Sivut

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Tutkittua tai ainakin uutisoitua

Työkseni seuraan tutkimuksia ja uutisointia terveydenhuollon alalta. Luonnollisesti haen sieltä niitä uutisia, jotka koskevat omaa alaani, mutta väkisinkin silmiini osuu päivittäin liikuntaan, painoon ja elämäntapoihin liittyviä tutkimuksia. Olen niitä jonkun verran kerännyt itsellenikin. Muistuttamaan tosiasioista.

Etenkin silloin, kun laavaa läpi suurta määrää listattuja tutkimuksia on syytä aina olla kriittinen. Etenkin hyvin radikaaleissa tuloksissa on syytä katsoa, kuka tutkimuksen on tehnyt, entä kuka tilannut/rahoittanut, seuranta-aika vai kertaotos ja kuinka suuri otos on ollut. En väitä, että tutkimuksia tehtäisiin ihmisten harhauttamistarkoituksella, mutta tutkimuksiakin tekee ihmiset ja usein taustalla on omista (tai rahoittajan) intresseistä nousevat alkuoletukset. Ja ainahan tuloksiakin voi tulkita, rajata ja tuoda esiin monella tavalla.

Haluan kuitenkin tähän niin itselleni kuin teillekin tuoda muutamia ajatuksia tutkimusten ah niin mielenkiintoisesta (kenen mielestä :)) ja terveysuutisoinnin maailmasta:


Siis tätähän voisi jatkaa vaikka koko päivän! Paljon hyviä juttuja jää pois eikä tämä ole mikään topJotakin-lista vaan se mitä eteeni on osunut tässä muita uutisia etsiessä. Samanlaisen listan voisi kerätä mikä päivä tahansa ja saada erilaisen koosteen. Että jos ei kertakaikkiaan ole muuta tekemistä niin tässä lukemista illan valoisiksi tunneiksi.

 tTM

Eteenpäin!

Olen tunnistanut itsessäni vanhaa kunnon "ei musta ole mihinkään"-asennetta. Vaikka tiedän, ettei se ole totta ja vaikka tiedän, kuinka tuhoisaa se on positiiviselle (tai minkäänlaiselle) eteenpäin menemiselle. Hyvin tiedän, että kaiken eteenpäin menemisen kannalta on ensi arvoisen tärkeää, olla ystävä itsensä kanssa. Sitä voi itseään kaltoinkohdella, suorastaan pahoinpidellä niin monella tavalla. Myös henkiseen väkivaltaan voi helposti syyllistyä. Ihan itse.

Entä jos kurinpalautusta tarvitaankin enemmän henkisellä puolella kuin elämäntavoissa. Luulen, että sitä kautta liikkeelle lähtö tuo enemmän tulosta. Ettei heti arvottaisikaan viimeisintä suoritusta numeraalisesti (oli se sitten arvosana mielikuvan tasolla tai ihan reaalimaailman kilomäärä). Minä en ole kone ja olen tehnyt vääriä valintoja. Se ei kuitenkaan tee minusta huonompaa ihmistä vaan ihmisen. Se että haukun itseäni ja olen täynnä pyhää vihaa omia valintojani kohtaa, ei tilannetta muuta. Se että arvostan itseäni ja ajattelen, mitä ansaitsen, voisi muuttaakin.




Jennyn teksti Vastaisku ankeudelle-blogissa toimi minulla juurikin sellaisena töytäisynä, jota tässä tilanteessa tarvitsin. Nyt ei ole aika jäädä itkemään paikalleen, vaan mennään eteenpäin. Jossain vaiheessa pidin tiukastikin mielessä (no joo nimeltämainitsemattoman urheiluvaate/väline-firman) slogania "Just do it". Mielestäni siinä yksinkertaisuudessaan kiteytyy aika monta asiaa.

En jahkaa, enkä mieti, että mitähän sitä nyt. Nousen ylös ja lähden liikkeelle. Jos se tarkoittaa sitä, että nostan persukseni sohvasta ja lähden liikkeelle just nyt niin sitten se on sitä. Jos se tarkoittaa sitä, että lopetan vinkumisen ja alan taas elää terveellisemmin niin sitten se on sitä.

Suuntaviivojen asettelu alkaa mulla aika helposti niin, että ajattelen, miten haluan elää, miltä haluan elämäni näyttäävän ja miltä sen haluan minusta tuntuvan. Vastaukset näihin kysymyksiin tulee helposti. Sittenhän siinä ei ole enää muuta kuin toimeksipano jäljellä. Hyvä olo seuraa nopeasti perässä.

tTM

maanantai 28. toukokuuta 2012

Taasko on maanantai?

Voi kun voisin kertoa levänneeni ja rentoutuneeni viikonloppuna. No niin ei käynyt. Toisaalta olen valittanut jo ties kuinka kauan kiirettäni täällä, joten ei siitäkään sen enempää. Elämä on valintoja.

Mutta se mikä on mainitsemisen arvoista, on se, että hervottoman hektisestä viikonloppu(minuutti)aikataulusta huolimatta, juoksin juoksuohjelman mukaisen pitkän hitaan lenkin su. Siitä olen oikein erityisen ylpeä, koska juoksemaan lähtö vaati muiden asioiden koodausta ja delekointia. Hyvä, minä! Tämähän on jo oikein rutiini (kolme kertaa on rutiini, onhan?). 




Syömisetkin ovat olleet riittävän hyvällä tasolla. Herkuteltua on tullut. Sitä en kiellä - enkä kadu (tai no vähän määrissä olisi tarkistamisen varaa edelleen).

Olen hoitanut tosi monta kevään to-do-listan asiaa, joista voi olla tyytyväinen. Asiat etenee. Monella rintamalla.




Itse uuden elämän projektissa riittää työstettävää. Olen tietyllä tapaa pettynyt itseeni, mutta on jotain jäänyt myös selkärankaan. Hyviä tapoja ja uusia tottumuksia. Kovasti mietityttää, että missä se menee itsensä liiallisen patistamisen (no ei totisesti vielä tässä kohti) ja terveen persuksille potkimisen raja.

Ääripää-ihmisenä näyttää olevan kaksi tietä. Se todella kurinalainen ja sitten se valtavan salliva... Kertakaikkiaan ärsyttävä luonne olen! En kestäisi olla oman itseni personal trainer (vaikka periaatteessa olen).

Kuitenkaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla oma itsensä. Tämän asian kanssa pitää pärjätä. Rakastaisin vielä enemmän itseäni, jos tekisin enemmän tulosta, enkä vain löysäilisi. Jotenkin olen taas onnistunut selittämään itselleni, että elämässä on niin paljon haasteita tällä hetkellä, että kaikkeen ei pysty. Just. Elämässä on aina haasteita. On ne sitten aikataulullisia tai muita. Kyllä sitä omia tekemisiään pitää pystyä edes jonkin verran kontrolloimaan silloinkin.



Onneksi olette te ja innostavat tarinanne. Muiden saavutukset kuitenkin vähän mahtuu paksuun kallooni. Jos muutkin pystyy niin pystyn minäkin. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto (enkä sitä kyllä tietoisesti ole tekemässäkään). Kesken jääneet asiat harmittavat vielä enemmän kuin keskeneräiset.

Ah niin motivaattoreiden ykkönen Suurin Pudottaja starttaa taas 4.6. Sitä odotellessa :)

tT-juoksu-sentään-sujuu-M

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Äkkirakastuminen

Viime viikkoisen juoksukoulun (pakko myöntää) liian kovan rääkin jälkeen eilen kuitenkin olotila suhteellisen hyvä ja lihakset antaneet anteeksi. 

Silti menin vähän epäluuloisena kuulostellen paikalle, jonne juoksukoulun tämän kertainen tapaaminen oli sovittu. 

Ja taas uusi ohjaaja. Voisi ajatella, että jatkuvuudesta olisi hyötyä (ehkä oliskin), mutta toisaalta aina uuden ohjaajan kanssa päästään kokeilemaan uusia asioita ja hän huomaa ehkä jotain, mitä toinen ohjaaja ei joko ole huomannut tai ei vain ole puuttunut asiaan. Lisäksi jokainen ohjaaja on valinnut luonnon maastoista vähän erilaisen kohdan treenille ja harjoitteet ovat olleet erilaisia (monipuolisia).

Tämän kertainen ohjaaja oli hyvinkin iholle tuleva. Hän hölkkäsi vieressä ja korjasi asentoa todella henkilökohtaisesti. Minä pidän! On niin mahtavaa saada oikeasti henkilökohtaista palautetta. Tästä kannattaa maksaa - ei porukan lenkeistä. Niitä kun voi sopia vaikka minkä sosiaalisen median kautta, jos porukassa haluaa juosta. Ja mukavaahan sekin on, en minä sitä.

Ihana Mies! Kertakaikkiaan. Minä tykkään tuollaisista kontaktissa olevista ihmisistä! Eikä sitä osaa toimintaansa korjata, jos ei siinä virhettä tiedä olevankaan! Kyllä rakentava kritiikki vaan on poikaa! Minusta laji käy vain mielenkiintoisemmaksi, kun hienosäätö alkaa paljastua. Jos joku haluaa pääkaupunkiseudulla hyvään juoksukouluun, minä tiedän mihin kannattaa mennä :)






Tämänkertainen ohjaajamme keskittyi todella paljon lihaskuntoliikkeisiin, mikä totisesti tuntuu tänään jaloissa. Juoksua tuli loppujen lopuksi varsin vähän (siis ei ollenkaan samanlaisia kilometrisaldoja kuin edelliskerralla). Onnistuin jo saman illan aikana saamaan oikeaan lonkankoukistajaan melkoisen jumin. Argh! Sivuaskelkyykyt sen taisi tehdä. Eikä se totisesti yön aikana ohi mennyt. 

Mutta siis mielenkiintoista oli. Sain tietää juoksevani liian kantapääpainotteisesti (minun kuuluisi astua "keskikannalle" Ö_ö EI päkiälle). Asento korjautuu ylämäkeen juostessa eli sitä nyt sitten vaan (loppuikä). En kuitenkaan ole mitenkään epätoivoinen. Siitä ei ole kuin vajaa kaksi vuotta, kun opettelin kävelemään uudelleen ja oikein niin eiköhän tätäkin tarpeeksi toistamalla, saada korjaus aikaan. Kuulemma mahdollista vaikkei helppoa.

Ihan nyt sellainen käytännön neuvo, jonka tässä voisin jakaa oli, että rasittuneiden jalkojen hoitamiseen (minulle) uusi vinkki oli piikkimatto. (Niin juuri se, joka pari joulua sitten oli joulun hittilahja ja joka taitaa melko monesta kodista löytyäkin - tarkista eteisen ja makuuhuoneen yläkaapit!). Sen voi kietoa säären ympärille (pohkeet ja penikat) ja päälle voi laittaa vaikka vähän painoa tai sen päälle voi laittaa takareidet tai kuulemma ihan mitä vaan! Ja pitäis auttaa. No, kaivoin minäkin hökötyksen esiin illalla ja leikin sen kanssa, mutta eipä sitä nyt tuonne lonkankoukistajan seutuun kätevästi olisi saanutkaan... Muuten jumi on tasaisen tönkkö fiilis väsyneissä jaloissa (kyllä kylmä/kuuma-suihkut on jo arkea, magnesium kuuluu iltapalaan ja venyttely on elinehto).

t. vieläkin juoksukoulusta iloinen TM

maanantai 21. toukokuuta 2012

Annetaan lajille anteeksi

Juoksukoulun myötä on, paitsi oppimassa jotain uutta, vaikka jo luuli tietävänsä, saanut monet hyvät naurut. 

Keskustelin juoksukaverin kanssa "lajista". Oltiin molemmat nimittäin puhuttu juoksemisesta "lajina", joka ei välttämättä sovi juuri itselle. 

Juoksukoulussa, pakotettuna juoksemaan vieläkin hitaammin ja sen huomion jälkeen, että voimat ihan oikeasti riittää ja kasvaakin vielä, sitä herää huomaamaan tällaisten lausuntojen älyttömyyden. 




Olemme siis valmiit antamaan lajille anteeksi. Lajissa ei ole mitään vikaa, vaan katse on käännettävä peiliin... Juoksu on juoksua, mä en vaan sopinut sille. Lähestyin sitä väärin ja epärealistisesti.

Asenne valitettavasti on ollut usein, että (koska olen vaivautunut pukemaan juoksukamat päälle niin silloin mennään) tunti niin kovaa kuin kunto kestää. Verenmaku suussa häviää illan mittaan. Onneksi aina on mahdollista myöntää virheensä ja oppia uutta.

Olen hövelillä tuulella, joten annan samantien anteeksi myös kesälle. Että se tuli ennen kuin mä olin valmis. Ennen kuin olin ehtinyt keskittyä siihen, mihin mun piti keskittyä. Että hienosäätö jäi taas tekemättä ennen kuin se oli jo täällä.

Ihan mahtavaa. Kesän paras hetki on käsillä: koko kesä edessä! Kaikki aurinkoiset, kuumat päivät, vain aavistuksen viilenevät illat ja valoisat yöt. Parasta maailmassa:

  • aamut Helsingin Kauppatorilla, 
  • mökkiranta lasten huutojen kiiriessä naapuripitäjään pitkin vettä (15-vuotiaskin taantuu kolmevuotiaaksi, kun se heitetään laiturilta veteen ja pari vesilelua perään), 
  • jäätelö pienen kahvilan pihalla (joka ilmestyy käsittämättömässä korvessa kesälomareitin varrelle) auton vieressä seisten, 
  • latoihin ja vanhoihin navetoihin ripustetut taidenäyttelyt, 
  • autolla poikkeaminen kesken matkan kiinnostavan kyltin kohdalta ("strutsifarmi")
  • pyöräretki sunnuntailounaalle merenrantapaviljongille, 
  • pääskysten kirkuna kun pyöräilee aamulla anivarhain töihin, 
  • pähkinäksi paahtuneita lapsia pitkä rivi sikiunessa mökin aitassa sisaruspedissä, 
  • piknikit rannalla,
  • veneretket saareen, 
  • tätähän voisi jatkaa vaikka kuinka kauan...

Ai miten niin odotan jo lomaa? Niin odotankin. Ja kovasti. Vaikka pitäis elää tässä ja nyt. Nauttia tästä hetkestä. Ja nautinkin, mutta kyllä loma vaan on ihmisen parasta aikaa (sori, tosi kulunutta).





Pari-kolme hektistä viikkoa edessä. Sitten aika moni harrastus/velvollisuus jo jää kesätauolle, joten siihen asti mennään sata lasissa ja hetkittäin suljetaan silmät haaveillen lomasta.

tTM

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

kakskytäneljä

Tällä viikolla 24 km. 

Kylläpä näytti kivalta heiaheiassa. Olen juossut tällä viikolla 24 km. Hymyni on yhtä leveä kuin hartiani. Jos olisin entinen minäni, se tarkoittaisi 3 x 8 km lenkkiä tasaisen tappavalla, reippaalla tahdilla, mutta koska olen uusi parempi minä ja tunnollinen juoksukoululainen, tämä tarkoittaa 8 km, 6 km ja 10 km lenkkejä! Jei! Vieläpä erilaisia vauhteja ja spurttejakin (niitä säälittäviä, mutta kuitenkin). 

Lisäksi pyöräilyä 24 km (työmatkoja) ja koiran kanssa kävelyä 18 km. Ilmankos tuntuu, ettei mihinkään ole aikaa. Liikuntaa kertyy kuitenkin aika monta tuntia viikossa. Yhtään en vaihtaisi kuitenkaan pois. 



Jos tänään olisi Thanksgiving, olisin kiitollinen siitä, että voin juosta (ainakin toistaiseksi) sekä siitä hyvästä olosta, minkä kova työ on minulle tämänkin parin viikon aikana antanut. Voinhan tietysti olla tästä kiitollinen ilman erityistä päivää sitä varten. Ja olenkin.

No vähänhän ne jalat on tukkoiset - edelleen. Lonkankoukistajat tuntuu ja penikat vähän. Silti tänään taittui 10 km ihan kevyesti. Jalkojen lämmettyä penikat antoivat periksi ja juoksussa oli jo iloa. Sitä hyvää fiilistä, jonka vuoksi sitä tekisi vaikka kuinka kauan. Kuuliaisesti juoksimme juoksuohjelman mukaisen hitaan ja pitkän lenkin. Vähän reippaampi vauhti oli kuin viikko sitten, joten matkaakin säädetyssä ajassa taittui enemmän, mutta hitaasti mentiin silti. Ja maltilla. Hyvä me.




Venyttelyä täytyy sisulla vaan jatkaa ja magnesiumia iltapalaksi. Eiköhän tämä tästä taas. Eikös vanha (viidakon) viisaus sano, että sillä se lähtee, millä tulikin :)

Taas uutta viikkoa ja uutta juoksukoulua kohti.

tTM oppii vielä juoksemaan!

lauantai 19. toukokuuta 2012

neiti tukkonen

Nenä on tukossa. Voi elämä tätä kevättä. Elämän kevättä!

Kaikki kevään pölyt häiritsee, mutta vuosia on ollut rauhallisia keväitä ja sitten tämä... Tekis mieli sanoa rumia sanoja. Monta peräkkäin. Olis juoksuintoa ja juoksuohjelma ja juoksukoulu - ja silmät on tomaatit, nenä vuotaa, hengitys vinkuu tai toinen vaihtoehto kulkea lääkkeillä doupattuna seinistä kiinni pitäen. Nice (eikä se ole se kaupunki Etelä-Ranskassa)!

Jalatkin ovat tukossa. Kaikesta tiistaisen rääkin aiheuttamasta innosta huolimatta treeni oli kunnolleni liian kova. Vieläkin henki olisi kulkenut, mutta lihaksista loppui voima. Kerta kaikkiaan. Treeni tuntui ihan hyvältä, vaikkakin oli todella "kaikkensa antanut"-olo, mutta toipuminen on kestänyt pitkään. Torstain juoksuohjelman mukainen treeni oli raskas ja spurteissa ei ollut voimaa. Ehkä säälittävimmät sprutit ikinä... Lihaskuntoa on lähdettävä kasvattamaan ja nopeasti. 

Illalla kävelin vielä hyvässä seurassa puolitoista tuntia. Avasi lihaksia ja rauhoitti jalkoja, mutta illalla selkä oireili enemmän kuin aikoihin... Ei hyvä. Sohvalta nousu reippaasti normaalisti eteenpäin kumartuen ei onnistunut. Lisäksi näin raivosta valopalloja.

Perjantaina pyöräilin töihin. Ihan jees (vielä parempi, jos ei olisi ollut läppäriä repussa ja silmitöntä vastatuulta - siis sellaista, että alamäessä piti polkea, ettei pyörä pysähtynyt) 12 km. 

No joo. Nämä ovat molemmat tällaisia väliaikaisia. Tasoittu kyllä. Ajan kanssa. Se tukkoisuus, joka on syytä nostaa tarkastelun kohteeksi onkin sitten sokeriaineenvaihdunta: olen syönyt sokeria ja se on vaihtunut läskiksi, joka on sijoittunut vatsaani, reisiini ja sittä sitten ympäriinsä kaikkialle. Sokeri-läskiksi-aineenvaihduntani siis toimii todella hyvin...




Suhtaudun asiaan niin kuin aikuisen kuuluukin. En mene vaa'alle ja kärsin henkisestä pahoinvoinnista joka kerta peilin ohi kulkiessani. Hyvin tiedän, että 60-raja on rikki. Ihan varmasti on. Mutta en halua nähdä sitä vaa'alla. Miksi minulla ei ole selkärankaa? (tai kaikkihan sen tietää, että se on ainakin yhdestä kohdasta paskana). Ilmeisesti siis henkinen selkärankani on aivan yhtä huonolaatuinen!

Tein jossain vaiheessa päätöksen "rennosta painonhallinnasta", jossa voi herkutella kohtuudella. Ihan niin kuin en etukäteen tietäisi, että sana "kohtuus" niin hyvässä kuin pahassakin on minulle täysin tuntematon... (Sanokaa nyt hyvä ihme minulle seuraavan kerran, kun ihan pokkana rupean selittämään "rennosta painoanhallinnasta") No olipa yllätys, että annoin luvan itselleni herkutella vähän enemmänkin sitten siinä jossain välissä ja joka päivä ja ihan pienesti vain... (sattuuko joku tietämään muistaakseni Kaarina Helakisan - saattoi olla joku muukin - sadun Punnista pienestä jäniksestä, joka piti kovasti porkkanoista ja söi aina "ensimmäisen pienen" ja pullistui muodottomaksi, kun niitä "ensimmäisiä pieniä" oli niin paljon - miten tulikin tämä lapsuuden satu mieleen tässä kohti...)

Ei toiminut, ei. Palataan yksinkertaisempiin asioihin. Juostaan. Syödään terveellisesti. Eikä valehdella itselle. Eiköhän tämä taas tällä reseptillä korjata. Ärsyttää. Olen pettynyt (vaikken oikeastaan yllättynyt - paitsi siitä, että kehtasin toivoa tämän toimivan).




Vielä tulee mieleen vuosia sitten, kun minulla oli asiakkaana todella (todella siis ainakin 100 tai 200 vuotta) vanha pieni hauraan oloinen rouva. Hän ilmestyi ovelleni ja minä kysyin, että mitä kuuluu ja hän kaunis, iäsen vanha rouva vastasi, että "Vituttaa!" - Aika lähelle sama fiilis!

tTM

torstai 17. toukokuuta 2012

Mukavuusalue - ohoi!

On tapahtunut tukholma-syndrooma. Vaikken nyt varsinaisesti (paitsi veljeni maksaman juoksukoulun muodossa) ole Bambin panttivankina, haluan yhtäkkiä miellyttää häntä... Ja kaikki jotka minut tuntee, että ei ole minulle tyypillinen reaktio. Hyvin harvoin haluan miellyttää. Yhtään ketään. Lähipiirini voi todistaa!

Jalat ovat vieläkin vähän tukkoiset tiistain revittelyn jälkeen. Venyttely kuitenkin on selvästi tuonut tulosta ja ihan niin järkyttävät ne eivät ole kuin voisivat olla... Ei alkuunkaa. Iltaisin olen roiskaissut myös magnesiumin naamaan, joten ehkä silläkin on osuutta asiaan. 

Juoksuohjelmassa (jonka siis näistä juoksijamiehistä nimenomaan Bambi on laatinut) on tänään vuorossa reilun tunnin harjoitus, jossa on alkuverra, venyttely, tasaisesti kiihtyvää juoksua niin, että lopussa ollaan vauhtikestävyyssykkeen ylärajalla, intervalleja ja lopuksi vielä se 10 min loppuhölkkä, jolla jalkoja (muka) avataan ja rasitusta tasoitetaan (oikeesti siinä viedään viimeisetkin mehut ihmisestä). 

Laskeskelin aikoja yhteen. Reilu tunti juoksuosuuksia ja se välissä oleva venyttely päälle... Ja aion mennä. Heti tämän tekstin jälkeen. 




Motivaatio on yhtäkkiä kohdallaan. Mä haluan nähdä, mitä siitä seuraa, jos noudatan Bambin ohjeita kirjaimellisesti. Onko ohjelma liian kova vai saavutanko oikeasti niitä tavoitteita, joita olen itselleni asettanut:


  1. Juoksu säännölliseksi
  2. Vauhtia ja matkakestävyyttä lisää
  3. 10 km juoksutapahtumat ilolla ja helposti


Nämä on minun toivomuksiani. Bambi on tehnyt oman osansa (ohjelman) ja mun pitäis nyt sitten tehdä loput. Ottaa homma hanskaan ja saavuttaa tavoitteet.

Ympyrä on laskeutunut. Kotka on sulkeutunut.




Samaan aikaan edelleen pulska olo. Itsekurini ei ole loistanut taidoillaan viime aikoina. Salliessani itselleni "kohtuullisen herkuttelun" avasin Pandoran lippaan ja se lipas on ehtymätön. On aika potkia itsekuria persuksille ja patistaa se töihin taas. Mukavuus alueella röllöttäminen ei vain minulle sovi. Valittettavasti. Voisin lisätä neljännen tavoitteen

    4. Haluan juosta kevyesti, ilman painolastia

Mä lähden nyt juoksemaan! Nähdään lenkkipoluilla!

tTM

tiistai 15. toukokuuta 2012

Varo, Bambia!

Terveiset juoksukoulusta! Kirjoitan nyt, koska en tiedä, selviänkö huomiseen...

Jo etukäteen tiesimme, ettei herra Gaselli olisi tänään meitä vastassa urheilukentän reunalla. Naisväki huokaisi ihastuksesta, kun näimme tämän kertaisen ohjaajamme. Meitä tervehti herra Gasellin vielä sirompi (käsittämätöntä) pikkuveli Bambi suurine ruskeine silmineen.




Kaikki tähän asti hyvin, eikö vain?

Mutta Bambilla on ongelma. Ilmeisesti se luulee, että me oltiin jotenkin vastuussa sen äidin ampumisesta siellä niityllä (tehän tiedätte tarinan) tai jotain. Ei voi olla muuta motivaatiota kuin kosto.

Mikäli Emily Brontë olisi ollut kanssamme juoksukoulussa (selvinnyt siitä elossa) ja jälkeenpäin yltynyt kuvailemaan Bambia kuuluisi teksti suunnilleen näin: "Huolimatta hellyttävästä ulkonäöstään hänessä ei ollut rahtuakaan lempeyttä. Hänen luonteensa karkeus ja julmuus olivat täysin ihmismielen käsityskyvyn ulottumattomissa."


Ensin juostiin reipastahtinen lämmittelylenkki (tuplaa ensimmäisen juoksukoulun vauhti ja matka ja pääset tunnelmaan). Okei. No, kyllä tästä selvitään.

Sitten pienet venyttelyt. Hyvä edelleen.

Tiivis tunti tekniikkaharjoituksia. Tuttuja juttuja: lantion kannatus, kädet, hartiat. Kyllä te tiedätte mistä minä puhun.


Mutta... kun Bambi on tyytymätön hän ei tyydy kertomaan, mitä kannattaisi korjata vaan... hän korjaa sen.

Juoksimme mm kädet suorina pystyssä, kohti taivasta perusjuoksua, kiihdytyksiä, polvennostoja ja jalat alle potkaise-juoksua siis joka on periaatteessa se kantapäät pakaraan juoksu, mutta tehdään enemmän vartalon alla eikä takana - siinä on vähän sitä polvennostojuoksua myös... en osaa paremmin selittää ja viikkoon en varmaan pysty myöskään näyttämään... (en tiedä, mikä sen oikea nimi on). Aavistuksen koomisen näköistä, kun pari kymmentä aikuista ihmistä juoksee pururataa ympäri kädet pystyssä :) Mutta kukaan ei armahtanut.

Tämän koomisen ja tehokkaan harjoitteen tarkoitus oli lantion kannatuksen ja ryhdin pitäminen suorassa ja sehän toimi. Kuin häkä (yhtä tainnuttavaakin).

Aktivoitiin pakaraa ja takareittä. Ja johan aktivoitui. Mitä on odotettavissa, jos pakaralihas on ihan jumissa jo heti treenin jälkeen?

Vielä reipas lenkki loppuun ja huipennukseksi mäkivetoja... Saatiin jalatkin lopuksi niin tukkoon, että vaikka kuinka riuhtoo voimaa käsistä niin - pehmenneiden lihasten hermotus ei vaan enää toimi ja viimeinen veto jäi melko tehottomaksi.

Mutta sitten Bambi oli tyytyväinen ja totesi, että nyt on päästy rajalle, kun ei jalat enää toimi. Hieno treeni. Saatte mennä. Miten? Ei pysty. Liian rankkaa!


Ja ah, että on hyvä mieli. Ikinä milloinkaan ei itse olisi itseään noin piippuun vetänyt. Lisäksi lohdutti, että vaikeaa oli muillakin. Lisäksi Bambi revitteli meitä pitkin rinteitä niin pitkään, ettei minkäänlaista loppuvenyttelyä ehditty tekemään.

Mutta venytellähän voi kotonakin!

Pain is so close to pleasure! So close!

Ai, taivas! En tiedä, voivottelisinko jumissa olevaa alaruumistani vai voihkisinko onnesta! Eiköhän tuo hahmottune aamuun mennessä!

tTM, jonka kaikki kiukku jäi lenkkipolulle ja siihen viimeiseen saviseen rinteeseen

Juoksija (vain) luonnoltaan

Ihan hirveen lihava ja tukkoinen olo! Raskasta on raskasta.

Olen syönyt väärin. Alavatsa pingottaa naisena olemisen ihanuudesta. Puolentoista viikon aikana olen lentänyt kuudella eri lentokoneellakin... Varmaan turvottaa sekin :) Ja kuinka suuri näin lihavan ihmisen hiilijalanjälkikin oikein on? Tosi iso. Vähään aikaan ei ole väliksi lentää yhtään mihinkään - lentokoneella ainakaan. Miksi kaikki lysti kerääntyy yhteen sumppuun?

Silti Tukevan Tytön mieli halajaa juoksemaan ja onneksi se pääseekin. Illalla kentän reunalla odottaa oikein lauma Gaselliherroja valmiina juoksuttamaan meitä pitkin metsiä, teitä ja pientareita. Nyt alkaa jako eri ryhmiin ja jokaiselle on luvassa oman tasoista menoa ja meininkiä. Mikä on mun taso ja mistä mä sen löydän? Onko se samassa paikassa sen 80% kanssa?

Kuitenkin samaan aikaan alkaa epäilyttää, että olenko mä juoksija vain omissa kuvitelmissani. Että jos minä vain kuvittelen olevani juoksija. Että jos minä oikeasti olenkin pyöräilijä tai vaikka pitsin nyplääjä. Että jos on harhakuvitelmia...

Alkaa varmaan hahmottua, ettei ollut mikään kauheen hyvä aamu täällä. Minulla. Siis huono aamu ja sitä seuraa usein huono omatunto, vaikken läheisteni hyvää tuulta (onneksi) onnistunutkaan aamulla nujertamaan. Huono yhdistelmä kaiken kaikkiaan.

Juoksu tekee varmasti hyvää. Auttaa hahmottamaan oman paikkansa universumissa. Kyllä universumi vastaa, jos siltä kysyy, sanotaan. Kai. Jossain.

Aamulla kaiken vääräjalkaisuuden ja suorastaan per** edellä nousun keskellä sain kaverilta tekstiviestin:

"Juoksukoulu tänään - JEEE!"

ja sillä mennään!

tTM Pahansisuinen

lauantai 12. toukokuuta 2012

Juoksuohjelma

Olen saanut henkilökohtaisen juoksuohjelmani juoksukoulusta. Tutkin ohjelmaa kulmat kurtussa ja koska minulla oli vahva epäilys, että kaikki juoksuohjelmat ovat samanlaisia, pyysin nähtäväkseni ystäväni juoksuohjelman (minä olen juossut vähän enemmän kuin hän, kuntotasomme lienee aika samanlainen ja minulla tavoitteet ovat korkeammalla niin pituuden kuin vauhdinkin suhteen).

No, eivät ole samanlaiset. Että siis oikeasti meidän lähtötaso on tutkittu, tavoitteet huomioitu ja ohjelma tehty henkilökohtaisesti. Ja voi kuinka vaihtelevaksi! (Liekö osaa sillä, että ilmoitin etukäteen kyllästyväni nopeasti). En tiennyt, että niin monella tavalla voi juosta... Aika usein olen vetänyt kengät jalkaa juossut 40 min - 1 tunnin... ja sillä selvä. Mutta ei tässä olekaan ollenkaan kyse siitä!

Sentään viikonlopun pitkälenkki löytyy meiltä molemmilta, joten eikun matkaan. Lenkin pituus piti olla 1 t 15 min - 1 t 25 min. Alkuun 10 min kävely (piiiitkä kuin nälkävuosi, fuskasimme vähän ja kävelimme vain 8 minuuttia, mutta siitä tuli huono omatunto, joten sen jälkeen noudatimme ohjelmaa orjallisesti). Sitten hölkättiin todella hitaasti 10 min, käveltiin 4 min, juostiin 10, jne niin, että viimeiseksi tuli taasen 10 min kävelyä. Koko harjoituksen pituudeksi meillä tuli 1t 29 min ja matkaa taittui 20m vaille 10 km. Eli todella letkeää menoa. Helppoa ja hidasta. Tuli taas todistettua, että matka ei tapa, vaan se vauhti!

Viikolla tulee sitten lyhyitä intervalliharjoituksia, kovavauhtisia lenkkejä ja pieniä rentoja, helppoja lenkkejä. Niin ja tietysti juoksukoulu. Harjotteiden sisällöt vaihtelevat viikottain! Ihan mahtavaa. Suunnittelen jo nyt ostavani jatkoa tälle lahjakuukaudelle... Saa nyt nähdä. Haluaisin jo nähdä, miten harjoittelu muuttuu ajan kuluessa!

Mielenkiintoiseksi (= käsittämättömäksi) asian tekee se, että sama harjoitus saattaa sisältää esimerkiksi sekä kevyttä hölkkää että rentoa rullausta... Häh? Täytynee keskustella herra Gasellin kanssa. Ja mitä muuta vielä, tietysti hölkkää, kevyttä juoksua, kovaa juoksua ja reipasta juoksua... Jkv saa toki sykerajoja ohjeeksi (jotka siis sinulle annetaan sun omista syketasoista lähtien), mutta muuten mennään sillä kuuluisalla näppituntumalla eli "kato, tässä on mun 80%!".

Mutta oikeasti. Valtavan motivoivaa. Palkitsevaa. Jo se, että juoksuohjelmasta voi katsoa, että tuon olen jo suorittanut ja mitähän vielä on tulossa. Mielenkiintoista. Eniten odotan sitä, mitä tämän kuukauden aikana tapahtuu. Mitä minun juoksemiselleni tapahtuu? Miltä minusta tuntuu, jos kuuliaisesti noudatan minulle tehtyä ohjelmaa.

Hyvä lenkki takana. Nyt saa se kuuluisa tälle viikonlopulle luvattu megasade mun puolesta alkaa.

Liikunan iloa ja runner's high:ta kaikille vaan!

tTM reipas koululainen

torstai 10. toukokuuta 2012

Mikä juoksetus!

Hirviä kiire. Koko ajan ja aina. Sopii mulle.

Nopea päivitys JUOKSUKOULUSTA.

Kotiuduttiin ulkomaasta yöllä. Aamulla duuniin niin, että notkuvan työpöydän ääressä olin ennen heräämistä. Töistä suoraan Juoksukouluun. Mahtavaa. Näinhän tämän pitikin mennä. Lisäksi siellä ulkomaassa kesä oli jo alkanut ja luonto upean vehreä. Vastassa oli täällä sen päivänen siitepölyhyökkäys eli iltapäivään päästyä silmät veresti ja nenä vuosi solkenaan... Lähtökohdat oli siis jokseenkin ne, mitä olin toivonutkin ensimmäiseen juoksukoulupäivään. No en sentään nähnyt painajaisia edellisenä yönä niin kuin ystäväni.

Urheilukentän reunaan kokoontui 15 ihmistä toivomuksenaan oppia juoksemaan ja oppia juoksemaan oikein. Valtaosa naisia ja epäluuloisena tuijotimme kevytrakenteista pitkäjalkaista juoksijamiesopettajaamme. Varsinainen gaselli, tuhahtelivat tukevat tytöt.

Ensin juoksimme lämmittelylenkin (ehkä noin 3 km) todella hitaasti ja rauhallisesti. Mukavaa (nenän niisto) ja kyllä tämä tästä. Tän mä osaan. Perään nopeat venyttelyt.

Sitten alkoi erilaiset tekniikkaharjoitukset. Pari pätkää saimme juosta niin, että herra Gaselli vain katseli ja sen jälkeen hän alkoi kommentoida juoksuamme. Kuinka lantio pitää nostaa ylös. Se laahaa melkein kaikilla liikaa. Okei, otetaan loivaan alamäkeen, jossa kannattelu on helpompaa. Huomasittehan. Iso muutos. Hyvä hyvä. Hartiat rennoksi. Rennommaksi. Käsi ei saa spurtissakaan oieta taakse. Sen on oltava koukussa. Ylämäkeen voimaa käsistä. (nenän niisto)

Seuraavaksi juoksette noin 80-prosenttia. Anteeksi mitä? Pääteltiin, että juostaan jotain ja väitetään kiven kovaan, että tää on mun 8kymppinen. Miten muuten sen voisikaan tehdä? Juostaan rentoa vauhtia... No okei... (Mitä ihmeen rentoa vauhtia? 60%?)

Sitten herra Gaselli sanoo: "Tehdään tällainen spurtti!" ja samantien hän sinkoutuu horisonttiin. Meillä kaikilla tippui leuka polviin. Siis täh! Osa meistä ei ollut ajanut noin kovaa autollakaan... No me spurtattiin sitten vähän maltillisemmin. Ja taas korjattiin sitä, tätä ja tuota. Lantio, hartiat, kädet. (nenän niisto)

Seuraavaksi oli vuorossa spurttilenkki. Juostiin ehkä pari km rentoa, helppoa hölkkää ja väliin spurtteja. Mukavasti pulssi kohosi. Niistä käsistä oli ihan tosi paljon apua. Hmm. Että tuommoinenkin minulle piti erikseen sanoa.

Henkilökohtaisesti sain noottia vain liian jäykistä hartioista (No shit Sherlock!!?). Miellyttävä yllätys oli, että hra Gaselli oli ihan tyytyväinen mun lantion kannatukseen (olipa muuten lause!). Kovastihan sen eteen on mun selkäongelman takia töitä tehty.

Lopuksi pieni jäähdyttelylenkki ehkä 1-1,5 km ja venyttelyt päälle.

Kotiin tosi tyytyväisenä. Minä pärjäsin. En kuollut, enkä kaatunut tien poskeen. Lisäksi niistä ohjeista ja tekniikkaharjoituksista oli oikeasti hyötyä. Hoksasin sen käsien käytön. Opin tarkastamaan lantion oikean asennon ja sain tietää, että hartiat on mun ongelmakohta, johon kannattaa juostessa kiinnittää huomiota.

Aika mahtavaa! Odotan jo seuraavaa juoksukoulua. Juoksen tässä välilläkin.

Ja hei, mitä teille kuuluu?

tTM