Nenä on tukossa. Voi elämä tätä kevättä. Elämän kevättä!
Kaikki kevään pölyt häiritsee, mutta vuosia on ollut rauhallisia keväitä ja sitten tämä... Tekis mieli sanoa rumia sanoja. Monta peräkkäin. Olis juoksuintoa ja juoksuohjelma ja juoksukoulu - ja silmät on tomaatit, nenä vuotaa, hengitys vinkuu tai toinen vaihtoehto kulkea lääkkeillä doupattuna seinistä kiinni pitäen. Nice (eikä se ole se kaupunki Etelä-Ranskassa)!
Jalatkin ovat tukossa. Kaikesta tiistaisen rääkin aiheuttamasta innosta huolimatta treeni oli kunnolleni liian kova. Vieläkin henki olisi kulkenut, mutta lihaksista loppui voima. Kerta kaikkiaan. Treeni tuntui ihan hyvältä, vaikkakin oli todella "kaikkensa antanut"-olo, mutta toipuminen on kestänyt pitkään. Torstain juoksuohjelman mukainen treeni oli raskas ja spurteissa ei ollut voimaa. Ehkä säälittävimmät sprutit ikinä... Lihaskuntoa on lähdettävä kasvattamaan ja nopeasti.
Illalla kävelin vielä hyvässä seurassa puolitoista tuntia. Avasi lihaksia ja rauhoitti jalkoja, mutta illalla selkä oireili enemmän kuin aikoihin... Ei hyvä. Sohvalta nousu reippaasti normaalisti eteenpäin kumartuen ei onnistunut. Lisäksi näin raivosta valopalloja.
Perjantaina pyöräilin töihin. Ihan jees (vielä parempi, jos ei olisi ollut läppäriä repussa ja silmitöntä vastatuulta - siis sellaista, että alamäessä piti polkea, ettei pyörä pysähtynyt) 12 km.
No joo. Nämä ovat molemmat tällaisia väliaikaisia. Tasoittu kyllä. Ajan kanssa. Se tukkoisuus, joka on syytä nostaa tarkastelun kohteeksi onkin sitten sokeriaineenvaihdunta: olen syönyt sokeria ja se on vaihtunut läskiksi, joka on sijoittunut vatsaani, reisiini ja sittä sitten ympäriinsä kaikkialle. Sokeri-läskiksi-aineenvaihduntani siis toimii todella hyvin...
Suhtaudun asiaan niin kuin aikuisen kuuluukin. En mene vaa'alle ja kärsin henkisestä pahoinvoinnista joka kerta peilin ohi kulkiessani. Hyvin tiedän, että 60-raja on rikki. Ihan varmasti on. Mutta en halua nähdä sitä vaa'alla. Miksi minulla ei ole selkärankaa? (tai kaikkihan sen tietää, että se on ainakin yhdestä kohdasta paskana). Ilmeisesti siis henkinen selkärankani on aivan yhtä huonolaatuinen!
Tein jossain vaiheessa päätöksen "rennosta painonhallinnasta", jossa voi herkutella kohtuudella. Ihan niin kuin en etukäteen tietäisi, että sana "kohtuus" niin hyvässä kuin pahassakin on minulle täysin tuntematon... (Sanokaa nyt hyvä ihme minulle seuraavan kerran, kun ihan pokkana rupean selittämään "rennosta painoanhallinnasta") No olipa yllätys, että annoin luvan itselleni herkutella vähän enemmänkin sitten siinä jossain välissä ja joka päivä ja ihan pienesti vain... (sattuuko joku tietämään muistaakseni Kaarina Helakisan - saattoi olla joku muukin - sadun Punnista pienestä jäniksestä, joka piti kovasti porkkanoista ja söi aina "ensimmäisen pienen" ja pullistui muodottomaksi, kun niitä "ensimmäisiä pieniä" oli niin paljon - miten tulikin tämä lapsuuden satu mieleen tässä kohti...)
Ei toiminut, ei. Palataan yksinkertaisempiin asioihin. Juostaan. Syödään terveellisesti. Eikä valehdella itselle. Eiköhän tämä taas tällä reseptillä korjata. Ärsyttää. Olen pettynyt (vaikken oikeastaan yllättynyt - paitsi siitä, että kehtasin toivoa tämän toimivan).
Vielä tulee mieleen vuosia sitten, kun minulla oli asiakkaana todella (todella siis ainakin 100 tai 200 vuotta) vanha pieni hauraan oloinen rouva. Hän ilmestyi ovelleni ja minä kysyin, että mitä kuuluu ja hän kaunis, iäsen vanha rouva vastasi, että "Vituttaa!" - Aika lähelle sama fiilis!
tTM
Mä oon tässä nyt pohtinut myös sellaista asiaa tuosta ah niin rennosta painonhallinnasta, että oon vahvasti Patrikin kanssa samaa mieltä siitä, että yksi herkkupäivä viikossa ei mitenkään riitä. Mutta montako riittää? Kaksi? Kolme? Seitsemän? Että jos Patrik sanoo kaikille, jotka tyytyy lauantain karkkipäivään, että sun pitäis herkutella enemmän, niin missä vaiheessa se sanoo, että hei älä vedä överiksi niiden herkkujen kanssa? Mä saattasin olla esimerkkihenkilö just semmosesta tilanteesta. Jos tuloksia (vaa'alla) haluaa, niin kyllä niitä herkkuja on vain kartettava siihen asti, että kaikki muut painonhallinnan palikat on hanskassa. Eikä ne selkeestikään meikäläisellä vielä ole.
VastaaPoistaSe Punni-satu on Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinat -kirjassa, mutta en minäkään muista, kenen satu se on. Muistuttaa kyllä minunkin suklaan syöntiä: Ja tämähän oli vasta ensimmäinen pieni.
Aa se olikin siinä (vai?) - no sitten se on Kirsin. Mä muistelin, että se oli yhdessä valkeassa kirjassa, mutta ei sit varmaan ollutkaan. Tässä sitä muuten nähdään, mikä merkitys on lapsena luetuilla saduilla (tätä syytä en ole koskaan ennen käyttänyt!!). :)
PoistaJos mä annan itselleni luvan yhteen herkkupäivään, mä annan itselleni luvan seitsemään! Niin se vaan valitettavasti menee. Ja sitten päästään yhteen saivartelijan lempiaiheeseen: mikä on herkku!? Jos se sisältää sokeria, se on herkku -näin se minun on määriteltävä.
Heippa. Onpa samaistuttavaa juttua. Sekä tuosta kohtuuden hankaluudesta että siitepölykarmeudesta. Ei ole todellakaan nice. Olen pohtinut, nyt kun polvet kielsivät juoksemasta, että lähteekö toi paino sitten nousuun jos nyt en ole tarkkana. Ihme säätämistä tämä välillä on! Olisi ihanaa jos ei tarvitsisi olla tiukkana ja tarkkana, mutta joskus tuntuu että ei muukaan auta! Jaksamisia. ps. eiks kaikki Tiitiäisen tarinat -kirjan jutut ole Kirsi kunnaksen?
VastaaPoistaJoo. Kirsin ne on.
PoistaJos polvet ei anna periksi, sitten jotain muuta. Juoksu on niin hyvä painonhallinnan apukeino, mutta ei toki painonhallinnalle välttämätön. Vesiliikunta (jos se vaan maistuu) vie mukavasti energiaa, kun siinä on jo lämmönsäätelyssä tekemistä.
Kyllä tämä taas tästä! Tsemppiä myös sinulle!
Voihan siitepöly! Jospa pian hellittäisi oireilut.
VastaaPoistaMinä olen saanut hieman moitteita siitä, kun olen ollut välillä totaaliherkkukiellossa. Mutta se on ollut toimiva minulle. Ja aion jatkossakin pitää sellaisia ruotuunpalaamis -kausia. Tällä hetkellä koitan tuota kerran viikossa herkuttelua, mutta kohtuudella, eli ei siis mitään aamusta iltaan herkkumättömässäilyä ;)
Tilanteet vaihtelevat, samoin kuin tarpeet rajoitteille. Itsestäni tiedän, etten ikinä tule hallitsemaan kohtuuherkuttelua ilman, etten olisi asettanut itselleni jonkinlaisia rajoitteita ja jopa kieltoja. Esimerkiksi suklaan kanssa en voi alkaa leikkimään siten, että sallisin itseni vapaasti sillä herkutella silloin tällöin. On takuuvarmaa, että silloin tällöin muuttuu pian jokapäiväiseksi, ja siihen ei ole varaa.
Olen ajat siten luovuttanut sen suhteen, että minusta tulisi joskus yhden palan nautiskelija. Ei! Se pitää vain hyväksyä ja oppia elämään sen kanssa. Tai mistä sen tietää, jos vuoden päästä minullekin riittää yksi pala suklaata kerran päivässä. Uskoo ken tahtoo. Levyllisen minä haluan tai ainakin puoli ;)
Harmistus nostaa päätään uudelleen, kun luen tekstiäni. Voisin olla niin paljon jossain muualla, jos en olisi tässä missä olen... Hirveen hedelmällistä märehtiä tuollaista! Olen kulkenut tämän tien vaikka kuinka monta kertaa ja pitäisi minun hyvin tietää, mikä olen miehiäni, mutta ei se vaan näytä menevän kaaliin. Kohtuus on aika monessa asiassa minulle vieras käsite ja sen kanssa pitää oppia elämään.
PoistaMulla on ruotuunpalautus-kausi edessä nyt. En vaan jaksais edes sitä kirjata tänne - jos kyllästyttää itseäni, kyllästyttää varmaan muitakin :) Pyh ja pah! Lähden juoksemaan niin unohtuu koko typerä repsahdus-parannus-sokerikooma-vääntö.
t. mokomakin TM