Hyvä viikko, parempi elämä

Hämmennys omasta velttoudesta (suhteellinen käsite, kuitenkin osittain kirjaimellisesti tulkittava...) on vaihtunut tällä viikolla selkeyteen ja siihen, minkä kuitenkin osaan. Jos vaan haluan. Ja minä haluan.

Tällä viikolla on tullut liikuttua kiitettävästi. Koiran takia olen lähes päivittäin liikkeellä. Kävely on hyvää palauttavaa liikuntaa. Kävellä voisin helposti vaikka... Kanadaan? Tällä viikolla käveltyjä kilometrejä kertyi 27 kpl, juostuja 17 (kolme pientä lenkkiä, joista yksi metsässä ja toisen aikana intervalleja - juoksun määrää siis varaa lisätä - reilusti. Tältä viikolta puuttuu pitkä hidas lenkki, kun sille ei ollut aikaa, mutta se on tulossa. Ihan lähipäivinä). Tämän perusliikkumisen lisäksi olen käynyt kerran salilla, heilunut kahvakuulan kanssa kaksi kertaa, tehnyt 200 vatsarutistusta (salin ulkopuolella :)) ja pyöräillyt 60 km (kaikki hyötyliikuntaa, työ- yms. matkoja).

Kokonaan liikkumatonta päivää ei viime viikoltani löydy, mutta perjantai voidaan sellaiseksi katsoa, koska en ole silloin muuta liikkunut kuin reippaan tunnin koiralenkin (meidän koiralenkit on todella reippaita, koska olemme levottomia molemmat - Terrieripoika ja minä), mutta minulle se kuitenkin on peruselämistä ja olemista ihan niin kuin jollekin muulle fyysinen työ, joten sitä en päässäni liikunnaksi laske.

Ihanaa. Olin koko viikon ihan "Nyt on loma ja aikaa liikkua"-fiiliksissä, vaikka oikeasti oli viimeinen työviikko :) Nyt alkaa loma ja on oikeasti aikaa liikkua! Yritänkin pyhittää loman alun liikunnalle ja kevyelle syömiselle, koska niitä löysiä päiviä joen rannalla vielä tulee. Tiedän sen. Ja hyvä niin.

Ruokailuun olen tyytyväinen. Kaksi harkittua herkuttelua viikolta löytyy. 10 kpl irtokarkkeja perjantai-iltana leffaa katsoessa. Hyviä! Harkittuja. Nautittuja!

Toinen herkuttelu oli varsin dramaattinen :D NOT - yksi suklaapala kahvilla tänään. Uskokaa pois, ei ollut sortumisen arvoinen (perus-rakkaus-F-sininen), mutta olen iloinen, että söin sen. Nyt tiedän, ettei kannata. Ei enää, kun pahimman vaiheen vierottumisessa ohittanut.

Ensi viikolle yhden herkun itselleni suon, mutta vielä en tiedä, mikä se on... Ehkä se onkin jotain ihan muuta :)

Ruokailu on sujunut hiilaritietoisesti. Iltapalaksi olen jyräytellyt smoothieita. Itselleni ja koko perheelle siinä sivussa... Perusraaka-aineena (omassani - en halua edes mennä siihen, mitä smoothiebaaristani tilataan muille perheenjäsenille...) maustamaton jugurtti, maitorahka, marjat (mansikka + mustaviinimarja nom nom!), (vehnä/kaura)leseet, välillä banaania, notkistukseen ihan ehdoton suosikkini appelsiinimehu - ja antaa blenderin soida!

Muuten ruokailussa mennään kalaa, kanaa, maitotuotteita, soijaa/tofua + kasviksia ja salaatteja-linjalla. Ei siis mitään uutta ja mullistavaa. Parina päivänä pala ruisleipää tai täysjyvä riisiä. Välipalaksi hedelmää. Jokunen protskujuoma isomman liikuntasession jälkeen. Tätä vaan. Ja tämä on hyvä.

Kyllä on hikeä ja kyyneleitäkin (lauantain kovan juoksun jälkeen tosin oli kyyneleet silmissä sen vuoksi, että se oli niiiiiiin ihanaa!) tässä viikossa, mutta paljon hyvää fiilistä. Hiilareiden ja etenkin sokerin rajoittaminen on heti nostanut vireystasoa ja vointi on se, mikä sen olla pitääkin! Ihanaa.

Kyllä se vaan totta on, että arkena pitää syödä oikein, että jaksaa toimia ja olla sosiaalinen. Jossain vaiheessa lomaa tai juhlan jälkeen on varaakin olla hetki hitaammalla hiilareissa... Nyt vaan on hyvä näin!

Liikunnallista ensimmäistä lomaviikkoa odotellen,

TM

Eteenpäin!

Olen tunnistanut itsessäni vanhaa kunnon "ei musta ole mihinkään"-asennetta. Vaikka tiedän, ettei se ole totta ja vaikka tiedän, kuinka tuhoisaa se on positiiviselle (tai minkäänlaiselle) eteenpäin menemiselle. Hyvin tiedän, että kaiken eteenpäin menemisen kannalta on ensi arvoisen tärkeää, olla ystävä itsensä kanssa. Sitä voi itseään kaltoinkohdella, suorastaan pahoinpidellä niin monella tavalla. Myös henkiseen väkivaltaan voi helposti syyllistyä. Ihan itse.

Entä jos kurinpalautusta tarvitaankin enemmän henkisellä puolella kuin elämäntavoissa. Luulen, että sitä kautta liikkeelle lähtö tuo enemmän tulosta. Ettei heti arvottaisikaan viimeisintä suoritusta numeraalisesti (oli se sitten arvosana mielikuvan tasolla tai ihan reaalimaailman kilomäärä). Minä en ole kone ja olen tehnyt vääriä valintoja. Se ei kuitenkaan tee minusta huonompaa ihmistä vaan ihmisen. Se että haukun itseäni ja olen täynnä pyhää vihaa omia valintojani kohtaa, ei tilannetta muuta. Se että arvostan itseäni ja ajattelen, mitä ansaitsen, voisi muuttaakin.

Jennyn teksti Vastaisku ankeudelle-blogissa toimi minulla juurikin sellaisena töytäisynä, jota tässä tilanteessa tarvitsin. Nyt ei ole aika jäädä itkemään paikalleen, vaan mennään eteenpäin. Jossain vaiheessa pidin tiukastikin mielessä (no joo nimeltämainitsemattoman urheiluvaate/väline-firman) slogania "Just do it". Mielestäni siinä yksinkertaisuudessaan kiteytyy aika monta asiaa.

En jahkaa, enkä mieti, että mitähän sitä nyt. Nousen ylös ja lähden liikkeelle. Jos se tarkoittaa sitä, että nostan persukseni sohvasta ja lähden liikkeelle just nyt niin sitten se on sitä. Jos se tarkoittaa sitä, että lopetan vinkumisen ja alan taas elää terveellisemmin niin sitten se on sitä.

Suuntaviivojen asettelu alkaa mulla aika helposti niin, että ajattelen, miten haluan elää, miltä haluan elämäni näyttäävän ja miltä sen haluan minusta tuntuvan. Vastaukset näihin kysymyksiin tulee helposti. Sittenhän siinä ei ole enää muuta kuin toimeksipano jäljellä. Hyvä olo seuraa nopeasti perässä.

tTM

Annetaan lajille anteeksi

Juoksukoulun myötä on, paitsi oppimassa jotain uutta, vaikka jo luuli tietävänsä, saanut monet hyvät naurut. 

Keskustelin juoksukaverin kanssa "lajista". Oltiin molemmat nimittäin puhuttu juoksemisesta "lajina", joka ei välttämättä sovi juuri itselle. 

Juoksukoulussa, pakotettuna juoksemaan vieläkin hitaammin ja sen huomion jälkeen, että voimat ihan oikeasti riittää ja kasvaakin vielä, sitä herää huomaamaan tällaisten lausuntojen älyttömyyden. 

Olemme siis valmiit antamaan lajille anteeksi. Lajissa ei ole mitään vikaa, vaan katse on käännettävä peiliin... Juoksu on juoksua, mä en vaan sopinut sille. Lähestyin sitä väärin ja epärealistisesti.

Asenne valitettavasti on ollut usein, että (koska olen vaivautunut pukemaan juoksukamat päälle niin silloin mennään) tunti niin kovaa kuin kunto kestää. Verenmaku suussa häviää illan mittaan. Onneksi aina on mahdollista myöntää virheensä ja oppia uutta.

Olen hövelillä tuulella, joten annan samantien anteeksi myös kesälle. Että se tuli ennen kuin mä olin valmis. Ennen kuin olin ehtinyt keskittyä siihen, mihin mun piti keskittyä. Että hienosäätö jäi taas tekemättä ennen kuin se oli jo täällä.

Ihan mahtavaa. Kesän paras hetki on käsillä: koko kesä edessä! Kaikki aurinkoiset, kuumat päivät, vain aavistuksen viilenevät illat ja valoisat yöt. Parasta maailmassa:

• aamut Helsingin Kauppatorilla, 
• mökkiranta lasten huutojen kiiriessä naapuripitäjään pitkin vettä (15-vuotiaskin taantuu kolmevuotiaaksi, kun se heitetään laiturilta veteen ja pari vesilelua perään), 
• jäätelö pienen kahvilan pihalla (joka ilmestyy käsittämättömässä korvessa kesälomareitin varrelle) auton vieressä seisten, 
• latoihin ja vanhoihin navetoihin ripustetut taidenäyttelyt, 
• autolla poikkeaminen kesken matkan kiinnostavan kyltin kohdalta ("strutsifarmi")
• pyöräretki sunnuntailounaalle merenrantapaviljongille, 
• pääskysten kirkuna kun pyöräilee aamulla anivarhain töihin, 
• pähkinäksi paahtuneita lapsia pitkä rivi sikiunessa mökin aitassa sisaruspedissä, 
• piknikit rannalla,
• veneretket saareen, 
• tätähän voisi jatkaa vaikka kuinka kauan...

Ai miten niin odotan jo lomaa? Niin odotankin. Ja kovasti. Vaikka pitäis elää tässä ja nyt. Nauttia tästä hetkestä. Ja nautinkin, mutta kyllä loma vaan on ihmisen parasta aikaa (sori, tosi kulunutta).

Pari-kolme hektistä viikkoa edessä. Sitten aika moni harrastus/velvollisuus jo jää kesätauolle, joten siihen asti mennään sata lasissa ja hetkittäin suljetaan silmät haaveillen lomasta.

tTM

neiti tukkonen

Nenä on tukossa. Voi elämä tätä kevättä. Elämän kevättä!

Kaikki kevään pölyt häiritsee, mutta vuosia on ollut rauhallisia keväitä ja sitten tämä... Tekis mieli sanoa rumia sanoja. Monta peräkkäin. Olis juoksuintoa ja juoksuohjelma ja juoksukoulu - ja silmät on tomaatit, nenä vuotaa, hengitys vinkuu tai toinen vaihtoehto kulkea lääkkeillä doupattuna seinistä kiinni pitäen. Nice (eikä se ole se kaupunki Etelä-Ranskassa)!

Jalatkin ovat tukossa. Kaikesta tiistaisen rääkin aiheuttamasta innosta huolimatta treeni oli kunnolleni liian kova. Vieläkin henki olisi kulkenut, mutta lihaksista loppui voima. Kerta kaikkiaan. Treeni tuntui ihan hyvältä, vaikkakin oli todella "kaikkensa antanut"-olo, mutta toipuminen on kestänyt pitkään. Torstain juoksuohjelman mukainen treeni oli raskas ja spurteissa ei ollut voimaa. Ehkä säälittävimmät sprutit ikinä... Lihaskuntoa on lähdettävä kasvattamaan ja nopeasti. 

Illalla kävelin vielä hyvässä seurassa puolitoista tuntia. Avasi lihaksia ja rauhoitti jalkoja, mutta illalla selkä oireili enemmän kuin aikoihin... Ei hyvä. Sohvalta nousu reippaasti normaalisti eteenpäin kumartuen ei onnistunut. Lisäksi näin raivosta valopalloja.

Perjantaina pyöräilin töihin. Ihan jees (vielä parempi, jos ei olisi ollut läppäriä repussa ja silmitöntä vastatuulta - siis sellaista, että alamäessä piti polkea, ettei pyörä pysähtynyt) 12 km. 

No joo. Nämä ovat molemmat tällaisia väliaikaisia. Tasoittu kyllä. Ajan kanssa. Se tukkoisuus, joka on syytä nostaa tarkastelun kohteeksi onkin sitten sokeriaineenvaihdunta: olen syönyt sokeria ja se on vaihtunut läskiksi, joka on sijoittunut vatsaani, reisiini ja sittä sitten ympäriinsä kaikkialle. Sokeri-läskiksi-aineenvaihduntani siis toimii todella hyvin...

Suhtaudun asiaan niin kuin aikuisen kuuluukin. En mene vaa'alle ja kärsin henkisestä pahoinvoinnista joka kerta peilin ohi kulkiessani. Hyvin tiedän, että 60-raja on rikki. Ihan varmasti on. Mutta en halua nähdä sitä vaa'alla. Miksi minulla ei ole selkärankaa? (tai kaikkihan sen tietää, että se on ainakin yhdestä kohdasta paskana). Ilmeisesti siis henkinen selkärankani on aivan yhtä huonolaatuinen!

Tein jossain vaiheessa päätöksen "rennosta painonhallinnasta", jossa voi herkutella kohtuudella. Ihan niin kuin en etukäteen tietäisi, että sana "kohtuus" niin hyvässä kuin pahassakin on minulle täysin tuntematon... (Sanokaa nyt hyvä ihme minulle seuraavan kerran, kun ihan pokkana rupean selittämään "rennosta painoanhallinnasta") No olipa yllätys, että annoin luvan itselleni herkutella vähän enemmänkin sitten siinä jossain välissä ja joka päivä ja ihan pienesti vain... (sattuuko joku tietämään muistaakseni Kaarina Helakisan - saattoi olla joku muukin - sadun Punnista pienestä jäniksestä, joka piti kovasti porkkanoista ja söi aina "ensimmäisen pienen" ja pullistui muodottomaksi, kun niitä "ensimmäisiä pieniä" oli niin paljon - miten tulikin tämä lapsuuden satu mieleen tässä kohti...)

Ei toiminut, ei. Palataan yksinkertaisempiin asioihin. Juostaan. Syödään terveellisesti. Eikä valehdella itselle. Eiköhän tämä taas tällä reseptillä korjata. Ärsyttää. Olen pettynyt (vaikken oikeastaan yllättynyt - paitsi siitä, että kehtasin toivoa tämän toimivan).

Vielä tulee mieleen vuosia sitten, kun minulla oli asiakkaana todella (todella siis ainakin 100 tai 200 vuotta) vanha pieni hauraan oloinen rouva. Hän ilmestyi ovelleni ja minä kysyin, että mitä kuuluu ja hän kaunis, iäsen vanha rouva vastasi, että "Vituttaa!" - Aika lähelle sama fiilis!

tTM

Mukavuusalue - ohoi!

On tapahtunut tukholma-syndrooma. Vaikken nyt varsinaisesti (paitsi veljeni maksaman juoksukoulun muodossa) ole Bambin panttivankina, haluan yhtäkkiä miellyttää häntä... Ja kaikki jotka minut tuntee, että ei ole minulle tyypillinen reaktio. Hyvin harvoin haluan miellyttää. Yhtään ketään. Lähipiirini voi todistaa!

Jalat ovat vieläkin vähän tukkoiset tiistain revittelyn jälkeen. Venyttely kuitenkin on selvästi tuonut tulosta ja ihan niin järkyttävät ne eivät ole kuin voisivat olla... Ei alkuunkaa. Iltaisin olen roiskaissut myös magnesiumin naamaan, joten ehkä silläkin on osuutta asiaan. 

Juoksuohjelmassa (jonka siis näistä juoksijamiehistä nimenomaan Bambi on laatinut) on tänään vuorossa reilun tunnin harjoitus, jossa on alkuverra, venyttely, tasaisesti kiihtyvää juoksua niin, että lopussa ollaan vauhtikestävyyssykkeen ylärajalla, intervalleja ja lopuksi vielä se 10 min loppuhölkkä, jolla jalkoja (muka) avataan ja rasitusta tasoitetaan (oikeesti siinä viedään viimeisetkin mehut ihmisestä). 

Laskeskelin aikoja yhteen. Reilu tunti juoksuosuuksia ja se välissä oleva venyttely päälle... Ja aion mennä. Heti tämän tekstin jälkeen. 

Motivaatio on yhtäkkiä kohdallaan. Mä haluan nähdä, mitä siitä seuraa, jos noudatan Bambin ohjeita kirjaimellisesti. Onko ohjelma liian kova vai saavutanko oikeasti niitä tavoitteita, joita olen itselleni asettanut:

1. Juoksu säännölliseksi
2. Vauhtia ja matkakestävyyttä lisää
3. 10 km juoksutapahtumat ilolla ja helposti

Nämä on minun toivomuksiani. Bambi on tehnyt oman osansa (ohjelman) ja mun pitäis nyt sitten tehdä loput. Ottaa homma hanskaan ja saavuttaa tavoitteet.

Ympyrä on laskeutunut. Kotka on sulkeutunut.

Samaan aikaan edelleen pulska olo. Itsekurini ei ole loistanut taidoillaan viime aikoina. Salliessani itselleni "kohtuullisen herkuttelun" avasin Pandoran lippaan ja se lipas on ehtymätön. On aika potkia itsekuria persuksille ja patistaa se töihin taas. Mukavuus alueella röllöttäminen ei vain minulle sovi. Valittettavasti. Voisin lisätä neljännen tavoitteen

    4. Haluan juosta kevyesti, ilman painolastia

Mä lähden nyt juoksemaan! Nähdään lenkkipoluilla!

tTM

Juoksija (vain) luonnoltaan

Ihan hirveen lihava ja tukkoinen olo! Raskasta on raskasta.

Olen syönyt väärin. Alavatsa pingottaa naisena olemisen ihanuudesta. Puolentoista viikon aikana olen lentänyt kuudella eri lentokoneellakin... Varmaan turvottaa sekin :) Ja kuinka suuri näin lihavan ihmisen hiilijalanjälkikin oikein on? Tosi iso. Vähään aikaan ei ole väliksi lentää yhtään mihinkään - lentokoneella ainakaan. Miksi kaikki lysti kerääntyy yhteen sumppuun?

Silti Tukevan Tytön mieli halajaa juoksemaan ja onneksi se pääseekin. Illalla kentän reunalla odottaa oikein lauma Gaselliherroja valmiina juoksuttamaan meitä pitkin metsiä, teitä ja pientareita. Nyt alkaa jako eri ryhmiin ja jokaiselle on luvassa oman tasoista menoa ja meininkiä. Mikä on mun taso ja mistä mä sen löydän? Onko se samassa paikassa sen 80% kanssa?

Kuitenkin samaan aikaan alkaa epäilyttää, että olenko mä juoksija vain omissa kuvitelmissani. Että jos minä vain kuvittelen olevani juoksija. Että jos minä oikeasti olenkin pyöräilijä tai vaikka pitsin nyplääjä. Että jos on harhakuvitelmia...

Alkaa varmaan hahmottua, ettei ollut mikään kauheen hyvä aamu täällä. Minulla. Siis huono aamu ja sitä seuraa usein huono omatunto, vaikken läheisteni hyvää tuulta (onneksi) onnistunutkaan aamulla nujertamaan. Huono yhdistelmä kaiken kaikkiaan.

Juoksu tekee varmasti hyvää. Auttaa hahmottamaan oman paikkansa universumissa. Kyllä universumi vastaa, jos siltä kysyy, sanotaan. Kai. Jossain.

Aamulla kaiken vääräjalkaisuuden ja suorastaan per** edellä nousun keskellä sain kaverilta tekstiviestin:

"Juoksukoulu tänään - JEEE!"

ja sillä mennään!

tTM Pahansisuinen

Vapise (tero)!

Aku kommentoi hauskasta ilmiöstä mm zumbassa... kun se häviävän pieni (joo ihan varmaan) mutta selvästi ylimääräinen osa meitä heilahtelee iloisesti moisessa vatkauksessa. Tuttu ilmiö! Todentotta. Eilisen zumban jatkoksi kävin tänä aamuna sisäpyöräilytunnilla tärisemässä, tutisemassa, vapisemassa... Tekniikan avulla sen persuksen saa kyllä penkkiin liimattua niin kiihdytyksissä kuin muussakin menossa ja heilumisen saa helpostikin hallittua (pilateksen kovettaman keskivartalon - hah! - avulla), mutta sitä iloista tutinaa lihaksisen ruodon ympärillä... sitä ei hillitse mikään :) No ehkä aika sentään, kun tarpeeksi on veivattu ja sen tutisevan materiaalin määrä vähenee pikkuhiljaa.

Päästin muuten suustani (onneksi vaan Siskoni kuullen, koska hän on tottunut siihen, ettei mua kannata ottaa tosissaan) sellaisen "oivalluksen", että on taas aika ottaa meikäläinen puhutteluun. Tämä peli ei vetele! Sanoin nimittäin siskolleni (puhelimessa ja ihan tosissani), että ei kannata kuunnella itseään kovain tarkkaan (joutuu kato pitämään välipäiviä liikunnassa ja kaikkea sellaista...).

Tämän "oivallukseni" perään tuli täysi hiljaisuus myös puhelimen toisessa päässä. (Ilmeisesti Sisareni antoi minulle aikaa tajuta itse ajatukseni älyttömyys.)

Onneksi tajusin ihan itse ja melkein heti asian ulos suusta päästettyäni, että ehkä ei sittenkään noin... Jospa nyt kuitenkin tehdään niin, että kuunnellaan itseämme ja tehdään tarvittavat kompromissit. Intoilevan mielen ja kehon tarpeiden kesken! Niin kuin tänäänkin keskustelin samaisen Sisaren kanssa salilla:

TM: "Huomenna olis 10.30 zumba."
Sisar: "Reisissä kyllä tuntuu nämä kaksi edellistäkin. Olisko jo ylävartalon vuoro?"
TM: "En mä voi tehdä ylävartaloo, kun käsiä ei voi nostaa ylös ja rintalihakset ovat sikakipeet vieläkin sen salitreenin jälkeen!"
Sisar: "Ai niin sulla oli se."
TM: "Hmm. Tuleeks tähän nyt siis välipäivä?"
Sisar: *kohottelee kulmakarvojaan*

tTM viettää huomenissa välipäivää (melko varmasti) ja menossa ollaan oltu niin kovin, ettei ole ehtinyt edes pääsiäisherkkuja syödä - senhän vois ottaa huomenna takaisin! :)

Ei vaan tunnu siltä!

Pidempään blogiani lukeneet ovat saattaneet ihmetellä, miten olen ottanut tällä kertaa niin tyynesti sen, että painoni alkaa kuutosella. En ole heittäytynyt sanallisesti selkä kaarella kirkumaan virtuaalimaailmassa. En ole kertaakaan syyttänyt äitiä, universumia, yhteiskuntaa, suklaan valmistajien salaliittoa tai ketään/mitään muutakaan näistä lukemista. Siihen on syykin.

Ei nimittäin tunnu läskiltä.

Numerot ovat kerrankin numeroita. Ei tunnu laihaltakaan, mutta ei tunnu läskiltä! Tämän päivän sisäpyöräilyssä olin vahva ja hiki lensi. Tukeva tyttö on kerrankin hiljaa ja seuraa uteliaana vierestä mitä tuleman pitää.

tTM