas uusi (wanha) laji! Turhaan olen tätäkin arastellut. Kunto nousee kohisten ja kyljissä tuntuu. Etenkin haluan sen zumbaperän, mutta ei mulla vyötärölinjojakaan vastaan mitään ole!

Tanssillista pääsiäistä!

tTM

Jos kotonasi asuu painonvartija

Nämä hajanaiset ja nopeasti kasaan kyhätyt tärkeät ja täsmälliset ohjeet ovat juuri sinulle, jonka kotona asuu painonvartija!

Epäilet, että kotiisi on muuttanut painonvartija. Mikäli jääkaappisi sisältö on muuttunut kasvisvoittoiseksi ja kuivakaapit täyttyvät erilaisista käsittämättömistä jauheista ja kaukomailta tuoduista kuivatuista marjoista, saatat hyvinkin olla oikeassa. Varma lisätuntomerkki on sekin, että saatat tavata painonvartijasi olohuoneen valkoiselta sohvalta kauttaaltaan rapaisena ja hikisenä purkamassa sykemittarin tietoja tietokoneelle. Tässä tilanteessa yllätettynä painonvartija usein vaatii sinua katsomaan koneen näytöllä mutkittelevaa viivaa. 

Painonvartijoita on kahta laatua Aloittelijat (A) ja Edistyneemmät (E). Seuraavista vihjeistä voit päätellä kumpaa laatua oma painonvartijasi on:

1. Kotiisi on ilmaantunut liikuntaan ja hyvinvointiin liittyviä lehtiä (A), edellisen lisäksi kotiisi ilmaantunut myös saman aihepiirin kirjoja (E)
2. Painonvartijasi ostaa eri liikuntalajeihin tarvittavia asusteita. Asusteet ovat mustia (A) tai asusteet ovat värikkäitä (E).
3. Painonvartijasi on tuonut kotiin zumba-dvd:n (A) tai kahvakuulan (E tai mikäli painonvartijasi on mies hän voi kuulua myös ryhmään A).
4. Painonvartijasi seisoo vaa'alla ja mittailee itseään mittanauhan kanssa kulmat kurtussa (A) tai hän kääntyilee peilin edessä, hymisee ja nyökyttelee (E) - molempien ryhmien edustajat vaativat sinua ottamaan itsestään kuvia vähintäänkin epäilyttävän vähissä vaatteissa...
5. Molempien painonvartijaryhmien puheessa toistuvat eri vihannesten ja urheilulajien nimet.

Miten sitten painonvartijaan olisi syytä suhtautua?

Yleensä painonvartijat ovat tuen ja huolenpidon tarpeessa (jonkun on huolehdittava treenivaatteiden - ja sohvan - pesusta). Painonvartijaa kannattaa lähestyä varovasti (ainakin mikäli sillä on kahvakuula kädessä) ja tehdä tiettäväksi, että on liikkeellä hyvissä aikeissa. On hyvä etukäteen mainita, ettei kanna mukanaan suklaata, sokeria tai muita houkutuksia (tästä on myös hyvä pitää kiinni, koska painonvartijoiden hajuaisti on huomattavan kehittynyt haistamaan suklaan kaukaakin ja ne saattavat muuttua ärtyneiksi ja arvaamattomiksi suklaan lähettyvillä). Voi myös purra ruokkivaa kättä.

Painonvartijaa kannattaa kehua päivittäin - tästä hyödytte molemmat. Ulkonäköön ja suorituskykyyn kohdistuvat kehut ovat painonvartijalle mieleisiä, mutta on varauduttava siihen, että painonvartija pinkaisee kehujen siivittämänä uudelle lenkille eli kohtuus kannattaa pitää mielessä.

Erityisesti painonvartija ilahtuu, mikäli valmistat hänelle maukkaan salaatin tai viettelevän smoothien! Moisen jälkeen painonvartija kehrää pitkään.

Mikäli painovartijan puheenaiheet kiertävät kehää (kasvikset ja urheilu), voi hänet ohjata muiden samanhenkisten pariin esimerkiksi liikuntakeskuksiin, urheiluliikkeisiin tai supermarkettien vihannesosastoille, jolloin jää hetki aikaa omille mielenkiinnon kohteille.

Lopuksi täytyy onnitella, että kotiisi on pesiytynyt painonvartija! Painonvartijat ovat sitkeitä ja pitkäikäisiä, joten sinulla on vuosiksi iloa vetreästä ja touhukkaasta toveristasi. Sitä paitsi painonvartijat ovat usein iltaisin päivän riekkkumisesta niin väsyneitä, että nukahtavat hyvissä ajoin ja sinulle jää omaa aikaa kodin hiljaisuudessa, kun painonvartijasi on sammunut sohvalle urheilujuomasheikkeri poskea vasten!

Mukavaa viikonloppua kaikille oletpa sitten painonvartija tai sen asuinkumppani!

tTM

because I can

Pakkasta, viimaa ja lunta edelleen. Juoksin tänään 5 km juoksumatolla. Ensimmäisen kerran reiluun vuoteen.

Monella tavalla hyvä kokemus. Että tänään ollaan tässä. Sain huomata, että juoksunopeuteni on noussut vuoden takaisesta. Olen kehittynyt, vaikka luulin, että olen hädin tuskin siinä missä vuosi sitten. Siis juoksemisessa. Muutamissa muissa asioissa on vielä kirimistä ja pilateksessa olen paljon pidemmällä kuin vuosi sitten :)

Eikä juoksumatto tuntunut niin pahalta kuin pelkäsin. Oikeastaan ihan hyvältä. Voin tehdä uudestaankin. Sykkeen sain melko tappiin kokeilemalla maton säätöjä!

Tulipa hyvä fiilis.

Juoksin tänään juoksumatolla - because I can!

tTM

Kuka vastaa?

Minä olen kova tyttö huutelemaan vastuun perään. Potkimaan (ainakin itseäni) persuksille. Vaatimaan ryhdistäytymistä. Ottamaan vastuuta.

En etsi syyllisiä enkä tarkoita, että jokaisella asialla/tehtävällä pitäisi olla henkilö, joka vastaa (tosin sillä tavalla asiat parhaiten tulee hoidettua :)).

Mutta minulla on myös tapana purnata. Että ei ole sitä eikä tätä. Ja että minä olisin kyllä, jos vaan olosuhteet olisivat olleet suotuisat... Vastuutan muita omista valinnoistani. Pahimmillaan syytän. Nyt todella pelkistetty esimerkki: söin herkkuja, koska mies toi niitä kotiin - samaan aikaan suvereenisti unohdan, että samainen mies sanoi, että "jätä vähän mullekin"....

Nyt kuitenkin puhun vähän suuremmista asioista kuin herkkuihin sortuminen. Onnesta ja hyvinvoinnista kaiken kaikkiaan.




Taasen yksi asia, mihin tällä matkalla on herännyt on se, että tasan yksi henkilö vastaa minun onnestani ja se olen minä itse. Vaikka elämä heittää haasteita eteen, vain minä voin raivata omalle hyvinvoinnilleni tilan. Minun onneni tai vaatimattomammin hyvinvointini ei ole kenestäkään muusta riippuvainen. Ei voi olla.

Joskus joku (esimiestason henkilö) sanoi raivostuttavasti, että "ellei sinulla ole ratkaisua/parannusehdotusta, olet osa ongelmaa". Mitä enemmän asiaa ajattelen, tulen siihen tulokseen, että tottahan se on. Sitä joko toivoo jotain mitä ei voi saada ja pitää sillä tyytymättömyyttä yllä tai sitten valittaa, tekemättä tilanteelle yhtään mitään.

Tämän selkeämpi en osaa tänään olla. Yritän kuitenkin tarttua oman elämäni tyytymättömyyden aiheisiin ja muuttaa joko niitä tai omaa suhtautumistani niihin. Karsin niitä ihmiskontakteja, jotka pelkästään vievät energiaa. Etsin voimaannuttavia asioita ja pidän niistä kiinni.

Jossain muuten täysin merkityksettömässä elokuvassa (olen saattanut puhua tästä aikaisemminkin) mies pilkkasi turisteja, jotka tulivat "saarelle etsimään onnea" sanoen, että "tämä on saari, ei täältä voi löytää mitään, mitä tänne ei ole tuotu!" Aikas hyvin sanottu.

Onni on meissä itsessämme.

tTM onnea etsimässä

On the Edge

Hepa muistutti tärkeästä asiasta eli vedenjuonnista, jossa todellista petraamista olisi ainakin minulla. Töissä juon tarpeeksi ja treenatessa myös, mutta kotona en.

Samaisesta postauksesta on linkki toiseen kirjoittajan tekstiin itsensä kuuntelemisesta. Eli onko liikkumisen este tekosyy vai kehon pyyntö saada levätä? Tämä pisti taas miettimään.

Tiedän hyvin, että vuosi sitten minun kehoni pyysi saada levätä. Selkä oireili pitkään ja periaatteessa tiesin, mitä minun olisi pitänyt tehdä voidakseni paremmin. Kuitenkin liikuin paljon ja kovaa, koska se oli niin kivaa! Kai sitä sitten jäi jonkinlaiseen endorfiilikoukkuun.

Sama liikunnan huuma on nousemassa taas. Nautin liikunnasta suorituskyvyn ja voiman kasvaessa. Tunnen ja näen muutoksen itsessäni. Mutta missä kulkee raja tällä kertaa? Ymmärränkö tällä kertaa ennen kuin elimistö pakottaa?

Vuosi sitten olin hyvässä kunnossa. Mitä siihen kuntoon pääseminen vaatii? Vaatiiko se todella niin paljon liikuntaa kuin viime kerralla? Vai pääsisinkö samaan kuntoon löytämällä jonkinlaisen kohtuuden? Tai edes tasapainon raskaan ja huoltavan välillä!

Viime keväänä kunto laski ehkä noin kolmen kuukauden aikana melkoisen alas. Pudotus ei ollut romahdusmainen, koska kävelin ja vesijuoksin vammautumisesta huolimatta, mutta hiljalleen kunto laski kuitenkin verrattuna talveen. Syksyn aikana olen rakentanut kuntoa takaisin entiselle tasolle. Mutta ongelmani on se, että kun huomaan, että jaksan, haluan koko ajan enemmän. Ja nyt tuntuu, että jaksan taas... Hieman hirvittää, että lähestytään samaa tilannetta kuin vuosi sitten - vaikka tiedän varmasti, että enää sille rajalle en joudu!

Uskon oppineeni omat rajani, osaavani enemmän kuunnella itseäni ja huoltaa kehoani pelkän rasittamisen sijaan. Tämän vuoden aikana olen saanut kantapään kautta oppia, että kehitys ei ole mahdollista ilman lepoa. Jopa niin yksinkertainen asia kuin venyttely piti minun oppia näin kovan koulun kautta. Jääräpäisyydestä siis ei ole aina hyötyä. O_o

tTM tasapainoilee

Biker's high

Olen tänä syksynä uskaltautunut ensimmäiset kerrat sisäpyöräilytunneille. Aikaisemmin kävin suhteellisen säännöllisesti. Sitten juoksu vei mennessään, joten aikaa toiselle yhtä kovalle lajille ei oikein jäänyt ja sisäpyöräily jäi vähemmälle.

Selän hajottua sain pitkän listan lajeja, joita en saa harrastaam ainakaan toipumisaikana. Näiden joukossa olivat mm juoksu ja pyöräily. No hyvin tiedätte, että heti kun suinkin pystyin aloitin juoksemisen uudelleen, mutta minulla oli onni kohdata fysioterapeutti, joka osasi hommansa, alistui kohtaloonsa ja auttoi minut alkuun, kun sanoin hänelle suoraan, etten aio juoksemisesta luopua. Hänen kanssaan sitten sovittiin, että jos saan juosta niin en pyöräile. (Ymmärtääkseni lähinnä kuitenkin kyse oli ulkona pyöräilystä, jolloin alaselän pyöreänä ollessa siihen kohdistuu teräviä tärähdyksiä, joita ei välttämättä voi ennakoida.)

Liittyen tähän lupaukseen en myöskään ole juuri sisäpyöräilytunneilla käynyt (ennen viime vuoden loppupuolta). Ajattelin, että jos selkäni kestää juoksemisen niin sisäpyöräily on pieni myönnytys. Ja sitten en enää jaksanut tehdä edes sitä myönnytystä. Minkä ihmeen takia kärsivällisyys on hyve?

Ja onneksi en. Eilen melkein vuoden tauon jälkeen pääsin taas sisäpyöräilytunnilla biker's highin. Siis niin kuin runner's high, mutta pyörällä :) Melkein tuli tunnilla kyyneleet silmiin - niin ihanaa se vaan on! Melkein tuntuu, että pyörä saavuttaa edellä ajavia! Ja nousee lentoon. Hiki roiskuu ja tuntuu, että tätä voisi tehdä koko päivän (tai niin kauan kuin pumppu kestää...).

Energistä päivää ja liikunnallista (sopivasti) pitkää viikonloppua! (Itselläni tänään on niin välipäivä liikunnasta - pakko!)

tTM

Että mitä se vaatii?

Hyvinkin tarkkaan on tiedossa, mitä minulta vaatii tulokseen pääseminen enkä koe edes sitä mitenkään vaikeaksi. Ainakaan noin teoriatasolla.

Silti motivaatiota (ainakin johonkin osa-alueeseen) joutuu hakemaan oikein vaivan kanssa. Että millä sitä itsensä pakottaa liikkeelle. Tänäänkin. Vaikka liikkumattomuuskin rassaa. Ruokailun kanssa haahuilu rassaa, mutta että millä voimin sitä itseltään näin raskaan työviikon päätteeksi vaatii yhtään mitään?

Ihan ohuesti hirvittää sitten se tilanne, että oltaisiin tavoitepainossa. Että tämä "syö vähemmän kun kulutat"-vaihe olisikin ohi ja pitäisi syödä suunnilleen sen, minkä kuluttaakin... No oho! Että onko se painonhallinta vielä vaikeampaa kuin tämä painon pudottaminen? Taas uuteen rooliin oppiminen edessä. Ihan kohta.




Vääntäydyn nyt valittamaan ja tyhmiä pohtimaan pilates-tunnille. Siellä ei tule riehuttua itseään hikeen, vaikka tunteekin tekevänsä töitä. Onpa outo tunne.

Ehkä se painonhallinta on jotain samanlaista. Ei ihan intensiivistä kuin tähän asti, mutta tekemistä vaatii kuitenkin... Ainakin alkuun. Ennen sitä viimeistä tasapainoa ja tietoisuuden tasoa. Joogaa?

tTM tuloksia odotellen

700

Tämän aamun vaakalukemat hivelivät taas tukevan tytön mielialaa.

Tänään minulla on matkaa 700 grammaa koko projektin alhaisimpaan lukemaan, joka samalla tarkoittaa, että minulla on 700 g matkaa painoon, joka on alhaisin 12 vuoteen.

700 g. Miten vähän. 700 g maitoa on noin 7 dl. Ei siis juuri mitään. Ei oikein taida edes riittää nelihenkisen perheen reipashenkiseen ruokailuun... jos siis kaikki joisivat maitoa. 700 g raejuustoa on se iso paketti ja sitten se pieni päälle. Helposti tulee syötyä sellainen määrä viikossa.

700 g irtokarkkia taas toisaalta on ihan järkyttävä määrä. Sellaisen määrän kuitenkin entisessä elämässä olisin pystynyt todennäköisesti viikossa syömään. En muistele sitä mielelläni.

Ensimmäiseen tavoitteeseen toki on kilo enemmän matkaa. Mutta ei sekään mahdottomalta tunnu. Ja aikaahan on. Vaikka tavoitteita olen asetellut, olen niitä asetellut ennenkin. Eteenpäin mennään niin, että mitkään haasteet eivät käy ylivoimaisiksi ja vointi on voimallinen edelleen. Alunperin vuoden projekti on venynyt kahden vuoden projektiksi, joten mikäli en päivälleen asettamassani tavoitteessa ole, ei se ole mikään maailman loppu.

Tässä projektissa matka ja opitut asiat ovat yhtä tärkeitä jos ei tärkeämpiä kuin päämäärä. Sen takia jokainen matkan varrelle osuva päivä on merkityksellinen. Jotkut asiat vain veivät enemmän aikaa oppia kuin etukäteen tiesin.

Levollista viikonloppua! Mä lähden kohta pilateksen kautta kotiin!

tTM

Kevennettyä menoa

Miten uskomattomasti helpottaa ja tuo parin kilon pudotus ja siirtyminen takaisin niin turvalliselle viitosvyöhykkeelle.

Vaa'alla seistessani ajattelin eilen, miten älytöntä on, että nuo typerät digitaaliset luvut merkitsevät minulle yhtään mitään. Kuitenkin uskollisesti nousen kerta toisensa jälkeen vaa'alle. Äärettömän harvoin "unohdan punnita itseni" säännöllisesti. Jos niin käy, harmittaa. Joskus harmittaa, kun punnitsen.

Vielä parempaa kuin numerot on vaatteiden käyminen taas sopiviksi ja mukavan väljiksi. Varsinkin työvaatteissa on taas liikkumavaraa. Paitapuserossa sen huomaa - kotiverkkareihin mahtuu tuhdimmassakin kunnossa (eläköön, etäpäivät!).

Olo on parempi. Tunnen itseni enemmän itsekseni. Eivät ahdista edes nämä kuukauden tukkoisimmat päivät. Nyt mennään vain eteenpäin. On olo, että voisin kävellä häkeltymättä lasioven läpi!

Pidän tästä tunteesta ja pidän tästä kiinni! Jos minä pystyn, sinäkin pystyt! I mean it!

tTM niin kevyenä että lentää kohta!

Tasapainoharjoittelua

Painon kehitykseni on ollut suotuisaa. Olen kiitollinen, koska olen voinut hyvin, jaksanut treenata ja tulosta syntyy. Kaikkein suurin voitto itselleni on ollut makeannälkä, joka on loistanut poissaolollaan. Ihan mahtavaa! Minä sokeririippuvaisten kruunaamaton kuningatar olen ollut levollinen ja täysin tyytyväinen nyt reilut kaksi viikkoa ilman sokeria. Ennen kuulumatonta. En ole edes harkinnut ostavani. Katson tyynesti kassalla olevia herkkuja kahvia jonottaessani. Ihan kuin aivoissani olisi tapahtunut jotain, minkä jälkeen en tunnista parasta ystävääni. Ha! Pöyristyttävintä tässä on, että en koe luopuvani mistään! WHAAAT!??? Ei ole minua. Vai onko?

Varovaisesti voidaan puhua mielenrauhasta, jonkinlaisesta tasapainosta.

Mutta kun tämä ällistyttävä asia ei lopu tähän!! Lisäksi olen yllättänyt itseni ja läheiseni liikunnan suhteen! Olen liikkunut monipuolisesti WoW! Siis muutakin kuin repivää ja rankkaa. Siis olen juossut toki, mutta vain välillä. Olen pitänyt välipäiviä (tästä kyllä saa kiittää osin muuta kiireistä elämääni), venytellyt ja tehnyt palauttavia treenejä. Voitteko kuvitella!

Katsotaan miten tämä leikki jatkuu :)

tTM onnellisena

Henkilökohtainen harjoitusohjelma

Kävin taas tapaamassa fysioterapeuttiani. Ilo tavata aina.

Olen niin onnellinen siitä, että olen kohdannut hänet. Kun sanon, että "minulla on tämä ja tämä oire" niin hän vastaa, että "se johtuu siitä ja siitä ja nyt sun kannattaa tehdä näin ja näin niin ongelma korjautuu"... WoW! Kukaan ammattilainen ei, missään vaiheessa, ole osannut sanoa minulle muuta kuin että "omien tuntemusten rajoissa" tai "jos ei tunnu huonolta niin tee vaan".

Juu ja paras on se "kivun sallimissa rajoissa"... Jep. Tässä tilanteessa nimen omaan ollaan sen vuoksi, että treenasin ennen selän hajoamista kivun sallimissa rajoissa!!! Ilmeisesti kivun sietokykyni on melko hyvä - tai ainakin haluni treenata just niin kuin haluan on kovempi kuin kivun sallimat rajat...

Lisäksi olen saanut nipun täsmävenytyksiä (siis jopa sillä oli merkitystä, mihin suuntaan discus prolapsi on, minulla se on sisäänpäin ja oikea painotteisesti) sekä liikkeet coren syvien lihasten sekä pakara ja takareisien vahvistamiseksi. Minulla on henkilökohtainen harjoitusohjelma :) Olen niin onnellinen. Vielä tarvitaan aimo annos itsekuria, että saan itseni harjoittelemaan säännöllisesti, mutta ainekset siis on!

Vielä yksi syy, miksi pidän fyssaristani, on, että hänellä on selkeä näkemys, mitä lajeja minun kannattaa harrastaa ja mitä ei. Juoksemiseen minulla on ihan virallisesti lupa (koska en suostu siitä luopumaan), mutta siinä kyllä painotettiin pehmeää alustaa ja itsensä tarkkailemista... Pieni hinta! Valmis maksamaan. Vaikka mielenkiintoisia lajeja jääkin nyt pois valikoimasta:

Kävin eilen hierojalla ja esittelin selkäongelmani hänelle ennen kuin hän ehtisi rusauttaa sen ihan uuteen kuntoon. Hieroja kertoi sitten oman selkänsä tarinan. Hänellä selän tilanne huomattavasti huonompi ja tapahtumasta jo vuosia. Vaikka kyse on aktiivisesti urheilevasta (ja omassa lajissaan kansallisesti kilpailevasta) ihmisestä, hänellä vasta rajoitteita oli... Täytynee taas kaiken valituksen keskellä myöntää, että rajoituksista huolimatta, olen päässyt vähällä. Kuulinpa vielä päivän päätteeksi kauhutarinan siitä, kun discus prolapsi tulee kaularankaan...

tTM kiitollisena

Osaamista

Olen niin lähellä tavoitettani. Kaikki takapakit ovat oikeastaan johtuneet siitä, että keskittymiseni on herpaantunut. Tarvittavan keskittymisen määrä on kuitenkin koko matkan ajan vähentynyt, koska yhä enemmän teen oikeita valintoja - automaattisesti. Vaikka vääntö on tiukempaa, matkanteko kuitenkin helpottuu koko ajan. Vaikka se ei kyllä nyt tuloksessani näy. Mutta uskokaa silti!

Näin pienillä muutoksilla tulokseen pääsy kestää pidempään, mutta uskon kuitenkin, että myös tulokset kestävät pidempään. Tavoitteessa en lopeta diettiä, vaan jatkan terveellistä elämää, jonka olen tällä matkallani opetellut.

Haparoinnin jälkeen olo on tällä hetkellä toiveikas ja itsevarmuuttakin on enemmän kuin aikaisemmin loppukesästä. Onneksi tämän matkan varrelle osuu pienempiä onnistumisia, jotka antavat uskoa siitä, että tekee oikein. Jokaisen onnistumisen myötä, seuraavan onnistumisen mahdollisuus kasvaa. Sen tekee oikeastaan pelkästään usko itseensä.

Vaikka osa saavutuksista on suuriakin (niin kuin juoksemaan oppiminen) silti tuntuu, että se suurin saavutus on saavuttamatta. Enkä usko, että se on tavoitepaino. Pikemminkin epäilenpä, että suurimmat onnistumiset, jotka antavat eniten itsevarmuutta, löytyvät omasta fyysisestä suorituskyvystä eikä mistään numeroista.

Tottakai minä tuijotan niitä lukuja, mutta jos tämä projekti olisi pelkkää lukujen seuraamista niin kyllä olisi mielenkiinto lopahtanut aikoja sitten. Uskomatonta, miten terveen elämän osaset täydentävät toisiaan ja tekevät Uuden Elämän tavoittelusta mielenkiintoista! Ja miten jokaisen tavoitteen saavuttaessaan, näkee jo seuraavan tavoitteen!

Ihana elämä <3

tTM iltalenkille lähdössä

Sitä samaa mitä ennenkin

Tänään on puolikiloa kevyempi olo kuin eilen. Suurin osa varmaan hikoiltua raivoa. Eiliselle napakka juoksulenkki (puoli tuntia) ja piiitkä kävelylenkki hyvässä, keskustelevassa (ei siis juoruavassa) seurassa. Tänään pyörällä töissä ja pyöräiltyjä kilometrejä kertyy se reilut 30. Eli kyllä täällä töitä tehdään.

Kaiken kaikkiaan olen kahden viikon aikana liikkunut reippaasti. Lomapäivinä mahtui päivään hyvinkin pari ihan oikeaa urheilusuoritusta ja koiralenkki siihen päälle (yleensä yksi lenkeistä päivässä kaatuu työnjaollisesti niskaani ja vähän riippuen siitä mihin aikaan päivästä lenkin joudun/pääsen tekemään, pituus vaihtelee 30 min - 1,5 tuntia). Nyt työ hieman haittaa harrastuksia... Onneksi työmatkatkin voi käyttää hyödykseen.

Koiralenkkejä en laske virallisesti liikunnaksi. Tiedän, että maailmankaikkeuden tasolla ne lasketaan, mutta eihän mulla ikinä olisi esimerkiksi lepopäivää liikunnasta, jos ne laskettaisiin... Reippaan nuoren terrierin kanssa lenkit usein ovat tunnin mittaisia ja kävelytahti ihan reipas, mutta kuitenkin se on menoa, johon elimistöni oletettavasti on tottunut (ja samalla hyvää palauttelua). Vielä tässä valossakin kun tätä asiaa ajattelee, tuntuu käsittämättömälle, että voin olla näin tuhdissa kunnossa (juuri nyt on kaikki maailman turvotukset päällä)! Luulisi, että olisin jäntevä ja suorastaan piukea... Voisiko olla, että ruokailussani on jotain pielessä? :P

Onpahan taas aika myöntää, ettei tahtotila ole ollut riittävä. Maailman houkutukset ovat vieneet mennessään ja paino junnaa vanhoissa lukemissa. Juoksu antoi minulle taas toivoa. Uskon siihen, että pääsen takaisin sille tielle, jossa olin puoli vuotta sitten, ennen kuin selkä pysäytti minut siihen hetkeen.

Turha tästä kuitenkaan kokonaan on selkää ja räjähdyksestä seurannutta liikkumattomuutta syyttää. Putosin hetkeksi totutusta, mutta vaihtoehtoja olisi ollut olemassa. Itse päästin kaiken muun (lue: vartalon) levähtämään niin, että tässä ollaan. Mennään taas sen tosiasian äärelle, että liikuntahan oli vain sen 5-10 % painonpudotuksesta... Voisin hyvin olla tuloksessani ilman löysää luonnettani.

Tällä hetkellä minua kantaa muisto hetkestä ennen viime joulua, ennen kaikkea sitä, minkä kevät toi tullessaan: Oltiin reissussa ystävien kanssa ja hotellin suuren peilin ääressä tuijotin vatsaani epäuskoisesti - onko tuo minun? Sehän näyttää ihan hyvältä! Siihen olen uudelleen matkalla!

Oikeita valintoja tehden,

TM

juoksun merkityksestä

On ollut loistava tunne, kun pystyy taas juoksemaan. Selkä tuntuu varmalta ja vaikka ajoittain on vieläkin jäykkä ja kipeäkin, niin lähinnä rentojen lököttelypäivien jälkeen. Liikunnan jälkeen pääsääntöisesti kiitollinen ja hiljaa! Niin kuin kunnon selän pitääkin. Ehdottomasti paremmalta tuntuu selkäkin, kun minä pysyn liikkeellä!

Mutta suurin asia tässä juoksun sujumisessä minulla kuitenkin on itsevarmuus, joka ensimmäisen kerran sitten helmikuun nostaa nyt päätään vahvana. Juoksemisen myötä pääsi minulta suuri helpotuksen huokaus.

Juoksu palasi. Minä pystyn tähän.

Vasta nyt kun pystyn juoksemaan taas, uskallan taas olla todella varma siitä, että pystyn viemään tämän muutoksen maaliin asti. Hyvin ymmärrän, että läheskään kaikki eivät tarvitse muutokseensa juoksemista, mutta minä tarvitsen. Tiedän, että on olemassa hoikkia liikunnallisia ihmisiä, jotka inhoavat juoksemista, mutta kun minä rakastan.

Juoksemisella on minulle suurempi merkitys kuin edes ymmärsin. Tajusin asian vasta, kun pääsin uudestaan juoksemaan. Ensimmäiset varovaiset juoksut eivät vielä vapautusta tuoneet, mutta nyt kun tämän kesän juoksuja on koossa jo kymmenen ja enemmän, usko kasvaa ja itsevarmuus voimistuu.

Jos minä juoksen, voin minä tehdä mitä vaan! Onneksi!

tTM

ps. tervetuloa uusille lukijoille <3

Kesä onkin täällä nyt

Vähän hämmentävästi kesä onkin jo täällä. Jotekin olin ajatellut, että rupean ihan kohta valmistautumaan kesän tuloon. Tiedättehän: pestään untuvatakit, pakataan talvivaatteet varastoon, trimmataan vatsa ja käsivarret toppikuntoon.... No tuota, osa on vielä tekemättä...

Luulin, että aikaa on enemmän. Niin kai sitä ihminen aina luulee. Ainakin minä. Joka vuosi. Nyt, juuri nyt, saisi olla vähän enemmän lihasta käsivarsissa ja vähemmän tavaraa vyötäröllä :) No joo. Vyötäröllä nyt kuitenkin on tavaraa paljon vähemmän kuin kaksi kesää sitten! Varmaan hieman vähemmän kuin viime kesänä, mutta enemmän kuin viime vuoden lopulla :( Voi surkeus!

On kuitenkin myös minusta riippumattomia asioita, joiden takia ollaan nyt tässä tilanteessa. Siis haluan löytää syitä myös (haha, just joo) itseni ulkopuolelta. Vetoan selkääni, joka katkesi ja katkaisi juoksuputkeni.

Isku oli paitsi tuskallinen fyysisesti, mutta myös henkisesti kova, joten lamaannuin, olin katkera kohtalolle ja käytin tätä henkistä lamaannusta tekosyynä olla etsimättä tehokasta liikuntaa juoksun tilalle ja ottamalla viikko-ohjelmaan pari ylimääräistä herkkupäivää.

Vesiveivasin jkv, kävelin kuin avohoitopotilas... Mutta joo. Hyvin tiedän, mitä tämän vatsan kasaan saaminen vaatii (olen sentään sen kerran tehnyt) ja se ei ole ihan pikkujuttu... Mutta ei mahdotonkaan, joten motivaatiovideo väliin ja paluu raiteille alkaa! Ei puolimatkassa (oikeastaan ylikin puolimatkan) kannata luovuttaa.

Pari vuotta sitten minulla ei ollut edes murto-osaa tästä itsevarmuudesta ja henkisestä hyvinvoinnista, jotka nyt olen saavuttanut. En arvostanut itseäni. En edes pitänyt itsestäni. Tämä kaikki johti siihen, että oli hyvin vaikea nauttia yhtään mistään. Muidenkin onni oli minulta pois. En luottanut muihinkaan, koska en luottanut itseeni.

Tänään tiedän enemmän! Minusta on moneen. Minä pystyn, jos haluan! Vastoinkäymisiä tulee, mutta niistä selvitään ja pystytään jatkamaan, koska ylipäätään minulla on henkistä kanttia. Muiden onni ja onnistumiset ovat ilon aiheita! Ympärilläni on ihmisiä, jotka ihan oikeasti välittävät minusta eikä minun tarvitse taistella yhtään ketään vastaan. Ainoa todellinen vihollinen minulle voi olla vain minä itse. Vain itse voin olla oman onnellisuuteni esteenä.

Meillä paistaa aurinko - myös sisällä!

tTM