Mikä pössis?

Täällä oikein hyvä!

Voiko olla ihan tyytyväinen elämäänsä, vaikkei olekaan saavuttanut läheskaan kaikkea, mitä etukäteen suunnitteli. No, minä olen ainakin. 

Olen kovasti pohtinut omaa olemistani ja sitä, että osa teistäkin on itsensä hyväksymällä päässyt itse asiassa paljon parempiin tuloksiin tai ainakin ylittänyt jonkin maagisena pitämänsä rajan kuin tiukalla dieetillä, kovalla itsekurilla ja rangaistusmenttaliteetillä (jotka perinteisesti ovat näitä minun menetelmiäni). Minä puhun kyllä itseni hyväksymisestä suureen ääneen, mutta eihän se totta arjessa ole. 

Stressin täyteisen kevään tuomat kilot alkaa olla karistettu, mutta vielä on nipistämistä tavoitteeseeni. Ei se mitään. Sinne mennään kuitenkin. Pyrin pysymään liikkeellä ja olemaan rankaisematta itseäni älyttömistä asioista (tai yhtään mistään!). Pyrin pitämään järjen mukana ja mikäli herkuttelen, palaan takaisin arkeen mahdollisimman pian. Helppoa, eikö totta? No välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa.

Pyrin nyt oikeasti siihen oman kehon hyväksymiseen ja turhan kriittisyyden taakse jättämiseen. Olen jo pitkään ollut ylpeä siitä, mihin kaikkeen nykyään pystyn, mutta nyt keskityn ulkonäossä sallivampaan suhtautumiseen virheiden kauhistelun etsimisen sijaan.

Minulla on tapana käydä uimassa Yrjönkadun uimahallissa, mikäli se sopivasti reitilleni ja aikatauluihini sopii. Monen sattuman summana minulla on nykyisessä perheen menojen aikataulu-paletissa pari tuntia luppoaikaa Helsingin keskustassa kerran viikossa. Naisten vuoron aikaan.

Yrjönkadun uimahallihan on siis kuuluisa paitsi todella kauniista arkkitehtuuristaan ja vanhasta ulkonäöstään (pukukaapit kiertävät uima-altaan reunoja...) myös siitä, että siellä on saanut rueta käyttämään uimapukuja 2001, mutta edelleenkään se ei ole pakollista (siksi siis omat vuorot naisille ja miehille).

Suosittelen lämpimästi kaikille tuota hyväntuulista, kaunista, pientä uimahallia! Usein siellä näkee samoja kasvoja viikosta toiseen. Juttelin erään kerran yhden rouvan kanssa, joka kertoi käyneensä uimahallissa säännöllisesti 60-luvulta saakka. Valtaosa ihmisistä ui alasti, osa pelkissä alaosissa ja loput uimapuvuissa. Mutta se mikä minua viehättää Yrjönkadulla on se, että siellä on kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia (nyt tippaakaan liioittelematta) naisia ilkosillaan sulassa sovussa ja mikä tärkeintä: sovussa itsensä kanssa! Se on kuin aikahyppy jonnekin menneisyyteen koko paikka. Ihmiset tuntuvat tulevan sinne kaveri- ja työporukoissa tai ainakin siellä tuttuja tuntuu olevan useammalla.

Minusta ei naturistia saisi millään ilveellä enkä halua nudistirannallekaan, mutta tuo pieni uimahalli on jotenkin ikiaikaista suomalaista saunakulttuuria parhaimmillaan. Siellä on yksi kymmenistä ja se, minkä verran mun mahani pömpöttää, on jokseenkin samantekevää! Siis suosittelen!

Loppuun rohkaisun sana!

Toivottavasti aurinko pilkahtaa syyssateiden lomassa! Lenkkisäät on ihanan raikkaat! Nyt on hyvä ja voimallinen olo - syksy
tTM 

En kysynyt, sain vastauksen

Olemistani on sävyttänyt kaikesta vauhdista ja paljosta positiivisesta huolimatta pieni alakulo painolukemiin liittyen. Olen oikeastaan keskittynyt vain murisemaan ja inisemään yksikseni (tosin hyvin lyhyitä hetkiä), enkä sen enempää, mutta taustallahan sellainen ajatusmaailma kuitenkin painaa, vaikkei se aktiivisessa käsittelyssä koko ajan olisikaan.

Torstai-illan huumassa lähdin lukemaan Kukka Laakson blogia ja siellähän minulle oli vastaus kysymykseen, jota en ollut edes osannut kysyä!

Millä saan tämän (turhan) alavireen olemisestani pois ja keskityttyä sen sijaan siihen, mikä on oleellista? (Olisi ollut kysymys, joka minun olisi pitänyt tajuta kysyä.)

Kukka vastaa:

"Suhtaudun asiaan hyvin yksinkertaisesti: teemat kuten laihduttaminen ja rasvanpoltto on negatiivisia (= halutaan jotain pois), kun taas ominaisuuksien kehittäminen on positiivista (= halutaan jotain lisää)."


Hah! Siinä se on. Nyt keskityn liikuntaan ja syömään oikein (että jaksan liikkua ja saan tulosta), enkä keskity laihduttamaan ja pudottamaan painoa. Viisautta! Tavoitteena on siis sama lopputulos eri asenteella. Mahtaisi toimia paremmin kuin marina!? Luulisin.


tTM positiivisessa kierteessä!

Pelkkä sivutuote

Taina vinkkasi minulle ja samalla kaikille muille Ronin tekstin, kun kyselin häneltä hyödyllisiä self-help-ajatuksia, kirjoja ja tekstejä. Ja jälleen kerran jokin ajatus aukesi. Siis ajatus, jonka jo tiesin, selkiytyi. Niinhän se on.

Aika monen muunkin teksteissä on toistunut aika ajoin kuvaus siihen suuntaan, että "kun painoin enemmän, olin onnettomampi". Jolloin loogisesti sitä ajattelee, että painonpudotus teki minut onnelliseksi. Tavallaan, toteaa Ronikin. Mutta oikeastihan painonpudotus tulee itse asiassa terveiden elämäntapojen, itsensä kunnioittamisen ja henkisen tasapainon löytyessä projektin sivutuotteena!

Etenkin nopeasti laihduttaessa (kun tavoitteena on pelkkä painonpudotus) myös keinot saattavat olla epäterveellisiä ja rajuja, eikä niiden myötä hyväolo lisäänny. Hyvinvointi saattaa jopa olla oikeasti uhattuna. Nämä kilot tulevat helpommin takaisinkin. Painonhallintaan tarvittava elimistön tasapaino voi olla vaurioitunut joko väliaikaisesti ja pahimmillaan lopullisesti.

Mutta jos tavoittelemme terveyttä ja teemme loppuelämän ratkaisuja, haluamme rakentaa elämäntapaa, jota voisi noudattaa lopun ikäänsä - oikeasti terveellisiä ratkaisuja - silloin todennäköisesti myös kaikki muukin hyvinvointimme lisääntyy. Muutumme aktiivisemmiksi. Syömme terveellisemmin. Ja painomme putoaa. Oikeiden valintojen äärellä painonpudotus on todella siis pelkkä (vaikkakin toivottu ja väistämätön) sivutuote... Joitakin rajoituksia jossain vaiheessa todennäköisesti tarvitaan, mikäli tavoitteemme on päässämme lukuina. Mutta mihinkään numeroon ei kannata takertua. Elämä on tässä ja nyt ja siitä kannattaa nauttia jo nyt, eikä odottaa onnea "sitten kun painan sen ja sen verran"... No, eihän me näin tehdäkään! Tietenkään.

Todella moni täällä nettimaailmassakin näyttää tajunneen tämän asian. Moni tekee hyvää tulosta tai elää normaalipainoisena ihan vain "elämällä terveellisesti". Ja iloitsee kehon muista saavutuksista kuin numeraalisista saavuttaen samalla ne numeraalisetkin toiveensa.

Tätä mietittyäni tajuan, että oikeastaan olen jo jollakin tapaa siirtymässä siihen vaiheeseen, että hurviteltuani palaan yleensä aina ruokavalion tarkistamiseen (terveelliseksi) ja aktiivisuuden lisäämiseen. En aloita toimintaani vaa'alta käsin ja aseta tavoitteita sen mukaan, mitä vaaka näyttää. (No, nyt se on kyllä mahdotontakin, koska minulla ei ole kotona toimivaa vaakaa - kuvitelkaa! Sellainen kyllä hankitaan, kun ehditään, mutta entinen minä ei todellakaan olisi pärjännyt montaa päivää ilman vaakaa ja meidän taisi irtisanoa itsensä ehkä kuukausi sitten...)

Itsensä hyväksyminen, arvostaminen ja rakastaminen. Selvä. Ei sen kummempaa. Ei tarvita kalliita välineitä eikä kursseja, jäsenyyksiä tai kuureja. Helppoa?

Roni kuitenkin muistuttaa, että itsensä hyväksyminen vaatii muutakin kuin pelkän päätöksen. Se vaatii työtä. Päivittäin. Kriittisyys nostaa helposti päätään ja epäreilut vaatimukset (itseä kohtaan) helposti johdattavat takaisin hillopurkkien, passiivisuuden ja murehtimisen äärelle. Uskoa itseen täytyy opetella.

Onneksi tällä tiellä tapahtuu onnistumisia. Juostu matka, nostettu paino, tavoitefarkkuihin mahtuminen - mitä se kenellekin on. Jokainen näistä onnistumisista vahvistaa uskoa itseen ja tähän tiehen.

Vanhoja juttuja. Kuitenkin aina tosia. Hyvä muistutella itselleenkin.

Tänään sataa. Onneksi salijäsenyys vielä hetken voimassa :)

tTM onnellisena, tänään

Haaste ja kuinka siihen vastataan

Välillä vastaan tulee erinäisiä haasteita elämässä. Rajoitteita, jotka eristävät meidät siitä, mikä on kaikkein mukavinta, hyödyllisintä, tarpeellisinta, terveellisintä - uni, liikunta, terveellinen ruoka. Haasteet voivat tulla oikeasta elämästä tai voimme keksiä niitä rajattomasti, vapautuneesti, luovasti - paljon tehokkaammin kuin keinoja niiden voittamiseen konsanaan. Ainakin minä. 

En minä sitä sano, että esimerkiksi terveydellään kannattaisi leikkiä. Jos on terveydentilassa rajoite, niin sitä pitää kunnioittaa. Tiettyyn rajaan saakka tai ainakin kysyä, että mitä sitten? Mikä on vaihtoehto, jos ei tätä? Jos ei saa mieleistään vastausta ammattilaisilta, pitää kysyä itseltään. Muistanpa eräänkin kurssin, jossa luvattiin, että kaikki vastaukset ovat ihmisessä sisällä. Kun vain osaa kysyä ja pysähtyy kuuntelemaan. Jep, hetki vielä harjoiteltava tuota - ainakin sitä pysähtymistä.

Osa asioista liittyy mielestäni mielikuvaan omasta itsestä. Kuinka pystyvänä pidämme itseämme? Onko kertaakaan tullut vastaan tilannetta, että olisit hämmästynyt omista kyvyistäsi (siis positiivisesti hämmästynyt)? "Että minä pystyn tähänkin... Enpä olisi uskonut." Minä ainakin olen. Ja jokainen onnistuminen on vahvistanut ajatusta siitä, että saatan pystyä muihinkin asioihin, joita en osaa vielä edes kuvitella...

Mutta ei heti ja kerralla. Vaan kokeilemalla. Löytämällä oma tie. Askel kerrallaan.

Minä olen aina pitänyt liikunnasta. Amerikkalaisittain rakastanut liikuntaa. Lisäksi olen ollut suurimman osan elämääni normaalipainoinen. Minulla ei ole traumoja koululiikunnasta. Olin se tyttö, joka pomppi jo ennen liikuntatunnin alkua paikallaan opettajan edessä ja hoki, että milloin aloitetaan. Osuiko minulle hyviä opettajia? Vai olinko sellainen luonnostani? En osaa sanoa. Ehkä molempia.

Nautin siitä olosta, joka liikunnasta seuraa joka kerta.

Kuitenkin elämässäni on ollut vaiheita, että olen liikkunut varsin vähän. Olen myös ollut ylipainoinen, joskus enemmän, nyt vähemmän. Olen käyttänyt kaikki tekosyy-kortit moneen kertaan.

Vaikea ymmärtää, miksi tilanne jossakin välissä muuttui. Mikä vaikutti itsetuntooni ja minäkuvaani? Miksi asioilla ei ollut yhtäkkiä väliä? Tai elämänhallinta muka katosi. Onko elämässäni ollut ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet tähän? Miksi en tunnista heitä? Miksi yritän syyttää taas muita? Only you can make you happy!

Onneksi nyt olen saanut ajatukset edes jonkinlaiseen järjestykseen. Laiskuus ja vapaasyöminen vaanivat nurkan takana ja ovat valmiita ottamaan ohjat, jos tunnen epävarmuutta, mutta onneksi en tunne! Tekosyyt pystyn tunnistamaan tekosyiksi (ainakin suurimman osan aikaa). Todellisiin syihin pyrin vaikuttamaan. Olen ymmärtänyt, että ajankäyttöni on minun ajankäyttöäni, eikä siitä aina tarvitse lohkaista jokaiselle jotakin.

Eilen mukava, rento juoksulenkki hyvässä seurassa. Tänään zumbaa!

tTM pitää pintansa

Juoksija (vain) luonnoltaan

Ihan hirveen lihava ja tukkoinen olo! Raskasta on raskasta.

Olen syönyt väärin. Alavatsa pingottaa naisena olemisen ihanuudesta. Puolentoista viikon aikana olen lentänyt kuudella eri lentokoneellakin... Varmaan turvottaa sekin :) Ja kuinka suuri näin lihavan ihmisen hiilijalanjälkikin oikein on? Tosi iso. Vähään aikaan ei ole väliksi lentää yhtään mihinkään - lentokoneella ainakaan. Miksi kaikki lysti kerääntyy yhteen sumppuun?

Silti Tukevan Tytön mieli halajaa juoksemaan ja onneksi se pääseekin. Illalla kentän reunalla odottaa oikein lauma Gaselliherroja valmiina juoksuttamaan meitä pitkin metsiä, teitä ja pientareita. Nyt alkaa jako eri ryhmiin ja jokaiselle on luvassa oman tasoista menoa ja meininkiä. Mikä on mun taso ja mistä mä sen löydän? Onko se samassa paikassa sen 80% kanssa?

Kuitenkin samaan aikaan alkaa epäilyttää, että olenko mä juoksija vain omissa kuvitelmissani. Että jos minä vain kuvittelen olevani juoksija. Että jos minä oikeasti olenkin pyöräilijä tai vaikka pitsin nyplääjä. Että jos on harhakuvitelmia...

Alkaa varmaan hahmottua, ettei ollut mikään kauheen hyvä aamu täällä. Minulla. Siis huono aamu ja sitä seuraa usein huono omatunto, vaikken läheisteni hyvää tuulta (onneksi) onnistunutkaan aamulla nujertamaan. Huono yhdistelmä kaiken kaikkiaan.

Juoksu tekee varmasti hyvää. Auttaa hahmottamaan oman paikkansa universumissa. Kyllä universumi vastaa, jos siltä kysyy, sanotaan. Kai. Jossain.

Aamulla kaiken vääräjalkaisuuden ja suorastaan per** edellä nousun keskellä sain kaverilta tekstiviestin:

"Juoksukoulu tänään - JEEE!"

ja sillä mennään!

tTM Pahansisuinen

väsyneesti voimalla

Kun on tarpeeksi väsynyt, ei nuku. Tiedättehän tunteen. Että kuoleman väsyneenä kaatuu sänkyyn todella rankan viikon jälkeen ja herää aamulla *bling* klo 06 ihan virkeänä, mutta ei suinkaan levänneenä. 

Är-syt-tä-vää!

Sitten koko aamua värittää sellainen raivostunut energia, jolla juoksisi kympin lenkin kaksi kertaa, eikä oikeastaan edes huomaisi, että juoksi sen kaksi kertaa - eli nyt jos koskaan kannattaisi lähteä lenkille, mutta ei koska on luvannut mennä zumba+jooga-tuplatunnille ihan kohta kaverin kanssa. 

Ai niin sanoinkohan minä sitä, että olen käynyt joogassa nyt kerran. Tosin sellaisessa fit flow-joogassa (tiedän kyllä mitä se on, mutta en tiedä, mitä se on suhteessa muihin...). Ei selkä mitenkään kauhuissaan ollut, vaikka tarkkana saikin olla. Ja viikolla selkä on voinut ihan hyvin. Tänään luonnollisesti todella hyvin maailman parhaan perjantai-pilateksen jälkeen. 

Joogasta en vielä osaa sanoa, mitä mieltä olen siitä, että onko se minun lajini ollenkaan. Yleensäkin itseeni kohdistuvat vaatimukset ovat kovia ja sitä kautta pettymykset suuria, mikäli en yllä ensi hetken tavoitteisiini (mistä seuraa se, että heitän helposti pyyhkeen kehään, kun en ollutkaan niin hyvä kuin odotin, mutta luonnollisesti ajattelen, että se on lajin syy...). Niinpä jotekin odotin, että joogamaton päällä saavuttaisin jonkin myös henkisen tason, tietoisesti rauhottuisin ja tuntisin itseni ehkä... levolliseksi... (siis hei ekakerrasta lähtien :)).

No siis alun alkaen täysin järjettömiä tavoitteita persoonani tuntien... (henkisyys ja levollisuus vaatisi todennäköisesti vahvan lääkityksen) ja silti tunsin hienoista pettymystä seistessäni kaksinkerroin nenä sääressä kiinni ja tajusin ajattelevani, että säärikarvat pitäis ajaa... Eli hetki menee tuohon henkiseen kasvuun vieläkin. Tai miksei sitä voi olla henkinen sileillä säärillä!?

Hyvää viikonloppua! Urheillaan paljon sopivasti ja nautitaan keväästä! Se tulee kuulemma huomenna!

tTM raivoisasti hereillä

Tavallinen on hyvä

Hyvää ystävänpäivää ihanat! Toivottavasti teillä kaikilla on joku jolle tänään soittaa, jonka tavata tai lähettää viestiä. Ystävyys on ihanaa. Ystävyydestä saa voimaa. Voisin kieriskellä ystävyydessä - niin ihanaa se on! Kun lähellä on ihmisiä, jotka ymmärtävät puolesta sanasta. Niin totta on sekin sanonta, että ystävä tietää sinusta kaiken ja rakastaa sinua siitä huolimatta - nimenomaan. Aamen.

Mieli vähän matalalla. Useampi pieni tai isompi asia painamassa. Tiedän. Suurimmaksi osaksi turhaa etukäteen murehtimista. Kun ei malta odottaa ja ottaa selvää, vaan aloittaa murehtimisen jo valmiiksi... Pääsisipä tuosta tavasta!




Osin tietysti mieltä painaa flunssa. En siis murehdi flunssaa. Niitä on, tulee ja menee. Vaan se, että kun on puolikuntoinen niin ei ole vastustuskykyä murheillekaan.

Nyt haluaisin vain tavallisia asioita. Tavallista arkea. Saa siinä nuha-kuumeita olla. En minä sitä, mutta muuten ei mitään isompaa ja raskaampaa kiitos. Tavallisia asioita.

Viime vuosi oli niin huono, että eikö olekin kohtuullista ja oikein toivoa parempaa vuotta? Minun mielestäni olisi!

Ikinä, ikinä en olisi kuvitellut tällaista tapahtuvan, mutta joudun siteeraamaan Toivo Sukaria (siis ihan oikeesti apua - mitä seuraavaksi, Tuksua?), mutta Topi esitteli senioritalossa sijaitsevaa uutta kotiaan ja totesi, että ei kannata murehtia menneitä eikä pelätä tulevaa. Aika hyvin sanottu, Toivo!

Näillä mennään :)

tTM

Haja-ajatusta

Vähän niinku kuuntelin itseäni eilen ja vaihdoin suunnitellun sisäpyöräilyn vesijuoksuun. Selkäystävällisempää. Oikea jalka/pakara turkasen jumissa taas aamulla. Pienellä venyttelyllä kuitenkin vetristyi. Tänään tulossa välipäivä liikunnasta (korkeintaan koiralenkkiä illalla) ja paaaaljon hellää venyttelyä. Perjantaille sovittu pilates.

Selän alkuräjähdyksen vuosipäivä lähestyy. Se on varmaa, että kakkua ei pöytään tule! Siis ei sen takia, ettenkö suurena juhlapäivänä kakkua voisi syödä vaan siksi, että juhlan aihetta ei ole.

Paitsi tietysti se, että juoksen ja melkein suurempana alkutilannetta ajatellen - että kävelen tänään. Että pystyn tekemään monia asioita, joista pelkäsin joutuvani luopumaan.

Jos (mikäli olisin) jotain olen tässä rytäkässä oppinut on se, että mukavuusalueelta on poistuttava kehittyäkseen, mutta kipua on kuunneltava. Joten tänään venytellään!

Ja sitten Ha! Siirsin painoani koskevat luvut välilehdelle, koska olen niin valtavasti kasvanut ja kehittynyt ihmisenä, että niillä ei ole minulle mitään väliä (siis ensimmäinen kysymys herää jo tässä, että miksi et sitten poistanut niitä, jos niillä ei ole mitään väliä...). Tänä aamuna menin vaa'alle (joo, tasan 59 tällä kertaa) ja heti nousi ärsytys. Voisi olla vähemmänkin! Minkäs verran mä takkiini taas otin joulun aikaan? Mikä kestää?

Ja samantien tämä henkisesti niin valtavan kypsä yksilö säntäsi sinne välilehdelle tarkistamaan painonkehitystään tekemään laskelmia ja ihan vaan tuijottamaan niitä numeroita (no olipa luojan lykky, etten poistanut tuota numerosarjaa niin kuin siinä nähtävästi huikaisevan lyhyessä henkisen kypsyyden vaiheessa jonka elin tuossa yhtenä päivänä, suunnittelin). Voi elämä!

Mutta ei voi kauhalla ottaa kun on lusikalla annettu!

Virkeää päivää ja muistakaa venytellä!

tTM täysin numerovapaana

Rakkautta, rakkautta vaan

Vaikka sitä kuinka ajattelee, että on työstänyt näitä asioita tosi pitkälle ja että kaikki on nähty ja käyty niin aina sitä oppii uutta – itsestäänkin. Tajuaa, että juuri tuon virheenhän minäkin olen tehnyt tai että juuri noinhan sen pitää mennä. Tuon olen oppinut.

Tilasin joulun alla itselleni (lahjaksi) Jillian Michaelsin kirjan Winning by Losing ja vähän nihkeästi pudotin sen töiden alettua kassiini työmatkalukemiseksi (kun kato, tiedän jo kaiken – mikä sinänsä on jännä, koska se ei näy päällepäin!). Mutta tänä aamuna olisin hyvin saattanut mennä pysäkin ohi (jos en menisi päättärille) niin upposin kuuntelemaan Jillianin ”ääntä”.

No ei siellä mitään niin valtavan uutta tähän mennessä ole ollut, että sen takia kannattaisi nettikauppaan kirjautua, mutta kuitenkin sellaisia niinpä-elämyksiä aamun työmatkalle osui useita. Sellaiset elämykset ovat tarpeellisia. Kuin pieniä valoja tielläni – ihan oikein, juuri tännepäin.

Yhtä todella oleellista asiaa Jilliankin heti kättelyssä painottaa. On ihan sama minkälaisia laihdutuskuureja viet läpi tai kuinka paljon treenaat, jos et välitä itsestäsi. Todelliseen tulokseen ja hyvään oloon pääset vain rakastamalla itseäsi ja kunnioittamalla kehoasi. Vain työskentelemällä kehosi kanssa eikä sitä vastaan, voit saada pysyviä tuloksia. Se vaan yksinkertaisesti menee niin!

No, tv-persoona on kyllä vähän pelottavampi metodeiltaan... :)

Eilisestä pudotusta 700 g. Melko turvallisesti alle 6kympin siis. Hyvillä mielin eteenpäin!

tTM

Tukeva Tyttö

Kaneli kommentoi mukavasti edellistä postaustani ja kertoi käyttämäni (laajasti viljelemäni) Tukeva Tyttö-ilmauksen hymyilyttävän häntä. Jäin oikein ajattelemaan asiaa...

On ihan totta, että sivupalkissa kulkeva painolukemani näyttää siltä, että käyttämäni ilmaus on liiottelua, mutta (ensinnäkään ei ole tapana liioitella - lähipiirini meinaa nyt kuolla nauruun - ja toiseksi) olen pieni (lue: lyhyt), joten olen hädintuskin normaalipainoinen näissä lukemissa, enkä todellakaan mikäään laiha.

Kuitenkin suurin syy, miksi edelleen suvereenisti käytän ilmaisua on se, että omasta mielestäni olen edelleen tukeva tyttö. 10 kg painonpudotus ei ole minäkuvaani juurikaan muuttanut. Kyllä, jotkut vaatteet ovat käyneet liian suuriksi ja vatsa ei ole kumartelun esteenä, mutta kyllä minäkuvani on edelleen - t u k e v a!

Kyllä liikunnan ilon uudelleen löytäminen ja painon hallintaan saaminen on tuonut paljon positiivista elämääni ja itsevarmuuttakin. Oikeastaa kallisarvoisimpia saavutuksia ovat kuitenkin olleet ne "minä pystyn"-onnistumiset! Kun huomaa, että aikaisemmin huonosti kohtelemani keho pystyykin yllättäviin suorituksiin. Niin kuin nyt vaikka juoksemaan 10 km.

Kerroin jo aikaisemmin hämmentävästä kokemuksesta, kun myyjä sanoi minulle vaatekaupassa, että "ässä riittää, kun olet noin siro" ja minä ajattelin lähinnä, että "kauheen kiusallista noin hankala hahmotushäiriö tuollaisessa ammatissa".

Ikinä missään en kehtaisi sanoa ääneen, että olen normaalipainoinen (hävettää kirjoittaakin se tähän). Moinen ylimielisyys aiheuttaisi punastumisen ja noloja hallitsemattomia naurahduksia. Ja siis oikeasti painon vaihdellessa päivien mukaan en toki aina olekaan normaalipainoinen, että sikäli olisikin todella röyhkeää mennä sellaista väittämään (varmistamatta asiaa ensin puntarilla)!

Mutta projektini edetessä on varmasti jossain vaiheessa pakko miettiä, olenko jotain muutakin kuin tukeva tyttö...

tTM

Kevennettyä menoa

Miten uskomattomasti helpottaa ja tuo parin kilon pudotus ja siirtyminen takaisin niin turvalliselle viitosvyöhykkeelle.

Vaa'alla seistessani ajattelin eilen, miten älytöntä on, että nuo typerät digitaaliset luvut merkitsevät minulle yhtään mitään. Kuitenkin uskollisesti nousen kerta toisensa jälkeen vaa'alle. Äärettömän harvoin "unohdan punnita itseni" säännöllisesti. Jos niin käy, harmittaa. Joskus harmittaa, kun punnitsen.

Vielä parempaa kuin numerot on vaatteiden käyminen taas sopiviksi ja mukavan väljiksi. Varsinkin työvaatteissa on taas liikkumavaraa. Paitapuserossa sen huomaa - kotiverkkareihin mahtuu tuhdimmassakin kunnossa (eläköön, etäpäivät!).

Olo on parempi. Tunnen itseni enemmän itsekseni. Eivät ahdista edes nämä kuukauden tukkoisimmat päivät. Nyt mennään vain eteenpäin. On olo, että voisin kävellä häkeltymättä lasioven läpi!

Pidän tästä tunteesta ja pidän tästä kiinni! Jos minä pystyn, sinäkin pystyt! I mean it!

tTM niin kevyenä että lentää kohta!

Uni paras lääke on

Joo. Kyllä se nukkumalla meni ohi. Surkeus. Univelkaa vielä jäi. Ei puhuta nyt Kreikan valtiovelan suuruisista määristä, mutta ei paljon pienemmistäkään.

Olen ihminen, joka kaipaisi unta vähintään 8 tuntia yössä. Arkisin nukun noin 6 tuntia, viikonloppuna sitten kirin pidempiä unia, mikäli suinkin mahdollista. Minun ei olisi mikään pakko valvoa joka ilta niin myöhään, mutta tekemistä vain on niin paljon. Eikä mitään hyvä-äiti-vaimo-tyyppisiä kodinhoidollisia tehtäviä vaan ihan omia puuhailuja.

Oma aika kun alkaa tuossa iltayhdeksän - kymmenen maissa (jos on käynyt treenaamassa ja siihen on mennyt tunti tai kaksi illasta :)) niin väkisinkin valvominen venähtää puolille öin ja kello herättää joka aamu kuuden pintaan. Joka aamu ei jaksa naureskellen nousta sängystä...

Olen tässä jo parin viikon ajan koko ajan laittanut sarastusvaloa suuremmalle teholle... Kohta on nupit kaakossa ja aamuherätykset ei juuri ole parantuneet. Voisiko olla kyse siitä, että nukun liian vähän!!! Vaikka sarastusvalo on mielestäni maailman paras tapa herätä niin eihän se unentarvetta millään tavalla poista.

Unen määrällä ja laadulla on valtava merkitys ihmiselle. Väsyneenä ei toimi muisti, ei toimi kontrolli ja kaikkeen tulee etsittyä helppoa ratkaisua. On helppo ymmärtää, miksi riittävä uni on tarpeen myös painonhallinassa. Varmasti on ihan kaikki päätä myöden tukossa, jos ei lepää.

Onneksi viikonloppu lähestyy, mikä monelle tarkoittaa mahdollisuutta levähtää arjen rasituksista ja nukkua vaikkapa päiväunet! Mikä ihana ajatus. Voisi ottaa vaikka viikonlopun ohjelmaan!

positiivista energiaa

Tänään pienoista takapakkia painossa. (kyllä hyppään joka aamu siellä vaa'alla) Ensimmäinen fiilis oli lapsellinen "en ala"-reaktio, kunnes hitaammin heräävä Järki ehti väliin.

Ymmärrän, että tuo muutaman päivän hervoton nesteen poistuminen ja vaakanumeroiden pieneneminen ei voi jatkua loputtomasti (miksi ei muka?!), mutta silti numero-orientoitunut mieleni murjotti heti. Tämän aamun 400 g nousu tarkoittaa kuitenkin pitkässä juoksussa lähes 1,5 kg pudotusta alle viikossa, joka on ihan mieletöntä jo sinällään (vielä ei mennä siihen, mitä minusta on vähentynyt).

Eilen kuntosalilla pitkä treeni (tänään kipeät lihakset), koiralenkki ja yleinen aktiivisuus aiheutti nälkäisemmän päivän, joka näkyy tänä aamuna vaa'assa. Ei se mitään. Järki sai onneksi yliotteen tilanteesta. Tänään mennään syömisten suhteen tarkemmin kuin eilen (mitä siitä - eilen oli sunnuntai kaikkien viikonpäivien kruunaamaton kuningatar) ja huomiselle odotellaan siis hyvää viikkotulosta, jonka jälkeen lähdetään tavoittelemaan kuutosen alitusta <3

Love, peace and understanding!

tTM

Terveisiä "juoksu"lenkiltä

Löysäily on saanut minut siihen tilaan, että juoksun hurma on taas hakusessa. Sen verran säännöllistä juoksemista onnneksi on takana, että kyllä keho muistaa, miten juostaan.

Juoksu on loistavaa silloin, kun se on vaivatonta ja tapahtuu itsestään niin kuin lapsena. Silloin ei jahkailtu, että jaksaisko sitä juosta, että jos vaikka pari sähköpylvään väliä kokeilis kirmata, että mitä tuo tuntuisi! Sitä vaan juostiin. Sitä iloa nyt joudun taas hakemaan.




Onneksi olen sen ennenkin saavuttanut, joten tiedän, että se on siellä. Ihan ulottuvilla. Saavuttaminen vaatii vain sen, että keho taas tottuu olemaan liikkeellä. Ja tottuuhan se. Kumma miten syksyinen sumuinen sää houkutteleekin juoksemaan! Luulisi, että sitä mieluummin odottaisi kuivaa pururataa tai aurinko säätä.

Ja jestas miten innoissaan pieni parsonpoika metsässä olikaan! Alkuun se (niin kuin omistajansakin) kiersi rapakot ja ravisteli tassuja, kun kastuivat, mutta hetken päästä jo päästeli läpi rapakoiden täyttää vauhtia pomppien kaatuneiden puun runkojen yli hirviällä vauhdilla (omistajansa ei ihan yhtä notkeaan suoritukseen yltänyt...) ja pysähtyi rapakkoon seisomaan minua odottaessaan. Molemmat saavuttiin kotiin yltäpäältä ravassa!

Suosittelen Sunnuntaijuoksua!!

Mieli juoksee

Muistutukseksi itsellekin. Kaikki uusi pelottaa. Aina on helpompi takertua vanhaan ja totuttuun. Elämä kuitenkin on tässä ja nyt. Mukavuusalueelta poistunutta odottaa palkinto :)

Pää kierroksilla kaikesta siitä, mitä muutaman päivän sisään pitää tehdä. Ei kuitenkaan mitään ylivoimaisen vaikeaa. Tekemistä vain juuri nyt paljon. Mieli juoksee jo. Keho haluaisi myös.

Kurkku vähän karhea ja unettomat yöt painaa. Taidan pikkuruisen ja hellän juoksulenkin tehdä silti. Unikin tulisi varmaan paremmin. Raitista ilmaakin elimistö huutaa. Lenkille siis. Ruokailu sitä sun tätä, mutta aika terveellisesti kuitenkin! Ei hillittömiä ylilyöntejä. Enää.

Seikkaillaan (kotikulmilla, jos ei pidemmälle ennätetä)!

tTM

Tien päällä taas

Ihan mahtavaa! Vihdoin uskaltaa sanoa, että flunssa on hellittämässä ja elämä voittaa. Vielä liikunta on ollut reippaita koiralenkkejä, mutta tänään vihdoin salitreffit luvassa! Jei!

Makaaminen on paitsi raivostuttavaa, kun on levoton luonne myös oikeasti tällä selällä hankalaa. Jos päiväni koostuvat istuskelusta ja pahimmassa tapauksessa makoilusta - selkä on aamulla sängystä noustessa arka ja jäykkä. Treenin jälkeen selkä voi olla hellä, mutta kuitenkin toimivampi. Mukavaa, että näin päin.

Tapasin henkilön, jolla oli suunnilleen kaksi urheilulajia, joita pystyi harrastamaan vanhan selkävamman vuoksi... Olin järkytyksestä sanaton! Eli kaikesta huolimatta täytyy tuntea kiitollisuutta tästä tilanteesta!

Ihanaa! Saan vetää kaapista treenivaatteet niskaan! Hikoilla ja punottaa! Ihastella jälkeenpäin läpimärkää treenipaitaa! Ihanuutta <3

Olkoonkin mainos - ajatus on ihana! Tien päällä taas!

tTM

Itsehillintä ohoi!

Työmatka oli erittäin onnistunut liikunnan puolesta (muutenkin ihan ok). Yleensä reissuissa en saa liikuttua, mutta nyt otin sen tavoitteekseni jo pakkausvaiheessa ja sain huomata, miten vähän panostusta itse asiassa tarvittiin liikkumiseen reissussa. Mahtavuutta. Kolmeen reissupäivään mahtui vesijuoksua, uintia ja juoksua ulkona.

Kotiuduin sairastavan räkäisen perheeni luo, joka välittömästi vei huomioni ja energiani, kun astuin ovesta sisään. En mitenkään väheksy mieheni panosta poissa ollessani (päinvastoin! pärjäävät ihan hyvin ilman minua), mutta onhan se nyt ihan eri asia kun äiti tulee flunssaisen lapsen luo... Huoh! Kaikenikäiset jaksavat sairaudesta huolimatta vinkua, jos äiti on paikalla.

Kun siihen vielä lisätään se aika kuukaudesta, että paino nousee väkisinkin sen puolisen kiloa, niin yhtälö on valmis. Eteneminen on tahmeaa ja suunta hukassa. Aikaisemmin nurkan takana kuikuilleet kiusaukset kävelevät yhtäkkiä röyhkeästi nenän alle ja tekevät härskit ehdotuksensa keskellä päivää!

En ymmärrä, miten saisin muuten rationaalisen minäni ymmärtämään, että näinä heikkoina hetkinäni, kun tunnen kieltäväni itseltäni sellaista mitä muka tarvitsen, teenkin itselleni palveluksen. Miten se muka on niin vaikea ymmärtää, että se mitä oikeasti tarvitsen voidakseni hyvin on terveellinen ruoka eikä esimerkiksi rasva ja sokeri! Tässä hetkessä tajuan asian todella hyvin. Illalla kaappeja kaivellessani taas en.

Täytynee taas palauttaa mieleen sisareni opetus! Kun tekee mieli sokeria, mieti, tarvitsetko vai haluatko sitä!? Ihminen voi tarvita esimerkiksi elimen siirron, ei sokeria!!!!

Pysykää lujina!

tTM

Massage

Kävin tänään hierottavana. Ihanaa ja loistavaa, että veri jälleen kiertää päähän.

Masentavaa tässä ihanuudessa on tietysti taas se, että paljastun yhä enemmän itsehoidon kukkaseksi. Voi hyvää päivää. Koska hierojani on läheinen ihminen muutenkin, sain melko selkein sanoin yhteenvedon hartioitteni/niskojeni kunnosta... En nyt toista sitä tässä, mutta varsin voimallisia ilmaisuja käytettiin.

Ei siinä mitään. Sain ehdottoman käskyn kiivetä hoitopöydälle kahden viikon sisään uudelleen, että ylipäätään saadaan auki se perunapelto, jota ei reilun tunnin hieronnasta huolimatta tänään saatu/voinut auki hieroa.

No mtta mukavaa on, että hierojalla riittää töitä! Ei työttömänä olisi kiva olla...

t TM ei varsinaisesti kehonhuollon ammattilaisten suosiossa...

Aikkauhee

Tänään oikein harvinaisen paksu olo. Siis tällaista tankero-oloa ei ole ollut... no tosi pitkään aikaan. Pakko on vähitellen tunnustaa, etten ole tuon reunamerkinnän mukaisessa painossa -missä olen? En halua tietää.

Ruokailu on tänään ollut sellaista kuin pitääkin. Ei lipsahduksia. Ei kovin järisyttäviä mielitekoja. No, pieniä sokerivieroitusoireita, mutta se nyt oli enemmän kuin odotettavissa. Tuliaisherkut ovat edelleen kaapissa. Toivottavasti joku perheestäni syö ne kohta, jotta kärsivällisyyttäni ei koetella liikaa. Vielä ne eivät minua kutsu.

En uskalla tehdä töitä kotoa käsin. Työpöytäni ääressä ei herkkuja ole tarjolla. Kauppaan meneminen on siellä työlästä. Useita lukittuja ovia, sisäpihoja, portteja välissä. Kotona löytäisin jotain sokerista kuitenkin. Varmaan löytäisin. Tai hätätilanteessa leipoisin, paistaisin lettuja tai sortuisin johonkin muuhun vehnäilotteluun. Ei käy sellainen päinsä. Sidon itseni vaikka työpöytään kiinni. Sukkahousuilla (Pirkka-niksi).

Mieliala vaihtelee. Välillä on ihan voittajaolo - hah! Mä osaan tämän. Pystyn tähän. Tässä olen hyvä. Tästä tämä lähtee. - Taas. Välillä tuntuu tosi lihavalle ja tukkoiselle. Vaatteet kiristää. Hermot myös. Kyllästyttää ainainen lupailu ja selittely. Kyllästyttää jatkuvat korjausliikkeet.

Lähden pyöräilemään. Typerä tukeva tyttö. Sen siitä saa, kun ei elä niin kuin opettaa. Tai ainakin päästää ohjaimista irti liian pitkäksi aikaa. Kohtuus on kaunis sana. Todellisuus toista.

Positiivisena asiana mainittakoon, että reidet ovat tukkoiset eilisen liikunnan johdosta tämä on positiivinen asia sen vuoksi, että selkäni on antanut minun liikkua niin paljon, että reidet ovat voineet väsyä. Hyvä. Nyt pyörän selkään.

tTM hyviä uutisia odotellen

Uskon puute

Tällä kertaa en näytä osuvan kohtuullisuussektorille, en sitten millään! Tekosyynä herkutteluun käytän mm viattomia lapsia, kesälomaa (joka ei ole minun), hellettä (joka siis alkaa keskiviikkona) ja siskon vierailua (sisko lähti kotiinsa jo).

Motivaatio on hukassa. Voimat vähissä. Suunta hakusessa Harmitus huipussaan.

Blogia päivittämäänkään ei ole kiire, kun ei ole mitään järkevää sanottavaa. Liian monta kertaa on annettu anteeksi ja aloitettu puhtaalta pöydältä. Liian monta kertaa olen käynyt täällä selittelemässä tekojani ja itse olen ensimmäisenä rientänyt ymmärtämään.

Nyt hidastan. Mietin vähän. Yritän löytää ne positiiviset asiat, jotka ovat kantaneet tähän asti.

Poistun hetkeksi hakkaamaan päätäni seinään! Riittävästi kuhmuja saatuani palaan. Pitäkää te laiva kurssissa. Todennäköisesti kyllästyn pään seinään hakkaamiseenkin hyvin pian... Niin kuin kaikkeen muuhunkin.

tTM pää puuta ja muu osa läskiä