Mikähän siinä liikunnassa on sellaista mikä tekee siitä toisen jutun ja toisen taas ei? Välillä kun kulkee täällä blogimaailmassakin, tuntuu, että ihmiset suorastaan puolustelevat urheiluharrastuksiaan. En näe koskaan liikuntaraportteja minkäänlaisena kilpavarusteluna vaan päin vastoin. Ihanan motivoivaa lukea energisten ihmisten liikuntapäiväkirjoja, saliohjelmia ja lajiesittelyjä. Kuitenkin on niitäkin, jotka kokevat, ettei liikunta koskaan tule olemaan "mun juttu". Voiko niin olla? Minun on vaikea käsittää, että olisi ihminen, joka ei ikinä saisi mitään nautintoa liikkumisesta.
Minun kohdallani tarina on melko tavallinen. Taustalla ylipainoa ja tyytymättömyyttä elämään (vaatteiden kiristämiseen lähinnä). Minäkin aloitin satunnaisilla kävelylenkeillä, mutta aika pian siirryin jo sauvakävelyyn. Harvakseltaan ja lähinnä viikonloppuisin vähän pyöräilyä. Asiat on vaan jotekin liukuneet tähän, missä nyt ollaan. Harva se ilta jotain liikuntaa. Täytyy myöntää liikunta on jo osa arki-iltojani, eikä pelkkää viikonlopun viihdekäyttöä. En enää missään kuuluttele, että voisin päästä tästä eroon, jos haluaisin. Tuskin voisin. Tuskin kukaan uskoisi.
Ja kuka tahansa, joka on tässä samassa koukussa, tietää hyvin, mitä urheilun tuoma mielihyvä parhaimmillaan on!
Ihan oikeasti tunnen (ainakin yhden) ihmisen, joka on vakavalla naamalla sitä mieltä, että urheilu on vaarallista ja turhaa. Ainoa järkevä liikuntamuoto on hyötyliikunta ja sitäkin tehdään silloin, kun julkiset tai pahimmillaan taxi ei pääse enää lähemmäs kohdetta johon haluamme siirtyä... Samaan aikaan kyseinen henkilö ehdottomasti on henkisen hyvinvoinnin puolesta puhuja. Fyysinen hyvinvointi koostuu hänen mukaansa ihan muista asioista kuin liikunnan vaikutuksista. En sano, että hän eläisi epäterveellisesti. Ei suinkaan. Mutta liikunta ei hänen arvoasteikollaan ole yhtään millään sijalla.
Erilaiset liikunnan yhteydessä tapahtuneet tapaturmat, jopa kuolemaan johtaneet, vahvistavat vain hänen käsitystään urheilun tarpeettomuudesta, jopa vaarallisuudesta.
Ei se mitään. Jokaisella meillä on ne omat juttumme. Asiat joista tulee hyvä mieli ja hyvä olo. Ja niin sen pitää ollakin. Itselle liikunta taas on niin tärkeä osa hyvinvointia, että ilman sitä tuntuisi mahdottomalta pärjätä ja jaksaa pidemmän päälle arjessa. Se toimii stressin purkajana, mutta juoksu on ihanaa myös silloin, kun joku onnistuminen on tuoreena mielessä.
Kohtuuden opettelu on minun haasteeni. Edelleen. Olisi ihanaa oppia liikkumaan niin, ettei aika ajoin heiaheiassa toistuisi kuvio: hillitön treeniputki ja sairaspäivät (flunssa) heti perään, kun elimistö pistää stopin päälle. En tiedä, onko se oikeasti näin. Flunssia tulee aina silloin tällöin ja kyllä tämä kuvio on nykyään paljon harvemmassa kuin aikaisemmin, mutta tällaisen säännönmukaisuuden olen huomaavinani.
Mutta eikös se ole niin, että tiedostaminen on jo ensimmäinen vaihe ongelman käsittelyä. Eli toivoa on. Ehkä saan väännettyä pääni sellaiseen moodiin, että huoltavat lajit tulevat pakottamatta osaksi liikuntarutiinejani.
Urheilu on mun juttu (hierojakin sanoi, että selän lihaksista voisi päätellä, että mulla on joku urheilutausta... Joo ihan varmaan. Nyt saattaa olla niin, että hän halusi pitää mut asiakkaanakin :)).
Olen liikuntariippuvainen ja ylpeä siitä :)
tTM
