Itsehillinnästä

Ihana viikonloppu! Hyvä syy juhlia. Ihania ihmisiä: sukulaisia ja ystäviä. 

Ei mennyt kuin Strömsössä. Noin niinkuin syömisten puolesta, mutta henkinen hyvinvointi lisääntyi läheisten kanssa möllöttäessä monta pykälää!

Joskus sekin on ihan hyvä. Joskus sekin on ihan tarpeeksi.

Ei tule loistopudotusta tälle viikolle. Ei se mitään. On naurettu vatsalihaksia kipeäksi. Parannettu maailmaa. Jaettu kokemuksia. Nautittu useammasta sukupolvesta.

Liikunta on ollut lähinnä edestakaisin kävelemistä sisällä siivoillessa, juhlia järjestäessä ja jälkiä siivotessa. Vähän 10 kg punnuksen kanniskelua, koirakävelyä ja ponien lajittelua, mutta ei mitään todellista. Ei "oikeaa liikuntaa".

Mutta edessä on uusi viikko, uusi kaupunki, uudet lenkkipolut. Lepo on hyväksi. Välillä. Se on ohi nyt ja vilkutetaan hyvästiksi sokerille ja lähdetään tästä kohti sokeritonta jaksoa hölkötellen. Kuinka pitkä se on en vielä tiedä. Viikko alkajaisiksi. Sitten olen valmis sanomaan miten siitä jatketaan.

Hymy on korvissa. Iloinen perheestään, iloinen ystävistään! Kiitos että olette! Elämä on hyvä juuri nyt.

(Kiire viikko edessä, joten saatan olla jossain vaiheessa viikkoa eri mieltä :))

tTM

Eteenpäin!

Olen tunnistanut itsessäni vanhaa kunnon "ei musta ole mihinkään"-asennetta. Vaikka tiedän, ettei se ole totta ja vaikka tiedän, kuinka tuhoisaa se on positiiviselle (tai minkäänlaiselle) eteenpäin menemiselle. Hyvin tiedän, että kaiken eteenpäin menemisen kannalta on ensi arvoisen tärkeää, olla ystävä itsensä kanssa. Sitä voi itseään kaltoinkohdella, suorastaan pahoinpidellä niin monella tavalla. Myös henkiseen väkivaltaan voi helposti syyllistyä. Ihan itse.

Entä jos kurinpalautusta tarvitaankin enemmän henkisellä puolella kuin elämäntavoissa. Luulen, että sitä kautta liikkeelle lähtö tuo enemmän tulosta. Ettei heti arvottaisikaan viimeisintä suoritusta numeraalisesti (oli se sitten arvosana mielikuvan tasolla tai ihan reaalimaailman kilomäärä). Minä en ole kone ja olen tehnyt vääriä valintoja. Se ei kuitenkaan tee minusta huonompaa ihmistä vaan ihmisen. Se että haukun itseäni ja olen täynnä pyhää vihaa omia valintojani kohtaa, ei tilannetta muuta. Se että arvostan itseäni ja ajattelen, mitä ansaitsen, voisi muuttaakin.

Jennyn teksti Vastaisku ankeudelle-blogissa toimi minulla juurikin sellaisena töytäisynä, jota tässä tilanteessa tarvitsin. Nyt ei ole aika jäädä itkemään paikalleen, vaan mennään eteenpäin. Jossain vaiheessa pidin tiukastikin mielessä (no joo nimeltämainitsemattoman urheiluvaate/väline-firman) slogania "Just do it". Mielestäni siinä yksinkertaisuudessaan kiteytyy aika monta asiaa.

En jahkaa, enkä mieti, että mitähän sitä nyt. Nousen ylös ja lähden liikkeelle. Jos se tarkoittaa sitä, että nostan persukseni sohvasta ja lähden liikkeelle just nyt niin sitten se on sitä. Jos se tarkoittaa sitä, että lopetan vinkumisen ja alan taas elää terveellisemmin niin sitten se on sitä.

Suuntaviivojen asettelu alkaa mulla aika helposti niin, että ajattelen, miten haluan elää, miltä haluan elämäni näyttäävän ja miltä sen haluan minusta tuntuvan. Vastaukset näihin kysymyksiin tulee helposti. Sittenhän siinä ei ole enää muuta kuin toimeksipano jäljellä. Hyvä olo seuraa nopeasti perässä.

tTM

Taasko on maanantai?

Voi kun voisin kertoa levänneeni ja rentoutuneeni viikonloppuna. No niin ei käynyt. Toisaalta olen valittanut jo ties kuinka kauan kiirettäni täällä, joten ei siitäkään sen enempää. Elämä on valintoja.

Mutta se mikä on mainitsemisen arvoista, on se, että hervottoman hektisestä viikonloppu(minuutti)aikataulusta huolimatta, juoksin juoksuohjelman mukaisen pitkän hitaan lenkin su. Siitä olen oikein erityisen ylpeä, koska juoksemaan lähtö vaati muiden asioiden koodausta ja delekointia. Hyvä, minä! Tämähän on jo oikein rutiini (kolme kertaa on rutiini, onhan?). 

Syömisetkin ovat olleet riittävän hyvällä tasolla. Herkuteltua on tullut. Sitä en kiellä - enkä kadu (tai no vähän määrissä olisi tarkistamisen varaa edelleen).

Olen hoitanut tosi monta kevään to-do-listan asiaa, joista voi olla tyytyväinen. Asiat etenee. Monella rintamalla.

Itse uuden elämän projektissa riittää työstettävää. Olen tietyllä tapaa pettynyt itseeni, mutta on jotain jäänyt myös selkärankaan. Hyviä tapoja ja uusia tottumuksia. Kovasti mietityttää, että missä se menee itsensä liiallisen patistamisen (no ei totisesti vielä tässä kohti) ja terveen persuksille potkimisen raja.

Ääripää-ihmisenä näyttää olevan kaksi tietä. Se todella kurinalainen ja sitten se valtavan salliva... Kertakaikkiaan ärsyttävä luonne olen! En kestäisi olla oman itseni personal trainer (vaikka periaatteessa olen).

Kuitenkaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla oma itsensä. Tämän asian kanssa pitää pärjätä. Rakastaisin vielä enemmän itseäni, jos tekisin enemmän tulosta, enkä vain löysäilisi. Jotenkin olen taas onnistunut selittämään itselleni, että elämässä on niin paljon haasteita tällä hetkellä, että kaikkeen ei pysty. Just. Elämässä on aina haasteita. On ne sitten aikataulullisia tai muita. Kyllä sitä omia tekemisiään pitää pystyä edes jonkin verran kontrolloimaan silloinkin.

Onneksi olette te ja innostavat tarinanne. Muiden saavutukset kuitenkin vähän mahtuu paksuun kallooni. Jos muutkin pystyy niin pystyn minäkin. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto (enkä sitä kyllä tietoisesti ole tekemässäkään). Kesken jääneet asiat harmittavat vielä enemmän kuin keskeneräiset.

Ah niin motivaattoreiden ykkönen Suurin Pudottaja starttaa taas 4.6. Sitä odotellessa :)

tT-juoksu-sentään-sujuu-M

Liikkeellä taas

Tänään olen suvaitsevaisempi itseäni kohtaan. Ymmärrän ihmisen olevan erehtyväinen, mutta toisaalta uskon kykyyn oppia virheistä ja kykyyn korjata toimintaa.

Tänään niiden iänikuisten koiralenkkien lisäksi tiedossa sisäpyöräilyä. Sopiva tunti, sopiva ohjaaja (hyvä) ja motivaatio kohdillaan. Mikäpä siinä sitten eikun menoksi!

Mitään varsinaista syytä minulla ei ole olla liikkumatta säännöllisesti. Useimmiten homma kaatuu kiireeseen (kuvitteltuun ja todelliseen), väsymykseen (hyvinkin todelliseen) ja sohvalle jäämisen helppouteen. Mutta yleensä tarvitsen yhden ryhmäliikuntatunnin ja olen taas takaisin raiteilla. Perjantain pilates tyrkkäsi minut oikeaan suuntaan ja tämän päivän sisäpyöräily siirtää minut suoraan liikuntariippuvuuteen. (Vaihdan sokeririippuvuuteni sujuvasti lennossa siihen).

Onpa taas helppoa!

Ihana iive ja loistava Lyijypallo ojensivat minulle tunnustuksen Liebster Blog. Tuhannet kiitoset! Tämä tunnustus on kiertänyt nyt blogimaailmassa sen verran, että en jaa sitä kummemmin eteenpäin, mutta joka ikinen seuraamani blogi (ja varmasti tosi tosi moni muukin, jonka blogiin en ole löytänyt) sen ansaitsee, joten jos osaksesi ei kyseinen tunnustus ole osunut, ottakaa se tästä (ohjeet löytyy kummastakin edellä mainitsemistani blogeista!):


Mikäli iive tai Lyijypallo eivät ole vielä teille tuttuja käykää nyt heti tutustumassa! Molempia fanitan ihan tosimielellä!

Nyt lähden piiiitkälle koiralenkille oman ja hoitokoiran kanssa, aurinkoon, meren rannalle (luistelemaan jäätiköllä, joka siis sijaitsee maalla) ja illalla tiedossa sisäpyöräilyä! Aktiivista sunnuntaita, terveyttä ja menestystä!

tTM

Valmis luopumaan

Nimittäin niistä viimeisistä kiloista. Alkaa tympiä koko löysä olemukseni.

Mä liikun koiran takia lähes päivittäin sen reilun tunnin ja me mennään kovaa, mutta muuten on ollut viikon verran koko tekosyiden repertuaari käytössä! Löysä, tavoitteeton ihminen.

No niin. Se on sitten loppu. Lempeydellä ei mun kanssani mihinkään pääse. Tänään takaisin ruotuun. Sisäpyöräilyä lempiohjaajan ohjastuksessa ja siitä se taas lähtee. Onneksi. Täysin käsittämättömästi myös juoksumatto on ruennut kutsumaan, mutta taidan kuitenkin tänään mennä pyöräilemään, kun se taitaa olla selkäystävällisempää. Ehkä.

Tasapaino on taitolaji. Sohvalla köllöttely on helppoa, mutta liikkeellä pysyminen mukavampaa. Liikunta tuo kokonaisvaltaisemman hyvän olon. Kyllähän minä sen tiedän. Hukkasin vain punaisen langan hetkeksi. (Ja viikon levollisempi jakso todellakin tekee hyvää sekä ruodolle että kehitykselle - sokerin olis tietty voinut jättää syömättä :))

tTM biker's highta hakemassa - ja sen tavoittaa muuten muutkin :)

Onko ihan hyvä näin?

Mies tuli laivalta. Minä söin sokeriöverit.

Siinäpä ne sunnuntai-kuulumiset kohdaltani aika tarkkaan on.

Välillä oikein todella mietityttää, että enkö mä halua päästä tavoitteeseeni. Enkö mä oikeasti halua? Kyse ei ole siitä, etteikö minusta siihen olisi. On toki. Sen tiedän hyvin.

Ollaanko tavoitteen kohdalla jo tultu niin kauas siitä, missä ollaan oltu, että alkaa pelottaa? Onko helpompaa olla matkalla. Tönöttää vaan tässä ja ajatella, että seuraava ongelma käsitellään sitten, kun mä olen saanut tämän (jota-en-edes-aio-saada) valmiiksi...

Tosin en tiedä, mikä se seuraava ongelma on. Ei tässä nyt näitä niin jonoksi asti ole, mutta hirvittääkö mahdollisesti se tilanne, että joutuu pysähtymään ja miettimään, että mitähän sitten... Että yhtäkkiä olisikin aikaa tarkastella elämäänsä suuremmasti ja mahdollisesti huomata muutoksen tarvetta muutenkin?

No otan itsestäni niska-pers-otteen joka tapauksessa ja ryhdistäydyn. Viime viikkoon olen liikunnan suhteen erittäin tyytyväinen, vaikka itse asiassa liikuin vähemmän kuin pitkään pitkään aikaan. Mutta olen tyytyväinen juuri sen takia! Minulla oli ennen viime viikkoa melkoinen liikuntaputki, joka alkoi Tapaninpäivästä... Olikin aika löysätä ennen kuin oltaisiin samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Hyvä näin.

Lauantain juoksumattokokemus oli niin innostava, että menen toistekin! Tänäänhän tosin tarkenee juosta ulkonakin, jos lumet vaan saadaan aurattua. Viime viikon himmailun jälkeen on liikuntaintoa taas varastossa. Hyvähyvä.

Sokerit kaappiin ja itsekuri esiin! Tällä reseptillä kohti uutta viikkoa!

tTM

Syöjätär

Pallo on laitettu pyörimään. Katsotaan nyt, mitä se tuo, kenelle ja millä aikataululla. Toivotaan, että minä olen se, joka voi loppujen lopuksi tehdä helpon päätöksen, jossa palaset ovat loksahtaneet paikoilleen!

Hyvien, toiveikkaidenkin asioiden vatvominen herättää minussa syöjättären. Himoitsen sokeria. Helppoa helpotusta. Teennäistä tasapainon ja rauhan palautusta - muka.

Mahtavaa on, että olen nukkunut kuin tukki, mutta hermostuneisuuteni näkyy ruokailupuolella.

Yritän suunnata kasvaneen ruokahaluni järkevästi vitamiinirikkaisiin herkkuihin - marjoihin ja hedelmiin. Hämmentävää, miten nopeasti tällaiset toimintamallit vieläkin aktivoituvat! Nooo päivä kerrallaan.

tTM

Kiristää(kö)

No niin. Arki lähestyy uhkaavasti. Huomenna on lähdettävä töihin.

Trikoovaatteet on vaihdettava ihmisvaatteisiin (työn vaatimus) ja on vääntäydyttävä ihmisten ilmoille. En ole käynyt esimerkiksi kaupassa kertaakaan sitten aatonaaton... Koiralenkit olen hoitanut vetämällä trikoovetimien (tai parhaimmillaan pyjamanhousujen) päälle ulkohousut.

Todella, todella jännittävää tulee olemaan, kun huomenna vetäisen ihmisvaatteet päälle, että kiristääkö... Ennakkoaavistus on olemassa ja villi veikkaukseni on, että kiristää. Tämä on nyt sitä rehellisyyttä ja realismia.

Ruuan kanssa ei mitään ongelmaa ole. Jouluna syötiin varsin terveellisesti, enkä erityisemmin rakasta jouluruokia, mutta (ihan uusi juttu) herkut sen sijaan... Tähän ei tarvita selittävää lausetta.

Aloitan arkeen paluun pukemalla ensin liikuntakamat päälle ja katson kiristääkö ne! Lähden tästä kohti salia. Parin tunnin päästä on niin hyvä mieli siitä, että on taas saanut liikkua ja tehdä sitä, mistä todella pitää. Parin päivän päästä tämä turvotus on vain muisto ja... sitten onkin viikonloppu ja uusi vuosi...

Sain lähisukulaiselta joululahjaksi ammattivalmentajien juoksukoulun kevääksi... Apua! Ja ihanaa yhtä aikaa. Pitänee treenata juoksua lisää, että kehtaa juoksukouluun mennä. Aiheesta tarkemmin myöhemmin!

teidän turpea TM

Stressed

Minua ei joulun tulo stressaa. Joulu tulee, olen minä sitten valmis tai en. Poikkeuksellisesti aikaisempiin vuosiin verrattuna, minulla on hankinnat tehty. Enää tarvitsee kohtuullista raatamista keittiössä (siihen on vapaapäiviä varattu) ja siivouksen loppusilaus. Joten eipä tässä sen puoleen ole oikein edes stressattavaa. Joulussa.

Muuten olen suhteellisen taitava keksimään stressattavaa.




Sen sijaan minua stressaa muutamat työhön liittyvät asiat (joille en minä, eikä kukaan muukaan, tällä hetkellä voi yhtään mitään) sekä tähän loppuvuoteen/jouluun liittyvät lieveilmiöt - kuten kohtuuton rahanmeno (hmmm voisikohan tähän itse vaikuttaa) ja velvollisuusihmiset/tekemiset (kuinka vanhaksi pitää tulla, että osaa sanoa ei! niin että muutkin sen kuulee).

Loppujen lopuksi ei tarvita kummoistakaan stressiä, kun minulla mieli alkaa halajamaan sokerin tuomaa helpotusta. Sokeria on vielä näin joulun alla kovin vapaasti liikkeellä... Tyrkyllä vähän joka paikassa. Siihen, miten reagoi vapaasti liikkeellä olevaan sokeriin, voi itse vaikuttaa. Tai olla sitten sokerihumalassa keikkuessaan siitä stressaamatta.





Onneksi alkaa loma. Loma on hyväksi. Jos ei muuta, voi nukkua univelkaa pois, lukea hyvän kirjan (tai pari), nautiskella elämästä ja vaikka näistä asuinkumppaneista, joita kiireisessä arjessa ei tarpeeksi ehdi kuulemaan.

Rentouttavaa Joulun aikaa! Nautintoja ja kohtuutta!

tTM

Terveisiä Kohtuuttomuudesta

Tein pidennetyn viikonlopun matkan Kohtuuttomuuteen. Matkamuistoja sain 100 g päivässä, kolmen päivän reissussa. Yhteensä siis 300 g matkamuistot. Hurjempiakin reissuja olen tehnyt. Aikaisemmassa elämässä. Sokerin huuruisia. En silti ole ylpeä matkastani.

Mutta niin kuin matkoilta usein, melkein parasta on kotiin paluu. Tältä matkalta kotiuduin tosi huonovointisena, joten on helpotus olla kotona!

Tänään on ihanaa olla kotona. Takana on aamulla juostu tunnin lenkki (olipa jalat tukossa!) ja iltaan vielä väkisin tungettu pilates-tunti. Aivan liian kiireellä oven välistä tunnille luikahtaneena, sain kuitenkin lähteä kotia kohti täysin rentoutuneena ja hyvin töitä tehneenä. Ihan mahtavuutta!

No joku voi tietysti sanoa, että olen palannut Kohtuuttomuuteen. Nyt vain eri rakkaan kanssa. Sokerin hylkääminen aiheutti välittömän laastarisuhteen Liikunnan kanssa. Mutta mitä siitä! Liikunnan kanssa voin hyvin. Sokerin kanssa kuvottaa koko ajan tai ainakin heti jälkeenpäin. Arvaa kumpaa oikeasti rakastan?

t TM endorfiineissään

ps. ARVATKAA MITÄ!? Läheisellä on ollut salaisuus melkein vuoden ajan ja tänään hän sitten sen minulle paljasti, kun ei enää ilmeisesti jaksanut pidätellä! Salaisuuteen pääsette kurkkaamaan tekin täältä!

Rehellinen pahoinvointi

Söin viikonloppuna muutaman karkin. Pitkästä aikaa. Ihan uskomatonta. Herää kysymys: miksi?

Tänään lisää. Huolettomasti. Sen kummemmin nauttimatta.

Nyt maksetaan ilonpidosta. On oikeasti niin huono olo, ettei mitään rajaa. Yäk! Sietämätöntä. Harmittaa. Melkein itkettää. Olisin tullut niin hyvin toimeen ilmankin. Paremmin. Selkärangaton tukeva tyttö!

Heikko luonne. Löysä vatsanahka. Raivostuttaa niin, että näkisin valopalloja, jos ei olis liian huono olo siihenkin. Argh!

Umpeutumisaika

Nyt alkaa olla tekosyiden käyttöaika umpeutunut, joten on aika taas ottaa lusikka kauniiseen käteen ja ryhtyä hommiin. Siis antakaa anteeksi!!! Kuinkahan monta kertaa mä olen tämänkin lauseen tähän typerään blogiini kirjoittanut. Jankkaamisen kruunaamaton kuningatar!

Tulipahan sitten testattua sekin, että kun elämä oikein tosissaan ravistelee ja kriisi kohtaa, niin ei toimi elämänhallinta minulla. Ei toimi. Kyllä sitä vaan huomaa seisovansa suklaalevy/jäätelöpaketti kourassa kassajonossa... Mitä h******iä???? Eikö tämä jo läpikäyty? Millä ihmeen tavalla sokeri auttaa yhtään ketään tässä tilanteessa? Kaiken surkeuden lisäksi on vielä kuvottava olo - tämäkö on tavoite?

Tämän elämän minulle järjestämän kokeen jälkeen voin kertoa teille luottamuksellisesti, että ei ole minkäänlaista vastoinkäymisten sietokykyä tällä pullukalla! Hitsi. Olisin toivonut....

Nyt kuitenkin on löydettävä jokin muu surun kanavoimiskeino kuin syöminen (ja äkkiä, koska muuten kohta - ai miten niin kohta????- en mahdu kesän lopussa ostettuihin työvaatteisiini!!! Verkkarit onneksi mahtuu vielä...). Jos vaikka lenkille lähtisi. Ai JOS... Herää nyt jo!

Vaikka kaipaus kauas on loman jälkeen kova, on Suomen luontokin aika ihanassa syksyisessä vaiheessaan. Kaikki nämä värit ja raikkaus on oikeastaan aika päätä huumaavaa, jos vain sallii itsensä niistä nauttia (tai ei sada nyrkin kokoisia rakeita salamoinnin säestyksellä).

Eteenpäin on vain tästä lähdettävä. Takaisinkaan ei pääse. Monia asioita on ikävä. Osa sellaisia, joita en koskaan saa takaisin, mikä tekee minut hyvin surulliseksi. Mutta surulliseksi sellaisella terveellä tavalla. Kyllä sitä voi olla surullinenkin, kunhan välillä pystyy olemaan myös iloinen. Kyllä minä pystyn. Elämä ei tunnu enää pelkästään tumman violetilta niin kuin vielä joku viikko sitten. Vähitellen värit alkavat palata.

Mutta sentään on jotain, mitä ikävöin ja minkä voin saada takaisin! Ja aion saada takaisin. Nimittäin vuoden takaisen (ehkä noin 10 kk takaisen) vatsani (huomattavasti tämän hetkistä pienempi ja kiinteämpi) ja kuntoni! Niitä kohti lähden nyt!

t TM

sokeririippuvuus

Voin allekirjoittaa. On osin opittua. On käytetty palkintona. Miten niin ei toleranssi kasva???

Itsehillintä ohoi!

Työmatka oli erittäin onnistunut liikunnan puolesta (muutenkin ihan ok). Yleensä reissuissa en saa liikuttua, mutta nyt otin sen tavoitteekseni jo pakkausvaiheessa ja sain huomata, miten vähän panostusta itse asiassa tarvittiin liikkumiseen reissussa. Mahtavuutta. Kolmeen reissupäivään mahtui vesijuoksua, uintia ja juoksua ulkona.

Kotiuduin sairastavan räkäisen perheeni luo, joka välittömästi vei huomioni ja energiani, kun astuin ovesta sisään. En mitenkään väheksy mieheni panosta poissa ollessani (päinvastoin! pärjäävät ihan hyvin ilman minua), mutta onhan se nyt ihan eri asia kun äiti tulee flunssaisen lapsen luo... Huoh! Kaikenikäiset jaksavat sairaudesta huolimatta vinkua, jos äiti on paikalla.

Kun siihen vielä lisätään se aika kuukaudesta, että paino nousee väkisinkin sen puolisen kiloa, niin yhtälö on valmis. Eteneminen on tahmeaa ja suunta hukassa. Aikaisemmin nurkan takana kuikuilleet kiusaukset kävelevät yhtäkkiä röyhkeästi nenän alle ja tekevät härskit ehdotuksensa keskellä päivää!

En ymmärrä, miten saisin muuten rationaalisen minäni ymmärtämään, että näinä heikkoina hetkinäni, kun tunnen kieltäväni itseltäni sellaista mitä muka tarvitsen, teenkin itselleni palveluksen. Miten se muka on niin vaikea ymmärtää, että se mitä oikeasti tarvitsen voidakseni hyvin on terveellinen ruoka eikä esimerkiksi rasva ja sokeri! Tässä hetkessä tajuan asian todella hyvin. Illalla kaappeja kaivellessani taas en.

Täytynee taas palauttaa mieleen sisareni opetus! Kun tekee mieli sokeria, mieti, tarvitsetko vai haluatko sitä!? Ihminen voi tarvita esimerkiksi elimen siirron, ei sokeria!!!!

Pysykää lujina!

tTM

Supervoimia

Olen ollut vastuusta vapaana viikon verran. Olen ollut paljon liikkeellä. Harrastanut liikuntaa. Nähnyt ystäviä. Liikkunut ystävien kanssa.

Sosiaalinen elämä! Se se vasta jotakin on. On parannettu maailmaa lenkkipolulla, uimahallilla ja salilla - parantunutkin se onkin!

Liikunta ei siis tälläkään kertaa ole ongelma. Sokeri jonkin verran on. Jäätelö - mikä ihana keksintö. Tarvitaan siis supervoimia vastustamaan sokerin synkkää valtaa minun pienellä planeetallani. (Pienellä mutta pullealla planeetallani)

Ja ystäviä, joilla on supervoimia myös! Niitä ystäviä, jotka taistelevat omaa taisteluaan ja niitä, jotka eivät taistelua tarvitse, mutta ymmärtävät kuitenkin. Voimaa meissä on sen verran kuin tarvitsemme! Niin se vaan on.

Flower power, Sisters <3

tTM voimissaan

Aikkauhee

Tänään oikein harvinaisen paksu olo. Siis tällaista tankero-oloa ei ole ollut... no tosi pitkään aikaan. Pakko on vähitellen tunnustaa, etten ole tuon reunamerkinnän mukaisessa painossa -missä olen? En halua tietää.

Ruokailu on tänään ollut sellaista kuin pitääkin. Ei lipsahduksia. Ei kovin järisyttäviä mielitekoja. No, pieniä sokerivieroitusoireita, mutta se nyt oli enemmän kuin odotettavissa. Tuliaisherkut ovat edelleen kaapissa. Toivottavasti joku perheestäni syö ne kohta, jotta kärsivällisyyttäni ei koetella liikaa. Vielä ne eivät minua kutsu.

En uskalla tehdä töitä kotoa käsin. Työpöytäni ääressä ei herkkuja ole tarjolla. Kauppaan meneminen on siellä työlästä. Useita lukittuja ovia, sisäpihoja, portteja välissä. Kotona löytäisin jotain sokerista kuitenkin. Varmaan löytäisin. Tai hätätilanteessa leipoisin, paistaisin lettuja tai sortuisin johonkin muuhun vehnäilotteluun. Ei käy sellainen päinsä. Sidon itseni vaikka työpöytään kiinni. Sukkahousuilla (Pirkka-niksi).

Mieliala vaihtelee. Välillä on ihan voittajaolo - hah! Mä osaan tämän. Pystyn tähän. Tässä olen hyvä. Tästä tämä lähtee. - Taas. Välillä tuntuu tosi lihavalle ja tukkoiselle. Vaatteet kiristää. Hermot myös. Kyllästyttää ainainen lupailu ja selittely. Kyllästyttää jatkuvat korjausliikkeet.

Lähden pyöräilemään. Typerä tukeva tyttö. Sen siitä saa, kun ei elä niin kuin opettaa. Tai ainakin päästää ohjaimista irti liian pitkäksi aikaa. Kohtuus on kaunis sana. Todellisuus toista.

Positiivisena asiana mainittakoon, että reidet ovat tukkoiset eilisen liikunnan johdosta tämä on positiivinen asia sen vuoksi, että selkäni on antanut minun liikkua niin paljon, että reidet ovat voineet väsyä. Hyvä. Nyt pyörän selkään.

tTM hyviä uutisia odotellen

Uskon puute

Tällä kertaa en näytä osuvan kohtuullisuussektorille, en sitten millään! Tekosyynä herkutteluun käytän mm viattomia lapsia, kesälomaa (joka ei ole minun), hellettä (joka siis alkaa keskiviikkona) ja siskon vierailua (sisko lähti kotiinsa jo).

Motivaatio on hukassa. Voimat vähissä. Suunta hakusessa Harmitus huipussaan.

Blogia päivittämäänkään ei ole kiire, kun ei ole mitään järkevää sanottavaa. Liian monta kertaa on annettu anteeksi ja aloitettu puhtaalta pöydältä. Liian monta kertaa olen käynyt täällä selittelemässä tekojani ja itse olen ensimmäisenä rientänyt ymmärtämään.

Nyt hidastan. Mietin vähän. Yritän löytää ne positiiviset asiat, jotka ovat kantaneet tähän asti.

Poistun hetkeksi hakkaamaan päätäni seinään! Riittävästi kuhmuja saatuani palaan. Pitäkää te laiva kurssissa. Todennäköisesti kyllästyn pään seinään hakkaamiseenkin hyvin pian... Niin kuin kaikkeen muuhunkin.

tTM pää puuta ja muu osa läskiä

Vanha oivallus

Lueskelin Varpu Tavin ajatuksia ja tajusin yhden asian, jonka olen tajunnut jo aikaa sitten. Mutta en vain tajunnut tajunneeni... tai ajatus ei ole ollut aktiivinen aikoihin... you know!

Sokeri on ollut ongelmani... haa... tosi kauan. Rakkaus siihen on sammumaton ja hallitsematon. Sokeri on kuin se tuhoisa poikaystävä, josta hyvin teininä tiesi, että kannattaa pysyä erossa ja että tästä ei hyvä seuraa, mutta joka veti puoleensa kuin hunaja mehiläistä - kuin sokeri TM:ää.

Olen oikeastaan jo aikaa sitten huomannut, että valkoinen vehnä synnyttää sokerin kaipuun välittömästi! Vähän pastaa lounaaksi ja viimeistään illalla alkaa keittiön kaappien aukominen. Mikä tahansa sokeria sisältävä kelpaa. Vaikka muumikeksit.

Elämän muutoksen myötä kaapeista ei juuri sokerista helpotusta löydy! No, se ei elämää siinä tilanteessa helpota vaan aiheuttaa vain kiihtyvää ja ärtynyttä kaappien aukomista, jääkaappiin tuijottamista ja jopa pakastimen penkomista.

Kyllä, tunnustan. Olen TM, sokeririippuvainen.

Liika hiilari ei minulle sovi. En kiroa kaikkea hiilaria suinkaan, mutta todellakin voidakseni hyvin, en voi syödä hiilareita niin paljon kuin sitä tarjoutuu normaali työpaikkaruokalassa tai perinteisessä suomalaisessa ruokavaliossa. Voidakseni paremmin, ilman jatkuvia ajatuksia hämärtäviä mielitekoja, ruokavaliostani täytyy karsia pois peruna ja ainakin kuorittu vilja. Niin ja se sokeri!

En tarkoita, että tämä olisi absoluuttinen totuus tai sovellettavissa jokaiseen laihduttajaan. Tarkoitan vain sitä, että tämä on todennäköisesti minulle oikea tie. Vuosi sitten lopetin perunan ja valkean viljan syömisen. Vähitellen olen liukunut siihen takaisin ja niinhän siinä kävi, että hyvin ei käynyt.

On aika myöntää totuus. Palata takaisin siihen, minkä jo tiesin. Tervetuloa minulle sopiva terveellisempi elämä!

tTM sokeririippuvainen

mä haluun!

Viikonloppuna hieman (ai HIEMAN!!) lipsumista herkuttelun merkeissä, mutta nyt on vain otettava asia siltä kannalta, että tehty mikä tehty ja suunta on eteenpäin. Päivä ja hetki kerrallaan.

Mistään kolossaalisesta ei onneksi ole kyse. Klassisesta Makuuni-irtokarkki-sokerihumala-hässäkästä vain. Jos asia ei harmittaisi, huvittuisin varmasti omasta käytöksestäni. Olen kuin päihteiden käyttäjät ainakin: "mä voin lopettaa tämän milloin vain!" ja "tää on vaan viihdekäyttöä - viikonloppuisin" selittelen asiaa ympäriinsä.

Jossain vaiheessa itsensä pettäminen on kuitenkin lopetettava ja todettava, että en ehkä koskaan pysty elämään kokonaan ilman sokeria. Suuresti kunnioitan niitä, jotka pystyvät, mutta en ehkä koskaan ole yksi heistä. Jo ihan siitä syystä, etten halua sitä tarpeeksi.

Hyvinkin ymmärrän, että elääkseni ja hyvin voidakseni en tarvitse sokeria. Vallan hyvin pysyisin elossa ilmankin. Mutta en taida haluta. Olen oikeasti tämän matkani ajan luullut, että haluan.

Ehkä olen tänään sallivampi itselleni kuin keskiverrosti muuten.

Siispä tänään on päivä, jolloin herkkuja ei missään nimessä osteta vaan lähdetään äkkiä urheilemaan!! Seuraavan kerran kauppaan sitten, kun olen tiukkapipoisempi! :)

Rauhaa ja rakkautta!

tTM

Toteutusta vaille valmis

Oikeastaan jos rehellisiä ollaan (ja mehän ollaan) ajattelin tämän parin viimeisen kilon pudottamista oikeastaan ihan läpihuutojuttuna. Tätä tahkoahan on pyöritetty viimeiset puolitoista vuotta. Matkaa on tultu alas melkein kymmenen kiloa. Eihän tässä mitään uutta ole.

Ja ei olekaan. Ihan samoilla mennään kuin ennenkin. Hyväksi havaittu resepti.

Mutta läpihuutojuttu tämä ei ole ollenkaan. Miten lähellä vaanivat kaikki huonot tavat. Miten nopeasti käsi ojentuukaan herkkujen suuntaan, jos niitä taloudessa on... Miten voi käyttää herkkulakossa olevaa sukulaista tekosyynä herkkujen ostamiseen? Voiko joku selittää tämän minulle? Olen todella pettynyt itseeni (jo nyt).

On vain pakko myöntää heikko luonteensa ja todeta, että elämä on.

Onhan tämä hyvä herätys omahyväisyyteeni. Vaikka tietäis mitä ja paljon, niinku melkein kaiken, niin tuloksia saadakseen joutuu myös tekemään jotain eikä vaan mielikuvaharjoittelemaan! Typerä tyttö!

Paino lähtölukemissa edelleen. Mikä sinänsä jo on ihme! Nyt sitten kun olen todennut, että en vielä edes aloittanut niin voinkin tehdä päätöksen (älkää naurako!!!), että se alkaa taas!

Kyllä hermo menis, jos olisin oman itseni personal trainer. Herranpieksut että voi olla kovapäinen asiakas! Porkkana käteen ja pihalle siitä, tukeva tyttö!

tTM