Minä olen

Aika monta vuotta (kymmenkunta) on vuodet alkaneet paineessa ja päällimmäinen olotila on ollut jotain sellaista kuin: hakee, hakee, soisi löytävänsä.

Tämä vuoden alku on helpompi. On jo löytänyt jotain. Jollain tavalla on jo päässyt tavoitteeseensa. Ainainen haluaminen on vaihtunut tietoon siitä, että nyt ollaan tässä ja tässä meidän pitääkin olla.

Olen perusolemukseltani rauhaton. Harvoin paikallani. Eli tiedostan, että rauhattomia päiviä tulee olemaan jatkossakin. Enkä sitä pelkää.

En suinkaan ole mihinkään seesteiseen rauhaan kadonnut ja alkanut harrastamaan pelkästään joogaa ja meditaatiota (vaikka molemmat loistavia ovatkin). Minun kehoni ja mieleni vaativat juoksemista, hikeä, ylämäkiä ja kompastelua. Mutta olen opettanut ne molemmat nauttimaan myös rauhasta ja lempeydestä itseään kohtaan. Läksy ei ole kokonaan opittu, mutta ymmärrys kuitenkin saavutettu.

Aikaisemmin usein ajattelin, että mielenrauha on yleellisyyttä ja vaatii aikaa. Ei se olekaan niin.

Kunnossa riittää kohottamista. Kehossa muokkaamista. Terveydessä ylläpitämistä.

Liikunta on nyt osa minua. Jonkinlainen (edes hetkittäinen) ruokatietoisuus on osa minua. Eikä tämän menossa olevan projektin välttämättömiä osia. Vaan minua.

Voin kuvailla itseäni, että rakastan liikuntaa ja rakastan hyvää (laadukasta, kevyttä, terveellistä) ruokaa! Sellainen minä olen - eikä minun laihdutusprojektini!

Hymyilyttää!

tTM