Vaikka yrittäisin kuinka muuta väittää, suurin syy laihdutus/elämänmuutospäätökseeni oli ulkonäköön liittyvät syyt. Oli minulla ihan terveyteenkin liittyviä motiiveja ja toki myös se, että kaipasin entistä liikunnallista elämäntapaani (josta nykyään nautin valtavasti), mutta ollakseni rehellinen on minun myönnettävä, että inhosin peilikuvaani. Se ei millään muotoa vastannut minäkuvaani ja koin ihan aitoa ahdistusta peilin äärellä.
Nyt kun alan mittareiden mukaan olla normaalipainoinen, ei tilanne ole radikaalisti muuttunut. Toki peilikuvasta on tullut miellyttävämpi, mutta edelleen minulla on lihavan ihmisen identiteetti.
Muutos pään sisällä on vielä hitaampi kuin sen ulkopuolella. Monet ennen puristavat tai sopivat vaatteet ovat käyneet liian suuriksi. Liikkuminen on helpompaa. On ihanaa juosta tai vaikka solmia lenkkarin nauhat, kun vartalon ympärillä ei ole höllyvää rengasta. Treenaaminen näkyy selvästi vartalossani. Mutta silti. En tunne itseäni hoikaksi. En edes normaalipainoiseksi.
Kun tuttavat, joita näen harvemmin päivittelevät painonpudostustani ja toteavat, että kylläpä sinä olet pieni ja oletpa sinä hoikistunut, ajattelen, että kuinkahan hirveän lihava minä oikein olin silloin ennen, kun nyt näytän tämän kokoisena niin kovasti hoikistuneelta...
Hämmästyn, kun vaatekaupan myyjä ehdottaa minulle s-kokoisia vaatteita ja edelleen hämmästyn, kun ne ovat sopivia. Toinen myyjä sanoi siroksi. Vaivauduin hänen puolestaan. Järkkyä. En ole siro, olen lihava. Tottakai painonpudotus näkyy minussa. En tarkoita sitä. Kehonkuvani on vain juuttunut paikalleen ja sitä ei tahdonvoimallakaan liikuteta.
Uusimmassa KuntoPlus-lehdessä oli juttu ns. haamukiloista. Jutussa oli kuvamanipuloitu naisten kuvia niin, että oikean kuvan lisäksi niissä oli sama nainen oli +5, +10 ja +15 kg painavampana. Jokainen naisista valitsi "omaksi kuvakseen" sen +5 kg kuvan... Uskon täysin.
Mutta siis tavoitteeseeni on vielä se pari kiloa matkaa, joten ei minun tarvitsekaan vielä tuntea itseäni hoikaksi. Hui, kamala. Tunnenkohan koskaan. Mutta jos pikkuhiljaa edes normaalipainoiseksi.
Onneksi on urheilu. Siinä voi tuntea onnistumista ilman peilikuvaa. Tänäänkin jaksoin juosta ulkona reilun tunnin ja tuntui siltä, että olisin jaksanut vaikka Kanadaan asti! Ihanaa! (ja eilinen kuuma-kylmä-venyttely-hoito tuotti tulosta hamstringini on ollut lähes hiljaa ja juostessahan se ei onneksi tunnu :)).
Virkeää alkavaa viikkoa!
toivottaa Takis
Perustetaanko haamulihavien yhdistys? Se on vaan jännää, miten psyyke ei pysy kilojen perässä. Toisaalta olen miettinyt,että onko se evoluution kannalta stabiili olotila luulla itseään lihavammaksi? Tarkoittaen sitä, että pysyy ainakin valppaana ja virkeänä, kun on "projekti" menossa :) En tiedä, ymmärtääkö tätä kukaan, en taida itsekään käsittää pointtia :D Sen kuitenkin ymmärrän, miten vaikeaa on nähdä itsensä muuttuneena!
VastaaPoistaIloitaan ajoittain kuitenkin siitä, että lenkkarit sujahtaa ketterästi jalkaan. Se on rakkautta ♥
Ylipäänsä mulla tuntuu välillä olevan psyyke ja keho ihan irrallaan. Enhän mä joku vuosi sitten kokenut itseäni lihavaksikaan. Silloin mä olin ilmeisesti haamulaiha... Yksi aamu vaan havahduin, että ristus mitä mulle on tapahtunut! Miten mä näin valtava olen ja mitä mä olen tehnyt itselleni. Vieläkään en pysty täysin selittämään sitä, mitä tapahtui.
VastaaPoistaMutta lenkkareitani rakastan ja tiedän, että sinne mistä nyt tulen, ei ole paluuta! Olen paljon enemmän minä nyt kuin vuosi sitten! Rakkauttapa hyvinkin <3
Kärsin itse ihan samasta ongelmasta, vaikka pudotettavaa vielä löytyy. Kaverin kanssa asiasta yksi päivä keskustelin, ja hän sanoi, että en näytä yhtä pahalta kuin luulen. Mutta minkäs sille voi kun peilikuva näyttää edelleen sen ihan saman viisitoista kiloa painavamman järkäleen... Ehkä se tästä kun painoa putoaa vielä lisää. Ja valokuvista kyllä huomaa muutoksen. :-)
VastaaPoistaÄlyttömän hyvä entry jälleen. Muutamassa kohtaa kirjoitit täysin minunkin päässäni olevia ajatuksia. Mieleeni painui lauseesi "Toki peilikuvasta on tullut miellyttävämpi, mutta edelleen minulla on lihavan ihmisen identiteetti."
VastaaPoistaKiitos, Linda.
VastaaPoistaKyllä nämä haamukilot tuntuu olevan vielä tiukemmassa kuin oikeat, vaikka kuinka olisi iloinen kaikesta edistyksestä liikunnassa ja muutoksista kehossa. Mutta eikös puolet ongelmasta ole jo hoidettu, kun tiedostaa ongelman? :))
Hei! Ajauduin blogillesi yhden kuvan kautta. Itse olen juuri saavuttanut normaalipainon alipainosta. Minula on siis anoreksia. Mutta vaikka olenkin nyt normaalipainoinen,tunnen itseni edelleen lihavaksi.
VastaaPoistaMinusta on niin turhauttavaa kun peilikuva aina näyttää lihavaa naista,oli paino mikä tahansa!