Olen täällä taas

Tai no jos tarkkoja ollaan niin en täällä vaan tuolla. Olet tervetullut seuraamaan matkaani sinne.

Kirjoitan siellä nimellä Aamu, koska se on oikea nimeni.

No, ei ole. Ei sinne päinkään. Mutta aamu on uuden alku - joka päivä. Minulle tämä nyt ei varsinaisesti ole minkään muun alku kuin uuden blogin. Vanhoilla mennään. Lisäksi olen aamuihminen. Vireeni on aina aamusta parhaimmillaan ja sitä hyvää virettä blogi on tarkoitettu ylläpitämään.

Kyllä minulla ikävä tätä ja ennen kaikkea teitä oli. Tarpeellinen breikki (tästäkin) on pidetty ja olen palannut. Täynnä tempoilevaa ajatuksenvirtaa. Ihan niin kuin ennenkin.

Kuullaan taas toisistamme!

rakkaudella,
TM/Aamu

Hei, hei, mitä kuuluu?

Vuoden vaihde on aina se aika, kun tekee mieli katsoa taaksepäin ja eteenpäin. Onhan tuota matkanvarrella syytä tehdä muutenkin, mutta jonkinlainen listaus vuoden vaihteessa on kuitenkin paikallaan. Enpä malta olla tulematta tänne ajatuksiani kirjaamaan. Mikäli kukaan ei tänne enää löydä, onpahan itselle muistona niin kauan kuin aikaa kuluu tarpeeksi ja blogi katoaa sähköiseen avaruuteen bloggerin toimesta.

kuva runner's high:n facebooksivuilta

Vuosi 2012 ei ollut mikään onnistumisten jatkuva ketju, mutta ei onneksi niin kamala ja monella tavalla lamaannuttava kuin edeltäjänsä. Vuoden vaihtuessa olin painoni puolesta hyvinkin lähellä tavoitetta. Tämän vuoden aikana siitä on lipsuttu. Osin sen vuoksi, että ei ole ollut minkäänlaisia voimavaroja minkään valtakunnan tsemppauksiin ja toisekseen siksi, että ostin masentavan ja tylyn vaa'an, joka söi viimeisetkin kiinnostukset koko punnitsemiseen. Eli ei mitään kunnon syytä. 

Olen kuitenkin juossut läpi vuoden. Mikä on ihana ja hieno asia. Minulle. Olen loppuvuodesta tutustunut joogaan, mikä on ollut ihanaa! Pilateksesta on tullut osa elämää. Selkäni on kivuton.

Heinäkuussa sain ihan totaalisesti tarpeekseni Elixian jäsenyydestä. Hinta tuntui kohtuuttomalta. Palvelut joustamattomilta. Tänään 1.1.2013 liityin takaisin jäseneksi. Juu, menetin muutaman euroa kuukausihinnassa tällä irtiotolla, mutta se oli tarpeellinen breikki. Joskus arvon vain ymmärtää, vasta silloin kun sen menettää. En edes pystynyt olemaan koko aikaa ilman kuntokeskusta. Tein syrjähypyn ja lähdin samantien pois. Salietiketissä oli toivomisen varaa. 

(Ihan pakko urputtaa tästä aiheesta sen verran, että tunnille ei saa tulla kesken!!! Se on ihan alkeellista kohteliaisuutta muita treenaajia ja ohjaajaa kohtaan! Ihan pöyristyttävää, kun aamun pitkän joogan alkurentoutuksen aikana tullaan - 10 minuuttia!!!! - myöhässä tunnille ja huokaillaan, että "onpa täällä ahdasta, mä kyllä olin varannut tunnin jo viime viikolla". Tsiisus! Jos olit varannut jo viime viikolla, luulis ehtivän tunnille ajoissa... Mutta siis muuten hyvässä hengessä toki mennään. Rauhaa ja rakkautta vuoteen 2013 ja sillee)

Olin viime vuonna 1.1. salilla. Tänä vuonna myös. Sehän on melkein perinne! Kertoohan se jotain mun urheilullisesta elämäntavasta (tai sosiaalisesta elämästä!?). Mutta kyllä oli voittajaolo tänäänkin, kun kävelin kotiin sohjon halki hyvän treenin tehneenä. Oli kuin olisi kotiinsa tullut! Tuttua, hyvää, toimivaa! Olkapäissä sirisee ja käsivarsissa tuntuu. Nam!

Kun lopetin blogin kirjoittamisen tänä syksynä, olin tosi väsynyt. Viime vuosi oli työasioissa erittäin haastava. Vaihdoin työpaikkaa, eikä valinnan tekeminen kahden hyvän välillä ollut helppoa. Vieläkin ikävä myös entistä, mutta onneksi olemme tiiviisti tekemisissä edelleen, vaikkakaan ei nyt jokapäiväisellä tasolla. Uusi työ vaati monenlaista panosta ja syksyn haasteet olivat kovat. Jotain kuitenkin saavutettu jo nyt. Ehkä jonkinlainen tasapaino myös työelämään. Ja vaikka mitään lopullista tasapainoa ei olekaan, pää kylmänä eteenpäin menen.

Syksy toi terveydellisiä haasteita myös perheeseen ja tyylilleni uskollisesti murehdin melko tavalla (mikä vei voimia ja energiaa) enkä suinkaan vähiten sitä, mitä nämä terveydelliset haasteet tarkoittavat käytännössä meidän arjen pyörimiselle. Että niinku mitä mä joudun tekemään, mitä ennen pystyi delegoimaan eteenpäin. Mutta hiljalleen niistäkin päästään eteenpäin ja tällä hetkellä arki taas rullaa entiseen malliin.

Mutta se minkä oikeastaan halusin palata kertomaan on, että kerta kaikkiaan jotain hyvää on tapahtunut. Liikkuminen on elämäntapa ja olen siitä onnellinen. Treenikavereita löytyy ja elämässä on ihania ihmisiä muutenkin. Samanhenkisiä ja sitten niitä ihan erilaisia ja hyviä sellaisena - kummatkin! Tänään salilla tajusin, etten tippaakaan häpeä tai ahdistu vartalostani (tilanne todennäköisesti muuttuisi radikaalisti sovituskopissa vähissä vaatteissa), mikä on aika ennen kuulumatonta ja todella positiivista kehtiystä kohdallani. Juu olen lyhyt ja pyylevä, mutta mitä sitten. Treeni kulki hyvin. Henkinen hyvinvointi uusi jäsenkortti taskussa nousi monta pykälää. Muutenkin on mukavaa olla olemassa! Omaan napaan tuijottaminen (kirjaimellisesti) ei tilannettani mitenkään paranna.

Laitetaan hyvä kiertämään. Uskon vahvasti siihen, että positiivisuus synnyttää positiivisuutta. Hymyillen melkein mikä vain on helpompaa (tai musiikin tahtiin - toteaa yksi ystävistäni tällaiseen kommenttiin aina). Lopetetaan pelkääminen. Tavoitellaan tähtiä.

Upeaa, liikunnallista vuotta 2013

toivottaa
TM, alive and kicking

Time to say goodbye

Tulin sanomaan hyvästit. Tämä blogi sulkeutuu vähitellen.

Syy on hyvin yksinkertainen. Olen tämän lähes kahden vuoden aikana sanonut kaiken sanottavani (moneen kertaan). Olen kulkenut hyvän ja monella tapaa onnellisen matkan tänä aikana. Olen koukuttunut liikuntaan. Löytänyt jonkinlaisen tasapainon. Elämäni on muuttunut. Ja sitä lähdin hakemaankin.

Mikäli kuitenkin vielä mieluusti lukisit tarinointiani niin olen koonnut alle ne aiheet, joista olen viime ajat kirjoittanut (tiivistettynä kylläkin), joten tätä listaa lukemalla olet ihan yhtä kärryillä ajatuksistani kuin jos päivittäisin tätä blogia säännöllisesti:

• Tuli juostua hyvä lenkki (joskus väliin tulee joku huono, mutta niistä harvemmin kirjoittelen).
• Olen herkutellut, mikä harmittaa, mutta uskon pääseväni taas jaloilleni.
• Olen ollut väsynyt ja kiireinen, joten en ole liikkunut niin kuin olisin halunnut, vaikkakin olen liikkunut paljonpaljon enemmän kuin pari vuotta sitten, mistä olen tyytyväinen.
• Olen tehnyt jonkin päätöksen (joko syön kasviksia enemmän ja kiinnitän huomiota veden juontiin tai liikun 3 x aerobista + 3 x lihashuoltoa viikossa TAI nämä molemmat) ja sitten palaan hetken päästä kertomaan, että lihashuoltoa/kuntoa ja venyttelyä en ole tehnyt niin kuin suunnittelin ja päätän skarpata.

Siinäpä ne.

Voi olla että jossain vaiheessa palaan. Tuskin TM:nä, mutta ehkä jonakin muuna virtuaalisena hahmosena. Just nyt uutta blogia ei kuitenkaan ole olemassa (pitäis tietää, mitä siihen kirjoittaisi, kun ne aiheet on noilla pallukoilla jo tuossa).

Luen kuitenkin teidän bloginne yhtä tarkkaan kuin ennenkin! Ehkä minulle jää paremmin voimia kommentoida, kun ei tarvitse omaa blogia päivittää (ylläolevilla aiheilla).

Voikaa hyvin! Urheilkaa ja nauttikaa syksystä tästä vuodenaikojen kuninkaasta!

teidän
TM

Törkeen hyvä lenkki

Olen ottanut aikaa - ihan nukkumiseen. Mennyt vaan nukkumaan ja jättänyt pyykit naruille ja astiat koneeseen. Näyttävät löytävän vaatteensa narultakin ja murokipponsa koneesta. Osaavat itse asiassa myös tyhjentää sen koneen... No, aamulla sitten uusilla voimilla heittelin sitten vaatteita kaappien suuntaan ja astioita kans (no en oikeesti heitellyt). Heti vähän voimallisempi olo. Lepoa tarvitaan. 

Tänään sitten viikon toinen juoksulenkki. Aikaa oli vähemmän kuin intoa ja tietä olisi riittänyt, mutta ihan loistava lenkki tuli tehtyä silti hyvässä seurassa! Sää suosi (uskokaa vaan täällä ei sada koko ajan :)), jalat oli kevyet ja merimaisema aina yhtä ihana. Ihan parasta kyllä kieltämättä on hyvä lenkkiseura, joka juoksee suunnilleen samaan tahtiin (kummankaan ei tarvitse himmailla eikä pinnistellä) ja jonka kanssa juttua riittää vaikka juostais koko päivä.

Kyllä juostessa lähtee kaikki murheet ja harmitukset, mutta kyllä sinne lenkille kannatta lähteä myös iloitsemaan. Mieluisan liikuntaharrastuksen parissa myös ilot tuplaantuu. Mun mielestä. Olen siis tällä hetkellä juoksun ja saunan jälkeen sellaisessa euforiassa, että uskon juoksun olevan ratkaisu ihan mihin vaan. Vaikka maailman rauhaan.

Että semmosta. Ei mitään uutta sanottavaa tänäänkään. Sori.

Mutta huomenna on kampaaja ja lähtee muuten hiuksia! Iiiiso läjä! (Jos vaan saan omapäisen, mutta maailman parhaan ja taitavimman kampaajani suostumaan tähän suunnitelmaan :)). Ihanaa päästä kampaajan käsittelyyn pitkästä aikaa.

Iloa ja valoa!

tTM

Uusi polku

Väsymys on infernaalisissa mitoissa ja voimat vähissä. Loma siintää viikon päässä ja nämä muutamat arkipäivät pitää tässä välissä jaksaa. Lenkille lähtöäkin tekisi mieli siirtää. Kun sataa ja kai sitä nyt lomallakin ehtii...

Onneksi on lenkkikaveri, joka haluaisi hirveästi juoksemaan, jolla on pimeän pelko (ettei sitä yksin lenkkipoluille voi laittaa) ja joka soittaa kymmenen minuutin välein, että vieläkö sataa... (minä asun lähempänä kohteeksi sovittua pururataa). No ei muu auta kuin kaivaa rikoot kaapista ja rykästä liikkeelle. 

Paljon ei tarvita onneen. Eilen illalla uusi pururata. Sellainen, jota ei ole ennen kierretty näissä merkeissä ja joka on valaistu. Siellähän se onni taas lymyili. Ja jaksaminen. Hyvä olo.

Juoksun jälkeen voimaa oli taas kuin pienessä kylässä ja olo kuin voittajalla. Ihan mahtavaa. Juostiin ripeä kahdeksan km sateiden välissä ja se oli tähän kohti ihan riittävästi! Nyt on tullut ripeitä vedettyä niin monta, että seuraavaksi on (juoksukouluoppien mukaisesti) vuorossa tooosi hidas, mutta pitkä jolkottelu, jota voi melkein kutsua palauttavaksi. No ainakin kehittäväksi.

Vielä mennään juosten ulkona. Talvikuukausiksi olen jo harkinnut kuntosalijäsenyyttä... Katsotaan, miten syksy etenee. Kotini lähellä on kilometrin sisällä kolme suurta hyvinvointikeskusta, joten eiköhän sieltä vaihtoehto löydy.

tTM väsyttää mutta intoa on!

Näpit irti mun ajasta!

Elämässä on väkisinkin säätämistä ja vääntämistä eri toimijoiden kanssa, jotka joko asuvat samassa huushollissa tai muuten liippaavat elämääsi läheltä. Ei voi elää vain itselleen ja noudattaa tiukkoja ohjelmia ja aikatauluja - joku tulee siihen hämmentämään kuitenkin. Ja ihan hyvä niin. 

En minä niitä ohjelmia ja aikatauluja kuitenkaan noudattaisi - tiedän sen hyvin, mutta onpahan taas tekosyy, jota käyttää (ole aikuinen, syytä lasta!). Että kyllähän minä, mutta kun nämä kanssaeläjät sotkee mun aikataulut (tahallaan). Että olisin liikkunut enemmän. Ollut järkevämpi. 

Vaikka liikuin ihan tarpeeksi ja olin tarpeeksi järkevä. 

No se mitä viime viikolla on tullut tehtyä on ollut kaksi vesijuoksua ja kolme normijuoksua. Tietysti taas kilometritolkulla koiran kanssa käveleskelyä (koska on pakko) ja liian vähän venyttelyä.

Ihana juoksu! Välissä oli yksi kiireinen viikko niin, etten juossut kertaakaan, mutta nyt taas takaisin raiteilla ja voi kuinka hyvältä se tuntuukaan! Tänään mennään metsään juoksemaan mäkivetoja ja muutenkin vaihteeksi ylittämään itsensä (toivottavasti ei sada kaatamalla). Ihanaa. Odotan, että pääsen juoksemaan!

Olen muuten hävittänyt vaakani. Siis luitte oikein olen hävittänyt henkilövaa'an.  Siis tiedän, että se on sängyn alla (nostettu pois olohuoneesta juhlien tieltä :)), mutta en ole saanut sitä aikaiseksi hakea sieltä... Joten tarkaa painoa en tiedä, mutta siis ne valkoiset housut mahtuu taas jalkaan ja parit pinkeät kauluspaidat ovat pidettäviä taas, joten siis parempaan suuntaan.

Olen ollut ihan tyytyväinen ilman salijäsenyyttä (ensimmäinen kerta lähes 10 vuoteen). Kuitenkin on käynyt kaksi kertaa syksyn aikana, että vettä on tullut niin järjettömästi, ettei juoksemaan ole päässyt (kummallakin kerralla tosin seuraavana päivänä ihan loistava aurinkoinen ja raikas juoksusää) ja olen alkanut miettiä nyt, kun esim Elixiaan on mahdollista liittyä myös vuoden määräaikaa lyhyemmäksi ajaksi, että muutamalle (3-4) talvikuukaudelle voisi sittenkin liittyä takaisin jäseneksi... (tässä tämä itsenäisyys taas nähtiin). Ikävä on sisäpyöräilyä ja pilatesta - eniten, mutta myös ihan salia... ja onhan siellä sitten talven iskiessä täydellä voimalla myös juoksumatto.

Todennäköisesti siis jossain vaiheessa tässä syksymmällä, kun juoksukelit hankaloituu edelleen, palaan hyvinvointikeskusten helmoihin... ja juoksukelien parantuessa kevään tullen lähden taas kohti vapautta. Katsotaan nyt. Niiin kauan kuin kolme kertaa viikossa löytyy jonkinmoinen juoksusää niin mennään ilman sitoumuksia.

Energistä viikkoa heti maanantaista alkaen! Nauttikaa kauniista syksystä ja raikkaista juoksusäistä (tämä ei kuitenkaan ole käsky...)!

tTM

Mikä pössis?

Täällä oikein hyvä!

Voiko olla ihan tyytyväinen elämäänsä, vaikkei olekaan saavuttanut läheskaan kaikkea, mitä etukäteen suunnitteli. No, minä olen ainakin. 

Olen kovasti pohtinut omaa olemistani ja sitä, että osa teistäkin on itsensä hyväksymällä päässyt itse asiassa paljon parempiin tuloksiin tai ainakin ylittänyt jonkin maagisena pitämänsä rajan kuin tiukalla dieetillä, kovalla itsekurilla ja rangaistusmenttaliteetillä (jotka perinteisesti ovat näitä minun menetelmiäni). Minä puhun kyllä itseni hyväksymisestä suureen ääneen, mutta eihän se totta arjessa ole. 

Stressin täyteisen kevään tuomat kilot alkaa olla karistettu, mutta vielä on nipistämistä tavoitteeseeni. Ei se mitään. Sinne mennään kuitenkin. Pyrin pysymään liikkeellä ja olemaan rankaisematta itseäni älyttömistä asioista (tai yhtään mistään!). Pyrin pitämään järjen mukana ja mikäli herkuttelen, palaan takaisin arkeen mahdollisimman pian. Helppoa, eikö totta? No välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa.

Pyrin nyt oikeasti siihen oman kehon hyväksymiseen ja turhan kriittisyyden taakse jättämiseen. Olen jo pitkään ollut ylpeä siitä, mihin kaikkeen nykyään pystyn, mutta nyt keskityn ulkonäossä sallivampaan suhtautumiseen virheiden kauhistelun etsimisen sijaan.

Minulla on tapana käydä uimassa Yrjönkadun uimahallissa, mikäli se sopivasti reitilleni ja aikatauluihini sopii. Monen sattuman summana minulla on nykyisessä perheen menojen aikataulu-paletissa pari tuntia luppoaikaa Helsingin keskustassa kerran viikossa. Naisten vuoron aikaan.

Yrjönkadun uimahallihan on siis kuuluisa paitsi todella kauniista arkkitehtuuristaan ja vanhasta ulkonäöstään (pukukaapit kiertävät uima-altaan reunoja...) myös siitä, että siellä on saanut rueta käyttämään uimapukuja 2001, mutta edelleenkään se ei ole pakollista (siksi siis omat vuorot naisille ja miehille).

Suosittelen lämpimästi kaikille tuota hyväntuulista, kaunista, pientä uimahallia! Usein siellä näkee samoja kasvoja viikosta toiseen. Juttelin erään kerran yhden rouvan kanssa, joka kertoi käyneensä uimahallissa säännöllisesti 60-luvulta saakka. Valtaosa ihmisistä ui alasti, osa pelkissä alaosissa ja loput uimapuvuissa. Mutta se mikä minua viehättää Yrjönkadulla on se, että siellä on kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia (nyt tippaakaan liioittelematta) naisia ilkosillaan sulassa sovussa ja mikä tärkeintä: sovussa itsensä kanssa! Se on kuin aikahyppy jonnekin menneisyyteen koko paikka. Ihmiset tuntuvat tulevan sinne kaveri- ja työporukoissa tai ainakin siellä tuttuja tuntuu olevan useammalla.

Minusta ei naturistia saisi millään ilveellä enkä halua nudistirannallekaan, mutta tuo pieni uimahalli on jotenkin ikiaikaista suomalaista saunakulttuuria parhaimmillaan. Siellä on yksi kymmenistä ja se, minkä verran mun mahani pömpöttää, on jokseenkin samantekevää! Siis suosittelen!

Loppuun rohkaisun sana!

Toivottavasti aurinko pilkahtaa syyssateiden lomassa! Lenkkisäät on ihanan raikkaat! Nyt on hyvä ja voimallinen olo - syksy
tTM 

Itsehillinnästä

Ihana viikonloppu! Hyvä syy juhlia. Ihania ihmisiä: sukulaisia ja ystäviä. 

Ei mennyt kuin Strömsössä. Noin niinkuin syömisten puolesta, mutta henkinen hyvinvointi lisääntyi läheisten kanssa möllöttäessä monta pykälää!

Joskus sekin on ihan hyvä. Joskus sekin on ihan tarpeeksi.

Ei tule loistopudotusta tälle viikolle. Ei se mitään. On naurettu vatsalihaksia kipeäksi. Parannettu maailmaa. Jaettu kokemuksia. Nautittu useammasta sukupolvesta.

Liikunta on ollut lähinnä edestakaisin kävelemistä sisällä siivoillessa, juhlia järjestäessä ja jälkiä siivotessa. Vähän 10 kg punnuksen kanniskelua, koirakävelyä ja ponien lajittelua, mutta ei mitään todellista. Ei "oikeaa liikuntaa".

Mutta edessä on uusi viikko, uusi kaupunki, uudet lenkkipolut. Lepo on hyväksi. Välillä. Se on ohi nyt ja vilkutetaan hyvästiksi sokerille ja lähdetään tästä kohti sokeritonta jaksoa hölkötellen. Kuinka pitkä se on en vielä tiedä. Viikko alkajaisiksi. Sitten olen valmis sanomaan miten siitä jatketaan.

Hymy on korvissa. Iloinen perheestään, iloinen ystävistään! Kiitos että olette! Elämä on hyvä juuri nyt.

(Kiire viikko edessä, joten saatan olla jossain vaiheessa viikkoa eri mieltä :))

tTM

Muutama

Numerot eivät minua määritä. 

Loppukesästä surua tuottaneet valkeat farkut siirsin poistettavien kasaan. Vielä kerran päätin kokeilla niitä ennen luopumista ja ne suhativat helposti jalkaan. Jotain tapahtuu. Tekemistä jäljelläkin. Vaikka kuinka paljon! Huomasin mm olevani surkea punnertaja!

Tänään ensimmäistä kertaa jätin lenkin sään takia väliin. En muista milloin edellisen kerran. Aina on löytynyt sopiva kohta mennä. Tänään sataa kaatamalla. En halua kastua korviani myöden ja sateen pitävissä vaatteissa on liian kuuma juosta. Luovutin ja olin siitä surullinen. 

En siksi, että mitenkään siitä syyllisyyttä tuntisin vaan koska halusin niin kovasti juosta!

Painin sitten kahvakuulan kanssa reippaan 20 minuuttia - itseni kunnolla hikeen. Sitten kaikki keskikehoa varten saamani ohjeet fyssarilta läpi. Sitten lankkua, vatsarutistuksia, punnerruksia ja ojentajia... Vieläkin tekee mieli juoksemaan. Pakko palata varmaan kuulan ääreen. Se ottaa kyllä turhat luulot pois. Ennemmin tai myöhemmin.

Olen iloinen ja onnellinen. Hiestä. Jalkaan mahtuvista farkuista. Juoksuhaluista. Liikunnan kaipauksesta. Rakkaudesta. Itseen ja tähän mitä tänään pystyn tekemään, mitä uskoin, etten. Tottakai eteenpäin pääsemiseen tarvitaan paljon harjoitusta ja toistoja, mutta eniten tarvitaan uskoa.

 Ennen usein ajattelin, ettei kannata, etten pysty.

Tänään ajattelen no, miksei. Ainakin voin kokeilla. Yllättyä ja ylittää itseni ja odotukseni.

Uskomattomasti palkitsee ne pienet asiat, joita eteen tulee. Perjantaina helppo vitonen asfaltilla ja selkä ei ollut millänsäkään. Sanoinko jo niistä valkoisista farkuista? :P Napakkana ostetun hupparin löystyminen. Helpot ja järkevät päivät. Haasteellisten päivien voittaminen.

Lenkin mittaisia taukoja syyssateeseen toivoen,

TM hyvällä tuulella

Puolimaratoni! (pyörällä)

Viikonloppukylässä Siskon luona. Molempien haaveena ollut pitkään spinningmaratoni ja kun sellainen sattumalta yhteiseen viikonloppuun osui, oli sinne päästävä! Ihan puhdasta onnea. Voiko lauantai-päivän paremmin aloittaa kuin täyteen ahdetussa spinningsalissa samanhenkisten kanssa hikoilemalla? Voiko? 

Tottakai, ilman muuta ohjelmaa päivään oli tungettu niin paljon, että koko maratoniin ei ollut aikaa, vaikkakin pyörästä luopuminen oli vaikeimpia luopumisia elämässäni... Olisin niin halunnut jatkaa, mutta oli jo riennettävä seuraaviin rientoihin. Yhteensä poljettiin 1t 40 min. Ihanaa! Varmasti olisi mennyt koko kolme tuntiakin. Mutta puolimaratoni tuli poljettua ja kevyesti meni, vaikka sykkeet välillä kävi ihan reippaissa lukemissa. Hieno laji tuo sisäpyöräilykin!

Taas tuli hinku liittyä johonkin kuntosaliketjuun (no ei oikeastaan muihin kuin siihen vihreään, josta erosinkin) jäseneksi, missä saisi polkea aina halutessaan, mutta ainakaan vielä en sellaista ratkaisua tee. Kyllähän täällä polkemaan ilman jäsenyyttäkin pääsee sitten kun oikein mieli rupeaa tekemään!

Päivän ohjelmasta voin kertoa myös sen, että makasin hierojan pöydällä kaksi tuntia... Miten tätä aihetta nyt sitten lähestyisi? Kivaa ei ollut kummallakaan, mutta ei sietämätöntäkään (kummallakaan olettaisin). Jalat olivat yllättävän hyvät ja auki. Todellisena ongelmana kuitenkin pakarat ja alaselkä... Ai kato! Onpa yllätys! Odottakaa mä etsin yllättyneen ilmeeni.

Siis varmasti ongelmakohta paikallistuu tohon alaselän tienoille, koska olen sitä oppinut varomaan myös liikaa, joten olen "maltillinen" venyttelyissäkin. Se turha varominen ja pelkääminen käskettiin nyt lopettaa ja aloittaa kunnollinen venyttely. Toinen ongelma oli tuo lapojen väli (no ei kyllä pätkääkään yllätä sekään).

Minulla on läheiset välit tämän hierojani kanssa, joten sain melko suorasukaista palautetta. Uskokin meinasi todella taitavalla hierojallani loppua kanssani, mutta sain tiukat ukaasit hierotuttaa itseni parin viikon sisään uudelleen - etenkin nuo ongelmapaikat. Yritän nyt terästäytyä ja varata huomenna ajan hierojalle mahdollisimman pian (mikä todennäköisesti tarkoittaa ainakin sitä, että se menee parin viikon päähän - saapahan nähdä). Nyt onkin etenkin lapojen väli hellänä, kun tunto on palannut tuolle jumissa olleelle alueelle.

Sitten kelaus vuorokausi taaksepäin:

Perjantaina juoksin aamulla letkeän aamulenkin metsässä koiran kanssa, mutta iltasella Sisko vaati pyysi kauniisti, että juostaisiin pikkulenkki harjoitellen sitä hidasta juoksua (jota siis kävin juoksukoulussa opettelemassa :)). Juostiin vielä vitonen iltapimeällä. Hyvin kulki ja kivaa oli Syskosen kanssa juosta, mutta se mikä pitää lenkistä kertoa on, että näimme lenkillä hillittömän kokoisen Pöllön! Mä olen vakuuttunut, että se oli huuhkaja ("korvat" oli! ja koko oli järjetön). Sisko saattaa väittää muuta, mutta älkää uskoko sitä!

Mikä taas tekee tarinasta kertomisen arvoisen on se seikka, että en juurikaan arvosta mitään lentävää olentoa, joten toimin niin kuin kunnon sankarit tekevät ja vedin pikkusiskon ihmiskilveksi minun ja Pöllön väliin, kun lähestyimme siis edelleen hölkäten elävää, joka seisoi tien vieressä ja tuijotti meitä. Sisko yritti lohduttaa minua, että se on kissa ja hetken toivoinkin, että olisi, mutta sitten Pöllö nousi valtaville siivilleen ja katosi yöhön. Että semmoinen kissa... Mutta ei pöllömpi lenkki kuitenkaan ja tällainen luontokohtaaminen mustassa syksy-yössä oli itse asiassa aika metka (onneksi oli Sisko turvana).

Kauniita Unia ja nukkukaa hyvin! Lähdetään katsomaan mitä uusi viikko meille tuo!

tTM

Positiivikko

Positiivisuus on hyvä asia (paitsi vaa'alla eikä minun tapauksessani myöskään raskaustestissä olisi...). Välillä se on väkisin puristettua, harvemmin kuitenkaan päälle liimattua.

Mutta ilman sitä, että välillä harmainakin hetkinä olen kouristuksen omaisesti takertunut positiiviseen, en elämästäni tai tästä uuden elämän projektistani olisi selvinnyt. En minä toki koko ajan täällä hurraata huuda enkä tauotta hymyile, mutta itsesäälissä ja hatutuksessa kieriskelyn jaksot eivät minulla pitkiä ole (siis noin vartin mittaisia tai jotain). Eikä minulla ole sellaiseen oikein aikaakaan.

Uskoisin, että lapsen uskollani ja jääräpäisyydellä olen ylittänyt aika monta estettä. Aina asiat järjestyvät. Jotenkin. Tai sitten tulee vielä suurempi vastoinkäyminen, joka pudottaa perspektiivin kohdalleen... 

Minulle sanottiin, että en enää tule juoksemaan ja juoksen silti. Minähän en mitään usko ennen kuin kokeilen itse! (Toki kiitos osin tästä kuuluu kanssakulkijoille, vertaistuelle ja hyvällä fysioterapeutille) Voisin lisätä muun elämän puolelta tähän esimerkkejä, mutta ne ei nyt tähän aiheeseen taas liity mitenkään, joten annetaan olla.

Se mihin vahvasti uskon on, että mitkään saavutukset millään elämän alueella eivät tule ilman kovaa työtä. Elämä ei ole meille mitään velkaa. Itse se on tehtävä/sen saa tehdä sellaiseksi kuin haluaa. Niillä, jotka meidän silmissä näyttävät jollakin elämän alueella olevan kovin onnekkaita, on omat murheensa (kateus on maailman turhin asia) ja lisäksi me emme oikeasti tiedä, kuinka paljon he tekevät työtä menestyksensä eteen. Useimmat tuntemani ja ihailemani ihmiset todella paljon!

Ja onhan se sata kertaa sanottu, että kilpailua ei saa käydä muuta kuin itseään vastaan! Suorituksia saa verrata vain omaan (entiseen) itseensä. Silloin oikeasti näkee, kuinka kauas on tullut.

Tiedän, että positiivisuus ei kaikissa kansanryhmissä aiheuta ihastusta. Yltiöpositiiviset ihmiset nostavat osalla karvat pystyyn. En hae nyt tällä mitään Jihuu-meininkiä heti kun aamulla saa silmänsä auki vaan enemmän sellaista Antaa-tulla-asennetta elämää kohtaan. Vanha kliseehän sanoo, että Jokainen päivä ei ole hyvä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää.

Positiivinen elämänasenne kunniaan! Siitä saa ihan varmasti enemmän voimaa kuin etukäteen murehtimisesta (mistä en suinkaan ole vapaa!).

Olo on kevyempi, fiilis vahvempi. En projektissani siellä, missä jo kuvittelin olevani tai haluaisin olla, mutta kuitenkin tullut piiiiitkän matkan siitä, mistä lähdettiin. Ja eteenpäin mennään!

t positiivisesti varautunut TM

Metsään meni

Nimittäin TM. Aamulla. 

Ei sitä turhaan hehkuteta liikunnasta tulevaa hyvää oloa! En tiedä tuleeko mistään niin voittajaoloa kuin aamuisesta metsästä. Liukastellen kallioilla ja juurien yli hyppien etenin 40 min ja palasin hymyillen ihmisten ilmoille! Voi Onnea!

Olen jo pariin otteeseen tunnustanut, että olen onneton suunnistaja ja toivoton eräihminen, joten kiersin tutun metsäreitin kahteen kertaan (seuraavalla kerralla kolmesti!). Ihan loistavaa jyrkkiä nousuja ja yhtä jyrkkiä laskuja, mutta metsässä ne ei tunnu yhtään miltään. Lisäksi tämä syksyinen raikas ilma helpottaa juoksua kesän helteisiin (joita ei vaivaksi asti kyllä viime kesänä ollut...) verrattuna. 

. 

Loistolenkki. Tosiaan toipuminen megapitkästä flunssasta takana, joten pidin vielä pientä sordiinoa yllä juoksun suhteen, mutta seuraavalla kerralla uskaltaa jo pidentää lenkkiä ja lisätä vauhtia. Lenkin päälle kahvakuulalla vähän lihastreeniä ja maltoinpa jopa venytelläkin... Aika hyvä paketti! Fiilis huipussaan - ihanaa olla terve!

Eikä kuntokaan ollut mihinkään hävinnyt melkein puolentoista viikon sairastamisella. Hyvähyvä! Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavaa lenkkiä odotellessa...

Arki vetää juuri nyt moneen suuntaan niin kuin aina näin syksyisin ennen kuin palapelin työstä, koulusta ja harrastuksista saa rakennettua toimivaksi, mutta onneksi on näitä totaalisia irtiottoja. Minä ja metsä (ja ai niin koira, joka tosin juoksee vapaana mukana niin, ettei siihenkään tarvitse juuri huomiota kiinnittää).

Voimaannuttava kokemus. Hetken vapaus. Ruokailu tasapainossa. Juuri nyt. Enempää en lupaakaan. Hetken kerrallaan vaan.

tTM, onnellinen

Teräsnaisen paluu...

Virhearvointeja sattuu. Tulee eteen tilanteita, joissa tuntuu, että paras palkinto olisi jotain hyvää, sokerista, edes jotain...

Eihän niistä ylpeä voi olla, mutta jotain tuossa typerässä prosessissa on, josta voi olla ylpeä:

Yhtä varmasti kun kovan takaiskun kohdatessa regression vallassa käsi ojentuu kohti sokeria, yhtä automaattisesti tulee huono olo korjausliike! Se että korjausliike ei vaadi keskittymistä (no tietysti jonkun verran...) eikä asiaan tarttumista vaan ajatuksen tasolla se on enemmän sellainen "p**ka reissu mutta tulipahan tehtyä ja nyt sitten asiaan"-tyyppinen tilanne. Se että normaali on tämä ja se toinen on poikkeus - joitakin vuosia sitten melkein vois sanoa, että asia oli jokseenkin toisinpäin...

Sairaus väistyy, vaikka tosi tiukassa olikin. Olen jo aloitellut kävelylenkit, venyttelyt ja nyt vähitellen juoksu.  Hirviä hinku onkin ollut, mutta järki kyllä on kertonut, että ei vielä... Mutta tänään koittaa se päivä ja viimeisen enterin painettuani lähden pihalle, rantaan ja juoksen jonkinmoisen lenkuran. Vielä en matkaa osaa sanoa - viisi tuntuu vähältä ja kymppi paljolta, mutta liikkeellä sitten näkee, miten sairastaminen on voimia kaikkiaan vienyt ja sen mukaan määräytyy matka.

Elämän tasoittuessa tavoitteeni viikkotasolla on kolme juoksulenkkiä (pari matalan sykkeen jolkottelua ja yksi kunnon revittely) ja kolme lihaskuntoa (kahvakuulaa, vapaita painoja). Sinne tänne väliin sitten huoltavaa; venyttelyä, pilatesta, joogaa. Näillä mennään. Ai niin ja tietysti koiralenkit päälle, mutta niitä en nyt laske tähän...

Näillä on menty itse asiassa jo pitkään, mutta kunhan tässä itseäni muistuttelen. Jos tulee paljon pyöräiltyä, uitua, jne niin se mistä fuskaan on tuo lihaskunto ja ei todellakaan pitäisi!!! Kyllä lihaskunnosta kiittää juostessa ja kyllä tätä kiinteytettävääkin riittää!

Mutta vaikkei se otsikkoni mukainen itsensä hyväksyminen aina loistakaan niin yritetään. Kohti hyvinvointia ja parempaa jaksamista nyt ainakin mennään! Ihanaa kun taas pääsee liikkumaan. Tunnen olevani niin paljon enemmän minä, kun saan hikoilla ja punoittaa!

Syksyn myötä juoksuvarusteet muuttuu. Positiivista tässä on se, että sen myötä taskut lisääntyy. Puhelimen (sports trackerin) saa kätsästi taskuun (eikä hölsky) käsivarsipannassa sain hikoilla ihan riittävästi. Ja avaimet ja muut... Ihan parhaita juoksukelejä on (mun mielestä) tarjolla juuri nyt. Sopivan kirpeitä, mutta ei vielä kylmiä.

Mä lähden nyt lenkille! Nähdään lenkkipolulla!

Ah! Sitten vielä: jos käytät Sports Trackeria niin minkälaisia ongelmia olet havainnut? Juoksevassa lähipiirissäni on herännyt epäilys lähinnä matkojen pituuden suhteen (sateliittien asento :)) ja myös nopeuksissa on jotain häikkää. Mitään millimetritiedettä tämä ei tarvitse olla, mutta jos juokset edellisen kympin ja saadakseen kympin täytyykin seuraavalla kerralla juosta 500 m lisää niin ärsyttäähän se...

nimimerkillä Ei-yhtään-laite-riippuvainen TM

Sairasta touhua

Olen edelleen kipeä. Flunssainen. Räkää ja röhnää riittää. Lihaksia särkee. Päätä hetkittäin (onneksi se päiviä kestänyt jomotus sentään on poissa). Hikeä pukkaa ja hengästyttää, kun sohvalta nousee. Tavoistani poiketen myönnän tappion ja jäin kotiin huilimaan. 

Onneksi sairaanakin voi kilpailla!

Olen tehnyt (epävirallisen) teenjuonnin maailman ennätyksen (nyt kannattaa ostaa Clipperin osakkeita, myynti on nimittäin lähtenyt räjähdysmäiseen nousuun ja toinen vois olla noi paperinenäliinoja tuottavat firmat...).

No nytpähän on aikaa katsoa kaikki jäljellä olevat Suurimmat pudottajat Katsomosta (siinä menee nenäliinoja kans etenkin maratoni-jaksoissa) ja lukea ajatuksella teidän blogeja ja etsiä uusia. Liikuttua, vahvistua, motivoitua!

Hirviä tuska vaan blogien lukemisesta seuraa, kun ei itse pääse liikkumaan...

Rankan kevään jättämät kilot ovat olleet sitkeässä. Liikkeellä olen ollut hyvin ja paljon, mutta silti tulosta ei tule entisaikojen malliin. No, nyt nohevimmat tajuaa, että vika on ruokailussa... No niin varmasti onkin ja sillähän tähän on alunperinkin tultu.

Ehkäpä siis (jos oikein positiivisesti yltyy ajattelemaan) tämä sairastaminen on sikäli tarpeen, että en voi liikkua, joten minun on ihan pakko ottaa se pää tiedätte-kyllä-mistä ja keskittyä ruokailuun painon hallitsemiseksi. En edes mene paniikkiin, kun tiedän, että korjattavaa löytyy kyllä. Vaikka suuret linjat on kunnossa, monenlaista lipsumista löytyy, kun kokonaisuutta tarkastelee.

Syyskuu on hankala sokerittomaksi kuukaudeksi, mutta sovin itseni kanssa, että mikäli sokerittomuus tuottaa kohtuutonta hankaluutta, syyskuussa minulla on kaksi päivää, jolloin herkkujen nauttiminen on sallittua. Siis kaksi. Ja minun ajanlaskullani syyskuu siis alkaa tänään, 5. päivä...

Katselin vanhoja kuvia vajaan vuoden takaan ja itse asiassa ne motivoivat melkein enemmän kuin Suurin Pudottaja. Kasvikset ja paistijauheliha odottaa  - terveenä sitten askarrellaan jotain monimutkaisempaa :) Ehkä.

Aurinkoa ja pysykää erossa pöpöistä!

tTM

Loppu ja alku

Kesä on ohi. 

Kuitenkin tänäänkin oli ihana päivä. Aurinko paistoi ja oli t-paitalämmintä. Luonto on vielä vihreä. Tuoksu on vielä kesäinen. Rakkaus kesään muistuu mieleen ja tuntuu vahvana. Kuitenkin se on menetetyn rakkauden kaiku. Hetken tuntuu täydelliseltä, mutta on harhaa. Todellisuudessa siitä on jo luopunut. Ei sitä oikeasti enää ole. Otollisena hetkenä tuntuu hetken kesältä.

Kaikki ne herkulliset maut, tuoksut ja lämpö täytyy nyt vain tallettaa mielen syviin sopukoihin ja olla iloinen, että kesä oli. Todellisuus ja tämä hetki ovat kuitenkin se missä eletään. Ohi on. Kesä.

On syksy.

Syksy on lempivuodenaikani. Pidän jopa marraskuusta. Kesän rento fiilis vaihtuu energiseen oloon ilmojen viiletessä, luonnon pukeutuessa parhaimpiinsa ja värien ilmestyessä loputtoman vihreän tilalle.

Katselin valokuvia viime syksyltä, kun rannan keltaiset korret huurtuivat ensimmäisissä pakkasissa ja ensimmäinen jääriite ilmaantui ensin rapakoiden sitten meren pintaan. Tunnen hengityksen höyryävän ja jään rasahtelevan jalkojen alla aamulenkillä. Oikein odotan!

Tottakai minä kesästä tykkään. Kukapa ei? Eniten kuitenkin tykkään lomasta. Työni luonteen vuoksi on perusteltua pitää loma keskellä kesää, koska Suomi on kiinni kuitenkin. Ja muuna aikana me ei voida olla kiinni. Joten siis rakastan kesää, koska rakastan lomaa (ja tykkään työstäni :)).

Niin että nyt kaikki lämpö ja lempi kesältä talteen ja kohti syksyä. Nyt voi sytyttää jo kynttilät ja keittää teetä. Pukea juoksutakin ja laittaa puffin kaulaan lenkille! Lyhyemmissä juoksuhousuissa onneksi pystyy juoksemaan vielä pitkään. Juostessa tarkenee kyllä.

Yksi rakkaus jää taa ja uusi voi tulla! Syksyn kirpeällä energialla eteenpäin! Flunssakin on väistynyt, joten huomenna juostaan taas!

tTM

Elämä voittaa

No ni. Nyt on levätty. Itse asiassa yllättävän vähän ahdistusta paikalleen jääminen aiheutti. Ilmeisesti olin sitten tarpeeksi väsynyt. Uskomatonta kyllä, päänsärkyä on edelleen, viidettä päivää. Raivostuttavaa. Nyt kuitenkin särky sillä tasolla, että sitä pystyy lääkitsemään ihan käsikauppalääkkeillä. Hyvä edes se. 

Yhden lenkin jo viikonlopulle sovin, mutta se oli tämän loputtoman päänsäryn ja vielä heikon olon vuoksi peruttava. No onneksi (?) sairastui myös lenkkikaverini niin pettymys ei kenellekään ollut kovin suuri... Tai ainakin yhtä suuri jokaiselle.

Ehkä sitä vaan on viisasta välillä levätä! Itse asiassa juuri ennen sairastumistani olin ajatellut, että pitää vetää tähän väliin kevyempi viikko, kun liikuntatunteja alkoi kertyä viikkoon melkoisia määriä ja joka viikko. 10 liikuntatuntia ei oltu alitettu aikoihin... ja se on pitkässä juoksussa paljonlaisesti. Mutta elimistö päätti huiliviikosta sitten ihan itsenäisesti. Että tässä sitä ollaan.

Nyt kuitenkin elämä tuntuu voittava ja voi aloittaa tosissaan juoksun suunnittelun. Tänään vielä lenkit kävellen, mutta huomenna kokeilen, kuinka juoksu kulkisi. Ihanuutta! Tuskin maltan odottaa! Ja työmatkapyöräily. Ja vesiuinti!

Tervettä viikkoa ja liikunnan iloa!

tTM

Pääasia

Terveiset sängyn pohjalta - no ei. Vaikka pitäis.

On ollut niin t ä r k e i t ä työasioita, että olen pyörinyt töissä reippaasti kimppuuni käyneestä flunssasta huolimatta. Tästä palkintona minulla on pari päivää särkenyt päätä niin, että silmissä sumenee. Erilaisista lääkekokeista (joita siis teen itselleni) huolimatta kipua ei ole kokonaan saanut pois, mutta hiljenemään kuitenkin sen verran, että pystyy palaveeraamaan ja selittämään samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Hitaallahan sitä tietysti on. Typerää touhua!

Yhdestä asiasta sentään voin olla ylpeä. En ole liikkunut. Juoksemaan oli vielä päivä pari sitten hirviä kaipaus, mutta kyllä se päänsäryn myötä on karissut. Inhottava virus tämä. Vähäistä jalkojen venyttelyä lukuunottamatta en ole tehnyt mitään fyysistä muutamaan päivään. Eipä tällä päällä kyllä juostakaan. Kurkkukipu sentään hellittää, joten uskon taudin olevan menossa poispäin! Ja odottakaahan vaan. Levänneillä lihaksilla pyrähdetään lenkkipolulle heti kun mahdollista!

Jatkan tekstiä noin 8 tuntia myöhemmin eli vihdoin löytyi kaapista (selkäsärkyyn määrätty) särkylääke, joka katkaisi päänsäryn ja nyt elämä voittaa selvästi. Haaveilen jo kohta juoksevani. Sekin selkeä sairauden merkki, etten edes kaivannut juoksemaan! Enkä mene vielä tänäänkään, mutta kohta ehkä jo.

Vaikka harmittaakin sairastella on ihan paikallaan välillä hidastaa. Ehkä tarvitsin lepoa tässä kohti. Oli ihan hyväkin. Nyt tuntuu siltä, kun ei enää koske. Kipu jämähdyttää ajatukset ja tekee kaikesta hidasta. Kyllä ihminen vaan päätään tarvitsee hyvin voidakseen. Lamaannuttava pääkipu on kyllä yksi pahimmista, kun järkikään ei juokse.

Ihan viime aikoina olen alkanut pikkuhiljaa uudelleen haaveilemaan puolimaratonista. Viimeksi siitä vihjailin noin kaksi vuotta sitten ennen kuin selän hajoamisesta tiedettiin mitään. No, se oli oppi, joka piti maksaa, ei siitä enää enempää. Nyt kuitenkin juoksu on alkanut sujumaan. Koko ajan pidempiä matkoja, mutta ei toki vielä riittäviä, että puolikkaalle olisi mitään asiaa. Lisäksi juoksen melkein kokonaan pehmeällä alustalla: pururadalla tai rantoja kiertävällä hiekkaisella kävelytiellä. Että pitäis alkaa totuttaa selkää myös asfaltilla menoon, ettei ihan sokkina tulisi ja puutuisi koko selkä sitten, jos jossakin tapahtumassa jossainpäin kovemmalle alustalle joutuu.

Onneksi on pehmeitä reittejä ollut, että selkäni ja minä olemme päässeet uudelleen juoksemiseen kiinni! Voinnin kohentuessa into juoksemiseen vaan kasvaa. Kyllä tämä vielä tästä!

Tylsää kun flunssa katkaisi treenini, mutta enää en suistu tasapainosta sen vuoksi. Kohta juostaan taas. Ainakin saa lihakset levätä. Tavoitteet on kovemmat kuin pitkään aikaan ja intoa olisi. Heti kun uskallan laskea nenäliinapaketin ja teemukin käsistäni!

Pysykää terveenä!

tTM pääasia on että pää toimii

Minen kestä

Onko kukaan tutustunut tähän? Kokemuksia?

Apua! No tietysti kiinnostaisi! Mutta alanko pelkäämään juoksemista? :DDD

Pakko varmaan ladata - ehkä jo tänään. Pimeällä en kuitenkaan uskaltaisi käyttää...

tTM ja kaikkea sitä

Vastustuskykyä ja vitamiineja

Oltiin viikonloppu reissun päällä ja kotikotona. Tuotiinkin sitten sellainen määrä marjoja kotiin, että pakastin on pullollaan - i h a n a a !!!

Smoothiet uppoaa koko perheeseen vähän eri variaatioina. Luonnonjugurtti ja rahka tarvitsevat jatkuvaa vaihtelua lisukkeisiinsa. Ja mitä superruokaa suomalaisetkin metsät ovat pullollaan. Nam!

Täytyy nyt sen verran myöntää, että itse poimin mustaherukat pensaasta (10 litraa), mutta kaikki muut kotimaiset metsämarjat oli minulle valmiiksi poimittuna. Hienoa. Kiitos! Eipä niitä noin lyhyessä ajassa olisi kukaan kerännytkään, kun tuli vähän rentouduttua ja mökkeiltyäkin. Ja niin kuin sanottu en juuri rentoudu metsässä (paitsi jos saan juosta ihan täysiä ja silloinkin pitää olla kaveri, joka tuo mut metsästä pois).

Marjamäärät tuntui paljolta, kun niitä pakastimeen pakkasin, mutta hyvin tiedän, että kaikki menee ja lisääkin joudutaan ostamaan talven aikana. En pysty kaikkia hedelmiä syömään, joten marjat täydentävät ruokavaliotani paremmin kuin hyvin.

Että voi ihminen tulla onnelliseksi ruuasta :)

Viikonloppuna juoksulenkki mökkimaisemassa ja vähän kahvakuulaa pihalla. Aika huippua :) Tänään vuorossa mäkilenkki taas Ihanan Juoksevan Ystäväni kanssa. Sisulla juostaan se kolme kertaa viikossa edelleen ja kyllä sitä keho kaipaakin! Lisäksi olen käynyt vesijuoksemassa 2-4 kertaa viikossa aamutuimaan ja muu liikkuminen sitten siihen päälle (lähinnä nyt pyöräillen työmatkoja ja koiralenkkejä) venyttelyä unohtamatta. Eipä sitä työssäkäyvä perheellinen nainen juuri enempää ehdi. Ainakaan minä. Paits ne kaksi ryhmätuntia viikossa, jonne on sosiaalinen pakko mennä.

Syksyn flunssakausi on pyörähtänyt reippaasti käyntiin. Itse olen vielä mokomalta välttynyt ja taistelen nyt marjat uusimpana aseenani kaikkia maailman pöpöjä vastaan. Katsotaan myöhemmin millä menestyksellä.

Nyt äkkiä keräämään suomalainen superfoodi talteen joka iikka! Siis itsekään en niitä itse kerännyt... mutta kannustaa toki voin! 

Aurinkoisia syyspäiviä, vaikkakin viikonloppuna oli selvästi vielä kesää ilmassa...

tTM syksyn ja kesän välitilasta

Vahvempi kuin odotinkaan

Selkäsäikähdyksen jälkeen hyviä juoksuja. 

Ensin kymppi ennätysaikaan 1 t 10 min... Aika on ennätyksellinen sikäli, että siinä on alussa 10 minuuttia kävelyä... Tajusin juurikin, että pystyn todennäköisesti juoksemaan 10 km tuntiin. Hyvinkin todennäköisesti. Ei nyt kuitenkaan ihan sata lasissa paahdettu. No, ei voi olla totta.

Ja on se.

Huimaa. Ja heti perään 5 km ajan parantaminen viidellä minuutilla. Sehän tarkoittaa minuuttia joka kilometrille.

Sanattomaksi vetää.

Sanoinko minä, että suosittelen juoksukoulua. Että ne vaan tietää, mitä pitää tehdä!

Tietysti otan osan kunniasta myös itselleni. Olen juossut koko kesän ja vihdoin se alkaa kantaa hedelmää. Olen säännöllisesti juossut koko kesän. Myös lomalla. Se on toisille arkea, minulle se on saavutus!

Kuinka monta kertaa olet nähnyt/lukenut yllä olevan tekstin? Perushuttua, kun motivaatiotekstejä lukee tai motivaatiokuvia katselee... Mutta (ihan) oikeasti en ole tajunnut, kuinka totta tuo on ennen kuin nyt. Olen liikkunut lähes koko elämäni ja jälkikäteen ymmärrän, että aikapitkälti mukavuusalueellani. Olen minä treenannut kovaakin välillä. Ollut hiessä ja väsynyt treenin jälkeen, jalat ovat tärisseet ja juomapullon nostaminen on ollut ponnistus, mutta kaikkensa antaminen on ihan muuta! Silloin poistutaan mukavuusalueelta. 

Kun itkun partaalla toteaa, ettei pysty enää tekemään mitään eikä tule selviämään edes kotiin treenipaikalta niin silloin tarvitaan se joku, joka sanoo, että "Okei, oot ihan hajalla. Ymmärrän. Sitten vedät vielä kolme mäkivetoa ihan täysillä!"

Olin varma, että kuolisin, että en vaan yksinkertaisesti pystyisi, mutta pystyin. Jokainen on oikeasti paljon vahvempi kuin ikinä osaa kuvitella - siis paljon vahvempi! Ihan reilusti vahvempi!

Sitä vaan niin kovasti haluaa olla armollinen itselleen. Ja se tie ei johda yhtään mihinkään. Ainakaan tuntuviin muutoksiin! Ainakin minun tapani olla armollinen on aivan liian ymmärtävä!

Syksyksi kääntyy. Juoksukelit vaan paranee. Nautin jokaisesta juoksulenkistä ja jo ajatuksesta, että voin juosta. Tämä on niin rakkautta. Mikäli joku päivä en voi juosta, odottaa vielä tuhat muuta lajia löytämistään!

Haasta tänään itsesi! Tee jotain enemmän kuin ennen tai edes uudella tavalla! Se kannattaa.

tTM tänään mäkitreeni