Sairasta touhua

Olen edelleen kipeä. Flunssainen. Räkää ja röhnää riittää. Lihaksia särkee. Päätä hetkittäin (onneksi se päiviä kestänyt jomotus sentään on poissa). Hikeä pukkaa ja hengästyttää, kun sohvalta nousee. Tavoistani poiketen myönnän tappion ja jäin kotiin huilimaan. 

Onneksi sairaanakin voi kilpailla!

Olen tehnyt (epävirallisen) teenjuonnin maailman ennätyksen (nyt kannattaa ostaa Clipperin osakkeita, myynti on nimittäin lähtenyt räjähdysmäiseen nousuun ja toinen vois olla noi paperinenäliinoja tuottavat firmat...).

No nytpähän on aikaa katsoa kaikki jäljellä olevat Suurimmat pudottajat Katsomosta (siinä menee nenäliinoja kans etenkin maratoni-jaksoissa) ja lukea ajatuksella teidän blogeja ja etsiä uusia. Liikuttua, vahvistua, motivoitua!

Hirviä tuska vaan blogien lukemisesta seuraa, kun ei itse pääse liikkumaan...

Rankan kevään jättämät kilot ovat olleet sitkeässä. Liikkeellä olen ollut hyvin ja paljon, mutta silti tulosta ei tule entisaikojen malliin. No, nyt nohevimmat tajuaa, että vika on ruokailussa... No niin varmasti onkin ja sillähän tähän on alunperinkin tultu.

Ehkäpä siis (jos oikein positiivisesti yltyy ajattelemaan) tämä sairastaminen on sikäli tarpeen, että en voi liikkua, joten minun on ihan pakko ottaa se pää tiedätte-kyllä-mistä ja keskittyä ruokailuun painon hallitsemiseksi. En edes mene paniikkiin, kun tiedän, että korjattavaa löytyy kyllä. Vaikka suuret linjat on kunnossa, monenlaista lipsumista löytyy, kun kokonaisuutta tarkastelee.

Syyskuu on hankala sokerittomaksi kuukaudeksi, mutta sovin itseni kanssa, että mikäli sokerittomuus tuottaa kohtuutonta hankaluutta, syyskuussa minulla on kaksi päivää, jolloin herkkujen nauttiminen on sallittua. Siis kaksi. Ja minun ajanlaskullani syyskuu siis alkaa tänään, 5. päivä...

Katselin vanhoja kuvia vajaan vuoden takaan ja itse asiassa ne motivoivat melkein enemmän kuin Suurin Pudottaja. Kasvikset ja paistijauheliha odottaa  - terveenä sitten askarrellaan jotain monimutkaisempaa :) Ehkä.

Aurinkoa ja pysykää erossa pöpöistä!

tTM

Elämä voittaa

No ni. Nyt on levätty. Itse asiassa yllättävän vähän ahdistusta paikalleen jääminen aiheutti. Ilmeisesti olin sitten tarpeeksi väsynyt. Uskomatonta kyllä, päänsärkyä on edelleen, viidettä päivää. Raivostuttavaa. Nyt kuitenkin särky sillä tasolla, että sitä pystyy lääkitsemään ihan käsikauppalääkkeillä. Hyvä edes se. 

Yhden lenkin jo viikonlopulle sovin, mutta se oli tämän loputtoman päänsäryn ja vielä heikon olon vuoksi peruttava. No onneksi (?) sairastui myös lenkkikaverini niin pettymys ei kenellekään ollut kovin suuri... Tai ainakin yhtä suuri jokaiselle.

Ehkä sitä vaan on viisasta välillä levätä! Itse asiassa juuri ennen sairastumistani olin ajatellut, että pitää vetää tähän väliin kevyempi viikko, kun liikuntatunteja alkoi kertyä viikkoon melkoisia määriä ja joka viikko. 10 liikuntatuntia ei oltu alitettu aikoihin... ja se on pitkässä juoksussa paljonlaisesti. Mutta elimistö päätti huiliviikosta sitten ihan itsenäisesti. Että tässä sitä ollaan.

Nyt kuitenkin elämä tuntuu voittava ja voi aloittaa tosissaan juoksun suunnittelun. Tänään vielä lenkit kävellen, mutta huomenna kokeilen, kuinka juoksu kulkisi. Ihanuutta! Tuskin maltan odottaa! Ja työmatkapyöräily. Ja vesiuinti!

Tervettä viikkoa ja liikunnan iloa!

tTM

Hätähousu

Edellisen postaukseni asennetta sekä täydellistä rauhallisuuden ja harkitsevaisuuden puutetta en suosittele kenellekään! Lääkäriin mennään, jos tarvetta on. Jos tarvitsee varvastaan vielä johonkin (minä en).

Aamun myötä turvotus on häipynyt ja liikkuvuus (tällä hetkellä kivuton) on palannut! Eli ei se mitään murtunut ole. Varpaan väristä en sano mitään.

Korkkareihin sitä ei onneksi tänään ole tarviskaan vääntää. Katsellaan illemmalla jos lenkkareihin. Sitten se lopullinen testi tehdään. Joka tapauksessa niin tai näin varvas on ihan ok. Ainakin hetken päästä!

t. Aina liian hätäinen ja nopea TM

Arvaa murtuko varvas?

Sairaanhoitajapohjalta sanoisin, että murtu. P*ska!

Huonon jalan

huono puoli on, että koska se on hieman kömpelö ja tunnoton, on hahmottamisessakin jotain ongelmaa (mitä ilmeisimmin), koska olen lyönyt sen oven pieleen, porttiin, kiveen ja kynnykseen ehkä 99 kertaa. 

Ja sadas kerta toden sanoi...

Tuttu lääkäri sanoi minulle silloin kun selkä tunnottomuuden aiheutti, että "sä vielä murrat tuon varpaan!" Ja katso! Niin mursin.

hyvä puoli on se, että se todella on jkv tunnoton... Eli nytkin luonnon puudutuksen ansiosta elämä on ihan ok tilavan kengän kanssa ja tänään olis ollut välipäivä juoksusta muutenkin!

Mies ehdotti, että menisin lääkäriin. Miksi ihmeessä? Näytän osaavan tehdä diagnoosit ihan itsekin. Ja osaan varpaan teipatakin!

Miehen mielestä se pitää kuvata, että tietää, onko se murtunut ja jos se on murtunut niin sillä ei saa juosta pariin kuukauteen.

No nyt en ainakaan mene!

tTM

Fiksua ja fiksua

Flunssan jälkimainingeissa varasin eiliselle spinning-tunnin sillä ajatuksella, että voin tehdä enemmän sellaisen rauhallisen kehoa herättelevän treenin (joo ihan varmaan - verenmaku suussa olisin kuitenkin sielläkin vetänyt), mutta juoksukaverini halusikin juoksemaan (antoi toki muitakin päiviä vaihtoehdoksi, mutta koskas minä jotain olisin osannut odottaa), joten mentiin juoksemaan. 

Tulkitsen itseni parantuneeksi, vaikkakin räkää ja yskää vielä vähän jäljellä onkin. Onneksi on avaavat lääkkeet, joten henki saadaan kyllä kulkemaan. (Ihan kamalaa! Tällaista suhtautumista en sitten suosittele kenellekään!)

Mutta voi onnea! Oli ihan taivaallista juosta. Toki lihaksissa oli sairastamisen aiheuttamaa kankeutta ja varmaan nestettäkin kehossa normaalia enemmän, mutta juoksu oli silti ihanuutta. 6,5 km meni vähän raskain jaloin, mutta naama virneessä. Ihanaa palata radalle sairastamisen jälkeen! Juostiin hitaasti ja alkuun ja loppuun vielä käveltiin. Kotiin palattua nappasin vielä koiran ja lähdin sen kanssa käveleskelemään kesäillassa. Loistava fiilis.

Yleensä olen vähän varovaisempi liikunnan aloittamisen kanssa, mutta nyt into juoksemaan oli niin kova... Olen ällistynyt, että näin koukussa olenkin. Toisaalta mietityttää sekin, että liikun suhteellisen paljon, mutta laahaako minäkuva liikunnankin suhteen perässä? Että vielä parin vuoden jälkeenkin päivittelen sitä, että minun tekee mieli liikkua... Alkaisikohan olla aika vain iloita siitä, että liikun, tykkään liikkua ja haluan liikkua.

Saahan sitä tietysti saavutuksena pitää jokainen mitä haluaa, mutta lenkille lähtö melkein viikon tauon jälkeen ei varsinaisesti kuitenkaan ole nyky-minulla ihmettelyn aihe. Tai ei pitäisi olla.

Aamulla heräsin yskien ja nenä vuotaen... Olikohan se juoksu sittenkään hyvä veto? Allergialääke naamaan ja olo alkoi selkiytyä melkein heti, joten polkaisin pyörällä töihin. Nyt vaan kieli keskellä suuta. Jospa flunssa olisi kokonaan voitettu ja saan palata liikkumaan ihan rauhassa.

tTM liikkeellä onnellinen

Kaato

Tuli flunssa ja kaatoi sänkyyn kolmeksi päiväksi. 

En uskalla sanoa (onko jollain muulla kokemusta?), mutta ihan kuin paranemiseni olisi alkanut Carmolis-tipoista. Lähipiiristäni löytyy voimallisesti tämän ihmeaineen puolesta puhujia. Itse en ole varma. Mutta varovaisesti tuuletan. En kuitenkaan mainosta. Tarvitaan enemmän kokemusta asiasta.

Liikunta tyssäsi kokonaan. Ja näyttääpä tuota saavan lihakset kipeeksi sohvalla makaamallakin.

Tänään kuitenkin elämä jo voittaa. Ja arki. Ei vieläkään loma. Kaikille muilla tuntuu olevan... Siltähän ne viimeiset viikot taitavat tuntua joka vuosi.

Tänään jo kunnolla liikkeelle. Makaamalla kerrytetyt nesteet liikkeelle. Toisaalta on ollut ihana levätäkin. Katsoa tyhjänpäiväisiä elokuvia ja torkkua silloin, kun on väsyttänyt. Stressin kiristämä elimistö varmaan antoi periksi ja flunssa iski. Parempi kuitenkin nyt kuin lomalla :)

Vielä en ole ihan varma, mitä liikunta pitää tänään sisällään... Huomenna pääsen kuitekin juoksemaan! Ihanaa!

Kesää kohti!

tTM

Puolikunto, kuntopuoli

Flunssa ei ole vieläkään hellittänyt otettaan. Varsinaista kuumetta ei enää ole, mutta lämpöilyä kuitenkin - ainakin vielä eilen. Toivottavasti tänään jo päästään siitä.

Jouduin maanantain reippaan työnaloituksen nujertamaksi ja saman tien takaisin sairaslomalle... Kuitenkaan en sitten malttanut tarpeeksi levätä. Huomenna on pakko olla työtehtävissä liikkeellä. Tyhjästä on paha sijaista nyhjästä, mutta onneksi kyse on vain noin reilun tunnin velvollisuudesta ja mieleisestäkin vielä :) Eikös ahneus ole yksi perisynneistä?

Liikunnan kanssa sentään olen varovainen. En edes haaveile liikunnasta. En tee edes mielikuvaharjoituksia :) Ihan niin kuin muuten tekisin...

Kärsivällisyys koetuksella, mutta harjoitellaan sitä nyt sitten!

tTM

Tavallinen on hyvä

Hyvää ystävänpäivää ihanat! Toivottavasti teillä kaikilla on joku jolle tänään soittaa, jonka tavata tai lähettää viestiä. Ystävyys on ihanaa. Ystävyydestä saa voimaa. Voisin kieriskellä ystävyydessä - niin ihanaa se on! Kun lähellä on ihmisiä, jotka ymmärtävät puolesta sanasta. Niin totta on sekin sanonta, että ystävä tietää sinusta kaiken ja rakastaa sinua siitä huolimatta - nimenomaan. Aamen.

Mieli vähän matalalla. Useampi pieni tai isompi asia painamassa. Tiedän. Suurimmaksi osaksi turhaa etukäteen murehtimista. Kun ei malta odottaa ja ottaa selvää, vaan aloittaa murehtimisen jo valmiiksi... Pääsisipä tuosta tavasta!




Osin tietysti mieltä painaa flunssa. En siis murehdi flunssaa. Niitä on, tulee ja menee. Vaan se, että kun on puolikuntoinen niin ei ole vastustuskykyä murheillekaan.

Nyt haluaisin vain tavallisia asioita. Tavallista arkea. Saa siinä nuha-kuumeita olla. En minä sitä, mutta muuten ei mitään isompaa ja raskaampaa kiitos. Tavallisia asioita.

Viime vuosi oli niin huono, että eikö olekin kohtuullista ja oikein toivoa parempaa vuotta? Minun mielestäni olisi!

Ikinä, ikinä en olisi kuvitellut tällaista tapahtuvan, mutta joudun siteeraamaan Toivo Sukaria (siis ihan oikeesti apua - mitä seuraavaksi, Tuksua?), mutta Topi esitteli senioritalossa sijaitsevaa uutta kotiaan ja totesi, että ei kannata murehtia menneitä eikä pelätä tulevaa. Aika hyvin sanottu, Toivo!

Näillä mennään :)

tTM

Oo hyvä ittelles

Toipuminen on alkanut. Siis vaikka kurkku on karhea ja olo vähän vetämätön, on voimat selvästi palaamassa. Sumu hälvenee ja elämä kirkastuu. Jo infernaalisen päänsäryn hellitettyä alkoi tuntua, että tästä noustaan.

Sairastamisen paras puoli on, että joutuu pysähtymään, lepäämään ja miettimään elämää ympärillään ja tätä tässä lähellä. Omaansa.

Oli aikaa lukea blogeja ja tarinoita pitkin bittiavaruutta. Surullisia, lohdullisia, iloisia, reippaita. Ihmisten uskomatonta venymistä ja jaksamista suurien surujen ja pettymysten äärellä. Saavutuksia hurjissa tavoitteissa. Voimaannuttavia tarinoita ja niitä jotka vetävät hiljaiseksi.




Oikeastaan se, mikä koko nettiseikkailusta jäi päällimmäiseksi mieleen kellumaan on, että pitäkää hyvät ystävät itsestänne ja rakkaistanne huolta! Toisen puolesta ei voi elää, eikä ketään loputtomasti suojella - olen totisesti saanut nähdä sen omassakin elämässäni - mutta kaikki se hyvä, minkä maailmalle laitat, tulee aivan varmasti sinulle takaisin! Tähän uskon.

Luotan positiivisen ajattelun voimaan. Siihen, että hyvällä saa hyvää aikaiseksi. Itseään arvostaen ja rakastaen on mahdollista rakastaa myös muita ympärillään.

Sen vuoksi itsensä rankaiseminen tavalla tai toisella saa loppua tähän. Ei elämä helppoa ole, mutta jotain sen helpottamiseksi pystyy tekemään itsekin. Tai että ei ainakaan vaikeammaksi sitä itsellemme tehtäisi.

Vanha kunnon ajatus kehosta temppelinä on ihan paikallaan. Onpa se sitten millainen temppeli tahansa (hieno tai sitten vähän arkisempi), kyllä siitä huolta kannattaa pitää.

Jospa jo tänään jotain mukavaa, ihan vaan itselle! Ladataan akkuja. Säilötään edes vähän valoa purkkiin pimeää aikaa varten. Ollaan voimissamme. Jokainen voimiensa mukaan. Pidetään ittestämme huolta!

tTM

Sairasvuoteelta

Ärsyttää olla kipeänä, mutta samaan aikaan hyvin tajuan, että haloo, mulla on vaan flunssa. Ei edes kamala, vaarallinen kausi-influenssa vaan ihan tavallinen flunssa. Nenä vuotaa, yskittää, pää ja kurkku ovat kipeitä (ja tämän vuorokauden loikoilun jälkeen myös selkä). Mutta kuitenkin varsin vaatimaton tauti tähän asti.

Estäähän se minun liikuntaharrastuksieni jatkumisen normaalisti ja pysäyttää minut paikalleen, mutta muutamaksi päiväksi vain.

Nyt on ollut aikaa katsoa elokuvia, lukea kirjoja ja surfata netissä. Katsoa Leena Hefneriä youtubesta, yskiä ja nauraa.

Osin tietysti Leenan innostamana olen tehnyt taas päätöksen koskien liikuntaani, että tästä kun tokenen lähden taas kokeilemaan tanssillisia lajeja. Hyppyjen ja potkujen (että semmonen tanssija...) takia olen niitä välttänyt tähän asti, mutta jos nyt tehdään niin, että en mene Total Combatiin, koska se on varmaan selälle (ehkä) liikaa, mutta menen kokeilemaan jonkun luovuuden sallivan zumban. Kuulostaa hyvältä - eikö vaan? Total Combat oli aikaisemmin yksi ehdottomia lempilajejani... Nyyh. Noo eihän minulta kaikkea viety! Maastavedot ja vastaavat vaan.

Juoksemista odotan myös. Mutta lempeämmätkin lajit täältä sohvalta katsoen vaikuttaa mukavilta! Bregon blogista löytyi mielenkiintoisia venyttelylinkkejä, joita aion kokeilla myöskin ihan vaikka liikunnan aloitukseksi täältä kotoa käsin.

Mutta vielä menee ainakin tämä päivä, ehkä huominenkin sohvan ja sängyn väliä kulkiessa. Syömisissä yritän pysyä kohtuudessa, vaikka kummallinen (lapsuudestako juontava) ajatus siitä, että sairasta pitää lohduttaa herkuilla onkin takaraivossa... Nyt vain yritän ajatella, että herkku se on vadelmakin!

Lämpöisiä ajatuksia teille ihanat! Liikunnallista lauantaita!

tTM sohvaperuna

Ilmankos

No ilmankos eilinen kylmyys oli ihan sietämätöntä! Tänään olenkin sitten kipeä.

Tälle talvelle ensimmäinen flunssa. Päätä särkee armottomasti. Kurkku ja keuhkot tulessa.

Ottaa tolkuttomasti päähän - niin kuin aina, kun kaikki ei mene niin kuin haluaisin!

Rupean katsomaan boxia tyhjäksi (montakohan sataa tuntia mulla on boxille ja nettiin tallennettuna - ties mitä) ja lueskelemaan pinoa kirjoja, joita olen ympärilleni kerännyt.

Pysykää terveenä! Pysykää liikkeellä!

tTM ja inkivääri

Tavoitteita pitää olla!

Pitääkö? Eikö voi vain olla?

Raivostuttava flunssa pitää otteessaan ja vaikka pahin lienee jo takana (jo on aikakin - onhan tätä puolitoista viikkoa jo pidetty) niin uskomaton voimattomuus on jäsenissä edelleen. Tuntuu, että reidet tärisee jo, kun otan treeniohjeen käteeni. Ja siinä vaiheessa en ole vielä edes ponnistautunut sohvalta.

Treenaamattomuus tuntuu rangaistukselta sinänsä! Ärsyttävää.

Tästä vetämättämyydestä ärsyyntyneenä olen sopinut huomiselle salitreffit. Jos ei kunto älyä itsellään palata niin sitten menen sen salilta hakemaan. Tai aikkauhee - ei kai kyse ole jo tästä!

Herkuttelu ja löysäily näkyy ihan kohta vaa'assa! Paino tönöttää nyt melko tarkkaan 6-kympissä, joten en suostu keskustelemaan siitä ennen kuin se taas alkaa turvallisesti viitosella. Että saa nähdä keskustelenko siitä tässä elämässä!?

Että tässä minä lahoan sohvalla voimattomia lihaksiani päivitellen, mutta minun sisälläni se sisukas osa minua varjonyrkkeilee flunssabasiliskoja vastaan. Ehkä tämä tästä. Huomenna salille ja sittenhän nähdään, kumpi voittaa.

tTM melko päättäväisenä

Syksy tulee, oletko valmis

Viikko on mennyt hetkessä. Flunssa saavutti urhean painon hallitsijan ja vesitti tarkkaan kaikki liikuntasuunnitelmat. Tänäänkin vielä työpaikan portaissa jalat painoivat tonnin. Ällistyksekseni huomasin, että olin muuten tasan vuosi sitten myöskin sairaana (nimittäin Midnight Runin aikaan silloinkin!). Ärsyttävää. Sairastaminen noin yleensäkin on!

Hiljalleen kuitenkin parempaa kohti. Tänään jo töissä. Viikonloppuna olin kyllä kyläilemässä, kun oli valmiiksi sovittua ohjelmaa niin eihän sitä väliin jätetä mokoman flunssan takia. Eikä siinä mitään. Mukavaa oli. Nyt hieman väsymystä ilmassa tosin.

Kuljemme kohti lempivuodenaikaani syksyä. Enää ei millään kesästä voida puhua. Hyvänäkin aamuna on jo tosi viileää. Urheimmat työmatkapyöräilijät näyttävät vielä liikkuvan lyhythihaisessa, mutta päällystakit ovat tulleet katukuvaan jäädäkseen. Rakastan syksyn raikkautta ja selkeyttä, vaikka lämmöstä pidänkin.

Pimeydestä en niin perustaisi, mutta toisaalta taas pimeät illat käy hyvin tekosyystä kääriytyä huopaan hyvän kirjan ja teekupposen kanssa (treenien jälkeen). Saa rauhassa olla epäsosiaalinen ja viihtyä kotipesässä. No jaa. Syksykin on jo nyt niin täynnä ohjelmaa, että loputtomasti hyvä pelkkää rentoa oleilua ei ole tiedossa :)

Ja pimeyttä vastaan voi taistella valolla! Valoisasti eteenpäin!

tTM

ps. Käykää ihmeessä (ellette ole jo käyneet) lukemassa Quantinan puolimaratonista! Ihan mahtavaa. Upea Q kyllä kannustaa esimerkillään!

Ilmaa!

Tämän postauksen voisi aloittaa, vaikkapa kaikille tutun laulun sanoin: "Nokka tukossa katuja astelen...", mutta koska pillihousuni ovat haaroista ihan ehjät, en lähde tuolle tielle ollenkaan. Ei paljon muutenkaan laulata!

Kevät pölyt yhdistettynä pieneen, mutta sitäkin ärsyttävämpään kevätflunssaan ja lentokoneilmaan ovat tukkineet pahaa-aavistamattoman puhetyöläisen nenän, keuhkot ja vääristäneet äänen, joka sentään herraparatkoon on työvälineeni! Epäreilua!

Onneksi puhumiset ovat (palavereja lukuun ottamatta) tältä viikolta puhuttu, joten voin keskittyä puhisemaan nenä tukossa ja ilma keuhkoputkissa vinkuen! Ärsyttääkö? Kyllä vain. Aika paljonkin.

Harmittelusta ei ole mitään apua - olen huomaavinani. Keskityn toivomaan parempaa oloa ja siihen asti menen näillä mitä on. Tänäänkin tukkoisesta olosta huolimatta vedin ulkona reippaan tunnin koiralenkin ja mukavaa oli. Koira vähän haittasi ja häiritsi menoa, mutta muuten!

Jalka edelleen ihan entisensä (siis osin tunnoton ja liikepuutostakin löytyy edelleen). Selkä otti vähän nokkiinsa reissussa, kun tuli käveltyä (muillakin kuin mummo-terveyskengillä) 100 km joka päivä... siis vähintään 100! Iltaisin selkä oli kipeä, mutta yön nukkumisen jälkeen taas kunnossa. Nyt oltuani normaaliarjessa kiinni pari päivää, selän kiukuttelu on vähentynyt ja alkaa olla sen tuntuinen kuin ennen reissuakin.

Siis itseäni doubaten eteenpäin mennään. Valkoinen vehnä, sokeri ja muut epäterveellisyydet nyt kokonaan pois ruokavaliosta ja veikkaanpa, että myös kaikki allergiaoireet sillä keinoin häviävät. Viime keväänä olin tiukempi itseni ja syömisteni kanssa ja olin käytännössä lähes tulkoon oireeton koko kevään.

Aurinkoisia mutta pölyttömiä päiviä!

tTM

Pyydän kohtaliaasti lähtemään

Lomalle lähtö häämöttää viikon loppupuolella. Aikuiset lähtee matkaan ja viettää päivät katsellen nähtävyyksiä ja shoppaillen, illat kiireettömästi istuskellen hyvässä seurassa. Pieni pako arjesta (vaikkei arjessa mitään vikaa olekaan) eurooppalaiseen pääkaupunkiin hyvässä seurassa. Ei hassumpaa. Oikeastaan aika ihanaa...

Pienen flunssan onnistuin itselleni imuroimaan. Toivottavasti menee ohi ennen matkaan lähtöä ettei menoa mokoma hidastaisi. Vahvasti uskon, että tauti lähtee taittumaan (toivottavasti!). Harmiteltavasti kiireinen ja keskittymistä vaativa viikko, johon sisältyy vielä pieni työmatka edessä, mutta kaikki hoituu. Täytyy mennä niillä mitä on... Sitä voi sitten nukkua vaikka lentokoneessa :)

Liikunnan puolesta siis nollaviikko tulossa. Paino tönöttää 58:ssa... En osaa varsinaisesti olla pettynyt (no tietysti itseeni vähän). Palataan tähän asiaan, kun palaan. Jos ei jo ennen sitä!

Mukavaa viikkoa! Pyydän flunssaani kohteliaasti lähtemään nyt muualle (kesälomalle vaikka)!

tTM

Ajatusten armoilla

Olen kotona. Sairaslomalla. Huomenna tulossa magneettikuva, koska oikean jalkaterän tunnottomuus jatkuu ja isovarpaassa pientä liikepuutostakin... En jaksa keskustella ihmisten kanssa ja juuri silloin puhelin soi lakkaamatta. Delegoin työ- ja kotiasioita. Yritän olla olematta totaalisen raivostuttava ympäristölleni ja huolestuttamatta lapsia (aikuiset saavat kyllä koko lastin). Päällimmäinen tunne on hysteria.

Pystyn kävelemään ja periaatteessa tekemään kaiken arkisen ilman apua. Ulos en uskalla lähteä. Autolla en uskalla ajaa. Magneetin jälkeen toivottavasti ollaan jo fiksumpia. Haluan tietää ja en halua.

Vaikka olen hiljaa, päässäni käydään vilkasta keskustelua. Äänessä ovat Optimisti ja Pessimisti. Realisti on ilmeisesti talvilomalla. Yhtään järkevää ajatusta päässäni ei ole.

Optimisti on sitä mieltä, että huomenna herään kunnossa ja kaikki ovat helpottuneita. Voidaan jättää tämä taakse ja palata entiseen. Tosi pian.

Pessimisti kehittelee sloganeita "välilevypullistumalla laitoshoitoon" ja on varma, että tästä ei suinkaan mennä parempaan vaan roimasti huonompaan. Ihan sama mitä ihmiset ympärillä sanoo. En edes tiennyt, että vastoinkäymisten sietokykyni on näin olematon! En tiennyt, että sisälläni elää näin vahva Pessimisti.

Onneksi ympärilläni on rauhallisia ja vahvoja realisteja, jotka yrittävät valaa tervettä optimismia ajatusteni sekavalle pelikentälle. Jos haluaa/osaa ajatella positiivisesti niin tämä, jos mikä on minulle (ehkä tarpeellinenkin) pysähtymisen paikka. Nyt on ainakin aikaa pohdiskella, mitä elämältä haluaa. Rauhassa suunnitella kevättä. Vastoinkäymisethän kasvattaa? Ja vaikeuksista koituu aina jotain hyvääkin? Vaikea kuvitella juuri nyt!

No, kuvausten jälkeen ollaan viisaampia ja oikeastihan en pysty tekemään nyt yhtään mitään muuta kuin odottamaan. ARGH!

Takaisin lenkkipoluille

No ni! Kylläpä sitä nuhaa sitten riittikin! Ja vähän yskää. Oikein kunnon syysflunssa. Nytpähän on pidetty sitten sellainenkin.

Töissä tiukka rutistus tähän viikon alkuun ja kaiken sen valmistelu viime viikon lopulla. Takki aika tyhjä, mutta flunssa alkaa kuitenkin olla voitettu. Vähän tukkoista, mutta kuitenkin noin tuhat kertaa parempi olo kuin viime viikon lopulla.

Parasta flunssan sairastamisessa kuitenkin on ollut se, että huomaa, miten tavaksi liikunta todella on tullut. On nimittäin hirveä hinku takaisin lenkkeilemään. Tiedättehän sen tunteen, kun saa tietää olevansa raskaana niin kaikki vastaantulijat tuntuu olevan raskaana. Vauvamahoja on kaikkialla. Niin nyt vähän sama juttu (eikä sinne päinkään). Kaikki ulkonaliikkujat juoksee! Norkoilin ikkunassa ja olin vahvasti sitä mieltä, että ikkunamme ohi hölkkäsi ihmisiä virtanaan. Eilen lähdin sitten jo koiralenkille, reipasta kävelyä tunnin verran ja arvatkaa mitä? Kyllä. Kaikki vastaantulijat ja ohittajat olivat juoksulenkillä.

Kotona tein vielä pienen jumpan. Kylläpä teki hyvää. Vaikka en vielä päässyt juoksemaan, niin tiedän, että ihan pian. Loistavaa! Minulla on ikävä juoksemaan. Minulla, entisellä sohvaperunalla. Nykyään hymyilen aina, kun ihmiset kertovat itsestään, että minä en juokse, minä vihaan juoksemista. Voi, voi.

Kokeile. Juokse puoli vuotta ja et voi elää ilman sitä :) Niin se vaan on. Kyllä ensimmäiset lenkit ovat todella, todella työläitä. Ei sitä käy kiistäminen, mutta sitten - ah ja voi! Juokseminen jos mikä palkitsee! Kunnon kohoaminen on niin helposti todettavissa ihan itse. Ja samaan aikaan vartalo muokkautuu. Kaikki jaksaminen paranee.

Omaan pinnalliseen tapaani tosin katselin ihmisten juoksuasuja eilisellä lenkilläni. Kun ei voi juosta, on aikaa kaikkeen tällaiseen mielenkiintoiseen :) Eilinen sää oli niin herkullinen sekoitus syksyn viileyttä ja kesän viimeisiä helteitä, että asuja olikin esillä joka lähtöön. Mustaa, todella paljon mustaa (käytän kyllä itsekin), jokunen sininen ja punainen paita. Enemmän kuin ajatusta, että mä haluan tuollaisen vaatteen (mikä olisi lähempänä entistä minää) heräsi ajatus, että MINÄKIN HALUAN JUOSTA :) No jos ei tänään niin huomenna ainakin!

duha

Voi hitsi... Ei auttanut manaukset eikä päättäväisyys. Se on täällä!

Räkää. Päänsärkyä. Kurkkukipua (potenssiin 100). Silmien punoitusta. Lämpöilyä. Köhimistä. Lihaskipua.

Buranaa. Strepsilsiä. Kuumaa mummon mehua. Teetä. Cool mint-nenäliinoja. Aloe vera-nenäliinoja. Inkivääriä. Chiliä. Valkosipulia. Panadolia. Bafusiniä. Nenäsuihkeita.

Onpas mahtavaa. Huomiseksi pitäisi tapahtua ihmeparantuminen, mikäli mielin selvitä Midnight Runille. Tämän hetkisellä kunnolla juoksisin (jos olisi ihan, ihan, ihan pakko) puolisen tuntia, mutta en missään tapauksessa 10 kilometriä. Pakko myöntää oma rajallisuutensa (vaikkakin koko ajan salaa toivon, että heräisin huomenna täysin kunnossa ja lauantaina topakassa juoksuiskussa). Nyyh nyyh nyyh!

No pakko ajatella, että huonomminkin tilanne voisi olla, mutta harmittaa se silti.

Ja kyllä, herkkujakin söin. Tänään. Mutta aion antaa sen anteeksi itselleni, koska en edes yrittänyt olla syömättä. Yleisesti ruokailut menneet tosi hyvin jo monta päivää. Huomenna siis palataan takaisin ruotuun! Taas.

ei oo todellista

Kiirettä töissä. Pieniä onnistumisia. Enimmäkseen paniikkihäiriötä teemalla "apua tuokin pitäisi ehtiä!". Välissä seesteisiä, mutta hyvin lyhyitä hetkiä, jolloin tuntuu, että "kyllä tämä vielä tästä"! Tykkään työstäni, mutta miksi sen pitää välillä olla tuollaista vääntämistä.

Huoli yhden niin kovin rakkaan kovasta urakasta. Enkä tiedä, pitäisikö tukea vai sanoa, että jätä tuo. Nyt riittää. Se oli tuossa. Ei tarvitse enempää. Mutta tekeekö väärin, jos antaa luvan luovuttaa? Mistä tietää, mikä on liikaa? Jos ei olisi niin tunteella mukana niin varmaan tietäisikin.

Monenlaista töistä ja kotoa pyörii mielessä non-stoppina 24/7. Osan vatvominen turhaa. Osaa pitäis ehtiä ja jaksaa vatvoa paljon enemmän! Toisaalta on välillä oltava ihan kokonaan vatvomatta ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Vastaukset ovat jo olemassa. Pitäisi vain malttaa pysähtyä kuuntelemaan itseään.

Tänään kävin juoksemassa lyhyehkön lenkin. Väsynyttä menoa. Eipä ihme! Väsymystä totisesti onkin. Lenkin jälkeen illan mittaan on alkanut koskemaan kurkkuun! Voi elämä! Tämäkin vielä. Nyt ei millään sopisi/ehtisi/saisi sairastua! Villasukat jalkaan, kuumaa mehua ja peiton alle!

Huomenna herään terveenä! En anna flunssalle lupaa tulla!