torstai 17. helmikuuta 2011

Kaksi viikkoa

Huomenna kaksi viikkoa selkäni alkuräjähdyksestä. Toipuminen suunnilleen yhtä hidasta kuin elämän synty yleensäkin alkuräjähdysten jälkeen tuppaa olemaan.

Tänään olen istunut oikeasti sen kahdeksan tuntia töissä ja ei tunnu hyvältä, ei. Hirvittää, miten voisin selvitä täysipainoisesta työstä viitenä päivänä viikossa. Ajattelin tempaista sitten pienen, ihan kevyen kävelylenkin tuohon iltaan, että jospa jalka siitä vetristyisi ja ärsyttävä pistelevä puutumus ja kipu väistyisi. Pienen maltillisen kävelylenkin (ihan oikeasti) jälkeen jalka on vielä ärsyttävämpi. Selkäkin jo kipuilee. Tänään ei ollut oikea päivä vähentää särkylääkettä.

Tänään ei ollut oikea päivä yhtään millekään!

Edes kipu ei ole pahinta. Pahinta on se voimaton, puutunut, pistelevä, raivostuttava tunne jalassa, joka kertoo minulle aivan selvin sanoin: "sinä et juokse, etkä tee kuule paljon muutakaan pitkään, pitkään aikaan!" Tottakai minua alkaa pelottaa, että teenkö ikinä. Että tähänkö se tyssäsi koko Uusi Elämäni, jota ei mikään pitänyt uhata... Paniikki nostaa päätään.

Tässä tämän päivän viimeiset auringon säteet (joo kyllä, olen ehtinyt valokuvia ottamaan vinon pinon tässä viime päivinä, kiitos kysymästä):


Ja kyllä, valo vähenee.

En suostu ottamaan rohkaisua tai minkään sortin lohdutusta vastaan. Sääli saa minut raivostumaan niin, että näen valopalloja. Samaan aikaan olen täysin lyöty ja lohduton tilanteestani, mutta myös uhmakas ja toiveikas. Paikallani levossa olen varma, että kyllä tämä tästä ihan kohta alkaa sujua. Heti kun nousen jaloilleni, tajuan, että normaalitilanteeseen on matkaa ja paljon. Vaikka tilanne on tämä, on minulla selkeästi vielä vaikeuksia myöntää tapahtunutta todeksi. Vieläkään tämä ei tapahdu minulle. Eli hyväksymiseen on matkaa noin valovuosi.

Kyllä minä ymmärrän, että aikaa on kulunut vasta kaksi viikkoa. Optimistisin toipumisarvio oli alunperin kuusi viikkoa "melko normaaliin tilanteeseen". Todennäköinen aika-arvio kolme kuukautta... Senkin tajuan, että on tässä kuitenkin ollut monella tavalla onnea mukana. Jo se, että kävelen, on pieni voitto, mutta se, että edes se käveleminen ei tunnu hyvältä, saa nieleskelemään itkua (eniten kyllä raivosta).

Voi elämä! Ei tullut positiivista postausta. Olen pahoillani. Enkä uskalla luvata seuraavastakaan mitään tai voin luvata, että tätä samaa Panacodin ryydittämää ajantuksen virtaa on luvassa jatkossakin.

t. Takis ihmeparantumista odotellen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos viestistäsi!