Itsehillinnästä

Ihana viikonloppu! Hyvä syy juhlia. Ihania ihmisiä: sukulaisia ja ystäviä. 

Ei mennyt kuin Strömsössä. Noin niinkuin syömisten puolesta, mutta henkinen hyvinvointi lisääntyi läheisten kanssa möllöttäessä monta pykälää!

Joskus sekin on ihan hyvä. Joskus sekin on ihan tarpeeksi.

Ei tule loistopudotusta tälle viikolle. Ei se mitään. On naurettu vatsalihaksia kipeäksi. Parannettu maailmaa. Jaettu kokemuksia. Nautittu useammasta sukupolvesta.

Liikunta on ollut lähinnä edestakaisin kävelemistä sisällä siivoillessa, juhlia järjestäessä ja jälkiä siivotessa. Vähän 10 kg punnuksen kanniskelua, koirakävelyä ja ponien lajittelua, mutta ei mitään todellista. Ei "oikeaa liikuntaa".

Mutta edessä on uusi viikko, uusi kaupunki, uudet lenkkipolut. Lepo on hyväksi. Välillä. Se on ohi nyt ja vilkutetaan hyvästiksi sokerille ja lähdetään tästä kohti sokeritonta jaksoa hölkötellen. Kuinka pitkä se on en vielä tiedä. Viikko alkajaisiksi. Sitten olen valmis sanomaan miten siitä jatketaan.

Hymy on korvissa. Iloinen perheestään, iloinen ystävistään! Kiitos että olette! Elämä on hyvä juuri nyt.

(Kiire viikko edessä, joten saatan olla jossain vaiheessa viikkoa eri mieltä :))

tTM

Teräsnaisen paluu...

Virhearvointeja sattuu. Tulee eteen tilanteita, joissa tuntuu, että paras palkinto olisi jotain hyvää, sokerista, edes jotain...

Eihän niistä ylpeä voi olla, mutta jotain tuossa typerässä prosessissa on, josta voi olla ylpeä:

Yhtä varmasti kun kovan takaiskun kohdatessa regression vallassa käsi ojentuu kohti sokeria, yhtä automaattisesti tulee huono olo korjausliike! Se että korjausliike ei vaadi keskittymistä (no tietysti jonkun verran...) eikä asiaan tarttumista vaan ajatuksen tasolla se on enemmän sellainen "p**ka reissu mutta tulipahan tehtyä ja nyt sitten asiaan"-tyyppinen tilanne. Se että normaali on tämä ja se toinen on poikkeus - joitakin vuosia sitten melkein vois sanoa, että asia oli jokseenkin toisinpäin...

Sairaus väistyy, vaikka tosi tiukassa olikin. Olen jo aloitellut kävelylenkit, venyttelyt ja nyt vähitellen juoksu.  Hirviä hinku onkin ollut, mutta järki kyllä on kertonut, että ei vielä... Mutta tänään koittaa se päivä ja viimeisen enterin painettuani lähden pihalle, rantaan ja juoksen jonkinmoisen lenkuran. Vielä en matkaa osaa sanoa - viisi tuntuu vähältä ja kymppi paljolta, mutta liikkeellä sitten näkee, miten sairastaminen on voimia kaikkiaan vienyt ja sen mukaan määräytyy matka.

Elämän tasoittuessa tavoitteeni viikkotasolla on kolme juoksulenkkiä (pari matalan sykkeen jolkottelua ja yksi kunnon revittely) ja kolme lihaskuntoa (kahvakuulaa, vapaita painoja). Sinne tänne väliin sitten huoltavaa; venyttelyä, pilatesta, joogaa. Näillä mennään. Ai niin ja tietysti koiralenkit päälle, mutta niitä en nyt laske tähän...

Näillä on menty itse asiassa jo pitkään, mutta kunhan tässä itseäni muistuttelen. Jos tulee paljon pyöräiltyä, uitua, jne niin se mistä fuskaan on tuo lihaskunto ja ei todellakaan pitäisi!!! Kyllä lihaskunnosta kiittää juostessa ja kyllä tätä kiinteytettävääkin riittää!

Mutta vaikkei se otsikkoni mukainen itsensä hyväksyminen aina loistakaan niin yritetään. Kohti hyvinvointia ja parempaa jaksamista nyt ainakin mennään! Ihanaa kun taas pääsee liikkumaan. Tunnen olevani niin paljon enemmän minä, kun saan hikoilla ja punoittaa!

Syksyn myötä juoksuvarusteet muuttuu. Positiivista tässä on se, että sen myötä taskut lisääntyy. Puhelimen (sports trackerin) saa kätsästi taskuun (eikä hölsky) käsivarsipannassa sain hikoilla ihan riittävästi. Ja avaimet ja muut... Ihan parhaita juoksukelejä on (mun mielestä) tarjolla juuri nyt. Sopivan kirpeitä, mutta ei vielä kylmiä.

Mä lähden nyt lenkille! Nähdään lenkkipolulla!

Ah! Sitten vielä: jos käytät Sports Trackeria niin minkälaisia ongelmia olet havainnut? Juoksevassa lähipiirissäni on herännyt epäilys lähinnä matkojen pituuden suhteen (sateliittien asento :)) ja myös nopeuksissa on jotain häikkää. Mitään millimetritiedettä tämä ei tarvitse olla, mutta jos juokset edellisen kympin ja saadakseen kympin täytyykin seuraavalla kerralla juosta 500 m lisää niin ärsyttäähän se...

nimimerkillä Ei-yhtään-laite-riippuvainen TM

Minulla on tapana juosta aamuisin

Tai no olen juossut kahtena aamuna eilen ja tänään. Eikö kaksi kertaa ole jo tapa?

Tämä piintynyt tapani on sikälikin nousujohteinen (mikä tukee tavan säilymistä tapana), että tämän aamun lenkki oli eilistä helpompi, kevyempi juoksu. Aikakin vähän parempi.

Eilinen sujui ihan reippaaseen tahtiin, mutta jalat oli raskaat ja juoksu ei kulkenut niin hyvin kuin parhaimmillaan olisi voinut kulkea... Olikohan se sellainen huono lenkki? Vai tuleeko vielä joskus niitä hölkkäharrastukseni alun oikeasti tosi p****ja lenkkejä? Sellaisia, että veri maistui suussa jo ennen ensimmäistäkään juoksuaskelta ja puolessa välissä lenkkiä olin jo ihan vakuuttunut, etten missään tapauksessa tule selviämään kotiin vaan kaupungin puutarhaosasto löytää minut seuraavana keväänä lenkkipolkujen varsia siivotessaan... Sellaista tunnetta ei ole tullut pitkään aikaan. Jotkut lenkit ajoittain vain ovat raskaampia kuin toiset, mutta sujuvat silti.

En minä sellaisia tuntemuksia kaipaa! Ei ne palkitse millään tavalla. Jälkeenpäin tuleva hyvä olokin kalpenee sen lenkin aikaisen fiiliksen rinnalla.

Tällaisen raskaan lenkin jälkeen sentään tulee ihan yhtä hyvä olo kuin paremmankin. Viiveellä vaan. Viime lauantaina vedin tiukkoja intervalleja ja juoksin vielä väkisin muutaman sata metriä enemmän kuin olisin jaksanut. Kotiovella olin melkein kyyneleet silmissä. Tunne oli niin mahtava!

Onkohan normaalia liikuttua hyvästä liikuntasuorituksesta (tai Suurimman Pudottajan maratonia katsoessa...)? Mutta ei romanttisten elokuvien traagisista käänteistä... No näin tämä nyt vaan täällä menee.

Nyt kun minulla on siis tämä tapa juosta aamuisin, olen tehnyt jo etukäteen siirron huomisen lenkin varmistamiseksi: sovin juoksutreffit aamuksi! Huippua! Nyt en voi itse pinnata tästä uudesta tavastani!

Siis olen juossut vain sellaisen letkeän viitisen kilometriä (reilu puolituntia), mutta se on tuntunut ihan riittävältä aamutuimaan. Tänään olin oikein extrareipas ja venyttelinkin - liian vähän, mutta sekin on enemmän kuin eilen! Jossain kohtaa tulee välipäivä ja viikonloppuna pitkä hidas yli tunnin lenkki tiedossa, mutta siitä en tiedä vielä enempää.

Viime viikon hyvä bössis on täällä. Alkuviikosta pientä haparointia sokerin suhteen, mutta tänään taas järki tiukasti päässä. Vaa'alla en ole käynyt (Quantinalle antamastani lupauksesta huolimatta), koska olen turvoksissa kuin rantapallo ja tämän kuun vaiheen ohitettuani olen henkisesti ja fyysisesti valmiimpi vaa'an tarjoamaan informaatioon, joten siihen asti levätköön vaakakin ruhoni painon aiheuttamasta vaivasta.

Vaikka kevään aiheuttama takapakki harmittaakin edelleen, kuitenkin kaiken kaikkiaan ihan hyvä fiilis! Liikuntaa on ollut mukavasti ohjelmassa tälläkin viikolla. Univelkakin lyhenee hiljalleen. Minä kyllä saisin unta, mutta en malta nukkua aamuisin pitkään - menee koko ihana loma hukkaan! Iltaisin ei taas malta mennä aikaisin nukkumaan - on nämä kesäillat vaan niin ihania!

Lämpöä ja lempeä!

tTM kesäloman huumaamana säistä piittaamatta

paljon puhetta, vähän tekoja

No niin. Juhannus meillä oli herttainen. Pikkuisen tuli nahkaa liikaa käristettyä, mutta muilta vammoilta vältyttiin. Luvattu hurjaakin hurjempi hyttyskesä ei tällä reissulla ainakaan meillä toteutunut. Muutama yksittäinen tavattiin, mutta parvien invaasiolta vältyttiin. 

Syötiin hyvin ja oikein, mutta myös herkuteltiin - liikaa! Ihan turha selitellä täällä, että kyllä nyt loma on niin suunniteltu ja hanskassa - ja sitten heti kun nettiyhteys katkeaa ja maaseutu levittäytyy ympärillä ollaan leipomassa jos jonkin sortin sokerikakkusia... ja itse ensimmäisenä maistamassa.

Rajoja ei ole helppo asettaa silloin, kun kyse on itsestä. Tai ainakin minulla on välillä taipumus heittää kaikki sovittu olan yli ja istua kaikessa rauhassa kakun ääreen. Voi elämä! No, jos tarkkoja ollaan oikeasti hiilariöverit tapahtuivat vain yhtenä päivänä - entinen minä olisi hyvin voinut vetää ne joka päivä ja vaikka useamman kerran päivässä! Että liian ankarakaan ei saa (saisi) olla. Edistystä tapahtuu. Hitaasti. Valitettavan hitaasti, kun minusta on kyse.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja katuminen on viimeinen asia, mihin haluan ryhtyä. Siellä lähettyvillä nimittäin odottaa "nyt kun millään ei ole enää väliä"-ajattelu. Ja sen on syytä pysyä poissa! Helpompaa on vain palata normaaliruokailuun ja lopettaa vinkuminen. Kaikkinainen itsesääli. (voi, minua poloista, kun söin sokeria, kun kukaan muu ei).

Ja hei, huomasitteko: normaaliruokailuun - ei esimerkiksi dieetille tai kuurille :) Jotain sentään on takaraivoon tarttunut!

On vain pakko olla realisti. Mitä minusta voi tulla? Mitä ei? Mitä tarvitsee tulla? Ei kai yhtään mitään  muuta kuin olla oma itsensä. Elää terveellisesti. Olla vahva. Liikkumalla ja syömällä hyvin/oikein olo on noin 100x parempi kuin elämä sokerin kanssa. Supermallia minusta ei tule (harmi!), mutta hyväkuntoinen ja vahva minä voi tulla. Hyvinkin. Siitäkin voi jo olla onnellinen!

Ja nyt tuli levättyä hyvin (niin hyvin, että jatkoin lomamoodissa tänäkin aamuna ja nukuin pommiin). Yhdet päiväunet riippukeinussa lehtien lomasta pilkottavan sinitaivaan alla. Kyllä kesä on ihmisen parasta aikaa!

Tänään taas liikkeelle ja salaattia huiviin. Oikea loma siintelee kahden viikon päässä. Siihen menessä ehtii taas strategiaa hioa :) Katsotaanpa kuinka sitten käy!

tTM liikkeelle lähdössä taas!

Haaste ja kuinka siihen vastataan

Välillä vastaan tulee erinäisiä haasteita elämässä. Rajoitteita, jotka eristävät meidät siitä, mikä on kaikkein mukavinta, hyödyllisintä, tarpeellisinta, terveellisintä - uni, liikunta, terveellinen ruoka. Haasteet voivat tulla oikeasta elämästä tai voimme keksiä niitä rajattomasti, vapautuneesti, luovasti - paljon tehokkaammin kuin keinoja niiden voittamiseen konsanaan. Ainakin minä. 

En minä sitä sano, että esimerkiksi terveydellään kannattaisi leikkiä. Jos on terveydentilassa rajoite, niin sitä pitää kunnioittaa. Tiettyyn rajaan saakka tai ainakin kysyä, että mitä sitten? Mikä on vaihtoehto, jos ei tätä? Jos ei saa mieleistään vastausta ammattilaisilta, pitää kysyä itseltään. Muistanpa eräänkin kurssin, jossa luvattiin, että kaikki vastaukset ovat ihmisessä sisällä. Kun vain osaa kysyä ja pysähtyy kuuntelemaan. Jep, hetki vielä harjoiteltava tuota - ainakin sitä pysähtymistä.

Osa asioista liittyy mielestäni mielikuvaan omasta itsestä. Kuinka pystyvänä pidämme itseämme? Onko kertaakaan tullut vastaan tilannetta, että olisit hämmästynyt omista kyvyistäsi (siis positiivisesti hämmästynyt)? "Että minä pystyn tähänkin... Enpä olisi uskonut." Minä ainakin olen. Ja jokainen onnistuminen on vahvistanut ajatusta siitä, että saatan pystyä muihinkin asioihin, joita en osaa vielä edes kuvitella...

Mutta ei heti ja kerralla. Vaan kokeilemalla. Löytämällä oma tie. Askel kerrallaan.

Minä olen aina pitänyt liikunnasta. Amerikkalaisittain rakastanut liikuntaa. Lisäksi olen ollut suurimman osan elämääni normaalipainoinen. Minulla ei ole traumoja koululiikunnasta. Olin se tyttö, joka pomppi jo ennen liikuntatunnin alkua paikallaan opettajan edessä ja hoki, että milloin aloitetaan. Osuiko minulle hyviä opettajia? Vai olinko sellainen luonnostani? En osaa sanoa. Ehkä molempia.

Nautin siitä olosta, joka liikunnasta seuraa joka kerta.

Kuitenkin elämässäni on ollut vaiheita, että olen liikkunut varsin vähän. Olen myös ollut ylipainoinen, joskus enemmän, nyt vähemmän. Olen käyttänyt kaikki tekosyy-kortit moneen kertaan.

Vaikea ymmärtää, miksi tilanne jossakin välissä muuttui. Mikä vaikutti itsetuntooni ja minäkuvaani? Miksi asioilla ei ollut yhtäkkiä väliä? Tai elämänhallinta muka katosi. Onko elämässäni ollut ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet tähän? Miksi en tunnista heitä? Miksi yritän syyttää taas muita? Only you can make you happy!

Onneksi nyt olen saanut ajatukset edes jonkinlaiseen järjestykseen. Laiskuus ja vapaasyöminen vaanivat nurkan takana ja ovat valmiita ottamaan ohjat, jos tunnen epävarmuutta, mutta onneksi en tunne! Tekosyyt pystyn tunnistamaan tekosyiksi (ainakin suurimman osan aikaa). Todellisiin syihin pyrin vaikuttamaan. Olen ymmärtänyt, että ajankäyttöni on minun ajankäyttöäni, eikä siitä aina tarvitse lohkaista jokaiselle jotakin.

Eilen mukava, rento juoksulenkki hyvässä seurassa. Tänään zumbaa!

tTM pitää pintansa

Ero

Olen ollut eri kuntokeskusten jäsen vuosia siis kymmenen ei taida riittää... Viimeiset vuodet elixialainen. Minulla ei ole mitään valittamista. Tuntivalikoima on laaja ja minulle sopivia lajeja löytyy minulle sopiviin aikoihin. En minä sitä.

Mutta jollain tavalla olen elämässä löytänyt muita. Rakastunut muuhun kuin salijäsenyyteen. Olen varmasti Elixian parhaita asiakkaita: maksan mukisematta ihan tuntuvat kuukausimaksut, mutta en juuri kuluta heidän saliaan, laitteitaan, enkä vaivaa virkailijoita. Helppoa rahaa keskukselle. Minua kun ei valitettavasti saa liikkeelle ajatus, että kun siitä kerran on maksettu...

Nyt olen päättänyt tehdä radikaalin vedon. Maanantaina menen allekirjoittamaan paperin, että eroan jäsenyydestä. Yksi aikakausi on päättymässä. Kokeilen nyt uudenlaista lähestymistapaa (eli kuntoilen niin kuin ennenkin, mutta minulta ei mene rahaa kymppitolkulla heidän palveluihinsa kuukaudessa).

Sitä en osaa sanoa, kuinka paljon ja kuinka pian tämä ratkaisu minua kaduttaa - ihan varmasti sitäkin. Mutta tarpeeksi asiaa pyöriteltyäni, voin löytää itselleni sopivan vaihtoehdon. Ehkä palaan Elixian tuttuun helmaan - ehkä vaihdan vain keskusta ja kokeilen muuta.

Juoksusta on tullut osa elämää ja sen haluan tapahtuvan ulkona. Erilaisia jumppia ja tanssillisia tunteja tarjoaa moni muukin palveluntuottaja, joilla saattaa olla taas maksa-vain-siitä-mitä-otat -tyyppinen hinnoittelu. Uinti olisi hyvä saada mukaan harjoitusohjelmaan. Juuri nyt on puistojumpat parhaimmillaan.

Maailma on vaihtoehtoja täynnä ja nyt minä haluan katsella ympärilleni. Ainoa mahdollinen vaihtoehto on nyt ero.

tTM kohta itsenäinen liikunnan harjoittaja

Äkkirakastuminen

Viime viikkoisen juoksukoulun (pakko myöntää) liian kovan rääkin jälkeen eilen kuitenkin olotila suhteellisen hyvä ja lihakset antaneet anteeksi. 

Silti menin vähän epäluuloisena kuulostellen paikalle, jonne juoksukoulun tämän kertainen tapaaminen oli sovittu. 

Ja taas uusi ohjaaja. Voisi ajatella, että jatkuvuudesta olisi hyötyä (ehkä oliskin), mutta toisaalta aina uuden ohjaajan kanssa päästään kokeilemaan uusia asioita ja hän huomaa ehkä jotain, mitä toinen ohjaaja ei joko ole huomannut tai ei vain ole puuttunut asiaan. Lisäksi jokainen ohjaaja on valinnut luonnon maastoista vähän erilaisen kohdan treenille ja harjoitteet ovat olleet erilaisia (monipuolisia).

Tämän kertainen ohjaaja oli hyvinkin iholle tuleva. Hän hölkkäsi vieressä ja korjasi asentoa todella henkilökohtaisesti. Minä pidän! On niin mahtavaa saada oikeasti henkilökohtaista palautetta. Tästä kannattaa maksaa - ei porukan lenkeistä. Niitä kun voi sopia vaikka minkä sosiaalisen median kautta, jos porukassa haluaa juosta. Ja mukavaahan sekin on, en minä sitä.

Ihana Mies! Kertakaikkiaan. Minä tykkään tuollaisista kontaktissa olevista ihmisistä! Eikä sitä osaa toimintaansa korjata, jos ei siinä virhettä tiedä olevankaan! Kyllä rakentava kritiikki vaan on poikaa! Minusta laji käy vain mielenkiintoisemmaksi, kun hienosäätö alkaa paljastua. Jos joku haluaa pääkaupunkiseudulla hyvään juoksukouluun, minä tiedän mihin kannattaa mennä :)

Tämänkertainen ohjaajamme keskittyi todella paljon lihaskuntoliikkeisiin, mikä totisesti tuntuu tänään jaloissa. Juoksua tuli loppujen lopuksi varsin vähän (siis ei ollenkaan samanlaisia kilometrisaldoja kuin edelliskerralla). Onnistuin jo saman illan aikana saamaan oikeaan lonkankoukistajaan melkoisen jumin. Argh! Sivuaskelkyykyt sen taisi tehdä. Eikä se totisesti yön aikana ohi mennyt. 

Mutta siis mielenkiintoista oli. Sain tietää juoksevani liian kantapääpainotteisesti (minun kuuluisi astua "keskikannalle" Ö_ö EI päkiälle). Asento korjautuu ylämäkeen juostessa eli sitä nyt sitten vaan (loppuikä). En kuitenkaan ole mitenkään epätoivoinen. Siitä ei ole kuin vajaa kaksi vuotta, kun opettelin kävelemään uudelleen ja oikein niin eiköhän tätäkin tarpeeksi toistamalla, saada korjaus aikaan. Kuulemma mahdollista vaikkei helppoa.

Ihan nyt sellainen käytännön neuvo, jonka tässä voisin jakaa oli, että rasittuneiden jalkojen hoitamiseen (minulle) uusi vinkki oli piikkimatto. (Niin juuri se, joka pari joulua sitten oli joulun hittilahja ja joka taitaa melko monesta kodista löytyäkin - tarkista eteisen ja makuuhuoneen yläkaapit!). Sen voi kietoa säären ympärille (pohkeet ja penikat) ja päälle voi laittaa vaikka vähän painoa tai sen päälle voi laittaa takareidet tai kuulemma ihan mitä vaan! Ja pitäis auttaa. No, kaivoin minäkin hökötyksen esiin illalla ja leikin sen kanssa, mutta eipä sitä nyt tuonne lonkankoukistajan seutuun kätevästi olisi saanutkaan... Muuten jumi on tasaisen tönkkö fiilis väsyneissä jaloissa (kyllä kylmä/kuuma-suihkut on jo arkea, magnesium kuuluu iltapalaan ja venyttely on elinehto).

t. vieläkin juoksukoulusta iloinen TM

Metsäjuoksun tuomaa

Kävin juoksemassa pitkästä aikaa metsässä. Ihan kotipihasta en pääse metsälenkille ja päiväohjelmani vuoksi on kätevintä suorittaa kyseinen toimenpide aamusta, mikä talvikuukausina on jkv masentavaa. Vihdoinkin aamut ovat niin valoisia, että uskaltaudun metsään. Paitsi että pelkään mahdollisia hiippareita (niin ihmisiä kuin eläimiäkin) pimeässä metsässä myös selkäni hajottamisen pelko pimeässä juoksentelemalla (ja kaatumalla) estävät minua menemästä pimeässä metsään singahtelemaan. Kiitos, kevät, valosta!

Metsässä on helppo juosta kovaa ja mistään piittaamatta. Maaston epätasaisuus saa juoksun muuttumaan intervalliharjoitukseksi ihan itsestään. Koira irti metsän reunassa ja sitten takaisin ihmisten ilmoille kaartaessa uudelleen kiinni. Polut kantoivat hyvin, mutta heti polun vieressä jalka humahti reittä myöden lumeen. Muita liikkujia ei vaivaksi asti ollut, joten matka sujui juohevasti omaan tahtiin (naama punaisena ja puuskuttaen).

Olipas hyvä olla taas liikkeellä. En ymmärrä miksi niin helposti ajaudun tuohon sallivuuden tilaan, jossa annan itselleni luvan jättää liikuntakertoja (selvien tekosyiden varjolla) väliin sekä hoitaa huonohermoisuuttani, ahdistustani, kiirettäni, onnistumisiani ja mitä tahansa sokerilla. Saatan hyvin olla jakautunut persoona: sporttinen ja hienon itsekurin omaava TM ja sen pahapäinen, periksiantamaton, itselleen valehteleva, sokerille perso ja laiskanpulskea kaksoissisko, Tukeva Tyttö (TT). (Ulkoistetaan ei-toivotut toimet ja luonteenpiirteet pahan kaksoissisaruksen tekemisiksi... Huippua! Näin pitkällä tekosyiden suossa en ennen ole ollutkaan!).

Selityksissä löytyy. Onpa helpottavaa tietää, että selittelyn taitoa en ole kadottanut vaikka muu elämänhallinta menisikin!

Mutta onpa nyt tilanne mikä tahansa niin vapaus on päättynyt ja on aika tarttua toimeen. Saattaa loppuun projekti, johon olen ryhtynyt. Nyt on levätty ja kerätty voimia. Ei tule tässä vaiheessa enää yllätyksenä, että tämä homma ei ilman työtä etene. Eikähän näitä "takapakkeja" kannata tässä vaiheessa oikein edes pitää minään takapakkina vaan ne on pakko ymmärtää inhimillisenä toimintana. Onneksi ihmisenä olemiseen liittyy myös taito oppia virheistä ja korjata toimintaa. Kuinka pitkälle se kantaa, se nähdään kohta!

Laiska ahteri irti penkistä ja liikkeelle uudelleen! Ei se nyt kertajuoksemalla valmiiksi tullut! Tänään sisäpyöräilyä!

tTM kevätauringosta villinä

Karppaamiseen jää koukkuun

...on media toitottanut viime päivinä liittyen uutisointiin henkilöistä, jotka on todettu hoikistuneen huomattavasti/huolestuttavasti viime aikoina. Sitten uutisointiin on liitetty kuvia esimerkiksi kahden vuoden ajalta, että kuinka on muuttunut/laihtunut kyseinen henkilö.

Omasta tilastani voin kertoa, että ei ole huolestuttavaa eikä myöskään huomattavaa laihtumista tapahtunut viime aikoina. Itse olen pannut merkille (ja pelkäänpä että muutkin), että monenlaiset muutokset elämässä viimeisen puolen vuoden aikana, ovat selkeästi tuoneet minulle painoa lisää... Ei hyvä.

Taas on huono olla omassa kehossa. Itsekritiikki on huipussaan ja peilin edessä on tuskaa pyörähtää. Minun "normaali syömiseni" ei ole vastaus päässäni risteileviin kysymyksiin (miksi näytän tältä, enkö saa ikinä tätä painoa alas, mihin se säännöllinen liikunta taas jäi...), joten kokeillaan sitten muuta.

Tarkennan (sadatta kertaa) ruokailua sinne kuuluisan karppaamisen suuntaan. Viljatuotteiden rajoittamisella olen saanut tuloksia ennenkin aikaan (perunaa en ole pariin vuoteen syönyt juuri ollenkaan). Nyt ei ole enää montaa kiloa jäljellä niin olo olisi kevyempi ja vointi muutenkin parempi. Luonto on kaunis, vaikka säät ovatkin syksyisen oikukkaat, joten iltasella (kun työvelvoitteet on hoidettu) lenkkarit jalkaan ja kiloja rantalenkin varrelle jättämään!

Nähdään lenkillä!

tTM

Are you happy?

Oli oikeastaan aika tyrmistyttävän surullista huomata asiaa tarkemmin tarkasteltuani, että olen antanut itseni lipsua loppujen lopuksi monessa asiassa kohti entistä. Se etten ole edennyt projektissani johtuu loppujen lopuksi vain ja ainoastaan siitä, että olen jossain määrin hylännyt oppimani ja unohtanut itseni.

Ja sen, että hetkenhän jo rakastin itseäni. Nyt jossain määrin olin valmis aloittamaan itseni pahoinpitelemisen kaikilla niillä epäterveellisyyksillä, joista taistelin eroon. Herkuttelu oli liukumassa jälleen jokapäiväiseksi. Kato, kun huomennahan on päivä uus. Ja aina on viel se maanantai. Ja kuun vaihdekin on ihan just - kolmen viikon päästä!!!!


En havahtunut mihinkään fyysiseen vaan enemmän siihen, että vanhojen huonojen tapojen mukana olivat tulossa myös vanhat murheet. Väsytti. Ei huvittanut. Tekosyiden keksimisestä tuli taidetta. Pahinta oli, että uskoin itse tekosyyni. Olin koko ajan vähemmän minä.

Ei, en ollut onnellinen. Kyllä, on syytä muuttaa jotakin. Vieläpä tiedän hyvin, mitä muuttamalla oloni ja hyvinvointini kohenee heti.

Vaikeinta tässä on hetkessä elämisen taito. Noin yleisesti suurimman osan aikaa suunnittelen tavoitteita ja tulevaisuutta tai märehtin menneitä. Kumpaakaan niistä ei oikeasti ole olemassa. Olemassa on vain tämä hetki ja tämä hetki ratkaisee.

Useammin pitäisi pysähtyä kysymään itseltään, olenko onnellinen ja jos vastaus on ei, miettiä voinko tehdä jotain toisin. Minä tiedän, että voin. Elämällä terveellisesti, syömällä oikein ja liikkumalla olen paljon onnellisempi kuin irtokarkkien kanssa ikinä!

Toivon, että olet onnellinen tänään!

t. TM päivä kerrallaan

Arvaa harmittaako!?

Kolme kuukautta liikkumattomuutta takana.

No joo, vähän liioiteltu. Siis kolme kuukautta toipilasaikaa, jolloin olen voinut harrastaa vain gerilajeja eli sauvakävelyä ja vesijuoksua. Siis hei, en halua kumpaakaan lajia millään tavalla väheksyä tai morkata. Varmasti ovat oivia liikuntamuotoja (ja minun ikäiselle varmaankin enemmän kuin sopivia), mutta ongelma on täällä päässä! Todelliselta liikunnalta minusta tuntuvat vain lajit, joissa veri maistuu suussa ja hetken näkyy valopalloja ennen kuin kokonaan pimenee. Ihanuutta! Parhautta! Onnea!

No voi olla että hieman sorruin taas liioittelemaan - vaikkei se luonteeni mukaista ole ollenkaan... (taas).

Ennen alkuräjähdystä, alaselkäni pettämistä, josta seurasi koko tämä surullisen kuuluisa ruljanssi kävelemään opetteluineen ja ties mitä vaiheita tässä nyt on menty, lempilajejani olivat oih-niin-ihana-juoksu, Elixian ohjelmistosta löytyvä Total Combat , toki lisäksi zumbasin ja million mitäkin... Siihen elämään verrattuna vesijuoksu ei aiheuta varsinaista hypetystä... Valitettavasti. En pysty nauttimaan, kun kaipaan - koko ajan!

Varsinaisesti en ole itseäni päästänyt suremaan. Ehkä en saisi hanoja kiinni ollenkaan, jos aloittaisin. Lisäksi kuitenkin hiljalleen ollaan parempaan suuntaan menty koko ajan. Paljon paljon hitaammin kuin odotin, mutta kuitenkin vähitellen. Ja sentään kävelen. Ehkä joskus vielä juoksenkin! (mantra jota toistan koko ajan itselleni)

Mutta jotain ihan uskomattoman surullista tähän kuitenkin liittyy...

Painohan minulla on pysynyt suunnilleen samassa kaiken tämän muun keskellä. Ihan hirveästi en ole edes tehnyt asian hyväksi. Syykin tähän on surullisen selvä: lihas painaa enemmän kuin läski. Ja nyt on pakko tunnustaa totuus, jota olen itsekin yrittänyt kieltää... Olen löystynyt ihan tolkuttomasti!!! Eniten/pahiten tämä näkyy vatsassa. Vatsa, jota jo katselin peilistä hetkittäin tyytyväisenä, on pelkkää hyllyvää löllöä. Ja nyt en liioittele! Tämä on tilanteen tarkka kuvaus!

Selän tilanteen takia en ole voinut tehdä minkäänlaisia vatsalihaksia (no joo staattisia lihasten jännityksiä saa tehdä... tosi houkuttelevaa, jos vertaa vaikka kahvakuulaan...) ja ihanasti keskikehoa koonnut ja muokannut juoksu luonnollisesti ollut jäähyllä. Tulokset näkyvät - varsin karusti (vrt. yllä oleva kuvaus)!

Tiedän, miten homma hoidetaan himaan, mutta tiedän myös tasan tarkkaan mitä se vaatii. Ja mä olin tehnyt sen jo kerran!!! Parasta mennä varmaan jo etukäteen pesemään suu saippualla! Nyt nimittäin kiroiluttaa...

teidän,

surullinen, lyöty ja löysä TM

Toipuminen vailla logiikkaa

No ni. Takaisin pelissä! Ja olen jo tänään ehtinyt käydä yleisötilaisuudessa levittämässä vatsatautia eteenpäinkin. Että on tehokas olo. Onnea vain voittajille!

Pienenkin takaiskun jälkeen tuntuu olevan hyvin vaikea päästä takaisin tasapainoon... Uskomattoman tiukassa on käsitys, että "sairaana saa syödä, mitä vaan mikä maistuu". Tosi fiksua!

Siis voi olla tilanteita, joihin ohje sopii, mutta ei kyllä aina ja kaikissa sairastamisissa. Ei esimerkiksi tässä minun tilanteessani! Että vähän kun vatsasta vääntää ja ruokailu ollut heikompaa pari päivää, niin ruetaan rankkoihin korjaaviin toimenpiteisiin, joihin kuuluu niin jäätelö kuin suolaisetkin herkut... Kun on toi ravitsemus niin rempallaan, että kunhan ei olis jo aliravitsemuksen puolella!

Kylläpä kannattaa asiaa pysähtyä pohtimaan - vaikka alasti kokovartalopeilin eteen! Ehkä totuus paljastuu sillä tavalla... Ehkä sillä tavalla pääsen juonen päästä taas kiinni.

Jos toipuminen etenee tähän tahtiin, huomenna lenkille!

tTM horjuu muttei kaadu

Juoksen, siis olen!

Itse asiassa minulta puuttuu muutama päivä vielä siitä odotetusta 12 viikosta, mutta tänään kun aurinko paistoi ja päivä oli kuin tehty ulkoiluun, en enää pystynyt pidättelemään itseäni ja kävin juoksemassa. Ihan vähän vain. Muutaman lyhyen pyrähdyksen. Voi onnea!

Olisin voinut itkeä ilosta. Ihan hyvin olisin voinut! Mutta olin niin tohkeissani, etten älynnyt edes sitä!

Juoksukunto on kyllä kadonnut kolmessa kuukaudessa, mutta sittenkään juoksu ei ollut tuskaista! Otin yhden tyttäristä kirittäjäksi (ja kantamaan minut metsästä kotiin, jos selkäni laukeaa...). Keskityin selkääni koko ajan ja olin niin tietoinen siitä, että tyttären jutustelu meni varmaan ainakin puoliksi ohi... 13-vuotias teki spurtteja ja kirmaili pitkin rantakallioita. Minä keskityin siihen, että juoksin vain pehmeällä alustalla, rauhallista tahtia, oikeassa asennossa, huolellisesti askeltaen, jne.

Juoksin viisi lyhyttä pätkää, koko lenkin kesto oli 50 minuuttia (siis suurin osa kävelyä kuitenkin!). Tuntui ihanalta. Selkä ehkä aavistuksen väsynyt... En ole siitä edes varma, koska keskityn kuuntelemaan selkää koko ajan niin, että olen siitä tietoisempi kuin pitkiin aikoihin. Lie ollut tällainen koko ajan? Aamuhan sen sitten näyttää...

Oikean jalkaterän seutu ei tunnu näin jälkeenpäin yhtään miltään. Siis sen kummemmalta kuin ennenkään. Juostessa alue (siis se tunnevajaa, liikepuutoksinen osa minua) särki loppulenkistä hieman (väsyneenä alueella saattaa olla hetkittäin kipua muutoinkin), vaikka juoksu sujui hyvin enkä ainakaan itse huomannut minkäänlaista toispuoleisuutta tai väärin askeltamista tms juoksussa. Jotain mätää askelluksessa ilmeisesti kuitenkin oli ollut, koska tunnevammaiseen isovarpaaseen ilmestyi juoksun aikana (olemattoman) pieni mustelma yläpinnalle heti nivelen yläpuolelle... Tämä harmittaa vietävästi. Eihän se kipeä (tietenkään) ole, mutta arveluttaa kuitenkin koko juokseminen (tosi) vähän.

Toisaalta mietin, että tässä on nyt sitä sokkihoitoa ja ärsytystä heikosti toimivan hermon alueelle niin, että jospa vaikka tunto palailisi tai viereiset hermot heräisivät pitämään huolta tästä holtittomasta alueesta... (siis oikeastihan se ei mikään hotiton ole, koska kukaan ei esimerkiksi kävelystäni pystyisi näkemään, että osa oikeaa jalkaani ei tunne normaalisti).

Olo tästä pienestä ärsytyksestä huolimatta on mitä mainioin. Suunnittelin varovasti, että mikäli mitään muuta oiretta ei tule, kävisin seuraavan kerran varovaisen lenkin juoksemassa perjantaina... Samanlaisen. Ei yhtään pidempää. Mikäli selkä oireilee yhtään, pidän vielä pidemmän tauon. Jos todella hankaluuksia tulee, juoksu siirtyy syksyyn tai ensi kesään.

Mutta haaveillahan saa. Eikö saakin?

tTM

Hämmästys ja huokaus

Vapautuneesti naureskelin kirurgille ja vähän tuohtunutkin olin, kun itkin hänen olkapäätään vasten, että nyt mä jo onnun - johon hän totesi, että "Lopeta ontuminen!" Ei tietoakaan myötätunnosta!

No sitten päätin piruuttani kokeilla mokomaa. Keskityin kulmat kurtussa askeltamaan oikein. Keskityin tekemään juuri niin kuin on neuvottu (minä! uskomatonta). Ja arvatkaa mitä???

En onnu enää. Juurikaan. Siis ihan uskomatonta. Viikossa olen oppinut kävelemään oikein ja pohjekipu on hellittänyt! No siis en vieläkään voi kävellä kovin nopeasti. Oikean jalan jalkaterä on heikompi kuin vasemman (todennäköisesti ollut koko ajan, mutta en ole jäänyt siitä kiinni aikaisemmin - tämä kirurgi osasi provosoida sen vaivan näkyväksi), joten siinä vaiheessa askelta, kun paino on periaatteessa oikean jalkaterän varassa (ja vasen on ilmassa ottamassa siis sitä omaa virheetöntä askeltaan) tulee väkisin pieni notkahdus. Jalkaterä ei vaan pidä kunnolla.

Mutta silti! Osaan kävellä! Voisin todella suudella niitä Nainan mainitsemia betoniporsaita! Mahtavaa. Juokseminen on vain kaukainen haave ja jopa kävelyvauhti aika vaatimaton, mutta pystyn sentään kävelemään selkä suorana. Lisäksi jumppaan jalkaterää, herättelen niitä naapurihermoja, jospa se kirurgi todella tiesi, mistä puhui (ei ollut pelkkä nätti naama :)).

Olen onnellinen. Tänään uskon, että elämä kantaa. Selviän tästä. Hitaasti mutta varmasti. Selviän sittenkin. Vielä en tiedä, millainen liikunnallinen tulevaisuuteni on, mutta se kuitenkin ON! Sitten harrastan geriatrisia lajeja (vesijuoksua ja sauvakävelyä), jos ei muu käy, mutta liikun kuitenkin.

Lisäksi elämäni keikahti muutenkin täysin ympäri viime viikolla: jouduin headhuntatuksi ja vaihdoin itsellenikin yllätykseksi työpaikkaa. Yhtäkkiä olen paljon isommassa, vastuullisemmassa, näkyvämmässä työssä, jossa muutaman työpäivän jälkeen on jo kiire ja työpinot kasvavat pöydällä - ja minä rakastan joka hetkeä, joka haastetta!

Alkuvuosi olikin todella raskas. Liian monta huonoa uutista, pysäyttävä suru-uutinenkin. Joko vihdoin tulee kevät, aurinko ja elämässä kevyempi vaihe? No tulee mitä tulee, paljon on hyvääkin!

Kevättä ja rakkautta!

t. TM

Tilinpäätöksen aika

Vuosi 2010 päättyy ja on tullut tilinpäätöksen aika. Vuosi sitten olin tullut siihen tilanteeseen, että muutos entiseen oli oman hyvinvointini (niin fyysisen kuin henkisenkin) vuoksi pakollinen. Selkein tavoitteeni oli päästä tiettyyn painoon tai ainakin selkeästi 25 bmi:n alapuolelle. Vuodesta 2010 piti tulla painolleni/ulkonäölleni käänteentekevä vuosi.

Ja niin siitä on tullutkin. Mutta tämä vuosi on muuttanut niin monia asioita, etten ikinä olisi voinut kuvitella. Olen saanut niin paljon sellaista, mitä en vuosi sitten tiennyt edes tarvitsevani. Ennen kaikkea olen oppinut itsestäni paljon. Olen oppinut, että jokainen on vastuussa omasta elämästään, tekemisistään ja onnestaan. En voi ladata omia toiveitani ympäristööni ja odottaa sitten valmista. Henkinenkin hyvinvointi lähtee vain ja ainoastaan minusta itsestäni.

Tämän vuoden painon pudotussaldoksi tulee 7,4 kg. (ihan hiljaa perfektionisti minussa kuiskaa, että olis kyllä ollut parempi, jos olisi esimerkiksi tasan 10... mutta vaiennan äänen, koska...) Oikeasti en kuitenkaan voi olla pettynyt, koska näitä numeroita paljon tärkeämpää saldoa voidaan rueta kokoamaan seuraavaan tapaan:

1. Liikunnasta on tullut ilo! Vaikka ajoittain on pakotettava itsensä liikkeelle kuitenkin suurimman osan aikaa salille kiiruhtaa liikunnan itsensä takia eikä sen takia, että painoa hallitakseen tai ulkonäköä muokatakseen sinne on mentävä (toki nämäkin motiivit tunnustan, mutta se hyvä olo, joka liikuntaa seuraa - sille vaan ei löydy vertaa ja se olo, mikä liikkumattomuutta seuraa...). Liikunnan lisääminen on tuonut tullessaan myös fyysisen suorituskyvyn kasvamisen, mikä tietysti ilahduttaa kovasti. En myöskään tunne olevani yhtä väsynyt kuin vuosi sitten syksyllä.
2. Kaikkien ongelmien äiti, suurin rakkauteni, Sokeri on jäänyt tänä vuonna paljon, paljon pienemmälle huomiolle kuin aikaisemmin! Ensin meinasin kirjoittaa, että sokerin käyttö on puolittunut, mutta kyllä se kuulkaa on enemmän. Entisessä elämässä käytin sokeria lähes päivittäin. Uudessa elämässä viikottain, joskus harvemminkin... Tämä on sellainen saavutus, joka kaiken kohtuuden nimessä pitäisi hakata kivitauluun. Te ette voi uskoa, millaista sokerin kanssa rietastelua elämäni on ollut! Tai miksi ette voisi, tottakai voitte. Sellaista se siis oli.
3. Kasvisten määrä (ja hedelmien ja marjojen) ruokavaliossa on lisääntynyt. En voisi enää kuvitella tekeväni/tarjoavani esimerkiksi pelkkä makaronilaatikkoa, ranskalaisia ja lihapullia, pastaa ja kastiketta... Kaikilla aterioilla kasvikset ovat tärkeä osa ruokailua. Ja salaatit! NOMS! Rapeita raikkaita salaatteja ei kyllä voita mikään. En ole mikään keittiövirtuoosi, mutta einesten poisjättäminen perheemme ruokavaliosta ei ole juurikaan lisännyt ruuanlaittoon käyttämääni aikaa! Kyllä laiska keinot keksii :)
4. En ole missään vaiheessa noudattanut selkeästi oikeaoppisesti mitään vähähiilarista ruokavaliota. Kuitenkin uskallan sanoa, että hiilihydraattien käyttö on vuoden takaista huomattavasti terveemmällä ja laadukkaammalla tasolla! Käytän enää vain kokojyvää silloin harvoin, kun syön esim leipää, riisiä tai pastaa.
5. Viimeiseksi jätin kohdan, jonka oikeasti olisi ehkä syytä olla ensimmäisenä. Tämän vuoden aikana olen oppinut (ainakin hetkittäin) arvostamaan myös itseäni. Olen saanut ilahtua kaikesta siitä, mihin pystyn niin fyysisesti kuin henkisesti. Olen oppinut tervettä itsekyyttä. Tämä itsensä arvostaminen heijastuu kaikille elämän alueille. Minun vain on helpompi ja parempi olla kuin vuosi sitten. Olen onnellisempi! (Onni ei ole seurausta vähenevästä painosta vaan itsensä tuntemisesta ja arvostamisesta!)

Kaikista näistä muutoksista olen niin onnellinen, että en todellakaan jaksa ja viitsi tuijottaa painolukua juuri nyt (läski mikä läski :)). Työtä jää vielä tehtäväksi ja tavoitteita saavutettavaksi tuleville vuosille. Yksi oppi tästä vuodesta (nyt tulee hirveitä kliseitä, mutta minä uskon näihin) on se, että tällainen projekti on elämänmuutos eikä kuuri. Tämä ei valmistu koskaan. Osatavoitteita saavutan ja niistä iloitsen jokaisesta valtavasti! Mutta ainakin minun mielikuvituksellani on helppo asettaa seuraavia tavoitteita :) Niistä lisää hieman myöhemmin.

Ostin muuten uuden juoksutakin. Oih, se on niin söpönen (ja ohut, ettei sillä voi juosta vielä pitkiin aikoihin :)). Niin ja yhden jumppapaidankin, jota olen kuolaillut pidemmän aikaa, mutta nyt se sitten olikin jo alessa ja lähti mukaan! Vielä kun ehtisi treenaamaan niin olisi kiva. Joulun aika meni aikalailla lonkkaa vetäessä. Ulkoiltua on tullut hyvin, mutta salille en ole ehtinyt. Herkuteltukin on, mutta kaiken kaikkiaan kohtuus oli yllättävän hyvin mukana tämän vuoden joulupöydässä.

Nyt rennosti vuotta vaihtamaan!

Tervetuloa Uusi Terveellinen Vuosi 2011!

Paluu arkeen

Kurjin puoli juhlissa on se, että niiden jälkeen palataan (jokseenkin karusti) takaisin arkeen. Älkää ymmärtäkö väärin! Arjessa on paljon hyviä asioita. Se on tuttu ja turvallinen. Eikä tarvitse sudokuita tai palapelejä aivojen aktivoimiseksi. Riittää kun ratkoo ihan tavallisia arkisia haasteita: kuinka saadaan neljä ihmistä suunnilleen samaan aikaan eripuolille pääkaupunkiseutua, kun käytettävissä on vain yksi auto jne. On ihanaa kun on tekemistä ja on nämä ihanat ihmiset ympärillä. Kyllä minä arjestakin tykkään. Arki vaan tuntuu vähän kuluneelta juhlan jälkeen. Tiedättehän monessa pesussa haalistunut ja vähän nukkaantunutkin...

Arkeen on kuitenkin palattava. Nämä aikataulupalapelit ja muut odottavat pelaajaansa kärsimättöminä. Haaveilemaan ei auta jäädä.

Eilen päätin sitten täräyttää itseni arkeen kiinni. Kiertelin blogeissa ja nettimaailmassa etsimässä innoitusta, että mitä sitä sitten. Quantinan saavutettu juoksuhaaste ja Tainan haave siitä, että pääsisi juoksemaan aika pitkälti määrittivät minun liikuntani suunnan! Johan nyt on velvollisuuskin mennä, kun pystyy :) Eli kävin juoksemassa 40 minuuttia (5 km) juoksumatolla. Vieläkään ei olla BFF-tasolla juoksumaton kanssa (siis se teinitermi, ei mikään urheilutermi :)), mutta aletaan jo paremmin ymmärtää toisiamme! (Onneksi Tom&Jerry ei enää pyöri salin valkokankaalta!! Tilalle oli tullut lumilautailua.)

Lopuksi vielä heiluttelin kahvakuulaa ja tein vatsalihaksia. Että ihan kelpo treeni siitä sitten loppujen lopuksi tuli. Tänään tanssia, huomenna Total Combat. Nauratti muuten (asiasta taas yheksänteen) Heiaheiassa total combatin merkki (siis se pallukka, jolla merkitään liikuntasuoritus liikuntapäiväkirjaan) on oikein kunnon kontaktilajin merkki :) No ei siellä oikeasti kenenkään raiveleihin kiinni käydä ja lyönnit ja potkutkin voi osua vain todella huonolla tsäkällä vahingossa :) Mutta kyllähän se hienolta sellainen merkki näyttää siellä liikuntaprofiilissa meikäläisen kohdalla, kun varsinainen kontaktilajien taitaja en ole!

Tällaiset liikuntasuoritukset/suunnitelmat tänään ja näillä on tarkoitus päästä kiinni arkeen. Eilen en käynyt edes vaakassa. Tänään kävin, mutta sitä lukemaa ette saa koskaan tietää! Sen tiedon vien hautaan mennessäni! Mutta jätän sen taakseni, katson eteenpäin ja toivotan teillekin raikasta, energistä viikkoa! Ulkona on todella kaunista! Aurinko paistaa ja luntakin on! Tästähän tulee hyvä viikko!

TM täynnänsä aurinkoenergiaa!

Tuhkapilven vuoksi jumissa

Realipainoni reunuksessa juoksevasta luvusta huolimatta on 62 kg. Tältä aamulta.

Myönnän, että on ollut rennompia aikoja tuossa Uuden Elämän-hankkeessa, mutta eilenkin tein todella huolellista työtä: söin hyvin (= oikein), liikuin hyvin ja aamulla tulos oli karu 62 kg!!! Mitä ihmettä? (Ai, miten niin kärsimätön? Mitä tarkoitat?)

Tuli vaan mieleeni sellainen asia, että nyt kun on tuo tuhkapilvi, kun se tulivuori purkautui niin joka lehdessä ja sähköisessä mediassa on ainakin yksi juttu, jossa joku kertoo jääneensä jumiin Pariisiin/New Yorkiin/Paratiisisaarille... Että jos oikeasti haluttaisiin tehdä koskettava juttu, niin haastateltaisiin kyllä MINUA!

Voisin kuule kertoa ihan tositarinan siitä, kuin olen oikeasti jumissa ollut jo monta viikkoa 62:ssa!!! Kyllä kuule olis traaginen tarina! Ja vielä pari lähikuvaa reisistä niin johan itkisi lukijat ja katsojat viestimien äärellä.

No nämä nyt ovat näitä epätoivon säkeitä synkällä hetkellä (+ 1,5 kg tämän viikon tavoitepainoon nähden). Olen kuitenkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta päättänyt jatkaa eteenpäin. Nyt olen tullut jo niin pitkän matkan, että takaisinkaan ei auta kääntyä... Palaan pian ja todella nyt toivon, että tuloksia on tullut seuraavalla kerralla!