sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Selästä asiaa

Kävin loistavalla fysioterapeutillani "lopputarkastuksessa". Arvio ei enää ollut yhtä hyytävä kuin aloitushetkellä, mikä positiivisena asiana mainittakoon. Coren hallinta oli kehittynyt ja lihasvoima aluella parantunut. Ihan hyvä. Lihaksistossa oli jumeja, jotka eivät olleet yllätyksiä paitsi etureisien ilmiselvä kireys tuli vähän puun takaa.

Kävely niin varpailla kuin kantapäilläkin onnistuu pieniä matkoja ihan mallikelpoisesti. Tunnoton alue alkaa säären ulkosyrjältä noin puolesta välistä, kiertää jalkaterän yli ja päättyy iso- ja kakkosvarpaaseen (en vieläkään tiedä, mikä sen varpaan nimi virallisesti on.... ja ne, jotka ovat hermoihin tutustuneet tietävät nyt, että välilevytyrä oli/on minulla L5-välissä).

Selän alkuräjähdyksestä on nyt noin kahdeksan kuukautta ja sitten kun vuosi on kulunut niin ollaan arvioiden mukaan siinä tilanteessa, ettei muutosta enää tapahdu. Eli tässä on nyt nelisen kuukautta tunnolla aikaa tulla takaisin oikeaan jalkaterääni. Varpaissa on ajoittain ollut kipuilua, jota fysioterapeutti päätti pitää hyvänä merkkinä.

Kuntoutuminen on kohdallani kuulemma ollut niin ilmiömäistä, että toivoa pienestä tunnon palailusta on, mutta jalka ei kuitenkaan tule tulemaan ennalleen koskaan. No en sitä ole pitkään aikaan enää tosissani odottanutkaan.




Fysioterapeuttini on todella taitava työssään. Hän on koko ajan tiennyt mistä puhutaan. Osannut vastata jokaiseen kysymykseeni (ensimmäinen terveydenhuollon edustaja tässä selkäruljanssissa). Lisäksi hän osasi antaa yksinkertaiset ohjeet selän kuntouttamiseen ja coren vahvistamiseen - niin yksinkertaiset, että tulosta tuli kuukaudessa.

Fysioterapeutin mukaan kuntoutumiseni suurin salaisuus on siinä, etten ole suostunut pysähtymään missään vaiheessa. NO NI!! Minähän arvasin, että joskus vielä elämässä yltiö jääräpäisestä luonteesta on apua! Minä tiesin tämän. Onneksi kohdalleni osui vaiva, jota tämä lähestyminen hoiti - olisihan voinut käydä niinkin, että liikkeellä pysyminen päinvastoin olisi pahentanut vaivaa...

Fysioterapeuttini mukaan moni jää kivun vangiksi eikä siis pääse toipumisen alkuun. Voi, pystyn kuvittelemaan sen ihan hyvin. Kyllä minäkin olin kauhun lamaannuttama alkuun, mutta kipua enemmän minä pelkään paikallaan olemista, joten minä vaan vääntäydyin liikkeelle ja pysyin liikkeellä, vaikka pelotti ja rollaattorimummot pyyhki ohi lenkillä.

Onneksi nuo asiat ovat enää muisto. Tälläkin viikolla on tullut oltua salilla, juostua juoksulenkkiä, tehtyä kahvakuulaa (kyllä, varovasti ja tekniikkaan keskittyen), venyteltyä ja coren hallintaliikkeitä tahkottua. Eteenpäin mennään. Mummo lumessa ja sillee!

tTM

2 kommenttia:

  1. Minä voin omasta puolestani sanoa, että minulla edistymistä tapahtui/on tapahtunut tuon 12 kuukauden jälkeenkin. :) Oikean jalkateräni ulkosyrjä on mielestäni pikkuhiljaa neljän vuoden aikana parantunut, vaikka tunto ei siihen olekaan täysin palautunut. Toisenlaista kehitystä on tietysti se, että liikunnan myötä oikean jalan lihakset ovat voimistuneet - tosin vasen jalka on edelleen vahvempi. Vahvemmat lihakset kompensoivat tötteröä jalkaa. Ja vaikka se kinttu jäisikin vähän pölliksi niin pääasia että sillä pääsee eteenpäin. :)

    VastaaPoista
  2. Oi! Ihanaa! Hyviä uutisia. Oikeassa olet - liikunta on parantanut jalan toimintaa ja veikkaanpa että kukaan muu kuin fysioterapeuttini ei nää kävelystäni/juoksustani jalan tilannetta. Toipuminen on ääri hidasta, mutta kyllä sitä koko ajan on tapahtunut, mikä taas valaa uskoa aikaan 12 kk jälkeenkin! Sitä vaan on niin varovainen, ettei oikein mitään uskalla toivoa, mutta toipumisen myötä myös rohkeus on kasvanut. Uskaltaa treenata tehokkaammin (mutta muistaa venyttelyn ja kehon huollon merkityksen huomattavasti aikaisempaa paremmin) ja luottaa jalkaansa, vaikka joskus kiireessä epätasaisella alustalla, se edelleen taittuu helpommin nilkka ulospäin... Mutta niillä mennään mitä on! Ja todellakin. Pääsen eteenpäin ja olen siitä todella kiitollinen. Tunteen varmasti tiedät, Q :)

    VastaaPoista

Kiitos viestistäsi!