Olen täällä taas

Tai no jos tarkkoja ollaan niin en täällä vaan tuolla. Olet tervetullut seuraamaan matkaani sinne.

Kirjoitan siellä nimellä Aamu, koska se on oikea nimeni.

No, ei ole. Ei sinne päinkään. Mutta aamu on uuden alku - joka päivä. Minulle tämä nyt ei varsinaisesti ole minkään muun alku kuin uuden blogin. Vanhoilla mennään. Lisäksi olen aamuihminen. Vireeni on aina aamusta parhaimmillaan ja sitä hyvää virettä blogi on tarkoitettu ylläpitämään.

Kyllä minulla ikävä tätä ja ennen kaikkea teitä oli. Tarpeellinen breikki (tästäkin) on pidetty ja olen palannut. Täynnä tempoilevaa ajatuksenvirtaa. Ihan niin kuin ennenkin.

Kuullaan taas toisistamme!

rakkaudella,
TM/Aamu

Näpit irti mun ajasta!

Elämässä on väkisinkin säätämistä ja vääntämistä eri toimijoiden kanssa, jotka joko asuvat samassa huushollissa tai muuten liippaavat elämääsi läheltä. Ei voi elää vain itselleen ja noudattaa tiukkoja ohjelmia ja aikatauluja - joku tulee siihen hämmentämään kuitenkin. Ja ihan hyvä niin. 

En minä niitä ohjelmia ja aikatauluja kuitenkaan noudattaisi - tiedän sen hyvin, mutta onpahan taas tekosyy, jota käyttää (ole aikuinen, syytä lasta!). Että kyllähän minä, mutta kun nämä kanssaeläjät sotkee mun aikataulut (tahallaan). Että olisin liikkunut enemmän. Ollut järkevämpi. 

Vaikka liikuin ihan tarpeeksi ja olin tarpeeksi järkevä. 

No se mitä viime viikolla on tullut tehtyä on ollut kaksi vesijuoksua ja kolme normijuoksua. Tietysti taas kilometritolkulla koiran kanssa käveleskelyä (koska on pakko) ja liian vähän venyttelyä.

Ihana juoksu! Välissä oli yksi kiireinen viikko niin, etten juossut kertaakaan, mutta nyt taas takaisin raiteilla ja voi kuinka hyvältä se tuntuukaan! Tänään mennään metsään juoksemaan mäkivetoja ja muutenkin vaihteeksi ylittämään itsensä (toivottavasti ei sada kaatamalla). Ihanaa. Odotan, että pääsen juoksemaan!

Olen muuten hävittänyt vaakani. Siis luitte oikein olen hävittänyt henkilövaa'an.  Siis tiedän, että se on sängyn alla (nostettu pois olohuoneesta juhlien tieltä :)), mutta en ole saanut sitä aikaiseksi hakea sieltä... Joten tarkaa painoa en tiedä, mutta siis ne valkoiset housut mahtuu taas jalkaan ja parit pinkeät kauluspaidat ovat pidettäviä taas, joten siis parempaan suuntaan.

Olen ollut ihan tyytyväinen ilman salijäsenyyttä (ensimmäinen kerta lähes 10 vuoteen). Kuitenkin on käynyt kaksi kertaa syksyn aikana, että vettä on tullut niin järjettömästi, ettei juoksemaan ole päässyt (kummallakin kerralla tosin seuraavana päivänä ihan loistava aurinkoinen ja raikas juoksusää) ja olen alkanut miettiä nyt, kun esim Elixiaan on mahdollista liittyä myös vuoden määräaikaa lyhyemmäksi ajaksi, että muutamalle (3-4) talvikuukaudelle voisi sittenkin liittyä takaisin jäseneksi... (tässä tämä itsenäisyys taas nähtiin). Ikävä on sisäpyöräilyä ja pilatesta - eniten, mutta myös ihan salia... ja onhan siellä sitten talven iskiessä täydellä voimalla myös juoksumatto.

Todennäköisesti siis jossain vaiheessa tässä syksymmällä, kun juoksukelit hankaloituu edelleen, palaan hyvinvointikeskusten helmoihin... ja juoksukelien parantuessa kevään tullen lähden taas kohti vapautta. Katsotaan nyt. Niiin kauan kuin kolme kertaa viikossa löytyy jonkinmoinen juoksusää niin mennään ilman sitoumuksia.

Energistä viikkoa heti maanantaista alkaen! Nauttikaa kauniista syksystä ja raikkaista juoksusäistä (tämä ei kuitenkaan ole käsky...)!

tTM

Mikä pössis?

Täällä oikein hyvä!

Voiko olla ihan tyytyväinen elämäänsä, vaikkei olekaan saavuttanut läheskaan kaikkea, mitä etukäteen suunnitteli. No, minä olen ainakin. 

Olen kovasti pohtinut omaa olemistani ja sitä, että osa teistäkin on itsensä hyväksymällä päässyt itse asiassa paljon parempiin tuloksiin tai ainakin ylittänyt jonkin maagisena pitämänsä rajan kuin tiukalla dieetillä, kovalla itsekurilla ja rangaistusmenttaliteetillä (jotka perinteisesti ovat näitä minun menetelmiäni). Minä puhun kyllä itseni hyväksymisestä suureen ääneen, mutta eihän se totta arjessa ole. 

Stressin täyteisen kevään tuomat kilot alkaa olla karistettu, mutta vielä on nipistämistä tavoitteeseeni. Ei se mitään. Sinne mennään kuitenkin. Pyrin pysymään liikkeellä ja olemaan rankaisematta itseäni älyttömistä asioista (tai yhtään mistään!). Pyrin pitämään järjen mukana ja mikäli herkuttelen, palaan takaisin arkeen mahdollisimman pian. Helppoa, eikö totta? No välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa.

Pyrin nyt oikeasti siihen oman kehon hyväksymiseen ja turhan kriittisyyden taakse jättämiseen. Olen jo pitkään ollut ylpeä siitä, mihin kaikkeen nykyään pystyn, mutta nyt keskityn ulkonäossä sallivampaan suhtautumiseen virheiden kauhistelun etsimisen sijaan.

Minulla on tapana käydä uimassa Yrjönkadun uimahallissa, mikäli se sopivasti reitilleni ja aikatauluihini sopii. Monen sattuman summana minulla on nykyisessä perheen menojen aikataulu-paletissa pari tuntia luppoaikaa Helsingin keskustassa kerran viikossa. Naisten vuoron aikaan.

Yrjönkadun uimahallihan on siis kuuluisa paitsi todella kauniista arkkitehtuuristaan ja vanhasta ulkonäöstään (pukukaapit kiertävät uima-altaan reunoja...) myös siitä, että siellä on saanut rueta käyttämään uimapukuja 2001, mutta edelleenkään se ei ole pakollista (siksi siis omat vuorot naisille ja miehille).

Suosittelen lämpimästi kaikille tuota hyväntuulista, kaunista, pientä uimahallia! Usein siellä näkee samoja kasvoja viikosta toiseen. Juttelin erään kerran yhden rouvan kanssa, joka kertoi käyneensä uimahallissa säännöllisesti 60-luvulta saakka. Valtaosa ihmisistä ui alasti, osa pelkissä alaosissa ja loput uimapuvuissa. Mutta se mikä minua viehättää Yrjönkadulla on se, että siellä on kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia (nyt tippaakaan liioittelematta) naisia ilkosillaan sulassa sovussa ja mikä tärkeintä: sovussa itsensä kanssa! Se on kuin aikahyppy jonnekin menneisyyteen koko paikka. Ihmiset tuntuvat tulevan sinne kaveri- ja työporukoissa tai ainakin siellä tuttuja tuntuu olevan useammalla.

Minusta ei naturistia saisi millään ilveellä enkä halua nudistirannallekaan, mutta tuo pieni uimahalli on jotenkin ikiaikaista suomalaista saunakulttuuria parhaimmillaan. Siellä on yksi kymmenistä ja se, minkä verran mun mahani pömpöttää, on jokseenkin samantekevää! Siis suosittelen!

Loppuun rohkaisun sana!

Toivottavasti aurinko pilkahtaa syyssateiden lomassa! Lenkkisäät on ihanan raikkaat! Nyt on hyvä ja voimallinen olo - syksy
tTM 

Positiivikko

Positiivisuus on hyvä asia (paitsi vaa'alla eikä minun tapauksessani myöskään raskaustestissä olisi...). Välillä se on väkisin puristettua, harvemmin kuitenkaan päälle liimattua.

Mutta ilman sitä, että välillä harmainakin hetkinä olen kouristuksen omaisesti takertunut positiiviseen, en elämästäni tai tästä uuden elämän projektistani olisi selvinnyt. En minä toki koko ajan täällä hurraata huuda enkä tauotta hymyile, mutta itsesäälissä ja hatutuksessa kieriskelyn jaksot eivät minulla pitkiä ole (siis noin vartin mittaisia tai jotain). Eikä minulla ole sellaiseen oikein aikaakaan.

Uskoisin, että lapsen uskollani ja jääräpäisyydellä olen ylittänyt aika monta estettä. Aina asiat järjestyvät. Jotenkin. Tai sitten tulee vielä suurempi vastoinkäyminen, joka pudottaa perspektiivin kohdalleen... 

Minulle sanottiin, että en enää tule juoksemaan ja juoksen silti. Minähän en mitään usko ennen kuin kokeilen itse! (Toki kiitos osin tästä kuuluu kanssakulkijoille, vertaistuelle ja hyvällä fysioterapeutille) Voisin lisätä muun elämän puolelta tähän esimerkkejä, mutta ne ei nyt tähän aiheeseen taas liity mitenkään, joten annetaan olla.

Se mihin vahvasti uskon on, että mitkään saavutukset millään elämän alueella eivät tule ilman kovaa työtä. Elämä ei ole meille mitään velkaa. Itse se on tehtävä/sen saa tehdä sellaiseksi kuin haluaa. Niillä, jotka meidän silmissä näyttävät jollakin elämän alueella olevan kovin onnekkaita, on omat murheensa (kateus on maailman turhin asia) ja lisäksi me emme oikeasti tiedä, kuinka paljon he tekevät työtä menestyksensä eteen. Useimmat tuntemani ja ihailemani ihmiset todella paljon!

Ja onhan se sata kertaa sanottu, että kilpailua ei saa käydä muuta kuin itseään vastaan! Suorituksia saa verrata vain omaan (entiseen) itseensä. Silloin oikeasti näkee, kuinka kauas on tullut.

Tiedän, että positiivisuus ei kaikissa kansanryhmissä aiheuta ihastusta. Yltiöpositiiviset ihmiset nostavat osalla karvat pystyyn. En hae nyt tällä mitään Jihuu-meininkiä heti kun aamulla saa silmänsä auki vaan enemmän sellaista Antaa-tulla-asennetta elämää kohtaan. Vanha kliseehän sanoo, että Jokainen päivä ei ole hyvä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää.

Positiivinen elämänasenne kunniaan! Siitä saa ihan varmasti enemmän voimaa kuin etukäteen murehtimisesta (mistä en suinkaan ole vapaa!).

Olo on kevyempi, fiilis vahvempi. En projektissani siellä, missä jo kuvittelin olevani tai haluaisin olla, mutta kuitenkin tullut piiiiitkän matkan siitä, mistä lähdettiin. Ja eteenpäin mennään!

t positiivisesti varautunut TM

Metsään meni

Nimittäin TM. Aamulla. 

Ei sitä turhaan hehkuteta liikunnasta tulevaa hyvää oloa! En tiedä tuleeko mistään niin voittajaoloa kuin aamuisesta metsästä. Liukastellen kallioilla ja juurien yli hyppien etenin 40 min ja palasin hymyillen ihmisten ilmoille! Voi Onnea!

Olen jo pariin otteeseen tunnustanut, että olen onneton suunnistaja ja toivoton eräihminen, joten kiersin tutun metsäreitin kahteen kertaan (seuraavalla kerralla kolmesti!). Ihan loistavaa jyrkkiä nousuja ja yhtä jyrkkiä laskuja, mutta metsässä ne ei tunnu yhtään miltään. Lisäksi tämä syksyinen raikas ilma helpottaa juoksua kesän helteisiin (joita ei vaivaksi asti kyllä viime kesänä ollut...) verrattuna. 

. 

Loistolenkki. Tosiaan toipuminen megapitkästä flunssasta takana, joten pidin vielä pientä sordiinoa yllä juoksun suhteen, mutta seuraavalla kerralla uskaltaa jo pidentää lenkkiä ja lisätä vauhtia. Lenkin päälle kahvakuulalla vähän lihastreeniä ja maltoinpa jopa venytelläkin... Aika hyvä paketti! Fiilis huipussaan - ihanaa olla terve!

Eikä kuntokaan ollut mihinkään hävinnyt melkein puolentoista viikon sairastamisella. Hyvähyvä! Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavaa lenkkiä odotellessa...

Arki vetää juuri nyt moneen suuntaan niin kuin aina näin syksyisin ennen kuin palapelin työstä, koulusta ja harrastuksista saa rakennettua toimivaksi, mutta onneksi on näitä totaalisia irtiottoja. Minä ja metsä (ja ai niin koira, joka tosin juoksee vapaana mukana niin, ettei siihenkään tarvitse juuri huomiota kiinnittää).

Voimaannuttava kokemus. Hetken vapaus. Ruokailu tasapainossa. Juuri nyt. Enempää en lupaakaan. Hetken kerrallaan vaan.

tTM, onnellinen

Teräsnaisen paluu...

Virhearvointeja sattuu. Tulee eteen tilanteita, joissa tuntuu, että paras palkinto olisi jotain hyvää, sokerista, edes jotain...

Eihän niistä ylpeä voi olla, mutta jotain tuossa typerässä prosessissa on, josta voi olla ylpeä:

Yhtä varmasti kun kovan takaiskun kohdatessa regression vallassa käsi ojentuu kohti sokeria, yhtä automaattisesti tulee huono olo korjausliike! Se että korjausliike ei vaadi keskittymistä (no tietysti jonkun verran...) eikä asiaan tarttumista vaan ajatuksen tasolla se on enemmän sellainen "p**ka reissu mutta tulipahan tehtyä ja nyt sitten asiaan"-tyyppinen tilanne. Se että normaali on tämä ja se toinen on poikkeus - joitakin vuosia sitten melkein vois sanoa, että asia oli jokseenkin toisinpäin...

Sairaus väistyy, vaikka tosi tiukassa olikin. Olen jo aloitellut kävelylenkit, venyttelyt ja nyt vähitellen juoksu.  Hirviä hinku onkin ollut, mutta järki kyllä on kertonut, että ei vielä... Mutta tänään koittaa se päivä ja viimeisen enterin painettuani lähden pihalle, rantaan ja juoksen jonkinmoisen lenkuran. Vielä en matkaa osaa sanoa - viisi tuntuu vähältä ja kymppi paljolta, mutta liikkeellä sitten näkee, miten sairastaminen on voimia kaikkiaan vienyt ja sen mukaan määräytyy matka.

Elämän tasoittuessa tavoitteeni viikkotasolla on kolme juoksulenkkiä (pari matalan sykkeen jolkottelua ja yksi kunnon revittely) ja kolme lihaskuntoa (kahvakuulaa, vapaita painoja). Sinne tänne väliin sitten huoltavaa; venyttelyä, pilatesta, joogaa. Näillä mennään. Ai niin ja tietysti koiralenkit päälle, mutta niitä en nyt laske tähän...

Näillä on menty itse asiassa jo pitkään, mutta kunhan tässä itseäni muistuttelen. Jos tulee paljon pyöräiltyä, uitua, jne niin se mistä fuskaan on tuo lihaskunto ja ei todellakaan pitäisi!!! Kyllä lihaskunnosta kiittää juostessa ja kyllä tätä kiinteytettävääkin riittää!

Mutta vaikkei se otsikkoni mukainen itsensä hyväksyminen aina loistakaan niin yritetään. Kohti hyvinvointia ja parempaa jaksamista nyt ainakin mennään! Ihanaa kun taas pääsee liikkumaan. Tunnen olevani niin paljon enemmän minä, kun saan hikoilla ja punoittaa!

Syksyn myötä juoksuvarusteet muuttuu. Positiivista tässä on se, että sen myötä taskut lisääntyy. Puhelimen (sports trackerin) saa kätsästi taskuun (eikä hölsky) käsivarsipannassa sain hikoilla ihan riittävästi. Ja avaimet ja muut... Ihan parhaita juoksukelejä on (mun mielestä) tarjolla juuri nyt. Sopivan kirpeitä, mutta ei vielä kylmiä.

Mä lähden nyt lenkille! Nähdään lenkkipolulla!

Ah! Sitten vielä: jos käytät Sports Trackeria niin minkälaisia ongelmia olet havainnut? Juoksevassa lähipiirissäni on herännyt epäilys lähinnä matkojen pituuden suhteen (sateliittien asento :)) ja myös nopeuksissa on jotain häikkää. Mitään millimetritiedettä tämä ei tarvitse olla, mutta jos juokset edellisen kympin ja saadakseen kympin täytyykin seuraavalla kerralla juosta 500 m lisää niin ärsyttäähän se...

nimimerkillä Ei-yhtään-laite-riippuvainen TM

Minen kestä

Onko kukaan tutustunut tähän? Kokemuksia?

Apua! No tietysti kiinnostaisi! Mutta alanko pelkäämään juoksemista? :DDD

Pakko varmaan ladata - ehkä jo tänään. Pimeällä en kuitenkaan uskaltaisi käyttää...

tTM ja kaikkea sitä

Vastustuskykyä ja vitamiineja

Oltiin viikonloppu reissun päällä ja kotikotona. Tuotiinkin sitten sellainen määrä marjoja kotiin, että pakastin on pullollaan - i h a n a a !!!

Smoothiet uppoaa koko perheeseen vähän eri variaatioina. Luonnonjugurtti ja rahka tarvitsevat jatkuvaa vaihtelua lisukkeisiinsa. Ja mitä superruokaa suomalaisetkin metsät ovat pullollaan. Nam!

Täytyy nyt sen verran myöntää, että itse poimin mustaherukat pensaasta (10 litraa), mutta kaikki muut kotimaiset metsämarjat oli minulle valmiiksi poimittuna. Hienoa. Kiitos! Eipä niitä noin lyhyessä ajassa olisi kukaan kerännytkään, kun tuli vähän rentouduttua ja mökkeiltyäkin. Ja niin kuin sanottu en juuri rentoudu metsässä (paitsi jos saan juosta ihan täysiä ja silloinkin pitää olla kaveri, joka tuo mut metsästä pois).

Marjamäärät tuntui paljolta, kun niitä pakastimeen pakkasin, mutta hyvin tiedän, että kaikki menee ja lisääkin joudutaan ostamaan talven aikana. En pysty kaikkia hedelmiä syömään, joten marjat täydentävät ruokavaliotani paremmin kuin hyvin.

Että voi ihminen tulla onnelliseksi ruuasta :)

Viikonloppuna juoksulenkki mökkimaisemassa ja vähän kahvakuulaa pihalla. Aika huippua :) Tänään vuorossa mäkilenkki taas Ihanan Juoksevan Ystäväni kanssa. Sisulla juostaan se kolme kertaa viikossa edelleen ja kyllä sitä keho kaipaakin! Lisäksi olen käynyt vesijuoksemassa 2-4 kertaa viikossa aamutuimaan ja muu liikkuminen sitten siihen päälle (lähinnä nyt pyöräillen työmatkoja ja koiralenkkejä) venyttelyä unohtamatta. Eipä sitä työssäkäyvä perheellinen nainen juuri enempää ehdi. Ainakaan minä. Paits ne kaksi ryhmätuntia viikossa, jonne on sosiaalinen pakko mennä.

Syksyn flunssakausi on pyörähtänyt reippaasti käyntiin. Itse olen vielä mokomalta välttynyt ja taistelen nyt marjat uusimpana aseenani kaikkia maailman pöpöjä vastaan. Katsotaan myöhemmin millä menestyksellä.

Nyt äkkiä keräämään suomalainen superfoodi talteen joka iikka! Siis itsekään en niitä itse kerännyt... mutta kannustaa toki voin! 

Aurinkoisia syyspäiviä, vaikkakin viikonloppuna oli selvästi vielä kesää ilmassa...

tTM syksyn ja kesän välitilasta

Vahvempi kuin odotinkaan

Selkäsäikähdyksen jälkeen hyviä juoksuja. 

Ensin kymppi ennätysaikaan 1 t 10 min... Aika on ennätyksellinen sikäli, että siinä on alussa 10 minuuttia kävelyä... Tajusin juurikin, että pystyn todennäköisesti juoksemaan 10 km tuntiin. Hyvinkin todennäköisesti. Ei nyt kuitenkaan ihan sata lasissa paahdettu. No, ei voi olla totta.

Ja on se.

Huimaa. Ja heti perään 5 km ajan parantaminen viidellä minuutilla. Sehän tarkoittaa minuuttia joka kilometrille.

Sanattomaksi vetää.

Sanoinko minä, että suosittelen juoksukoulua. Että ne vaan tietää, mitä pitää tehdä!

Tietysti otan osan kunniasta myös itselleni. Olen juossut koko kesän ja vihdoin se alkaa kantaa hedelmää. Olen säännöllisesti juossut koko kesän. Myös lomalla. Se on toisille arkea, minulle se on saavutus!

Kuinka monta kertaa olet nähnyt/lukenut yllä olevan tekstin? Perushuttua, kun motivaatiotekstejä lukee tai motivaatiokuvia katselee... Mutta (ihan) oikeasti en ole tajunnut, kuinka totta tuo on ennen kuin nyt. Olen liikkunut lähes koko elämäni ja jälkikäteen ymmärrän, että aikapitkälti mukavuusalueellani. Olen minä treenannut kovaakin välillä. Ollut hiessä ja väsynyt treenin jälkeen, jalat ovat tärisseet ja juomapullon nostaminen on ollut ponnistus, mutta kaikkensa antaminen on ihan muuta! Silloin poistutaan mukavuusalueelta. 

Kun itkun partaalla toteaa, ettei pysty enää tekemään mitään eikä tule selviämään edes kotiin treenipaikalta niin silloin tarvitaan se joku, joka sanoo, että "Okei, oot ihan hajalla. Ymmärrän. Sitten vedät vielä kolme mäkivetoa ihan täysillä!"

Olin varma, että kuolisin, että en vaan yksinkertaisesti pystyisi, mutta pystyin. Jokainen on oikeasti paljon vahvempi kuin ikinä osaa kuvitella - siis paljon vahvempi! Ihan reilusti vahvempi!

Sitä vaan niin kovasti haluaa olla armollinen itselleen. Ja se tie ei johda yhtään mihinkään. Ainakaan tuntuviin muutoksiin! Ainakin minun tapani olla armollinen on aivan liian ymmärtävä!

Syksyksi kääntyy. Juoksukelit vaan paranee. Nautin jokaisesta juoksulenkistä ja jo ajatuksesta, että voin juosta. Tämä on niin rakkautta. Mikäli joku päivä en voi juosta, odottaa vielä tuhat muuta lajia löytämistään!

Haasta tänään itsesi! Tee jotain enemmän kuin ennen tai edes uudella tavalla! Se kannattaa.

tTM tänään mäkitreeni

Onnellinen

Olen onnellinen. 

En tiedä, onko positiiviseen keskittyminen todella auttanut vai mikä, mutta näin on hyvä nyt. 

Paino laskusuunnassa. Siitä ei kuitenkaan vielä enempää (arka aihe, vähä ku tabu). 

Juoksin tänään reilun kympin ilman yhtään kävelyaskelta. Kuuliaisesti kävelin vielä alkuun ja loppuun yhteensä kolme km. Ystävän kanssa. Ystävän joka ei koskaan olisi uskonut juoksevansa kymppiä ja juoksi kevyesti, helposti sen tänään. Juhlapäivä siis. 

Onnellinen olo. Ennen kaikkea sen takia, että kympin jälkeen oli olo, että vielä olis mennyt. Hyvinkin. Ja että mitähän sitä sitten tekisi? Vatsalihaksia? Kahvakuulaa? Kuinka pitkän matkan olenkaan tullut. 

Kevään juoksukoulun yhtenä tavoitteenani oli juosta 10 km ilolla. Näillä sanoilla. Sen tein tänään. Olen minä kymppejä juossut ennenkin. Enemmän tai vähemmän puskemalla. Tekniikan kehittymisen ja syketasojen merkityksen ymmärtämisellä on päästy vaiheeseen ilolla. Tämän jälkeen on helppo asettaa uusia tavoitteita. Aikaan ja matkaan liittyviä. 

Olen onnellinen.

Keskityn saamaan enkä luopumaan. Luulen, että se on vastaus. Minulle. Nyt.

Aurinkoa ja sopivasti kepeyttä viikonloppuusi!

tTM onnellinen

Pitkä ja mäkinen tie

Kävin juoksemassa. Tietenkin. Yksi varvas sinne tai tänne. 

Varvas tuntui lenkillä, mutta ei kuitenkaan särkenyt, joten tulkitsen asian niin, että on ok juosta sillä. 

Vedettiinkin sitten oikein kunnon mäkitreeni. Armoa antamatta, jokainen mäki juosten (pari todella jyrkkää ALAmäkeä käveltiin polvien ja selän säästämiseksi - todennäköisesti hätävarjelun liioittelua). Lenkille tuli viitisen kilometriä pituutta, mutta korkeus erot on paljon huimemmat kuin tuosta lukemasta voisi päätellä. Hurjat. Ihanaa. Merenrantaa on nyt juostu tarpeeksi (ja juostaan toki jatkossakin). Tarvitaan vaihtelua myös.

Heti toinen mäkilenkki oli helpompi kuin ensimmäinen. Ei helppo, mutta helpompi. Siinä ei ollut mitään kaunista eikä sulavaa - enemmän hikeä, hengästymistä ja hervotonta naaman punotusta. Jos kehtaisi, noita mäkiä voisi juosta todella pienissä vaatteissa! Siinä tulee raikkaasta tuulesta huolimatta sikamaisen kuuma!

Rakastan muuten juoksukuvien juoksijoiden keskittyneitä ja kuitenkin tyhjiä ilmeitä. Flow-ilmettä. Tiedän tunteen.

Vieläkin hyvä olo eilisestä lenkistä. Vaikkei se suinkaan helppoa ollut niin silti jäi olo, että ihan kaikkea ei viety. Kohta voi alkaa haaveilemaan, että vetää kyseisen mäkitreenin kaksi kertaa putkeen... Hui ja tahtoo!

Jotain kehitystä on tapahtunut, kun jalat tuntuu siltä, että voisi tänään kipaista jonkun pienen kevyen hölköttelyn jo heti perään. Toukokuussa ensinnäkään en olisi jaksanut juosta kokonaan tuota lenkkiä ja toisekseen olisin potenut jalkoja pari päivää. Ihan varmasti.

Mitään ällistyttäviä muutoksia ei vaa'alla ole tapahtunut. Pientä kuitenkin. Pysyn liikkeellä. Keskityn hyviin asioihin: terveellsiin ruokavalintoihin, juoksukunnon kasvattamiseen ja kehonhuoltoon.

Stressi on tällä ajattelulla vähentynyt puoleen. Koko ajan ei itketä. Olen saanut nauttia onnistumisen tunteista. Tosin en ihan kokonaan ole harmoniassa universumin kanssa, sillä en voi olla ajattelematta, miten ihanaa juoksu olisikaan 5 kg vähemmän... "harteikkaana ja isoluisena"...

Kohta aukeaa duunin vieressä oleva uimahalli. Päiväohjelmaani tulee pyörällä taitettujen työmatkojen lisäksi aamu-uinti pari kolme kertaa viikossa. Hyvä suunnitelma, eikö totta? (Järkyttävänä anekdoottina kerrottakoon, että mun pyörä hajosi aamulla ja joudun nyt taittamaan toistaiseksi työmatkani jopolla... nöyryyttävää! Jopo ei sovellu kilpa-ajoon ollenkaan! Ja sitähän työmatkat ovat, eikö?)

Venyttely vahvasti ohjelmassa. Olen niin helpottunut varvasepisodin uusimmasta käänteestä, että alistun jopa kuuliaisesti venyttelemään. Hyvillä ajatuksilla positiivisuuteen keskittyen1

tTM

En kysynyt, sain vastauksen

Olemistani on sävyttänyt kaikesta vauhdista ja paljosta positiivisesta huolimatta pieni alakulo painolukemiin liittyen. Olen oikeastaan keskittynyt vain murisemaan ja inisemään yksikseni (tosin hyvin lyhyitä hetkiä), enkä sen enempää, mutta taustallahan sellainen ajatusmaailma kuitenkin painaa, vaikkei se aktiivisessa käsittelyssä koko ajan olisikaan.

Torstai-illan huumassa lähdin lukemaan Kukka Laakson blogia ja siellähän minulle oli vastaus kysymykseen, jota en ollut edes osannut kysyä!

Millä saan tämän (turhan) alavireen olemisestani pois ja keskityttyä sen sijaan siihen, mikä on oleellista? (Olisi ollut kysymys, joka minun olisi pitänyt tajuta kysyä.)

Kukka vastaa:

"Suhtaudun asiaan hyvin yksinkertaisesti: teemat kuten laihduttaminen ja rasvanpoltto on negatiivisia (= halutaan jotain pois), kun taas ominaisuuksien kehittäminen on positiivista (= halutaan jotain lisää)."


Hah! Siinä se on. Nyt keskityn liikuntaan ja syömään oikein (että jaksan liikkua ja saan tulosta), enkä keskity laihduttamaan ja pudottamaan painoa. Viisautta! Tavoitteena on siis sama lopputulos eri asenteella. Mahtaisi toimia paremmin kuin marina!? Luulisin.


tTM positiivisessa kierteessä!

Ruma sana

Mitä tästä jäi käteen? Tästä Uuden Elämän-projektistani, joka on kestänyt... öö 100 vuotta (tai 200). 

Liikunnallinen minä on palannut. Sinänsä olen astetta enemmän Minä. Blogini otsikko siis jollain tasolla toimii. Ja liikun paljon. Siis oikeasti paljon. Monipuolisemmin kuin ennen. Pitkät kävelylenkit mm ovat tulleet jäädäkseen (koska minulla on koira). Että kaikki ei enää ole raivoisaa suorittamista. Hyvä minä. 

Mites tuo itsehillintä? Suhde sokeriin? Painonhallinta?

Suhteeni sokeriin on edelleen sanalla sanoen sairas! Järjen tasolla ymmärrän, ettei ihmiselimistö ole sopeutunut nykypäivän ruokaan, eikä eritoten sokerin määrään. Eikä nyt ainakaan todellakaan siihen määrään, minkä itse olen taas viime aikoina kuluttanut. 

Jälkiä sellainen elämä jättää. Tiedän, ettei itsensä morkkaamisella ja sättimisellä, erilaisilla rangaistuksilla, saa aikaiseksi kuin pahan mielen. Mutta eipä näytä olevan tämä oman pään silittelykään kauhean hedelmällinen tie (pikemminkin sokerilla katettu). 

Tietysti olen iloinen liikunnasta ja sen tuomasta hyvästä olosta. Olomuotooni en ole ollenkaan tyytyväinen. Olen totisesti päässyt irti painokeskeisyydestä ja oppinut rennon ruokailun. Ja nämä eivät tehneet minulle mitään hyvää! Olen vihainen ja surullinen.

Ruokailu periaatteessa menee ihan oppikirjan mukaan edelleen. Siitä olen pitänyt kiinni. Herkkujen määrä taas on noussut potenssiin 1000. Ja seuraukset ovat nähtävissä. Ei siitä vielä enempää. Haavat ovat vielä auki. Niitä ei voi sorkkia enempää. Korjausliike on tehty ja murjotan nyt omaa typeryyttäni jonkun aikaa.

Mukavuusalueella olen töröttänyt nyt riittävän kauan. Minulla on siihen syyni. Monta syytä. Tekosyitä kaikki.

Olen miettinyt sitäkin, että pitäisikö minun itseni hyväksyä itselleni jokin muu kuin tavoitepainoni. Vielä en kuitenkaan ole siihen valmis. En koe olevani oma itseni näin Tukevana Tyttönä. Vaikka jaksaisinkin liikkua. Se ei vaan riitä.

Ehkä eniten ärsyttää olla yksi niitä, jotka uhoavat elämänhallintaansa ja menettävät sen ensimmäisessä kurvissa. Tämä monen vuoden virtuaalinen syväanalyysi on yhtä haparoivaa edestakaisin veivaamista. Eihän siinä ole mitään järkeä. Todistan kaikkea aikaisemmin sanomaani vastaan. En toimi oppieni mukaan. En ole oppinut mitään.

Hämmentävintä ehkä on tämä olematon realismi mitä omakuvaan tulee. Ilman vaakaa ja sallimusta täynnä olin hukassa. Pidinkö oikeasti viime kuukausien elämäntapaa mahdollisena? Vain "pieninä lipsahduksina"?

Olisipa minulla parempia uutisia. Mutta niitä ei ole.

tTM sokerilla kuorrutettuna

Pelkkä sivutuote

Taina vinkkasi minulle ja samalla kaikille muille Ronin tekstin, kun kyselin häneltä hyödyllisiä self-help-ajatuksia, kirjoja ja tekstejä. Ja jälleen kerran jokin ajatus aukesi. Siis ajatus, jonka jo tiesin, selkiytyi. Niinhän se on.

Aika monen muunkin teksteissä on toistunut aika ajoin kuvaus siihen suuntaan, että "kun painoin enemmän, olin onnettomampi". Jolloin loogisesti sitä ajattelee, että painonpudotus teki minut onnelliseksi. Tavallaan, toteaa Ronikin. Mutta oikeastihan painonpudotus tulee itse asiassa terveiden elämäntapojen, itsensä kunnioittamisen ja henkisen tasapainon löytyessä projektin sivutuotteena!

Etenkin nopeasti laihduttaessa (kun tavoitteena on pelkkä painonpudotus) myös keinot saattavat olla epäterveellisiä ja rajuja, eikä niiden myötä hyväolo lisäänny. Hyvinvointi saattaa jopa olla oikeasti uhattuna. Nämä kilot tulevat helpommin takaisinkin. Painonhallintaan tarvittava elimistön tasapaino voi olla vaurioitunut joko väliaikaisesti ja pahimmillaan lopullisesti.

Mutta jos tavoittelemme terveyttä ja teemme loppuelämän ratkaisuja, haluamme rakentaa elämäntapaa, jota voisi noudattaa lopun ikäänsä - oikeasti terveellisiä ratkaisuja - silloin todennäköisesti myös kaikki muukin hyvinvointimme lisääntyy. Muutumme aktiivisemmiksi. Syömme terveellisemmin. Ja painomme putoaa. Oikeiden valintojen äärellä painonpudotus on todella siis pelkkä (vaikkakin toivottu ja väistämätön) sivutuote... Joitakin rajoituksia jossain vaiheessa todennäköisesti tarvitaan, mikäli tavoitteemme on päässämme lukuina. Mutta mihinkään numeroon ei kannata takertua. Elämä on tässä ja nyt ja siitä kannattaa nauttia jo nyt, eikä odottaa onnea "sitten kun painan sen ja sen verran"... No, eihän me näin tehdäkään! Tietenkään.

Todella moni täällä nettimaailmassakin näyttää tajunneen tämän asian. Moni tekee hyvää tulosta tai elää normaalipainoisena ihan vain "elämällä terveellisesti". Ja iloitsee kehon muista saavutuksista kuin numeraalisista saavuttaen samalla ne numeraalisetkin toiveensa.

Tätä mietittyäni tajuan, että oikeastaan olen jo jollakin tapaa siirtymässä siihen vaiheeseen, että hurviteltuani palaan yleensä aina ruokavalion tarkistamiseen (terveelliseksi) ja aktiivisuuden lisäämiseen. En aloita toimintaani vaa'alta käsin ja aseta tavoitteita sen mukaan, mitä vaaka näyttää. (No, nyt se on kyllä mahdotontakin, koska minulla ei ole kotona toimivaa vaakaa - kuvitelkaa! Sellainen kyllä hankitaan, kun ehditään, mutta entinen minä ei todellakaan olisi pärjännyt montaa päivää ilman vaakaa ja meidän taisi irtisanoa itsensä ehkä kuukausi sitten...)

Itsensä hyväksyminen, arvostaminen ja rakastaminen. Selvä. Ei sen kummempaa. Ei tarvita kalliita välineitä eikä kursseja, jäsenyyksiä tai kuureja. Helppoa?

Roni kuitenkin muistuttaa, että itsensä hyväksyminen vaatii muutakin kuin pelkän päätöksen. Se vaatii työtä. Päivittäin. Kriittisyys nostaa helposti päätään ja epäreilut vaatimukset (itseä kohtaan) helposti johdattavat takaisin hillopurkkien, passiivisuuden ja murehtimisen äärelle. Uskoa itseen täytyy opetella.

Onneksi tällä tiellä tapahtuu onnistumisia. Juostu matka, nostettu paino, tavoitefarkkuihin mahtuminen - mitä se kenellekin on. Jokainen näistä onnistumisista vahvistaa uskoa itseen ja tähän tiehen.

Vanhoja juttuja. Kuitenkin aina tosia. Hyvä muistutella itselleenkin.

Tänään sataa. Onneksi salijäsenyys vielä hetken voimassa :)

tTM onnellisena, tänään

Kiitos sateesta

Olenko kertonut teille, että elämäni on ajoittain aivan liian täynnä tekemistä ja vuorokauden tunnit eivät riitä mihinkään? Että olen tehnyt aloitteen 36-tunnin vuorokausiin siirtymiseksi? Ai, että olen. Että olen uuvuttanut teidätkin ruikutuksellani... Hmm...

No, ehkä sitten on aika kertoa, että tämän kevään ja alkukesän suuret ponnistukset ja ohjelmanumerot ovat takanapäin! Olen koodannut yhden lapsen kisamatkan, ollut huoltajana ja taputtanut kämmenet hellinä kamera polvilla pomppien tuntikausia. Yhdet suuret sukujuhlat on hoidettu järjestelyineen, leipomisineen, kutsuineen, kukkineen, etu- ja jälkikäteen siivoamisineen JA tiedättekö mitä? 

Minulla ei ole koko loppukesälle suunniteltuna mitään muuta kuin mökkeilyä, hyviä kirjoja, kiireettömiä lenkkejä ja just sitä liikuntaa, mitä itse haluan... Namskis! 

Eilen vielä siivottiin aamusta juhlapaikka, pakattiin tavaroita palautettavaksi sinne ja tänne... Mutta valmiita oltiin jo heti puolen päivän jälkeen. Ja vettä tuli kaatamalla tuulen kanssa. 

Mikä siunaus!

Olin suunnitellut yhtä ja toista mukavaa tekemistä sunnuntaillekin mm pitkän lenkin, mutta sateen eristäessä meidät sisätiloihin päädyin totaalisesti vielä parempaan ratkaisuun:

Koko päivä pyjamassa, kahden ja puolen tunnin päiväunet, parin keskeneräisen kirjan lopettelu (luin mm Humisevan harjun tänä keväänä uudelleen - nuorena tyttönä se tuntui niin mahtavalta rakkaustarinalta traagisine käänteineen :)), helppoa ruokaa, loikoilua ja lötköttämistä! Ihan mahtavaa. Luksus sunnuntai!

Nyt tuntuu, että kesä vihdoin alkaa. On tuntunut, että kaikkien velvollisuuksien keskellä ei ole voinut edes kesästä nauttia (loma nyt vielä ei ole alkanutkaan). Mutta nyt! Aurinkokin paistaa kirkkaammin. Tuuli on lempeämpi.

Mökille lähdetään jo tänä viikonloppuna (joistakin juhannusperinteistä ei vaan pääse eroon). Kesäkeittiö avataan. Ruokaa haetaan omasta maasta. Ruokaa laitetaan yhdessä. Maailmaa parannetaan myöhään yöhön asti. Yöttömään yöhön. Nauretaan vatsalihakset kipeiksi.

Myös lapset pääsevät heittämään vapaalle. Hölmöjä ideoita on luvassa siltäkin suunnalta.

Minä saan vielä muutaman viikon vielä avata kuntokeskuksen aikataulut ja valita itselleni sopivinta. Mitähän tänään ottaisi? Pyöräily on tullut arkiliikkumiseen jäädäkseen. Juoksulenkkejä tähänkin viikkoon on tarkoitus saada useampi osumaan juhannusjuhlista huolimatta. Pitäisiköhän tehdä joku pidempi pyörälenkki? Viime kesänä zumbasalin ikkunat saatiin tanssittua huuruun. Mikähän on ilmastoinnin tilanne tänä kesänä?

Muuttuuko sinun liikkumisesi kesän aikana? Kutsuuko edelleen jumppasalit? Vai vapaudutko luontoon kesän myötä? Suomen kesä on mahdollisuuksia täynnä!

Ilon kautta
tTM

Ensimmäinen oma

Pitkän hohhailun ja asioiden edestakaisin punnitsemisen jälkeen tein lopulta päätöksen, että ihan vielä en jatka juoksukoulua. Mieli kyllä tekisi, mutta kesäaikataulut pakkaavat siihen malliin päälle, etten uskalla itseäni siihen sitoa. Ettei joutuisi valitsemaan.

Mutta juoksin ensimmäisen oman juoksukoululenkin. Siis juoksulenkin juoksukoulupäivänä. (Kun olin ensin nukahtanut väsymyksestä sohvalle ja lähtö myöhästyi noin tunnilla suunnitellusta...)

Vitsi miten hyvä tunne. Tunnen miten juoksunopeuteni on kasvanut tämän kuukauden aikana ja liikkumiseen on tullut aikaisempaa enemmän voimaa. Juoksin reipasta tahtia, vaikka minulla oli koira mukana ja se haluaa sentään pysähtyä jokaisen tyttökoiran kohdalla näyttämään parhaat (?) puolensa...

Pinkaisin vain nopean viisi kilometrisen, mutta voi miten hyvä olo siitäkin tuli! Ihmisen onni on loppujen lopuksi niin pieniä hetkiä. Sitäkin kallisarvoisempia. Hymyilin kuin hangon keksi loppuillan.

Kesän tavoitteena on juoksuohjelmassa pysyminen. Pienenkin onnistumisen jälkeen se ei tunnu olevan ongelma. Elokuun alusta aloitan juoksukoulun uudelleen vahvistamaan syksyn ja talven harjoittelua.

Juoksuohjelmani sisältö on lyhykäisyydessään se, että ohjelmassa on 3-4 harjoitusta viikossa. Viikonloppuun sijoittuu pitkä hidastempoinen lenkki (noin 75 - 90 min), lisäksi viikossa on yksi harjoitus, joka sisältää lihaskuntoa, spurtteja, venyttelyä, yms ja yksi vauhtileikittelylenkki. Mahdollinen neljäs harjoitus on noin puolen tunnin rento ja helppo hölköttely. Vauhtileikittelyn sisältö vaihtelee joko nopeita spurtteja sisältävään tai sellaiseen, missä joku osuus juostaan reippaasti (noin 15-20 min) ja muut sitten löysemmin.

Tänään pyörällä töissä. Kivaa sekin, mutta juoksu vaan on juoksua. En olisi ikinä, ikinä uskonut (vaikka viisi vuotta sitten), että voisin joku päivä sanoa tämän oikeasti vilpittömästi, että olen aivan hurahtanut juoksemiseen. Pitkän tien tämä vaati, mutta vihdoin tuntuu, että nyt olen kiinni tässä lajissa ja edistymistä tapahtuu. Huippua! Ehkä minäkin joskus jonkun pitkän juoksun juoksen... Saapas nähdä :)

Ah! Motivaattoreista parhain Suurin Pudottaja starttasi taas! Loistavaa. En edes tarkkaan tiedä, miksi mokoma niin vahvasti koukuttaa, mutta olen heti koukussa ja innolla odotan sitä taistelua niin fyysistä kuin henkistäkin, jonka kilpailijat käyvät läpi ja saavat uuden elämän!

Katson todella vähän televisiota ja näin kesän tullen usein mietin, että siitä voisi hyvin luopuakin - kokeilla miltä elämä ilman televisiota tuntuu. No sitten alkaa taas uusi kausi Suurinta Pudottajaa, enkä pysty hievahtamaan ruudun äärestä mihinkään... Sen tosin näkee netistäkin. Eli taitaa taas olla tekosyy. Mutta kesän hittisarja kuitenkin.

Keveitä lenkkareita ja aurinkoa!

tTM

Tutkittua tai ainakin uutisoitua

Työkseni seuraan tutkimuksia ja uutisointia terveydenhuollon alalta. Luonnollisesti haen sieltä niitä uutisia, jotka koskevat omaa alaani, mutta väkisinkin silmiini osuu päivittäin liikuntaan, painoon ja elämäntapoihin liittyviä tutkimuksia. Olen niitä jonkun verran kerännyt itsellenikin. Muistuttamaan tosiasioista.

Etenkin silloin, kun laavaa läpi suurta määrää listattuja tutkimuksia on syytä aina olla kriittinen. Etenkin hyvin radikaaleissa tuloksissa on syytä katsoa, kuka tutkimuksen on tehnyt, entä kuka tilannut/rahoittanut, seuranta-aika vai kertaotos ja kuinka suuri otos on ollut. En väitä, että tutkimuksia tehtäisiin ihmisten harhauttamistarkoituksella, mutta tutkimuksiakin tekee ihmiset ja usein taustalla on omista (tai rahoittajan) intresseistä nousevat alkuoletukset. Ja ainahan tuloksiakin voi tulkita, rajata ja tuoda esiin monella tavalla.

Haluan kuitenkin tähän niin itselleni kuin teillekin tuoda muutamia ajatuksia tutkimusten ah niin mielenkiintoisesta (kenen mielestä :)) ja terveysuutisoinnin maailmasta:

• Liikunta auttaa joka vaivaan - ja miksikäs ei. Ei evoluutio kehittänyt meitä sohvalle makaamaan! Vai kehittikö? 
• Huono kunto on riski - pakko olla samaa mieltä.
• Liikunnan tulehdusta vähentävä vaikutus vähentäisi myös riskiä sairastua psoriaasikseen - hmm, minulla ei ole kyseistä vaivaa, mutta siis jo pelkkä tulehdusta vähentävä vaikutus kelpaa, eikä riskin pienentymisestäkään haittaa ole.
• Pitkä työmatka riski terveydelle - ei taida yksin selittää tuloksia, mutta kyllä vain minäkin vaihdoin lyhyempään työmatkaan ja pyöräily-ystävällisempään reittiin, jolloin esim työmatkapyöräily on mahdollista ja mukavaa.
• Roskaruualla kytös masennukseen - tai sitten niin, että masentunut tarttuu helpommin valmisruokaan kuin kokkailee monipuolista ja terveellistä kotiruokaa...
• Paras ystävä suojaa stressiltä - tottakai <3
• Liikunta on voimavara opiskelijalle - tai kenelle tahansa.
• Päiväunet parantavat työtehoa - kannatan! Ehdottomasti. Tosin tämä on taas niitä uutisointeja, että "useissa tutkimuksissa vaikka missä" on todettu... :) Mutta kannatan silti!
• Positiiviset elävät pidempään - tästä olen varma, vaikkei kukaan koskaan asiaa minulle mitenkään todistaisikaan :) Tuntemani 100 vuotiaat ovat olleet positiivisia ja sisukkaita ihmisiä kaikki. Huumori on saattanut olla omanlaistaan, mutta sitä on ollut! 
• Sokeri vanhentaa ennenaikaisesti - tässä ei ole edes tiedon lähdettä (paitsi haastateltu henkilö), mutta uskon, koska haluan uskoa. 
• Liikuntaneuvolat - siis mitä? Ihmiset keksivät tekosyitä, miksi eivät liiku... no ei kai?

Siis tätähän voisi jatkaa vaikka koko päivän! Paljon hyviä juttuja jää pois eikä tämä ole mikään topJotakin-lista vaan se mitä eteeni on osunut tässä muita uutisia etsiessä. Samanlaisen listan voisi kerätä mikä päivä tahansa ja saada erilaisen koosteen. Että jos ei kertakaikkiaan ole muuta tekemistä niin tässä lukemista illan valoisiksi tunneiksi.

 tTM

Eteenpäin!

Olen tunnistanut itsessäni vanhaa kunnon "ei musta ole mihinkään"-asennetta. Vaikka tiedän, ettei se ole totta ja vaikka tiedän, kuinka tuhoisaa se on positiiviselle (tai minkäänlaiselle) eteenpäin menemiselle. Hyvin tiedän, että kaiken eteenpäin menemisen kannalta on ensi arvoisen tärkeää, olla ystävä itsensä kanssa. Sitä voi itseään kaltoinkohdella, suorastaan pahoinpidellä niin monella tavalla. Myös henkiseen väkivaltaan voi helposti syyllistyä. Ihan itse.

Entä jos kurinpalautusta tarvitaankin enemmän henkisellä puolella kuin elämäntavoissa. Luulen, että sitä kautta liikkeelle lähtö tuo enemmän tulosta. Ettei heti arvottaisikaan viimeisintä suoritusta numeraalisesti (oli se sitten arvosana mielikuvan tasolla tai ihan reaalimaailman kilomäärä). Minä en ole kone ja olen tehnyt vääriä valintoja. Se ei kuitenkaan tee minusta huonompaa ihmistä vaan ihmisen. Se että haukun itseäni ja olen täynnä pyhää vihaa omia valintojani kohtaa, ei tilannetta muuta. Se että arvostan itseäni ja ajattelen, mitä ansaitsen, voisi muuttaakin.

Jennyn teksti Vastaisku ankeudelle-blogissa toimi minulla juurikin sellaisena töytäisynä, jota tässä tilanteessa tarvitsin. Nyt ei ole aika jäädä itkemään paikalleen, vaan mennään eteenpäin. Jossain vaiheessa pidin tiukastikin mielessä (no joo nimeltämainitsemattoman urheiluvaate/väline-firman) slogania "Just do it". Mielestäni siinä yksinkertaisuudessaan kiteytyy aika monta asiaa.

En jahkaa, enkä mieti, että mitähän sitä nyt. Nousen ylös ja lähden liikkeelle. Jos se tarkoittaa sitä, että nostan persukseni sohvasta ja lähden liikkeelle just nyt niin sitten se on sitä. Jos se tarkoittaa sitä, että lopetan vinkumisen ja alan taas elää terveellisemmin niin sitten se on sitä.

Suuntaviivojen asettelu alkaa mulla aika helposti niin, että ajattelen, miten haluan elää, miltä haluan elämäni näyttäävän ja miltä sen haluan minusta tuntuvan. Vastaukset näihin kysymyksiin tulee helposti. Sittenhän siinä ei ole enää muuta kuin toimeksipano jäljellä. Hyvä olo seuraa nopeasti perässä.

tTM

Mikä juoksetus!

Hirviä kiire. Koko ajan ja aina. Sopii mulle.

Nopea päivitys JUOKSUKOULUSTA.

Kotiuduttiin ulkomaasta yöllä. Aamulla duuniin niin, että notkuvan työpöydän ääressä olin ennen heräämistä. Töistä suoraan Juoksukouluun. Mahtavaa. Näinhän tämän pitikin mennä. Lisäksi siellä ulkomaassa kesä oli jo alkanut ja luonto upean vehreä. Vastassa oli täällä sen päivänen siitepölyhyökkäys eli iltapäivään päästyä silmät veresti ja nenä vuosi solkenaan... Lähtökohdat oli siis jokseenkin ne, mitä olin toivonutkin ensimmäiseen juoksukoulupäivään. No en sentään nähnyt painajaisia edellisenä yönä niin kuin ystäväni.

Urheilukentän reunaan kokoontui 15 ihmistä toivomuksenaan oppia juoksemaan ja oppia juoksemaan oikein. Valtaosa naisia ja epäluuloisena tuijotimme kevytrakenteista pitkäjalkaista juoksijamiesopettajaamme. Varsinainen gaselli, tuhahtelivat tukevat tytöt.

Ensin juoksimme lämmittelylenkin (ehkä noin 3 km) todella hitaasti ja rauhallisesti. Mukavaa (nenän niisto) ja kyllä tämä tästä. Tän mä osaan. Perään nopeat venyttelyt.

Sitten alkoi erilaiset tekniikkaharjoitukset. Pari pätkää saimme juosta niin, että herra Gaselli vain katseli ja sen jälkeen hän alkoi kommentoida juoksuamme. Kuinka lantio pitää nostaa ylös. Se laahaa melkein kaikilla liikaa. Okei, otetaan loivaan alamäkeen, jossa kannattelu on helpompaa. Huomasittehan. Iso muutos. Hyvä hyvä. Hartiat rennoksi. Rennommaksi. Käsi ei saa spurtissakaan oieta taakse. Sen on oltava koukussa. Ylämäkeen voimaa käsistä. (nenän niisto)

Seuraavaksi juoksette noin 80-prosenttia. Anteeksi mitä? Pääteltiin, että juostaan jotain ja väitetään kiven kovaan, että tää on mun 8kymppinen. Miten muuten sen voisikaan tehdä? Juostaan rentoa vauhtia... No okei... (Mitä ihmeen rentoa vauhtia? 60%?)

Sitten herra Gaselli sanoo: "Tehdään tällainen spurtti!" ja samantien hän sinkoutuu horisonttiin. Meillä kaikilla tippui leuka polviin. Siis täh! Osa meistä ei ollut ajanut noin kovaa autollakaan... No me spurtattiin sitten vähän maltillisemmin. Ja taas korjattiin sitä, tätä ja tuota. Lantio, hartiat, kädet. (nenän niisto)

Seuraavaksi oli vuorossa spurttilenkki. Juostiin ehkä pari km rentoa, helppoa hölkkää ja väliin spurtteja. Mukavasti pulssi kohosi. Niistä käsistä oli ihan tosi paljon apua. Hmm. Että tuommoinenkin minulle piti erikseen sanoa.

Henkilökohtaisesti sain noottia vain liian jäykistä hartioista (No shit Sherlock!!?). Miellyttävä yllätys oli, että hra Gaselli oli ihan tyytyväinen mun lantion kannatukseen (olipa muuten lause!). Kovastihan sen eteen on mun selkäongelman takia töitä tehty.

Lopuksi pieni jäähdyttelylenkki ehkä 1-1,5 km ja venyttelyt päälle.

Kotiin tosi tyytyväisenä. Minä pärjäsin. En kuollut, enkä kaatunut tien poskeen. Lisäksi niistä ohjeista ja tekniikkaharjoituksista oli oikeasti hyötyä. Hoksasin sen käsien käytön. Opin tarkastamaan lantion oikean asennon ja sain tietää, että hartiat on mun ongelmakohta, johon kannattaa juostessa kiinnittää huomiota.

Aika mahtavaa! Odotan jo seuraavaa juoksukoulua. Juoksen tässä välilläkin.

Ja hei, mitä teille kuuluu?

tTM

Hallitsen aikaa!

Minä hallitsen ajan ja ajankäytön. Ja minun aikani on niin täynnä sitä käyttöä, ettei kaikki käyttö siihen mahdukaan. 

Hirveä viikko kääntyy kohti loppuaan. Ihan kamala. Ja mahtavasti haastava ja ihana ja mielenkiintoinen ja täynnä niitä luovuttamattomia. Hetkiä. Ihmisiä.

Mutta ei juuri aikaa liikunnalle. Mitä nyt työmatkapyöräily alkuviikosta, puolijuoksua tehtyjä liian lyhyitä (meille molemmille) koiralenkkejä. Viikonloppuna sitten...

Pitkäksi venyneitä kokouksia, tapaamisia ja...

Pari ruokaravintolakeikkaa viikolla, yksi teatteri väliaikatarjoiluineen. Ihania ihmisiä <3 Ihania kohtaamisia <3 Yhdestäkään en luopuisi. Olen onnellinen. Olen rikas. Elämässäni on luovuttamattomia. Hetkiä. Ihmisiä. 

Aikaa vaan on niin vähän (vuorokaudessa, viikossa) verrattuna siihen, miten paljon niitä hyviä asioita on. 

Kuitenkin rajojaan on rajattoman, joustavankin ajateltava. Vaikka näkee paljon tehtävää, ei kaikkea tarvitse tehdä yhdellä kertaa. Tai yksin.

Huominen ei tule koskaan. Meillä on vain tänään. Joka päivä.

Turboahdetusta viikosta huolimatta hyvä olla. Minä osaan. Minä pystyn. Tälle päivälle viimeinen suuri puristus. Huomenna ehkä rennommin ja iltapäivällä melkein sitä ominta.

Ja sen jälkeen saa viikonloppu alkaa ja viikonloppuna minulla on aikaa itselleni. Sen lupaan. Ja niille lähimmille, joita on vain kaukohoidettu tai tekstiviestituettu, -ohjattu ja -käskytetty.

Tai voihan sitä vielä olla läsnä tänäänkin. Eikä vasta huomenna.

No jaa. Kai tässä ajanhallinnassa on vielä opettelemista.

Ehkä ensi viikolla?

tTM