Tänään on puolikiloa kevyempi olo kuin eilen. Suurin osa varmaan hikoiltua raivoa. Eiliselle napakka juoksulenkki (puoli tuntia) ja piiitkä kävelylenkki hyvässä, keskustelevassa (ei siis juoruavassa) seurassa. Tänään pyörällä töissä ja pyöräiltyjä kilometrejä kertyy se reilut 30. Eli kyllä täällä töitä tehdään.
Kaiken kaikkiaan olen kahden viikon aikana liikkunut reippaasti. Lomapäivinä mahtui päivään hyvinkin pari ihan oikeaa urheilusuoritusta ja koiralenkki siihen päälle (yleensä yksi lenkeistä päivässä kaatuu työnjaollisesti niskaani ja vähän riippuen siitä mihin aikaan päivästä lenkin joudun/pääsen tekemään, pituus vaihtelee 30 min - 1,5 tuntia). Nyt työ hieman haittaa harrastuksia... Onneksi työmatkatkin voi käyttää hyödykseen.
Koiralenkkejä en laske virallisesti liikunnaksi. Tiedän, että maailmankaikkeuden tasolla ne lasketaan, mutta eihän mulla ikinä olisi esimerkiksi lepopäivää liikunnasta, jos ne laskettaisiin... Reippaan nuoren terrierin kanssa lenkit usein ovat tunnin mittaisia ja kävelytahti ihan reipas, mutta kuitenkin se on menoa, johon elimistöni oletettavasti on tottunut (ja samalla hyvää palauttelua). Vielä tässä valossakin kun tätä asiaa ajattelee, tuntuu käsittämättömälle, että voin olla näin tuhdissa kunnossa (juuri nyt on kaikki maailman turvotukset päällä)! Luulisi, että olisin jäntevä ja suorastaan piukea... Voisiko olla, että ruokailussani on jotain pielessä? :P
Onpahan taas aika myöntää, ettei tahtotila ole ollut riittävä. Maailman houkutukset ovat vieneet mennessään ja paino junnaa vanhoissa lukemissa. Juoksu antoi minulle taas toivoa. Uskon siihen, että pääsen takaisin sille tielle, jossa olin puoli vuotta sitten, ennen kuin selkä pysäytti minut siihen hetkeen.
Turha tästä kuitenkaan kokonaan on selkää ja räjähdyksestä seurannutta liikkumattomuutta syyttää. Putosin hetkeksi totutusta, mutta vaihtoehtoja olisi ollut olemassa. Itse päästin kaiken muun (lue: vartalon) levähtämään niin, että tässä ollaan. Mennään taas sen tosiasian äärelle, että liikuntahan oli vain sen 5-10 % painonpudotuksesta... Voisin hyvin olla tuloksessani ilman löysää luonnettani.
Tällä hetkellä minua kantaa muisto hetkestä ennen viime joulua, ennen kaikkea sitä, minkä kevät toi tullessaan: Oltiin reissussa ystävien kanssa ja hotellin suuren peilin ääressä tuijotin vatsaani epäuskoisesti - onko tuo minun? Sehän näyttää ihan hyvältä! Siihen olen uudelleen matkalla!
Oikeita valintoja tehden,
TM
On se kumma miten helppoa se takaisin päin meno on! Sitä ihan huomaamattaan (no melkein ainakin...) alkaa luistaa hieman sillä ja täällä ja sitten se ihana peilikuva onkin muisto... Kuinkakohan monta kertaa olen ihmetellyt miksei se ihana hetki, jolloin on tyytyväinen itseensä, kestänytkään?! MUTTA, olen varma, että pian olet taas jo saavuttamassasi kunnossa uudestaan. Muista vaan olla hyvä ja hellä itseäsi kohtaan. Ja kerrassaan ihanaa, että pystyt taas juoksemaan.
VastaaPoistaYritetään :) Juoksu on niin monella tavalla minulle tärkeää, että sen onnistuminen saa taas uskomaan kaiken muunkin olevan mahdollista! Hyviä juoksuja sinullekin, Taina!
VastaaPoista