Vesi vanhin voitehista

Viikko sitten juostun hitaan kympin ja selkäsärkyisen yön jälkeen, otin käyttöön ne kaksi asiaa, joilla olen selän aikaisemminkin kuntouttanut venyttely ja vesijuoksu. Koska mulla tahtoo joskus (välillä) mennä jotkin asiat yli niin kävin tällä viikolla vesijuoksemassa kolme kertaa ja tavoitteena on mennä tänäänkin. 

Vesijuoksusta en muuta tiedä kuin että pitkästä aikaa se oli ihan kivaa ja tehokkaaltakin tuntui. Venyttely nyt ainakin teki ihan varmasti hyvää.

Joka tapauksessa.

Jätin varmuuden vuoksi väliin maanataille sovitun juoksulenkin. Keskiviikkona juoksin jo perinteeksi muodostuneen mäkitreenin (reippaaseen tahtiin ja koko matkan mäkineen kaikkineen). Lauantaina meni kirittäjän ansiosta 10 ennätysaikaan ja tajusin juuri, että pystyn juoksemaan sen tuntiin - ainakin ihan juuri kohta! Oikeastaan varmaan nyt. Venyttelyä selkä kaipaa, mutta on ihan ok kuitenkin jo. 

Vesi on ihana elementti ja armollinen. Se kannattelee vaikka tuhdimpaakin kehoa ja saa olon tuntumaan kiinteältä. Uinnin jälkeen olo on tehneen oloinen, vaikkei samalla tavalla paita olekaan märkä kuin lenkin jälkeen. Mulla ei ikinä ole ollut ongelma löytää jonkin rajoituksen viemän urheilulajin tilalle uutta - niitähän riittää. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten kapinoisi sitä vastaan, jos jostakin rakkaasta lajista (juoksusta) joutuisi luopumaan! Onneksi ei ainakaan vielä. Onneksi ei juuri nyt.

Tänään vielä vesijuoksua ja pyrin nyt siihen, että juoksen korkeintaan kolme kertaa viikossa. Enempään ei tämä selkä tässä vaiheessa pysty. Onneksi on niin paljon muutakin. Lenkeistäkin nauttii valtavasti, kun ei saa "makeaa mahantäydeltä". (tätä en hurjimmissakaan kuvitelmissani muutama vuosi sitten olisi voinut uskoa sanovani!!!)

Vaihtoehtojen huumaamana ja onnellisena siitä, että voi liikkua!

tTM

Venyy onnen varjossa

Juoksuonni täytti mieleni lauantaina. Miten helppoa ja hauskaa juoksu olikaan! Aikaa toki meni (enemmän kuin seuraavilla kerroilla), mutta tunne oli upea. 

Seuraavana yönä heräsin kolme kertaa siihen, että kääntyessä selkää vihlaisi kuin pahimpina aikoina... Mitä hittoa? En ole tilannut! En todella ole. 

Seuraavana aamuna nousin sängystä kuin vuosi sitten ja varovasti venytellen sain selän auki päivän aikana. Ihan käsittämätöntä. Olihan nyt esimerkiksi juoksukoulutreenit paljon rankempia kuin tuo hyväntuulinen jolkottelu. Ehkä se oli selkäni mielestä niin puuduttavan tylsää, ettei se yksinkertaisesti jaksanut.

Venyttelin ja kävelin koko viikonlopun. Sen jälkeen googlasin työpaikkani vieressä olevan uimahallin ja se aukesi juuri kreivin aikaan kesätauoltaan, joten pääsin maanantaina vesijuoksemaan (ja tiistaina myös). Vesijuoksullahan minä selän puolitoista vuotta sitten kuntoutin. Sillä kai se kuntoutuu nytkin. Tai mitä kai? Tottakai kuntoutuu. Ja miten hauskalta ja hyvältä vesijuoksu tuntuikaan pitkästä aikaa! Vesi on armollista. Siellä ihminen on kevyt ja kiinteä.

Venyttely jatkuu. Selkä on koko ajan parempi. Keskiviikon mäkijuoksusta en ole valmis luopumaan. Lähden katsomaan, mitä selkä siitä sanoo. Tarvitsen sen, joten menen kokeilemaan. Jos menee mahdottomaksi (no eikä mene), voin tulla pois kävellen (uskoo ken tahtoo).

Ehkä selkä halusi vain painottaa venyttelyn tarpeellisuutta. Sitä kehon huoltoa, jota olen kyllä tolkuttanut, mutta en ehkä sittenkään tarpeeksi tehnyt. Tehokas muistutus oli. Nyt on to do-listalla ensimmäisenä!

Eli tarinan opetus on: Menkää täysillä, mutta olkaa varovaisia :)

t. Venyvä TM

(Juoksin muuten pitkän lenkin vanhemmilla kengilläni - niillä joissa ei ole pronaatiotukea, jotka eivät kyllä ole koskaan aiheuttaneet minkäänlaista tuntemusta polvissa, nilkoissa, selässä... missään, mutta tietysti voimme arvailla, mikä oli kenkien rooli - nekään eivät ole kuin reilun vuoden vanhat ja uusilla taas olen juossut vasta vajaa 100 km eli ajattelin, että vanhemmat olisivat hyvät pitkälle lenkille, mutta ehkä ei sittenkään)

Kokeilun halu

Kävin tänään ensimmäistä kertaa selkäräjähdyksen jälkeen Xyclingissä (jep olen elixialainen) - aloitin Easyllä ja se oli varmasti ihan hyvä ratkaisu. Kokeilun halu voitti varovaisuuden.

Voi onnea! Kyllä se kuulkaa on niin, että keho muistaa välittömästi, kun pyörän selkään pääsee. Ensimmäinen onnen tunne pyyhkäisi yli, kun loksautin klossit kiinni pyörään: "ai niin tää on tätä!".

Easy kestää 45 minuuttia ja luulen, että vaikka mielelläni olisin polkenut pidempäänkin, tuo oli ihan hyvä aika. Huomasin, että ajoasennon kanssa sai olla tarkka (vaikka sen luonnollisesti säädin pystymmäksi kuin ennen vanhaan) ja selkä väsyi entisiä aikoja nopeammin.

Vahvasti haluan kuitenkin uskoa, että selälle tekee hyvää saada erilaista rasitusta välillä, vaikka turvallisinta ja helpointa olisi aina mennä turvalliseksi todetun ja tutun kautta. Silloin tilanne selkäni kanssa oli akuutti niin kävelykin sattui ja kävelyn jälkeen koko ruoto oli arka, mutta siitä se vaan kuntoutui ja ollenkaan niin kamalalta sisäpyöräily ei todellakaan tuntunut. Kunhan nyt tuntui siltä, että töitä joutui tekemään, että selkä jaksaa.

Hyvä fiilis siis jatkuu. Haha! Ymmärrän (en voi oikeesti tajuta), että kaikki ei hurahda liikuntaan, mutta mistä ihmeestä ihminen voisi tämän hyvänolon muuten saada??? Tuntuu niin hyvältä! Liikunta <3

tTM joka tuntee itsensä urheilijaksi!

Fysioterapeuttini ja minä

Kävin tänään fysioterapeutilla.

Ensinnäkin olen onnellinen, että tapasin ammattitaitoisen ihmisen, joka osasi vastata kysymyksiini ja kertoi tasan tarkkaan, missä on vika ja miten se korjataan. Tekee mieleni kysyä, että mitä olisi saatu aikaan, jos olisin saanut nämä vastaukset heti selän hajoamisen jälkeen. Fyssarin mielestä nyt on juuri hyvä aika tarttua toimeen... Tiedä häntä.

Surullista on, että vikaa löytyi vähän sieltä ja täältä.

Onnellista sen sijaan on se, että tällä ihmisellä oli avaimet asioiden korjaamiseen. Hän tietää, mitä pitää tehdä ja hän kertoo sen minulle. Valvoo, että teen sen kans.

Syvien lihasten kuntoa (core) ja lantion lihasten hallintaa ei sitten kehuttu ollenkaan tuolla vastaanotolla. Selkärangan liikkuvuus ja ryhti olivat hyviä. Pientä skolioosia löytyi selkärangan yläosasta (jota ei koskaan ennen ole siellä ollut tai ainakaan kukaan ei ole huomannut - nyt siis edelleen kyllä hartiat tuhannen jumissa ja fyssarin mukaan saattaa vaikuttaa asiaan). Askelluksestakin löytyi edelleen pientä vikaa, mikä toisaalta ei ole ihme - eihän tuo jalka normaalisti tunne. Toipuminen välilevytyrästä kuulemma ilmiömäistä. Lopullinen tilanne kuitenkin näkyy vasta ensi keväänä, kun vuosi tapahtumasta on kulunut.

Juokseminen ok. Pyöräilyä ei sitten suositeltukaan... :/ Selviän ilman pyöräilyä, ilman juoksua en välttämättä henkisesti selviäisi, että sikäli ihan hyvä. Minun välilevytyräni painoi oikealle, mutta suurin osa siitä kuitenkin oli sisäänpäin kehoa kohti sen vuoksi alanselkä pitäisi pysyä mieluummin neutraalissa asennossa kuin pyöristettynä niin kuin se pyöräillessä on... Vai onko ostettava mummopyörä (jotka toki ovat viehättäviä) ajoasennon muuttamiseksi toisenlaiseksi? Ei halua. Tekee vielä surutyötä.

Sain jatkohoito-ohjeet. Tämä ihminen uskalsi sanoa asioista, että tästä on kaksi koulukuntaa, mutta minä suosittelen tätä vaihtoehtoa... Wow! Tunsin suurta kiitollisuutta. Aikaisemmin kaikki ammattilaiset ovat hokeneet, että niin mitenkähän se nyt on, ei voi tietää. No, ehkä se akuutissa tilanteessa onkin enemmän ei-voi-tietää-tilanne ja nyt helpompi sanoa.

Taitavan ammattilaisen kanssa on aina ilo toimia - tekipä hän työkseen mitä tahansa, joten iloitsen, että elämä heitti tielleni tämän ihmisen.

Paino kiikuttelee vielä vähän turhan suurissa lukemissa, mutta alaspäin tullaan kuitenkin.

tTM tuntee itsensä taas toipilaaksi

ps. juoksin eilen 50 min <3

Juoksen, siis olen!

Itse asiassa minulta puuttuu muutama päivä vielä siitä odotetusta 12 viikosta, mutta tänään kun aurinko paistoi ja päivä oli kuin tehty ulkoiluun, en enää pystynyt pidättelemään itseäni ja kävin juoksemassa. Ihan vähän vain. Muutaman lyhyen pyrähdyksen. Voi onnea!

Olisin voinut itkeä ilosta. Ihan hyvin olisin voinut! Mutta olin niin tohkeissani, etten älynnyt edes sitä!

Juoksukunto on kyllä kadonnut kolmessa kuukaudessa, mutta sittenkään juoksu ei ollut tuskaista! Otin yhden tyttäristä kirittäjäksi (ja kantamaan minut metsästä kotiin, jos selkäni laukeaa...). Keskityin selkääni koko ajan ja olin niin tietoinen siitä, että tyttären jutustelu meni varmaan ainakin puoliksi ohi... 13-vuotias teki spurtteja ja kirmaili pitkin rantakallioita. Minä keskityin siihen, että juoksin vain pehmeällä alustalla, rauhallista tahtia, oikeassa asennossa, huolellisesti askeltaen, jne.

Juoksin viisi lyhyttä pätkää, koko lenkin kesto oli 50 minuuttia (siis suurin osa kävelyä kuitenkin!). Tuntui ihanalta. Selkä ehkä aavistuksen väsynyt... En ole siitä edes varma, koska keskityn kuuntelemaan selkää koko ajan niin, että olen siitä tietoisempi kuin pitkiin aikoihin. Lie ollut tällainen koko ajan? Aamuhan sen sitten näyttää...

Oikean jalkaterän seutu ei tunnu näin jälkeenpäin yhtään miltään. Siis sen kummemmalta kuin ennenkään. Juostessa alue (siis se tunnevajaa, liikepuutoksinen osa minua) särki loppulenkistä hieman (väsyneenä alueella saattaa olla hetkittäin kipua muutoinkin), vaikka juoksu sujui hyvin enkä ainakaan itse huomannut minkäänlaista toispuoleisuutta tai väärin askeltamista tms juoksussa. Jotain mätää askelluksessa ilmeisesti kuitenkin oli ollut, koska tunnevammaiseen isovarpaaseen ilmestyi juoksun aikana (olemattoman) pieni mustelma yläpinnalle heti nivelen yläpuolelle... Tämä harmittaa vietävästi. Eihän se kipeä (tietenkään) ole, mutta arveluttaa kuitenkin koko juokseminen (tosi) vähän.

Toisaalta mietin, että tässä on nyt sitä sokkihoitoa ja ärsytystä heikosti toimivan hermon alueelle niin, että jospa vaikka tunto palailisi tai viereiset hermot heräisivät pitämään huolta tästä holtittomasta alueesta... (siis oikeastihan se ei mikään hotiton ole, koska kukaan ei esimerkiksi kävelystäni pystyisi näkemään, että osa oikeaa jalkaani ei tunne normaalisti).

Olo tästä pienestä ärsytyksestä huolimatta on mitä mainioin. Suunnittelin varovasti, että mikäli mitään muuta oiretta ei tule, kävisin seuraavan kerran varovaisen lenkin juoksemassa perjantaina... Samanlaisen. Ei yhtään pidempää. Mikäli selkä oireilee yhtään, pidän vielä pidemmän tauon. Jos todella hankaluuksia tulee, juoksu siirtyy syksyyn tai ensi kesään.

Mutta haaveillahan saa. Eikö saakin?

tTM

Hyvä puoli

No niin nyt on kaikki menkkaturvotukset ja sipsikuurin pöhötykset kuntoiltu ja salaatilla/hedelmillä haihdutettu. Varsinainen työ voi alkaa. Nyt on tasan kilo matkaa ensimmäiseen tavoitteeseen.

Mitä lähemmäs tavoitetta tullaan, sen varmemmin ajatus jo askaroi tulevassa. En tiedä uskoinko koskaan oikeasti saavuttavani tämän hetken tai sen kilon päässä olevan hetken silloin, kun matkaan lähdin... Nyt tiedän, että saavutan tuon tavoitteen, joten olen alkanut suunnitella elämää eteenpäin!

Kolmen viikon päästä optimistisimman arvion mukaan saan kokeilla juoksemista. Olisipa todella huimaa, jos saavuttaisin tavoitepainoni ilman juoksua! Juoksu nimittäin oli omassa päässäni se salainen ase, joka kaivettiin esiin viime hetkellä. Se joka varmistaisi maaliin pääsyn. Kun kaikki muut keinot on käytetty eikä enää kiristämisen varaa jäljellä, juoksu kuluttaisi ne viimeiset kilot! Miten järjetöntä. Mitä ihmeen kiristämistä?

Ehkä tämäkin nyt on niitä selkärikon positiivisia puolia. En ole voinut juosta. En ole tarvinnut juoksua. Olen pärjännyt ihan hyvin. En ole lihonut holtittomasti (jonka luulin olevan väistämätön seuraus) ja itse painonhallinta ei ole ollut yhtään sen vaikeampaa vähemmällä liikunnalla.

Se mikä on ollut vaikeampaa (noin 1000 x vaikeampaa) on henkinen kantti - jonka pettäminen olisi voinut johtaa pelkäämääni seuraukseen helpostikin. Pää vaatii ulkoilua, hikoilua ja hengästymistä. Raivon kyyneleet ovat käyneet monesti silmissäni! Mutta vaikka psyyke riekaleina olen laahustanut ulkona ja uima-altaassa, niin painonhallintaa se ei ole estänyt!

Terveellistä on huomata, että ei tämä vaatinut sitä juoksua (jos olisin pystynyt loppuun asti juoksemaan, olisin paasannut täälläkin postaus toisensa jälkeen, kuinka juoksu kruunasi projektini varmisti tuloksen). Yllättäen heräsinkin totuuteen, että kyllä minulla idea on hallussa ja pystyn tähän, eikä ole yhtä autuaaksi tekevää tekijää (vrt. juoksu :)). Idea valitettavasti on se vanha: syö vähemmän kuin kulutat... Anteeksi. Niin se vaan on!

Aurinkoista viikonloppua!

tTM

sunnuntai :)

Sunnuntai - tämä viikonpäivien Johnny Depp. Superia! Hymyilyttää väkisinkin. Kaikki ei tykkää (kokevat muka lähestyvän maanantain uhkan koko päivän yllä - pöh!). Minulle sopii sunnuntai. Hidas aamu, mutteripannukahvia ja sunnuntain hesari. Voiko päivä paremmin alkaa!

Hyvä ystävä ja piiiiitkä koiralenkki. 1 t 40 min meni kaiken kaikkiaan hyvässä seurassa. Toki osa lenkistä oli koirapuistossa seisoskelua, joten ihan noin kovassa kondiksessa en ole, mutta kyllä reipasta kävelyä yli tunti tuli kuitenkin!

Että lienee turha täällä valittaa jalan/selän kuntoa, kun se näin hyvin kuitenkin kestää. Pientä lihasjäykkyyttä lenkin jälkeen tuntuu, mutta ei sen kummempaa. Aika ihanaa kuitenkin, vaikka velipojan juoksemaan lähtöä seuratessani ottikin kupoliin aika tosi paljon.

Ostin ihanan kevään vihreän urheilupaidan ja tällä shoppausreissulla tapasin kohtalotoverini. Nuoren naisen (siis minä en luule olevani nuori nainen - tämä ei ole se yhdistävä tekijä), jolla on ollut kolme prolapsia kerralla ja katastrofaalinen tilanne selässä. Kuntoutuminen on hänelläkin ilman leikkausta sujunut kohtuullisen hyvin, mutta elämä ei koskaan ole ollut ennallaan selkäräjähdyksen jälkeen ja hän joutuu (periaatteessa) kaikessa aina huomioimaan selkänsä.

Hänellä ei varmasti ollut pienintäkään tarkoitusta pelotella, mutta olin kauhusta kankea kuultuani hänen tarinansa! Vedin urheiluliikkeen muovipussia perässäni kotiin kulkiessani ja ajattelin, etten koskaan, en koskaan, tule käyttämään kauniin kevään vihreää urheilupaitaani...

No ikuinen optimisti (tai todellisuuden kohtaamisesta kieltäytyjä) nostaa jälleen päätään ja perjantaisen hellän kevyen salitreenin, eilisen siivousurakan ja tämän päivän megakävelylenkin jälkeen, olen taas varma, että kevään vihreänkin aika tulee vielä.

Kuitenkin suurimman osan aikaa olen niin onnellinen koko ajan kohentuvasta liikkumiskyvystäni, että en ehdi suremaan menetyksiä! Tällä hetkellä on niin jäistä ja liukasta, että ikävä juoksemaan ei ole ylitsepääsemätön. Ihan mukavaa, että ei juuri nyt juoksusäät eivät ole parhaimmillaan. Sitten kun ihanat kevät illat vähän tästä kuivahtavat ja aurinkoiset viileämmät kesäaamut koittavat niin tiedän, että sitten on vaikeampaa.

Kolmen-prolapsin-kohtalotoverini kuitenkin korosti sitä, että ainoa henkilö, joka toipumisessa todella voi auttaa olen minä itse. On opittava kuuntelemaan kehoaan ja ainoastaan siten löytyy oikea tapa liikkua ja ne turvalliset rajat, joita on pakko oppia kunnioittamaan. Näinhän sen varmasti on.

Hiljaa mielessäni toivon, että olisin maltillinen ihminen. Sellainen, jolle kun sanotaan, että tämä jumpan teet joka ilta niin sitten kans tekisin. Mutta toisaalta, millaisen hinnan olen valmis maksamaan, jos vielä pääsisin juoksemaan? Tuntuuko päivittäinen pieni jumppa ja venyttely teistä kovalta hinnalta?

t TM jolla alkaa olla häkkiin suljettu olo... paranemisen merkki? vai levottoman luonteen?

Salille

Kahdeksan viikkoa täynnä. Aion mennä ensimmäistä kertaa salille. Kirjoitan tästä varmuuden vuoksi etukäteen, jos en selviä takaisin kertomaan.

No ei sentään. En ajatellut mennä maasta vetoja kokeilemaan vaan ihan kuntopyörällä ajamaan ja muutenkin salitunnelmaa haistelemaan. Ehkä käyn Kinesis-salissa pyörähtämässä ja peilailemassa venyttelyalueella :)

Salilla nähdään!

tTM

Sunnuntaina 13.3.2011

Kävelin varpaillani (niin, että oikea jalka ei notkahda) ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon!

Varpaan toiminta ei ole vielä ennallaan, mutta jalkaterä alkaa pitää. Juhlan paikka! Katselin juoksutakkeja kaupoilla käydessäni. Ei lähelläkään oikeasti vielä. Haaveita vasta.

Tässäpä nämä tarkeimmät.

Treffit kirurgin kanssa

Muistattehan kirurgini? Tapasin hänet jälleen tänään. (Rehellisyyden nimissä tämä oli ihan eri kirurgikin kuin alkuräjähdyksen aikaan tapailemani, mutta tämä kuvahan toimii edelleen, että saatte mielikuvasta kiinni).

Nämä treffit etenivät suunnilleen samalla tavalla kuin kaikki edellisetkin. Tehdään temppuja ja sitten väännetään puolin ja toisin rautalangasta asioita.

Eli ensin perussettiä: varpailla kävelyä (pystyn siihen, mutta oikea jalka antaa vähän periksi...), kantapäillä kävelyä, sitten väännellään kilpaa jalkojani ja kokeillaan refleksejä... Masentavaa. Ei, varvas ei ole herännyt henkiin ja jalkateräkin hieman antaa periksi, mutta ei kuulemma merkittävästi. Tunto sen sijaan oli huomattavasti parempi kuin edellisissä kokeissa (mikä sai kirurgin melkein hurraamaan).

Sitten alkaa se Asioiden Selittäminen:

Kirurgi: Tälläset vie kuule ihan kauheesti aikaa 12 viikkoa - 12 kuukautta.

Minä: MITÄ?? Mulle Sanottiin Että Kolmessa Kuukaudessa Paranee.

Kirurgi: Niin. Voi olla. Tai sit ei. Gaad ounli nous!

Minä: Mutta Minä Onnun! Liikkuminen on Hankalaa.

Kirurgi: Nyt Sun Pitää Lopettaa Ontuminen. (Luulis että tässä on nyt paras neuvo, mutta odottakaa vaan - paras on vasta tulossa!!)

Minä: Mulla menee hermot, kun en pääse liikkumaan!

Kirurgi: Nyt Pitää Olla Kärsivällinen. (ja nyt! nyt tulee se paras neuvo!!) Laitat kuule lieden ykköselle ja odottelet! *odottaa aplodeja*

(No tässä nyt nähdään, että eipä ole kaveri meikäläisen lieden lämmössä pyörähtänyt - ei nimittäin löydy sitä ykköstä tästä mallista... )

Ja tätä rataa loputtomiin. Hän uskoo, että jalka tulee paranemaan ihan ennalleen ja nimenomaan niin, että se vanha hermo herää henkiin (mutta se vie tooosi kauan aikaa). Tosin Varmuuden Vuoksi täytyy nyt sitten jumpata (ainakin nyt vapaa-ajalla, neuvoi kirurgini) jalkaterää ja varvasta lähihermojen herättelemiseksi, että jos ne vaikka alkuperäishermon vaikenemisen ajan hoitaisivat sitten vähän kaverinkin hommia. Ok.

Kirurgin mielipide oli, ettei fysioterapiasta ole tässä vaiheessa apua. Vasta viikon 7 jälkeen (tai ehkä oikeestaan vasta 12 viikon jälkeen...). Just. Liikuntaa saa harrastaa. Kysyin, että mitä liikuntaa, johon kirurgi pitkän miettimisen jälkeen totesi, että kävelyä. Selvä ja ontumatta sitten varmaan ja kaikkea sellaista joka vaikuttaa ryhtiin (???), mutta ei saa nostaa mitään painavaa (kirurgini käytti esimerkkinä maastavetoa salilla... ja vastaanoton jälkeen meni varmaan itse salille *katkerana toteaa hän*). Kovasti on liikuntaa ikävä.

Eli siis yritän löytää liedestäni ykkösen. Harjoittelen henkistä kasvua (ei mene järin hyvin vielä)!

t Takis

ps. Hah-hahaa-hah-hauska yksityiskohta tältä päivältä: Lähdin töistä ja työpaikkani kulmilla on usein kaiken maailman flyereiden jakajia tuputtamassa ties mitä prosyyrejä, vaikka kuinka kiljun, että ei, en halua niitä lappusia ja ihan järjetöntä epäekologista roskan tuottamista mainostamisen nimissä, jne. MUTTA tänään olin siis ollut kirurgin luona ja saanut ohjeita, joten keskityin kulmat kurtussa, kieli keskellä suuta Askeltamaan Oikein... Eipä muuten kukaan tyrkyttänyt yhtään lappua tai liparetta vaan minua väistettiin :) Että sen verran uhkaavaa vaappumiseni nykyään on! Jotain hyötyä!

Luopuminen vapauttaa

Laitoin juuri 400 kirjaa maailmalle. Olen kirjafriikki. Rakastan kirjoja. Lisäksi olen "perinyt" niitä sieltä ja täältä. Minulla on (lue: oli) isot pinot kirjoja, jotka olin suunnitellut lukevani ihan kohta - jo 10 vuotta. Tilan tarpeen vuoksi päätin käydä (nyt kun olen selkäni/jalkani takia jumissa kuitenkin) hyllyt läpi. En tiedä johtuuko särkylääkkeistä vai mistä, mutta saman tien pakkasin 400 kpl kirjoja laatikoihin ja pyysin kauniisti (lue: pakotin) mieheni kantamaan ne Kierrätyskeskukseen. Tila vapauttaa. Luopuminen vapauttaa. Kun nyt kahden päivän purkamis/luopumisoperaation jälkeen palaan tänne nettimaailmaan hauskaa on, että Kukka oli juurikin kirjoittanut tästä materian välttämättömyydestä ihmisen elämässä. Loistavaa!

Suinkaan emme kaikesta tavarasta eroon tällä operaatiolla päässeet ja kirjojakin on vielä jäljellä toinen mokoma, mutta kahden kirjahyllyn painostava läsnäolo on poissa ja "nuokin pitäisi lukea"- ajatus takaraivosta katosi. Toivottavasti joku lukee ne, jos ei hänkään niin sitten se vaan on niin :)

Olipa vapauttavaa luopua. Lisäksi on roudattu vaatteita (hei, liian isoja mun kaapista, liian pieniä lasten kaapeista :)) UFF:lle ja tarpeetonta roskiin. Luopuminen vapauttaa! Paras loma ikinä! No ollaan toki muutakin tehty ja tehdään, mutta jestas että on mukavaa raivata!

Selkä on kestänyt ihan ok nämä remontin ja raivaamisen tapaiset, mutta jalka on kipeämpi kuin koskaan tämän välilevyepisodin aikana (siis suomeksi: selkä ei ole tyytyväinen). Lähinnä kipeä on pohje, joka ilmeisesti ärtyy väärin askeltamisesta. Pohkeen kipeily taas aiheuttaa ontumista ja on liikuttava hitaammin siis huomattavasti hitaammin kuin normaalisti... Oltiin eilen katsomassa Wickediä (suosittelen - vaikkakin vielä lämpimämmin aikuisyleisölle suosittelen Next to Normalia!!! ihan mieletön!) ja isot käytävät, paljon ihmisiä ja minä Klenkka yritän pysyä edes jonkinlaisessa vauhdissa. Ikinä en ole pitänyt Kaupunginteatterin välimatkoja (siis esimerkiksi salista vessaan tai naulakoille) yhtään minkäänlaisina, mutta eilen tuntui, että nuo tahmeat kokolattiamatot ei lopu ikinä ja ihmiset paahtaa ohi tuhatta ja sataa. Tunsin itseni vanhaksi ja raihnaiseksi.

Osittain jalan suivaantumiseen voi liittyä myös se, että olen käynyt muutaman päivän sisään myös kahteen kertaan vesijuoksemassa, joka tuntuu olevan jalalle kyllä rankkaa, mutta tällä hetkellä niitä harvoja urheilulta tuntuvia lajeja, joihin kykenen.

Väsyneenä, pölyisenä ja kipeänä ei itku ollut kaukana, mutta nyt hyvin nukutun yön ja Panacodin jälkeen elämä taas parempaa. Tänään etukäteen sovittu lepopäivä (vaikka pari kasaa roinaa odottaakin vielä luopumistaan) sen varmistamiseksi, että olen maanantaina työkunnossa. Vaikka kipua nyt on ollut ja se aiheuttanut ontumista niin silti sanon, että jalka on parempi. Ennen puuduksissa ollut alue kihisee ja särkeekin ja olen päättänyt pitää sitä merkkinä, että tunto on palaamassa. Toivon niin.

Vaikka tavarasta luopuminen vapauttaakin, en pääse millään (todellakaan) kiinni sitten minkään muun luopumisen vapauttavasta olemuksesta. Kuitenkin tietynlainen esimerkiksi juoksemisesta (väliaikaisesti) luopuminen (siis henkisellä tasolla - fyysisellä tasolla se on luovutettu), on välttämätöntä, että pystyn keskittymään muihin lajeihin kuntoutuakseni vielä kerran juoksemaan. Haavat ovat kuitenkin vielä niin auki, että en pysty menemään tätä ajatusta pidemmälle. Sinnittelen hetkessä ja puran sitten sen aikaa vaikka kirjahyllyjä!

Kauniita talvipäiviä! Menkää vaikka teatteriin, jos ulkona on liian kylmä hengailla! Se kannattaa aina :)

terveisin uutta tapaa elää etsivä TM (olen muuten paljon siivotessani kuunnellut P!nkiä ja sillä asenteella mennään)

Uimahallin kutsu

Uimahalli kutsuu taas. Koska ei tässä muutakaan nyt ole... Näillä mennään. Pientä lenkkiä jalka on kestänyt kohtuullisen hyvin (tämän aamun koiralenkin tein jopa vahingossa ilman kipulääkettä, kun sen unohdin lähtiessä ottaa eli tilanne aika hyvä).

En ole erityisen innoissani uimahalleista (niissä kuitenkin tosi paljon aikaa yhteen aikaan sattuneesta syystä viettäneenä, en niitä suinkaan inhoakaan), mutta sinne suuntaan, koska vesiliikunnan pitäisi olla juuri sitä älyttömän hyvää kuntoutusta tähän saumaan. Hyvä. Sitten sitä. Sisulla.

Sanoisin, että jalka on parempi. Ainakin parempi kuin lähtötilanteessa. Läheiseni eivät täysin allekirjoita varpaani vahvistumista, mutta myöntävät kyllä, että ei se ainakaan heikompi ole kuin aikaisemmin. Ajoittain puutunut alue kutisee ja pistelee todella rajusti. Toivon, että se on hyvän merkki, että tunto palailee? Toiv.

Ruokailu nyt paremmassa jamassa kuin alkuräjähdyksen jälkeen. Reaktioni oli silloin täysin käsittämätön: pudotin käsistäni kaiken terveellisen vihannekset, hedelmät, kasvikset ja söin täysin holtittomasti. Päästäni deletoitui kaikki paitsi "ei paljoa"-ohje. Eli päivän kaikki syömiset saattoivat olla Subway-leipä ja suklaapatukka + kahvia ja light limua tai suklaajäätelöä, viisi viinirypälettä ja kanaa - ai niin ja kahvia ja light limua... Siis mitä ihmettä??? En ole subwayssä käynyt vuoteen, selkä poikki ja samantien sinne! Ihan käsittämätöntä. Paitsi että suuhuni työntämät ruuat olivat täysin riittämättömät päivän energiaksi myös sisällöltään sellaiset, ettei ne ainakaan millään tavalla tukeneet paranemista. Sitten sain itseni sen verran järkiini, että palasin järkevään ruokarytmiin ja tervelliseen ruokaan, mutta herkut jäivät tyynesti tönöttämään ruokalistalleni... Nyt on jo sen verran itsevarmempi olo, että olen saanut myös herkkupuolta kuriin.

Mutta järkytyseni on yhtä suuri edelleen. Ensin selkä tuotti valtavan pettymyksen, mutta että itsehillintä ja elämän hallinta heti perään... uskomaton suoritus minulta. Jälleen kerran. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ihminen on erehtyväinen ja kriisit mittaavat ihmisen kykyä selviytyä haasteellisissa tilanteissa... no nyt on mitattu! Kuitenkin tiedän, että saan elämän haltuun. Vähitellen. Siihen on pakko minunkin tyytyä.

Aurinkoista sunnuntaipäivää! Mä lähden tästä uimahallille vesijuoksemaan!

C U t. TM

Dementiahiihto ja Onni

Kyllä on ihmisen Onni pienestä kiinni.

Ensin on Tottumus. Tottumus pitää vanhasta kiinni. Tottumus on sitä mieltä, että jos jotain joudutaan muuttamaan, niin ollaan tuhon omia! Minua ei ole, jos en saa tehdä niin kuin olen aina tehnyt (tai viime vuoden ajan tehnyt).

Uuteen Elämääni totutellessa olen pitänyt kynsin hampain kiinni Tottumuksesta. Olen Suuresta Tarpeesta (kun ensimmäisten muutosten jälkeen painon pudotus hidastui tarvittiin tarkennuksia) tehnyt siihen pieniä muutoksia, mutta Tottumus on ollut toinen luontoni. Kun liikuntaa on X määrä ja ruokailutottumukset juuri totutun kaltaiset, pääsemme tavoiteltuun tulokseen eli hitaaseen, mutta varmaan painonpudotukseen. Hyvä. Tottumus on hyvä. Ei saa keikuttaa venettä, ettei tule Repsahdus kyytiin!

No sitten tulee jotakin, joka sekoittaa pakan. Sanotaan nyt vaikka, että L5-nikaman tienoilla on keskivertoa reippaampi välilevy, joka päättää pyllistää hyville aikomuksillesi kunnolla! Tämä hävytön temppu vie jalat alta ja liikuntakykysi osoittautuu varsin rajalliseksi. Liikuntamäärä X tuntuu kaukaiselta sohvalla maatessa, kun kenkien kiinni solmiminen on haave vain ja olohuoneen katon kuviointi on tutumpi kuin pystyasennon näkymät.

Silloin T tuplaantuu, tulee Tiedon Tarve. Pää-ihmisenä minä haluan Tietää (onneksi on ihmisiä, jotka osaavat vastata, Kiitos).

Sain siis kahdelta eri lääkäriltä jokseenkin saman ohjeen: saat tehdä mitä vaan, mikä ei tunnu pahalta. Joo. Hyvä. Hiiviskelen sisällä ympäriinsä ja odotan, milloin jokin käsittämätön liike räjäyttää kivun selässä. Siltä pohjalta onkin hyvä lähteä kokeilemaan. Otetaan jälleen kerran esiin se käsittämätön seikka, että tämä alkuräjähdys tapahtui, kun kumarruin lattialla olleen käsilaukkuni puoleen... Ei ihan extreme-laji. Ei hyppyjä, ei tärähdyksiä eikä juoksua!

Mutta tämä pää-ihminen rakastaa käytännön neuvoja ja sellaisen sain kohtalotoverilta (edelleen Kiitos). Tämän ohjeen mukaisesti kaivoin kävelysauvat naftaliinista, puin jalkaan tukevimmat kenkäni, riittävästi vaatetta päälle ja kävelin Ulos!

Aurinko paistaa, pakkasta on, mutta vaatteet lämmittää. Kävelin puolituntia sauvojen kanssa ympäriinsä. Jalka on kömpelömpi ja olin mokoman lenkkipahasen jälkeen niin väsynyt, että nukuin yli puolituntia, mutta ah mikä Onni! Olin tolpillani. Ei se nyt niin kamalalta tuntunut, vaikka pitikin kiertää isoimmat lumivallit sekä kuopat ja jäisillä pätkillä kaikki lonkkaleikatut mummot pyyhkivät ohi, mutta silti: Onni.

Teki mieli huutaa vastaantulijoille, että "Katsokaa, kun mä sauvakävelen!" Eli kuntoutus on alkanut! Minä en anna periksi, vaikka jalka vähän antaakin! Rakennan uutta väliaikaista Tottumusta. Liikuntamäärät tästä vielä paranee, vaikka puolimaratonia en tänä kesänä juoksekaan. Mulla onkin pidemmän aikaa ollut ajatuksissa pitää vähän ruokapäiväkirjaa ja tarkistaa syömisiäni nimenomaan terveellisempään suuntaan (ei niinkään vähentää). No nyt on siihenkin aikaa.

t Takis ylpeä sauvakävelijä :)