Selkäni ja mä

En ole paljon kirjoitellut. Ei ole paljon kirjoittelemista.

Selkä on huono. Jalka on huono. Mieliala kaaottinen. Välillä olen varma, että jalka on peräti huonompi kuin alkuun. Välillä olen varma, että se on huomattavasti parempi. Hetkittäin olen varma, että leikkauspöytä kutsuu. Suurimman osan aikaa olen sitä mieltä, että tämä ei edes tapahdu minulle!

Ruokailussa ei kuri pysy päällä pitkiä aikoja. Etsin oraalista lohdutusta. Täysin järjetöntä. Ei mitään kontaktipintaa todellisuuteen! Vaaka taas huollossa. Mittanauhaan ei tule tartuttua. Peilin eteen en mene. Kesällä varmaan vyöryn eteenpäin.

Selitän itselleni, etten saa kiinni painonhallinnasta, koska en pääse liikkumaan. Enkä edes tosissani yritä.

Todellisuudessa jalka on osin parempi, osin huonompi. Tunto on selvästi tullut takaisin. Jalka ei "tunnu koko ajan" vaan paikallaan ollessa voin unohtaa koko vaivan. Jaksan istua ja seisoa - loikoilemaankin pystyn :) Suurin ongelma on kävelemisessä. Jalkaterä ei toimi normaalisti. Askellan väärin. Oikea pohje vetää juntturaan ja pakottaa ontumaan. Pohkeen oireilua helpottaa illalla otetut lihasrelaksantit ja venyttely, mutta kokonaan ne ei ongelmaa poista.

Kävely on ontuvaa ja hidasta. Mielestäni huonompaa kuin jossain vaiheessa tässä välissä. Suurimman ongelman titteliä kantaa ylpeänä pohje. Pohje kipeytyi ensimmäisen kerran 50 vesijuoksun jälkeen (vaikka juoksu sinällään tuntui hyvältä!). Lepo tai liikkuminen - ihan sama. Ongelma on ja pysyy.

Varovaisesti venyttelen. Pyrin elämään liikuntaa vaille melko tavallista elämää. Huomaan kuitenkin miettiväni viitsinkö tehdä jotakin, mikä edellyttää esimerkiksi toiseen huoneeseen kävelemistä... En suostu ymmärtämään, kuinka pitkästä prosessista tässä on kyse.

Neljäs viikko menossa. Kihisen, kun en muuta voi! Kaikki, jotka pystyy, liikkeelle heti!

t. Jalkapuoli-Takis

Luopuminen vapauttaa

Laitoin juuri 400 kirjaa maailmalle. Olen kirjafriikki. Rakastan kirjoja. Lisäksi olen "perinyt" niitä sieltä ja täältä. Minulla on (lue: oli) isot pinot kirjoja, jotka olin suunnitellut lukevani ihan kohta - jo 10 vuotta. Tilan tarpeen vuoksi päätin käydä (nyt kun olen selkäni/jalkani takia jumissa kuitenkin) hyllyt läpi. En tiedä johtuuko särkylääkkeistä vai mistä, mutta saman tien pakkasin 400 kpl kirjoja laatikoihin ja pyysin kauniisti (lue: pakotin) mieheni kantamaan ne Kierrätyskeskukseen. Tila vapauttaa. Luopuminen vapauttaa. Kun nyt kahden päivän purkamis/luopumisoperaation jälkeen palaan tänne nettimaailmaan hauskaa on, että Kukka oli juurikin kirjoittanut tästä materian välttämättömyydestä ihmisen elämässä. Loistavaa!

Suinkaan emme kaikesta tavarasta eroon tällä operaatiolla päässeet ja kirjojakin on vielä jäljellä toinen mokoma, mutta kahden kirjahyllyn painostava läsnäolo on poissa ja "nuokin pitäisi lukea"- ajatus takaraivosta katosi. Toivottavasti joku lukee ne, jos ei hänkään niin sitten se vaan on niin :)

Olipa vapauttavaa luopua. Lisäksi on roudattu vaatteita (hei, liian isoja mun kaapista, liian pieniä lasten kaapeista :)) UFF:lle ja tarpeetonta roskiin. Luopuminen vapauttaa! Paras loma ikinä! No ollaan toki muutakin tehty ja tehdään, mutta jestas että on mukavaa raivata!

Selkä on kestänyt ihan ok nämä remontin ja raivaamisen tapaiset, mutta jalka on kipeämpi kuin koskaan tämän välilevyepisodin aikana (siis suomeksi: selkä ei ole tyytyväinen). Lähinnä kipeä on pohje, joka ilmeisesti ärtyy väärin askeltamisesta. Pohkeen kipeily taas aiheuttaa ontumista ja on liikuttava hitaammin siis huomattavasti hitaammin kuin normaalisti... Oltiin eilen katsomassa Wickediä (suosittelen - vaikkakin vielä lämpimämmin aikuisyleisölle suosittelen Next to Normalia!!! ihan mieletön!) ja isot käytävät, paljon ihmisiä ja minä Klenkka yritän pysyä edes jonkinlaisessa vauhdissa. Ikinä en ole pitänyt Kaupunginteatterin välimatkoja (siis esimerkiksi salista vessaan tai naulakoille) yhtään minkäänlaisina, mutta eilen tuntui, että nuo tahmeat kokolattiamatot ei lopu ikinä ja ihmiset paahtaa ohi tuhatta ja sataa. Tunsin itseni vanhaksi ja raihnaiseksi.

Osittain jalan suivaantumiseen voi liittyä myös se, että olen käynyt muutaman päivän sisään myös kahteen kertaan vesijuoksemassa, joka tuntuu olevan jalalle kyllä rankkaa, mutta tällä hetkellä niitä harvoja urheilulta tuntuvia lajeja, joihin kykenen.

Väsyneenä, pölyisenä ja kipeänä ei itku ollut kaukana, mutta nyt hyvin nukutun yön ja Panacodin jälkeen elämä taas parempaa. Tänään etukäteen sovittu lepopäivä (vaikka pari kasaa roinaa odottaakin vielä luopumistaan) sen varmistamiseksi, että olen maanantaina työkunnossa. Vaikka kipua nyt on ollut ja se aiheuttanut ontumista niin silti sanon, että jalka on parempi. Ennen puuduksissa ollut alue kihisee ja särkeekin ja olen päättänyt pitää sitä merkkinä, että tunto on palaamassa. Toivon niin.

Vaikka tavarasta luopuminen vapauttaakin, en pääse millään (todellakaan) kiinni sitten minkään muun luopumisen vapauttavasta olemuksesta. Kuitenkin tietynlainen esimerkiksi juoksemisesta (väliaikaisesti) luopuminen (siis henkisellä tasolla - fyysisellä tasolla se on luovutettu), on välttämätöntä, että pystyn keskittymään muihin lajeihin kuntoutuakseni vielä kerran juoksemaan. Haavat ovat kuitenkin vielä niin auki, että en pysty menemään tätä ajatusta pidemmälle. Sinnittelen hetkessä ja puran sitten sen aikaa vaikka kirjahyllyjä!

Kauniita talvipäiviä! Menkää vaikka teatteriin, jos ulkona on liian kylmä hengailla! Se kannattaa aina :)

terveisin uutta tapaa elää etsivä TM (olen muuten paljon siivotessani kuunnellut P!nkiä ja sillä asenteella mennään)

Palkittu ja palkitseva

Sain Quantinalta tällaisen ihanuuden - Kiitos! Vastoinkäymisteni jälkeen olen valittanut niin paljon täällä blogissa (kuulisittepa minut IRL), että vähän hävettää ottaa palkintoja vastaan. Mutta palkinnon taisin saada ennen kuin pääsin täyteen valittamisen vauhtiin :) Kiitos joka tapauksessa, Q!

Palkintoon kuuluu muutama kysymys, joihin vastailen tässä iltani iloksi.

1. Milloin aloitit blogisi?

Vuoden 2010 ja Uuden Elämän-projektini alussa.

2. Mistä kirjoitat blogissasi ja mitä kaikkea blogisi käsittelee?

Painon ja Elämän hallintaa sekä liikunnallista elämää tavoittelevan naisihmisen mielen liikkeitä lähinnä. Nyt välilevyn pullistuman myötä aikaisemmat liikunnalliset tavoitteet ovat muuttuneet kuntoutusteemaksi. Ennen kaikkea kirjoitan ylös projektini edistymistä, että voin itse palata matkan tunnelmiin sitten, kun olen päässyt tavoitepainooni ja painon hallinta onnistuu vaivatta. :) Jonain päivänä. Vuodessa olen kulkenut pitkän matkan. Innolla odotan missä ollaan vuoden päästä!

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Minun näkökulmastani tämä tietysti on minun paikkani ja siten erityinen. Muiden näkökulmasta tuskin mikään.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Olin tehnyt useita painon pudotus yrityksiä. Halusin pohtia "paperilla" asiaa tarkemmin löytääkseni ne syyt, miksi en aikaisemmin saanut pysyvää muutosta aikaan ja myöskin syyt painon nousuun ja liikunnallisesta elämästä luopumiseen. Halusin tehdä pohdinnan niin, että myös eräs kanssakulkijani pääsi lukemaan ajatukseni tuoreeltaan. Tämä olisi toki ollut hoidettavissa myös sähköpostitse, mutta tämä tuntui kuitenkin helpolta tavalta tallentaa ajatuksen juoksua. Lisäksi haaveilin, että jos saisin tänne yhdenkin kommentoivan lukijan (vaikka sen kanssakulkijan, jonka tänne ohjasin alun alkaen) niin se tekisi projektista "julkisemman" ja asettaisi minulle myös ulkoista painetta pysyä tavoitteissani.

Kirjoittamisen ja kommenttien kautta saamani tuki on osoittautunut projektini kannalta tehokkaammaksi kuin edes alunperin kuvittelin. Kiitos.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

En mitään. Minun tarinani on tämän näköinen.

Kysymyksiin vastattuaan minun tulee haasteen mukaisesti ojentaa palkinto vielä viidelle bloggaajalle, jotka mielestäni palkinnon ansaitsevat. No, todella moni ansaitsisi ja moni onkin jo saanut, mutta ojennetaan nyt vaikka seuraaville: kaksnelosen Outi, kunnon nainen Kati, Manna, Pullero ja Paksu Perhonen. Kaikki blogeja, joissa vierailen mielelläni ja keskenään hyvin erilaisia. Kiitos kaikille teille, että kirjoitatte!

Iloa ja valoa teidän kaikkien kylmiin talvipäiviin! Pysytellään lämpimänä ja uskotaan kevääseen! Tänään hyvä, mutta rankka vesijuoksu takanapäin! Ei ole kunto entisensä, mutta kuitenkin mielestäni lähtötilannetta parempi selvästi!

kohti uutta viikkoa

TM

Uimahallin kutsu

Uimahalli kutsuu taas. Koska ei tässä muutakaan nyt ole... Näillä mennään. Pientä lenkkiä jalka on kestänyt kohtuullisen hyvin (tämän aamun koiralenkin tein jopa vahingossa ilman kipulääkettä, kun sen unohdin lähtiessä ottaa eli tilanne aika hyvä).

En ole erityisen innoissani uimahalleista (niissä kuitenkin tosi paljon aikaa yhteen aikaan sattuneesta syystä viettäneenä, en niitä suinkaan inhoakaan), mutta sinne suuntaan, koska vesiliikunnan pitäisi olla juuri sitä älyttömän hyvää kuntoutusta tähän saumaan. Hyvä. Sitten sitä. Sisulla.

Sanoisin, että jalka on parempi. Ainakin parempi kuin lähtötilanteessa. Läheiseni eivät täysin allekirjoita varpaani vahvistumista, mutta myöntävät kyllä, että ei se ainakaan heikompi ole kuin aikaisemmin. Ajoittain puutunut alue kutisee ja pistelee todella rajusti. Toivon, että se on hyvän merkki, että tunto palailee? Toiv.

Ruokailu nyt paremmassa jamassa kuin alkuräjähdyksen jälkeen. Reaktioni oli silloin täysin käsittämätön: pudotin käsistäni kaiken terveellisen vihannekset, hedelmät, kasvikset ja söin täysin holtittomasti. Päästäni deletoitui kaikki paitsi "ei paljoa"-ohje. Eli päivän kaikki syömiset saattoivat olla Subway-leipä ja suklaapatukka + kahvia ja light limua tai suklaajäätelöä, viisi viinirypälettä ja kanaa - ai niin ja kahvia ja light limua... Siis mitä ihmettä??? En ole subwayssä käynyt vuoteen, selkä poikki ja samantien sinne! Ihan käsittämätöntä. Paitsi että suuhuni työntämät ruuat olivat täysin riittämättömät päivän energiaksi myös sisällöltään sellaiset, ettei ne ainakaan millään tavalla tukeneet paranemista. Sitten sain itseni sen verran järkiini, että palasin järkevään ruokarytmiin ja tervelliseen ruokaan, mutta herkut jäivät tyynesti tönöttämään ruokalistalleni... Nyt on jo sen verran itsevarmempi olo, että olen saanut myös herkkupuolta kuriin.

Mutta järkytyseni on yhtä suuri edelleen. Ensin selkä tuotti valtavan pettymyksen, mutta että itsehillintä ja elämän hallinta heti perään... uskomaton suoritus minulta. Jälleen kerran. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ihminen on erehtyväinen ja kriisit mittaavat ihmisen kykyä selviytyä haasteellisissa tilanteissa... no nyt on mitattu! Kuitenkin tiedän, että saan elämän haltuun. Vähitellen. Siihen on pakko minunkin tyytyä.

Aurinkoista sunnuntaipäivää! Mä lähden tästä uimahallille vesijuoksemaan!

C U t. TM

Kenellä on halvimmat huvit?

Arvatkaa, mikä on loistavaa, kun on jalka ikipuuduksissa?

Kun jalan potkaisee oveen, ei satu! Buaahahahaaaa!

Voisiko sopeutumisen alku häämöttää lähitulevaisuudessa, kun ensimmäistä kertaa nauraa typerälle äänettömälle jalalleen? Toivotaan niin. Päätetään niin.

Ainakin vesijuoksemaan menen jo viikonloppuna se on varma ja hei, tänään olen syönyt jokseenkin järkevästi (tähän asti ainakin :)). Tämäkin linja pitää.

Aurinkoista viikonloppua jokaiselle joka täällä piipahtaa ja tervetuloa uudet lukijat!

t. Takis todella hauskana :P

Kaksi viikkoa

Huomenna kaksi viikkoa selkäni alkuräjähdyksestä. Toipuminen suunnilleen yhtä hidasta kuin elämän synty yleensäkin alkuräjähdysten jälkeen tuppaa olemaan.

Tänään olen istunut oikeasti sen kahdeksan tuntia töissä ja ei tunnu hyvältä, ei. Hirvittää, miten voisin selvitä täysipainoisesta työstä viitenä päivänä viikossa. Ajattelin tempaista sitten pienen, ihan kevyen kävelylenkin tuohon iltaan, että jospa jalka siitä vetristyisi ja ärsyttävä pistelevä puutumus ja kipu väistyisi. Pienen maltillisen kävelylenkin (ihan oikeasti) jälkeen jalka on vielä ärsyttävämpi. Selkäkin jo kipuilee. Tänään ei ollut oikea päivä vähentää särkylääkettä.

Tänään ei ollut oikea päivä yhtään millekään!

Edes kipu ei ole pahinta. Pahinta on se voimaton, puutunut, pistelevä, raivostuttava tunne jalassa, joka kertoo minulle aivan selvin sanoin: "sinä et juokse, etkä tee kuule paljon muutakaan pitkään, pitkään aikaan!" Tottakai minua alkaa pelottaa, että teenkö ikinä. Että tähänkö se tyssäsi koko Uusi Elämäni, jota ei mikään pitänyt uhata... Paniikki nostaa päätään.

Tässä tämän päivän viimeiset auringon säteet (joo kyllä, olen ehtinyt valokuvia ottamaan vinon pinon tässä viime päivinä, kiitos kysymästä):

Ja kyllä, valo vähenee.

En suostu ottamaan rohkaisua tai minkään sortin lohdutusta vastaan. Sääli saa minut raivostumaan niin, että näen valopalloja. Samaan aikaan olen täysin lyöty ja lohduton tilanteestani, mutta myös uhmakas ja toiveikas. Paikallani levossa olen varma, että kyllä tämä tästä ihan kohta alkaa sujua. Heti kun nousen jaloilleni, tajuan, että normaalitilanteeseen on matkaa ja paljon. Vaikka tilanne on tämä, on minulla selkeästi vielä vaikeuksia myöntää tapahtunutta todeksi. Vieläkään tämä ei tapahdu minulle. Eli hyväksymiseen on matkaa noin valovuosi.

Kyllä minä ymmärrän, että aikaa on kulunut vasta kaksi viikkoa. Optimistisin toipumisarvio oli alunperin kuusi viikkoa "melko normaaliin tilanteeseen". Todennäköinen aika-arvio kolme kuukautta... Senkin tajuan, että on tässä kuitenkin ollut monella tavalla onnea mukana. Jo se, että kävelen, on pieni voitto, mutta se, että edes se käveleminen ei tunnu hyvältä, saa nieleskelemään itkua (eniten kyllä raivosta).

Voi elämä! Ei tullut positiivista postausta. Olen pahoillani. Enkä uskalla luvata seuraavastakaan mitään tai voin luvata, että tätä samaa Panacodin ryydittämää ajantuksen virtaa on luvassa jatkossakin.

t. Takis ihmeparantumista odotellen

Terveellinen ruokailu - mitä se on?

Olen näennäisesti sopeutunut hyvin selkä/jalkavammaani. Todellisuudessa en ole yhtään. Suunnilleen joka kerta, kun nousen jaloilleni, raivostuttaa jalan voimattomuus, hienoinen särky (ei varsinaisesti kipu) ja liikkumisen hitaus. En edes uskalla ajatella loppuun asti ajatusta, etten todellakaan voi juosta. En nyt. Enkä vähään aikaan.

Olen aina ollut itsenäisempi kuin Scarlett O'Hara (ja paljon vähemmän tylliä) ja tänään, kun liukastuin ulkona, tarrasin työtoveriini kiinni "pelasta minut"-asenteella... Ennen olisin liukastellut ilolla eteenpäin, moisesta mitään piittaamatta. Kyllä huomaa, millaisessa hälytystilassa henkisesti olen koko ajan. It is happening again...

Vaikea listata, mikä tässä nyt oikeastaan surullisinta on, mutta aika ykkösiä vetelee myös tämän hetkinen ruokailuni. Tänään olin jo ihan normaalisti työpaikallani, joten tuli syötyä myös oikea salaattilounas (hyvä minä, yksi piste). Kotiin on kannettu niin salaattiaineksia, vihanneksia kuin hedelmiäkin (tästä ei saa vielä pistettä). Mutta se mitä syön, onkin sitten se surullisempi asia... Olen löysäillyt ihan kautta linjan. Määrällisesti kamalan suuria määriä ei ole mennyt mitään, enkä usko, että kalorimäärätkään ovat varsinaisesti tähtitieteellisiä, mutta sisältö, oi sisältö, se mättää pahemman kerran.

Kasvikset loistavat poissaolollaan. Hedelmät tummuvat kulhoonsa. Herkut ovat hiipineet ruokavalioon käyttäen tekosyynä ystävänpäivää, lapsen megakuumetta ja pitkästymistä. Mitä tehtäis? Syödäänkö vähän jäätelöä? Voi taivas! Ja tänään suklaata.

Minusta on tullut nykyään niin kamala valittaja, että en itsekään jaksa lukea tekstejäni, mutta lupaan tästä vielä ryhdistäytyä. Ei huomenna eikä maanantaina vaan tänään. Just nyt.

Eikun rantaan tallentamaan filmille (muistikortille) päivän viimeiset auringon säteet ja katsomaan, mitä kamera tykkää tästä rapsakasta pakkasesta. Minä ja koira vedetään nyt rotsit niskaan ja lähtee hiipimään kohti merta. Kuullaan!

Onneksi tämä terveellisempi elämä alkoi juuri nyt :)

t. TM, joka juuri otti itseään niskasta kiinni

Välilevy kiittää, kiittäähän?

Varovaisen kävelyn lisäksi päätin sitten kuntouttaa itseäni vesijuoksemalla.

Ihan voin kertoa tiedoksi vain, että se oli vesikävelyä... Vauhti ei päätä huimannut. Jalkani on edelleen jokseenkin puuduksissa ja hiljainen. Parempi kyllä kuin alkuvaiheessa, mutta edelleen... no erilainen kuin tuo toinen, joka on oikeanlainen. Jos tämä nyt mitään selventää.

Ilman kenkää istuessa ja lepäillessä koko ongelman saattaa hetkittäin unohtaa. Jalalle astuessa puutunut kohta tuntuu päkiässä. Jos laitan jalan kenkään (kuinka mukavaan kenkään tahansa), puutuminen tuntuu isossa varpaassa sekä sen vieressä olevassa (onko se sitten etuvarvas?) varpaassa. Sama ilmiö ilmaantui yllätyksekseni myös vedessä... Ihan hölmön tuntuista. Ja tuon hölmön tunteen vuoksi hiiviskelin siis varovasti 40 minuuttia vesijuoksuvyö vyötärölläni kuulostellen, että tuntuuko tämä pahalta vai ei...

Niin ja pakkohan sitä oli uimistakin kokeilla, kun kerta vedessä oltiin, mutta se ei vielä onnistu. Rintauinti oli kahden vedon jälkeen done! Sellaiseen revittelyyn on vielä matkaa, mutta vesikävely siis sujui.

Altaasta noustessa varsinkin oikean (se huono puoli) reiden lihakset huusivat hallelujaa ja väsymys oli suhteetonta verrattuna rasitukseen. Illan mittaan jalkaa särki sen verran, että Panacodiin oli turvauduttava ja seuraavanakin päivänä jalka oli selvästi arka, mutta sentään sain liikuttua ja aion liikkua jatkossakin! Mutta kyllä tuo kokemus näytti, että liikuntahaaveet on nyt muokattava uudelleen. Juoksut on tältä keväältä, ehkä kesältäkin, juostu. Mutta onneksi on muita lajeja. Niistä on nyt löydettävä vaihtoehtoja. Tähän on pakko tyytyä (vaikka hiljaa mielessä kiroiluttaisikin). Toisaalta edelleen on sen halvaannuttavan kivun muisto niin tuore, että olen onnellinen, että pystyn kävelemään - vaikka lyhyitä matkoja!

Maaliskuun alussa seuraava kontrolli Kirurgin luona ja saadaan ammattilaisenkin mielipide asiaan... Siihen asti mennään tällä mutu-tuntumalla! Toivotaan, että välilevy jossain vaiheessa kiittää.

t. Jalkapuoli-Takis

Ystävänpäivänä

Ei se,
miltä me näytämme,
eikä se,
mitä me aikaan saamme,
merkitse
sen rinnalla
mitään,
mitä me olemme
toinen
toisellemme.

- Marleena Ansio -

Jalan kuulumiset

Dramaattisena liioittelijana, mutta myös ikuisena optimistina, olen sitä mieltä, että jalkani on parempi. Siis tunto- ja liikepuutos on jokseenkin ennallaan (vaikka perheen jäseneni saavat vartin välein kokeilla, joka tonus olisi varpaaseeni ilmaantunut - että kyllä täällä valmiina ollaan ihmeparantumisenkin varalta). Kuitenkin se jatkuva polttelu ja kihelmöinti on hävinnyt.

Myös kivut ovat huomattavasti vähempänä (ja tämähän on hyvän merkki?). Pärjään nimittäin pelkällä tulehduskipulääkkeellä. Ainakin tällainen suhteellisen leppoisa elämä onnistuu. Maanantaina lähden töihin ja silloin mitataan sitten oikeassa elämässä selviytymistä.

Liikkuminenkin on varmempaa. Ylämäet ovat hankalampia (siinä ontuminen tulee melkein väkisin mukaan kuvaan), mutta tasaisella pystyn liikkumaan aikas kivasti (omasta mielestäni). Koirapuistossa seisoskelu oli myrkkyä, kun siirtyily ei auta, kun alusta on aina epätasainen, mutta kävely omaan tahtiin onnistuu hyvinkin.

Vaikka itku meinaa päästä, kun katsoo ohi juoksevia lenkkeilijöitä, niin olen päättänyt ottaa tämän kokemuksen nyt siltä kannalta, että tulipahan sopiva syy kokeilla muita vähän lempeämpiä lajeja entisten rinnalle. Olen todella pitkään vaahdonnut kokeilevani joogaa, aloittavani säännölliset pilates-tunnit, jne. Entäs venyttely... Olen yrittänyt saada itseäni sen suhteen kuriin jo hyvän aikaa. No nyt on aika! Samoin vesilajit ovat jääneet todella vähälle pitkään! En edes muista milloin olisin käynyt uimassa tai vesijuoksemassa. Takaisin ohjelmaan nekin siis.

Enhän minä tästä iloinen ole enkä edes oikeasti mitenkään sopeutunut tilanteeseen, mutta yritän kuitenkin. Parasta tilanteessa on, että minulta ei mennyt kuitenkaan liikuntakyky kokonaan. Rajoituksia tuli, ainakin joksikin aikaa, mutta kuitenkin saan liikkua, mikä on kyllä mielenterveydelleni yksi edellytys. Tästä kertoo ystävieni tarjoama apu tilanteeseen: useampi ystäväni on tarjoutunut ottamaan perheeni luokseen, jos en pääse liikkumaan... hienoa! On siis yleistä tietoa, että luonteeni ei jalostu, jos en pääse purkamaan levottomuuttani lenkkipoluille... Kiitos ystäville! :)

Aurinko sentään paistaa jalkapuolenkin pihalle, joten eikun vähän ulkoilemaan ja lupasin lähteä sentään kauppakeskukseen pyörähtämään - huomiseen ystävän päivään täytyy (kaikesta huolimatta :)) valmistautua!

Rauhaa ja rakkautta!

t Takis

7 x Kiitos!

Tonnikeijusta tuhkimoksi-blogin Linda ojensi minulle tänne sairastuvalle tämän ihanaisen palkinnon! Voi iloa ja onnea! Nöyrä Kiitokseni! Olen kovin otettu! Tämän päivän ihana yllätys!

Palkinnon mukana tuli 7 kohdan haaste. Olen tainnut tehdä vastaavan ennenkin, mutta nythän minulla on sairaslomalla aikaa miettiä ihan uudet 7 asiaa Minusta!

1. Olen toivottoman huono päättämään. Jahkaan ja jahkaan esimerkiksi ravintolassa ruokaa päätettäessä. Pyrin katsomaan ravintoloiden ruokalistat etukäteen. Ystävät ovat jo tottuneet ravintoloissa hitauteeni ja yleensä minulle ilmoitetaan etukäteen, että "sieltä ei sitten saa caesar-salaattia..." (tämän saatoin kertoa viimeksikin)

2. Rakastan villasukkia. Teen niitä vuoden aikana vaikka kuinka monet itselleni, mutta monille muillekin (lasten päiväkodin opettajille, soitonopettajille, jne. :)) ja pidän niitä läpi vuoden! Kesäiltana hiihtelen mökillä villasukat jalassa. Kotiuniformuuni ne kuuluvat myös. Minun mielestäni villasukat sopivat niin hameiden kuin farkkujenkin kanssa.

3. Lempikirjani kautta aikojen on Alice Seboldin Oma taivas. En väsy siihen koskaan. Kaikessa rumuudessaan uskomattoman kaunis tarina. Vuoden 2010 paras tai ainakin parhaita taisi olla Siilin eleganssi (Muriel Barbery). Suosittelen.

4. Minulla on kuusi kummilasta ikähaitarilla 1 v - 20 v. Heistä vain yksi on sukua minulle. Heistä vain yksi on poika. Heistä yksi asuu 1000 km päässä minusta. Kaksi sattumalta samassa kaupungissa 400 km päässä.

5. Rakastan valokuvia ja niiden ottamista. Haaveilen ikiomasta järkkärikamerasta, joka olisi pieni ja kätevä kuljetella. Meillä olevat ammatilaisvehkeet ovat toki miehekkään kokoisia, mutta ei niin näppäriä, vaikkakin vapaasti käytössäni. Olen suunnitellut valokuvapäiväkirjaa, johon ottaisin vuoden jokaisena päivänä yhden kuvan. Mutta suunnitelmaa pidemmälle en ole päässyt. Kuvia otan kuitenkin lähes päivittäin.

6. Eksyn lähes jatkuvasti. Työni vuoksi saan liikkua paljon, mutta se ei paranna millään tavalla suuntavaistoani enkä opi kaupunkeja yhtään paremmin. Joudun tarkistamaan kaikki kartasta ja eksyn silti. Lähden rampeista väärään suuntaan. Joudun tarkistamaan reittejä myös kotikaupungissani.

7. Täsmällisyys on mielestäni hyve. Lähden ajoissa. Haluan mieluummin olla paikalla vartin etukäteen kuin tulla viime tipassa. Lähipiirissäni on ihmisiä, joiden mielestä täpärästi ehtiminen on just sopiva, joten olen joutunut joustamaan ja nykyinen linjani on, että kunhan ollaan ajoissa ennen tilaisuuden alkua paikalla (on se sitten koulun kevätjuhla tai elokuvan alku tai kummilapsen ristiäiset).

****

Haluan ojentaa tämän tunnustuksen eteenpäin seuraaville blogeille seuraavilla perusteluilla:

25-blogin Quantina: olisit idolini jo pelkästään kunnioitettavien (juoksu/hiihto jne) kilometrien perusteella, mutta lisäksi olet ihan henkilökohtaisestikin sparrannut minua tämän typerän välilevy-episodin aikana! Kiitos ihanasta blogistasi ja Kiitos PT:nä toimimisesta!

Tavoite 57: ensimmäisiä uuden elämän-blogeja joita rupesin seuraamaan ja löysin heti hengenheimolaisen Tainasta - kiitos innostavasta blogistasi ja ihailen, kuinka hyvin hallitset kuitenkin elämäntapamuutoksesi, vaikka kaikki joskus omaa etenemistään epäilevätkin.

WannabeBarbien Naina on uudempi tuttavuus. Tykkään tavastasi kirjoittaa - asioista niiden oikeilla nimillä. Tykkään myös tyylistäsi, joka menee ah niin minulle tutulla tavalla överiksi - ihan joskus vaan! Ymmärrän neurooseja, ymmärrän koohotusta! Kiitos, että kirjoitat!

Liian läski lentämään - blogi pysäytti ensimmäisen kerran jo nimensä vuoksi (muistan lehtiartikkelin, josta blogisi nimi on peräisin) ja Kupariperhonen ansaitsee tunnustuksen jo tähän astisen pudotusurakkansa perusteella sekä rohkeasta rehellisyydestään blogissaan. Kiitos!

Ja yhtälailla Linda voisin ojentaa tämän Sinulle takaisin! Tykkään elämän makuisesta blogistasi ja toisen elixialaisen kokemuksia eri jumpista on aina mukava lukea! Myös Sinun urakkasi etenee todella vaikuttavasti!

Tosi moni muukin ansaitsisi tämän tunnustuksen! Monilla teillä tämä jo onkin. Seuraan joka ikistä blogia, jotka ovat kanssakulkijat-listallani. Tekstienne lukeminen motivoi ja rohkaisee - kiitokset joka ikiselle teistä!

kiitollinen Takis

vaa'an näkökulma

Nyt haluan sitten korostaa, että tässä on kyse vaa'an käsityksestä tähän asiaan ja niin kuin hyvissä tarinoissa aina, tässäkin on kaksi eri kertojaa: vaaka ja minä (ja minä olen oikeassa!).

Aloitetaan siitä, että vaa'an poissaolo on nostanut painoani vain 200g (siis huomaa näppärä vastuunsiirto jo tässä vaiheessa - luodaan mielikuva pahantahtoisesta ja uutta elämää sabotoivasta vaa'asta ja ikään kuin uhrin asemassa olevasta henkilöstä, jonka painoa vaaka pyrkii järjestelmällisesti nostamaan). Tämän aamun paino siis 59,1 kg. No joo. Ihan ok, ettei enempää, mutta olishan se paino voinut laskeakin (ai miten, kun vedit herkkuja ja luulit, ettet voi jäädä kiinni, kun vaaka ei ole totuutta näyttämässä?).

Pitkän veivaamisen jälkeen päästiin sitten %-osuuksien mittaamiseen... Ja tässä vaiheessa alkaa se vaa'an näkökulma. Tulen käyttämään kuppikoko-kortin! Naisihmisenä, jolla ihan oikeasti on rinnat, rasvaprosenttini on huomattavasti korkeampi kuin pienirintaisilla tai miehillä (nyt olis kiva, jos viitsisitte teeskennellä, että tämä on ihan ok argumentti, kun tosiasiahan on, että kuppikoon vaikutus on minimaalinen...). Huoh! :/ Rasvaprosenttini oli tuon typerän vaa'an MIELESTÄ 35% siis herranjumala! Musta on (noin) puolet silkkaa rasvaa! Tsiisus! BMI 25, lihas-% 29 ja lepoaineenvaihdunta 1250 kilokaloria. Ihan pa**a vaaka!!!

Koska en tiedä, mitä normaali-ihmisten rasva-%:t yleensä on (suositusrajat lienevät tuossa parinkymmenen prosentin hujakoilla ja 22 olisi kai naisten hyvä prosenttiluku), en osaa muuta kuin pöyristellä. Sanoohan järkikin, että määrä on ihan hervoton! Lisäksi voin vain verrata lukuja aina yhtä ärsyttävään Puolisoon, jolla prosentit ovat ihan eri luokkaa - voidaan sanoa eri maailmasta. Rasva-% puolet mun prosentista ja lihas-% taas reeeeiiilusti enemmän kuin minun... Ei olisi pitänyt edes verrata (ja voin kertoa, että se ei todellakaan ollut minun aina korrekti Puolisoni, joka sitä vertasi vaan minä... nyyh! Ja senkin jälkeen ainut, joka puolusti minua, oli Puoliso). Mielenkiintoista olisi tietää, paljonko kyseinen % oli, kun aloitin tämän projektin... Kyseinen vaakahan meillä oli jo silloin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun mittaisin sillä (typerällä rakkineella) muuta kuin ihan vaan painoa.

No mutta toisaalta mitä tätä suremaan. Kyllähän minä tämän jo etukäteen tiesin - läski mikä läski! Eikun pihalle koittamaan, mitä mieltä jalka tänään on liikkumisesta. Otan rohkeana koirankin mukaan, mutta sanoin jo, että jos se kerrankin tekee holtittoman loikan tuolla jäätiköllä (ja se tekee) päästän remmin irti ja jätän sen pihalle. Tosin ainak kun se nössö on irti niin silloin se seuraa minua herpaantumatta, joten tuskin siitä eroon pääsee edes sillä tavalla...

t Tukeva, masentunut tyttö (siis 35!!!!!)

Totuuden hetki lähestyy

Vaaka palasi tänään kotiin huollosta... Olin varma, että tämä päivä ei koittaisi tai että minulla ja herkuilla olisi enemmän yhteistä aikaa jäljellä. Huomenna nousen vaakaan ja kohtaan silmästä silmään tämän kahden viikon huolettomuuden, loukkaantumisen aiheuttaman sohvajumin ja lohtusyömisen...

Loistavinta on, että laiskasti tänään Miehelle totesin, että mullekin vois tehdä vaakaan oman profiilin niin, että voisin kai minäkin sitten kokeilla sitä kehonkoostumusominaisuutta (rasvaprosenttia ja mitä niitä nyt on...). "Mä tein jo", totesi Mies irrottamatta katsettaan televisiosta... joten nyt sitten ei ole mitään tekosyytä olla kokeilematta, mitä vaaka sanoo prosenteistani. No höh! Olipa tulostanut vaa'an tuhatsivuisen käyttöohjeenkin (ihan niin kun minä sen edes käteeni ottaisin!).

Luin jostain (uusin kg-lehti?), että kuppikoko voi vaikuttaa jonkin verran rasva-%:n suuruuteen. Vaikkakin artikkelissa todettiin, että vaikutus on minimaalinen, aion käyttää tuon kortin! Ihan tasan on kuppikoosta kiinni, jos prosentti ei miellytä :) Huomenna aiheesta lisää, JOS kestän tuloksen kohdata itse ensin.

Ai ja niin tästä mun "kuntoutuksesta". Sen verran selkä oli järkyttynyt sauvalenkistäni, että Panacodiin oli pakko turvautua, mutta toisaalta se oli tämän päivän ensimmäinen, kun unohdin ottaa aamulla - eli ei paha ollenkaan. Kodeiinipöllyssä olo on ollut taas ihan hyvä ja huomenna pieni kävelylenkki on ilman muuta ohjelmassa! Tärisisin innosta, mutta kun se tärinä just on paha niille välilevyille niin yritän olla tärisemättä.

Lepo on korvaamattoman tärkeää toipumiselle, mutta myös sille painon hallinnalle, joten sitä sitten seuraavaksi.

tTM

Dementiahiihto ja Onni

Kyllä on ihmisen Onni pienestä kiinni.

Ensin on Tottumus. Tottumus pitää vanhasta kiinni. Tottumus on sitä mieltä, että jos jotain joudutaan muuttamaan, niin ollaan tuhon omia! Minua ei ole, jos en saa tehdä niin kuin olen aina tehnyt (tai viime vuoden ajan tehnyt).

Uuteen Elämääni totutellessa olen pitänyt kynsin hampain kiinni Tottumuksesta. Olen Suuresta Tarpeesta (kun ensimmäisten muutosten jälkeen painon pudotus hidastui tarvittiin tarkennuksia) tehnyt siihen pieniä muutoksia, mutta Tottumus on ollut toinen luontoni. Kun liikuntaa on X määrä ja ruokailutottumukset juuri totutun kaltaiset, pääsemme tavoiteltuun tulokseen eli hitaaseen, mutta varmaan painonpudotukseen. Hyvä. Tottumus on hyvä. Ei saa keikuttaa venettä, ettei tule Repsahdus kyytiin!

No sitten tulee jotakin, joka sekoittaa pakan. Sanotaan nyt vaikka, että L5-nikaman tienoilla on keskivertoa reippaampi välilevy, joka päättää pyllistää hyville aikomuksillesi kunnolla! Tämä hävytön temppu vie jalat alta ja liikuntakykysi osoittautuu varsin rajalliseksi. Liikuntamäärä X tuntuu kaukaiselta sohvalla maatessa, kun kenkien kiinni solmiminen on haave vain ja olohuoneen katon kuviointi on tutumpi kuin pystyasennon näkymät.

Silloin T tuplaantuu, tulee Tiedon Tarve. Pää-ihmisenä minä haluan Tietää (onneksi on ihmisiä, jotka osaavat vastata, Kiitos).

Sain siis kahdelta eri lääkäriltä jokseenkin saman ohjeen: saat tehdä mitä vaan, mikä ei tunnu pahalta. Joo. Hyvä. Hiiviskelen sisällä ympäriinsä ja odotan, milloin jokin käsittämätön liike räjäyttää kivun selässä. Siltä pohjalta onkin hyvä lähteä kokeilemaan. Otetaan jälleen kerran esiin se käsittämätön seikka, että tämä alkuräjähdys tapahtui, kun kumarruin lattialla olleen käsilaukkuni puoleen... Ei ihan extreme-laji. Ei hyppyjä, ei tärähdyksiä eikä juoksua!

Mutta tämä pää-ihminen rakastaa käytännön neuvoja ja sellaisen sain kohtalotoverilta (edelleen Kiitos). Tämän ohjeen mukaisesti kaivoin kävelysauvat naftaliinista, puin jalkaan tukevimmat kenkäni, riittävästi vaatetta päälle ja kävelin Ulos!

Aurinko paistaa, pakkasta on, mutta vaatteet lämmittää. Kävelin puolituntia sauvojen kanssa ympäriinsä. Jalka on kömpelömpi ja olin mokoman lenkkipahasen jälkeen niin väsynyt, että nukuin yli puolituntia, mutta ah mikä Onni! Olin tolpillani. Ei se nyt niin kamalalta tuntunut, vaikka pitikin kiertää isoimmat lumivallit sekä kuopat ja jäisillä pätkillä kaikki lonkkaleikatut mummot pyyhkivät ohi, mutta silti: Onni.

Teki mieli huutaa vastaantulijoille, että "Katsokaa, kun mä sauvakävelen!" Eli kuntoutus on alkanut! Minä en anna periksi, vaikka jalka vähän antaakin! Rakennan uutta väliaikaista Tottumusta. Liikuntamäärät tästä vielä paranee, vaikka puolimaratonia en tänä kesänä juoksekaan. Mulla onkin pidemmän aikaa ollut ajatuksissa pitää vähän ruokapäiväkirjaa ja tarkistaa syömisiäni nimenomaan terveellisempään suuntaan (ei niinkään vähentää). No nyt on siihenkin aikaa.

t Takis ylpeä sauvakävelijä :)

Kirurgini ja minä

Minulla on mukava Kirurgi. Oikein miellyttävä nuori mies. Minun Kirurgini haluaa tapailla, ei leikata. Minähän tapailen. Tapasin tänään ja treffit on sovittu taas parin viikon päähän teemalla: katsellaan. No, sitten katsellaan.

Magneettikuvat otettiin aamulla ja magneettikuvien ottaja-hoitaja (suom.huom. röntgenhoitaja) sanoi "Varaudu odottamaan. Näitä kuvia otetaan kuule sata päivässä (liioitteli) ja kaikki pitää sanella, että tässä menee aikaa." No mikäs siinä. Ehdin kävellä röntgenistä odottamaan Minun Kirugini oven taakse, kun ovi lennähti auki ja pyydettiin sisään. No, siinä vaiheessa jo tiesin, että ainakaan diagnoosi: "ei-siellä-mitään-ole" ei ollut se todennäköinen. Toisaalta sen tiesin jo ennen kuviakin.

Sitten alkaa jo kovin tutuksi käynyt leikki: noustaan varpaille, kävellään kantapäillä, väännetään, käännetään ja todetaan, että ei se varvas toimi. Ei vaan toimi. Tahtoa ja keinoja löytyy sekä Kirurgiltani että minulta, mutta varvas tönöttää hiljaa ja kieltäytyy yhteistyöstä. Olemme molemmat jo vähän tuskastuneita: "Ei kun näin. Tähän suuntaan." ja "Minä YRITÄN!" Välillä katsotaan kaavakuvaa hermoista. Oireet täsmää: L5-nikama. Magneettikuvassakin näkyy selkeä discus prolapsi eli välilevytyrä oikealla. Hermo on jumissa, on se ja isovarvas vaikenee.

Minun Kirurgini alkaa jo selvästi taipua leikkauksen suuntaan. Onneksi kuitenkin päätetään soittaa Seniorille. Seniori on kokenut mies ja vahvasti sitä mieltä, ettei sota yhtä varvasta kaipaa! "Kyllä se siitä toimimaan alkaa. Antakaa sille aikaa (kuudesta viikosta kolmeen kuukautta)." Kirurgini ja minä tuijotamme varvasta syyttävästi: "Katso nyt, mitä sait aikaan! Seniorin piti tulla leikkurista tänne asti toteamaan, mikä nahjus sinä olet!" Varpaani vaikenee edelleen.

Jään odottamaan, mitä tuleman pitää. Jos tilanne heikkenee, leikataan. Jos lähtee tästä hiljalleen kohentumaan, ollaan tyytyväisiä. Illalla aion hoitaa jalat ja lakata varpaan kynnet (jos kärsin kumartua kunnolla, mikäli en, sen saa luvan tehdä, joku muu perheeni jäsen). Pinkkiä ja kimallusta sen olla pitää. Jos pitää olla mykkä, niin ainakin voi olla sitä tyylillä. Voi varvas parkani :/

t. Takis

p.s. Erityisen lämmin kiitos Kirurgilleni siitä, kun hän soitti Seniorille, hän aloitti sairaskertomukseni sanoilla: "minulla on täällä nuori nainen". Valopilkku tässä veltossa päivässä!

kuva

Ajatusten armoilla

Olen kotona. Sairaslomalla. Huomenna tulossa magneettikuva, koska oikean jalkaterän tunnottomuus jatkuu ja isovarpaassa pientä liikepuutostakin... En jaksa keskustella ihmisten kanssa ja juuri silloin puhelin soi lakkaamatta. Delegoin työ- ja kotiasioita. Yritän olla olematta totaalisen raivostuttava ympäristölleni ja huolestuttamatta lapsia (aikuiset saavat kyllä koko lastin). Päällimmäinen tunne on hysteria.

Pystyn kävelemään ja periaatteessa tekemään kaiken arkisen ilman apua. Ulos en uskalla lähteä. Autolla en uskalla ajaa. Magneetin jälkeen toivottavasti ollaan jo fiksumpia. Haluan tietää ja en halua.

Vaikka olen hiljaa, päässäni käydään vilkasta keskustelua. Äänessä ovat Optimisti ja Pessimisti. Realisti on ilmeisesti talvilomalla. Yhtään järkevää ajatusta päässäni ei ole.

Optimisti on sitä mieltä, että huomenna herään kunnossa ja kaikki ovat helpottuneita. Voidaan jättää tämä taakse ja palata entiseen. Tosi pian.

Pessimisti kehittelee sloganeita "välilevypullistumalla laitoshoitoon" ja on varma, että tästä ei suinkaan mennä parempaan vaan roimasti huonompaan. Ihan sama mitä ihmiset ympärillä sanoo. En edes tiennyt, että vastoinkäymisten sietokykyni on näin olematon! En tiennyt, että sisälläni elää näin vahva Pessimisti.

Onneksi ympärilläni on rauhallisia ja vahvoja realisteja, jotka yrittävät valaa tervettä optimismia ajatusteni sekavalle pelikentälle. Jos haluaa/osaa ajatella positiivisesti niin tämä, jos mikä on minulle (ehkä tarpeellinenkin) pysähtymisen paikka. Nyt on ainakin aikaa pohdiskella, mitä elämältä haluaa. Rauhassa suunnitella kevättä. Vastoinkäymisethän kasvattaa? Ja vaikeuksista koituu aina jotain hyvääkin? Vaikea kuvitella juuri nyt!

No, kuvausten jälkeen ollaan viisaampia ja oikeastihan en pysty tekemään nyt yhtään mitään muuta kuin odottamaan. ARGH!

Liikkua saa kivun sallimissa rajoissa

No niin, nyt on pari vuorokautta Kivusta ja ollaan matkalla kohti Parempaa. Todellakin. Ei tässä suinkaan vielä kivuttomia olla ja oikean pohkeen syrjässä, jalkapöydässä ja isovarpaassa vielä puutumisen tunnetta. Mutta kuitenkin jo paljon positiivisempi mieli. Tottakai vieläkin kiroiluttaa ja ärsyttää (lähinnä se, ettei voi liikkua), mutta ajatukset kuitenkin jo toipumisessa!

Tässä makoillessa kun on ollut aikaa ajatella, olen koonnut päässäni selän tarinaa, joka alkaa jo 90-luvulta, jolloin tein ensiaputilanteessa (nuorena, osaamattomana) jälkeenpäin ajatellen todella karmean noston, joka repäisi selkääni ja josta toipuminen kesti sitten jokusen ajan - olisiko ollut pari viikkoa kivuttomaksi. Tämä vanha vaiva on kummitellut erilaisissa tilanteissa vuosien varrella ja räjähti nyt sitten käsiin kumartuessani lattialla olleelle käsilaukulle...

Pieneen alaselän vihotteluun olin jo niin tottunut, että yksinkertaisesti kieltäydyin kuuntelmasta itseäni. No, tässä se taas nähtiin! Kyllä keho kertoo, jos vaan viitsii kuunnella. Nyt sitten opetellaan kuuntelemaan ja kantapään kautta perinteisesti. Jos ei olisi niin kova pää, elämä saattaisi joskus olla helpompaa, mutta toisaalta ehkä olisi tullut useammin epäiltyä omia rajoja ja sikäli jäänyt monta kokemusta köyhemmäksi :))) Siis pidän pääni.

Hah-hah-hauskaa oli lääkärin vastaanotolla perjantaina, kun hän totesi, että jatkossakin saa "liikkua kivun sallimissa rajoissa"... Öööö. No, tavallaan se onkin se ongelma, jonka vuoksi tässä ollaan... Toiset liikkuu kivunkin kanssa enemmän kuin toiset. Minua ei pienet selkäsäryt ole juuri pidätelleet. Joka tapauksessa haluaisin pitää itseäni kehittyvänä yksilönä, joka nyt ottaa opikseen ja opettelee liikkumaan kohtuudella, oikein ja ennen kaikkea kuuntelemaan ja huoltamaan kehoaan.

Vaikka nyt tulikin turpaan, niin silti eteenpäin mennään luottavaisin mielin! Nyt tulee tulikoe ruokailun (liikaa aikaa miettiä, että mitähän sitä söisi) ja mielen hallinnan (kärsivällisyys ei kuulu vahvuuksiini, sen puute hyvinkin) suhteen. Tämä on nyt otettava vaan siltä kannalta, että nyt on aika pysähtyä ja tehdä ehkä jotain muuta elämässä ympäriinsä koohottamisen sijaan (vaikka siihenkin palataan heti, kun pystytään :)). En väitä, että tällainen pakkoloma olisi hienoa (eihän se ole), mutta onhan se parempi kuin pakkohoito :) Kun siitä elämän hidastamisesta vouhkaavat kaikki naisten lehdet, elämäntapavalmentajat ja muut gurut, niin kokeillaan sitä nyt sitten. Huomenna lääkäri, OMT-fyssari (toivottavasti) ja uusi päivä!

Positiivista energiaa kaikille! Juoskaa upeita lenkkejä, nostakaa rautaa, zumbatkaa ja seinäkiipeilkää! Kyllä minäkin kohta!

teidän TM

nyt ei ole itku kaukana

Ei ole kaukana, ei. On nimittäin täällä. Ensin itkin kivusta, sitten raivosta.

Olen myötätuntoisena seurannut virtuaaliystävieni liikunta- yms. vammojen parantelua ja pitkiä toipumisaikoja. Ja samalla ajatellut, että onneksi olen saanut treenata rauhassa koko vuoden ilman suurempia vaikeuksia.

No, nyt niitä tuli!

Ensimmäinen asia, jonka opin oli, että kotitekoisilla diagnooseilla ei pitkälle pötkitä. Jälleen kerran lääkärikammo todettiin vaaralliseksi vaivaksi. No, ei minulla varsinaista lääkärikammoa ole, vaan enemmän kyse on siitä, että noo kyllä tää tästä ja ei tähän nyt mitään lääkäreitä tarvita arvailemaan, mistä voisi olla kyse... Joo, arvaillaan ite! Aina parempi...

Alaselkävaivat olivat eilen sen verran ärhäkät, että päätin mennä vihdoin niitä lääkärille näyttämään. Lähtöhöyräkässä kumarruin huonossa asennossa (kumartuminen on viime aikoina ollut se liike, joka on vetänyt oikealla puolella kipeästi pitkälle jalkaan) ja siitä alkoi niin uskomaton rumba, että en olisi todelliseksi uskonut! Onneksi en ollut yksin kotona, joten autettuna (kainaloista raahaten) pääsin siirtymään sohvalle, jossa makasinkin sitten neljä tuntia pystymättä nousemaan istumaan puhumattakaan seisomaan! Kaikki yritykset kilpistyivät siihen, että pystyasennossa kipu oli niin infernaalinen, että taju lähti joka kerta.

Neljän tunnin (ja parin Voltarenin) jälkeen pääsin ylös ja lääkäriin, joka kuunteli itkun sekaista soperrustani (mä kuolen ja halvaannun ja jos olen onnekas tässä järjestyksessä) ja totesi, että "joo hermokipu on kyllä pahinta. Sulla on kuule joko välilevyn seudussa paha tulehdus tai välilevyn pullistuma eli vanha kunnon issias-vaiva! Niin se on tosi kipee. Tähän ei auta kun tulehduskipulääkkeet, OMT ja aika..." OMG!

Kipeä nikamaväli löytyi kokeilemalla. Kotiin lähdettiin reseptien ja OMT-lähetteen kanssa.

kuvat

Tämän hetkinen tilanne on se, että kipu on hallinnassa, mutta olemassa koko ajan. Oikean jalan jalkaterä on "puutunut", joten pelkkä käveleminenkin on epävarmaa. Nopeat käännökset ja varpaille nousu ei onnistu vaan jalka menee alta. Epävakaalla alustalla ja liukkaalla liikkuminen saa kauhun hien pintaan. (Tunto pitäisi palailla jalkaan tässä ihan kohta puoleen... joo, no, mutta mähän voin odotella kärsivällisenä...)

Tämä on niin järkyttävää ja kamalaa, että oikeasti en vielä edes tajua tätä. Toisaalta olen niin helpottunut, kun pystyn ylipäätään kävelemään, että en vielä ole raivopäänä siitä, etten todennäköisesti pysty urheilemaan ainakaan vanhaan malliin pitkään, pitkään aikaan (tässä kohti itku astuu kuvioihin vaikkakin yritän hokea itselleni, että self-pity sucks!).

Tällä hetkellä liikunnalliset haasteeni ovat siis sitä luokkaa, että hiihtelen villasukissa Panacod- ja Voltaren-päissäni sisällä. Jee. Alkuviikosta tapaan OMT-fyssarini, joka "kertoo minulle millaista liikuntaa ja millä aikataululla voin harrastaa" (vähän kun P!nkin biisissä, että "he's gonna start a fight").

Sata asiaa risteilee mielessä. Yhtään ajatusta en uskalla ihan loppuun asti viedä. Kiroiluttaa.

t. TM

ps. Sitten ihan vaan tiedoksi epäilijöille, että ei, en ole temponut kahvakuulaa (en väärällä, mutta en oikeallakaan tekniikalla - siis en ollenkaan, vaikka sain kauniit omat kuulat :/) enkä muutenkaan ole voimalajeja viime aikoina harrastanut. Sen sijaan syytä voi hyvin hakea puutteellisesta coren lihaksistosta, istumatyöstä ja liian yksipuolisesta liikuntaharrastuksesta (kovia lajeja liikaa, ihan liian vähän kehoa huoltavia lajeja).

Suklaan helppo tie luokseni

Työasioihin liittynyt haaste, joka on vaivannut päätäni tässä jo hyvän aikaa, alkaa ratketa. Asiasta mahdollisesti myöhemmin lisää. Se ei nimittäin ole tämän päivän postaukseni aihe ollenkaan. Aihe on suklaa. Suklaa on aine.

Tämä työhön liittyvä asia vaatii minua tekemään päätöksen, jossa puntarissa on monenlaisia asioita, jotka liittyvät omaan uraani, perheeseeni, työyhteisööni, työnantajaani ja erilaisiin mahdollisuuksiin/velvollisuuksiin. Ei ole selkeää oikeaa ratkaisua tai no oikeestaan on, mutta silti puntaroin eri vaihtoehtojen välillä.

Heti kun käynnistyy tällainen pohdinta, johon liittyy myös tunteita, käteni alkaa haroa pöytää, aukomaan kaappeja ja kurkistan jopa jääkaapin vihanneslaatikkoon. Onko nyt totta, että todella meillä ei ole mitään herkkuja? Että siis missään ei ole edes tumman suklaan jämälevyä? Siis oikeesti? Suostuisikohan joku lähisukulaisista hakemaan minulle mahdollisesti suklaata läheisestä vähittäistavaraliikkeestä?

Siis mitä minä oikein ajattelen??? Ristus sentään! Näinkö heikoissa kantimissa koko vuoden opettelujen tulos on? Ja teenpä, minkä ratkaisun tahansa (teen sen ainoan oikean tässä tilanteessa), on edessä jonkin verran stressiä lähitulevaisuudessa, vaikkakin hyvälaatuista stressiä, mutta silti... Kuinkahan lyhyessä ajassa ihminen pystyy syömään 8 kiloa TAKAISIN? Varmaan tosi nopeasti.

Loppujen lopuksi herkuttelu on ollut tosi maltillista. Kyse on vain siitä, että suklaa (tai vaihtoehtoisesti suklaajäätelö) hallitsee ajatuksiani todella vahvasti ja se on kuin refleksi. Heti kun vajoan ajatuksiini ja patistan itseäni päätöksen tekoon, nousen kuin zombi sohvalta ja kuljen kohti keittiötä. Avaa. Kaappi. Suklaata.

No ei auta kuin viritellä ansoja suklaazombille ja pysyä liikkeellä. Lenkillä nimittäin ajatukset työstyy ihan yhtä tehokkaasti/tehokkaammin kuin suklaata etsiessä/mässäillessä ja kun ei ota rahaa mukaan ei ole mahdollisuutta myöskään lankeemuksiin! Onneksi toinen persoonani suklaapoliisi on valppaana!

Hyviä päätöksiä on tehty viime vuoden aikaan monia - enköhän mä osaa tehdä vielä yhden lisää!

päättäväinen TM