keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Metsäjuoksun tuomaa


Kävin juoksemassa pitkästä aikaa metsässä. Ihan kotipihasta en pääse metsälenkille ja päiväohjelmani vuoksi on kätevintä suorittaa kyseinen toimenpide aamusta, mikä talvikuukausina on jkv masentavaa. Vihdoinkin aamut ovat niin valoisia, että uskaltaudun metsään. Paitsi että pelkään mahdollisia hiippareita (niin ihmisiä kuin eläimiäkin) pimeässä metsässä myös selkäni hajottamisen pelko pimeässä juoksentelemalla (ja kaatumalla) estävät minua menemästä pimeässä metsään singahtelemaan. Kiitos, kevät, valosta!

Metsässä on helppo juosta kovaa ja mistään piittaamatta. Maaston epätasaisuus saa juoksun muuttumaan intervalliharjoitukseksi ihan itsestään. Koira irti metsän reunassa ja sitten takaisin ihmisten ilmoille kaartaessa uudelleen kiinni. Polut kantoivat hyvin, mutta heti polun vieressä jalka humahti reittä myöden lumeen. Muita liikkujia ei vaivaksi asti ollut, joten matka sujui juohevasti omaan tahtiin (naama punaisena ja puuskuttaen).




Olipas hyvä olla taas liikkeellä. En ymmärrä miksi niin helposti ajaudun tuohon sallivuuden tilaan, jossa annan itselleni luvan jättää liikuntakertoja (selvien tekosyiden varjolla) väliin sekä hoitaa huonohermoisuuttani, ahdistustani, kiirettäni, onnistumisiani ja mitä tahansa sokerilla. Saatan hyvin olla jakautunut persoona: sporttinen ja hienon itsekurin omaava TM ja sen pahapäinen, periksiantamaton, itselleen valehteleva, sokerille perso ja laiskanpulskea kaksoissisko, Tukeva Tyttö (TT). (Ulkoistetaan ei-toivotut toimet ja luonteenpiirteet pahan kaksoissisaruksen tekemisiksi... Huippua! Näin pitkällä tekosyiden suossa en ennen ole ollutkaan!).

Selityksissä löytyy. Onpa helpottavaa tietää, että selittelyn taitoa en ole kadottanut vaikka muu elämänhallinta menisikin!

Mutta onpa nyt tilanne mikä tahansa niin vapaus on päättynyt ja on aika tarttua toimeen. Saattaa loppuun projekti, johon olen ryhtynyt. Nyt on levätty ja kerätty voimia. Ei tule tässä vaiheessa enää yllätyksenä, että tämä homma ei ilman työtä etene. Eikähän näitä "takapakkeja" kannata tässä vaiheessa oikein edes pitää minään takapakkina vaan ne on pakko ymmärtää inhimillisenä toimintana. Onneksi ihmisenä olemiseen liittyy myös taito oppia virheistä ja korjata toimintaa. Kuinka pitkälle se kantaa, se nähdään kohta!




Laiska ahteri irti penkistä ja liikkeelle uudelleen! Ei se nyt kertajuoksemalla valmiiksi tullut! Tänään sisäpyöräilyä!

tTM kevätauringosta villinä

8 kommenttia:

  1. Metsäjuoksun tuoma euforia on jotain, jolle ei ole korviketta maan päällä :) Mutta kun kerran lopettaa juoksemisen, on aloittaminen suurten pinnistelyjen ja ponnistelujen takana. Itse en ole koskaan oppinut nauttimaan itse juoksemisesta mutta se jälki-olotila, ah, sitä kaipaan. Nykyään vain käveleskelen, mistä osaan nauttia lähtöhetkestä kotiinpaluuseen asti. Kävellessä myös näkee ja aistii enemmän, kun maisema liikkuu ohi hitaammin ja sitä ehtii tehdä havaintoja ympäristöstä :> Älä suotta soimaa itseäsi liikkumattomista päivistä--ne eivät tee muutosta kuntotasoosi taikka kehonpainoon (!) eikä koskaan ole myöhäistä palata baanalle pururataa tallomaan :> Kuvan metsä kyllä viritti itsellenikin juoksufiiliksen, vaikken vuosiin ole harrastanutkaan juoksua. Ehkäpä joku päivä pyrähdän rannassa aamulenkillä, ihan vaan kokeillakseni vieläkö jalka nousee ja kuntoa riittää ;)

    Kiitos tästä. Viritit minuun inspiraation. Mukavaa pääsiäisenodotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä metsässä on jokaiselle jotain! Minä jostain syystä (olisko levoton luonne :)) nautin nimenomaan juosta siellä. Kävelyretkiä varten haluan avaran maiseman, vaikka sen meren rannan. Eikä juoksukaan (niin kuin ei mikään muukaan) ole kaikkien laji, mutta onneksi lajeissakin löytyy!

      Mukavaa pääsiäisen odotusta Sinullekin!

      Poista
  2. Oi joi... nyt tuli jo hirveä hinku saada suunnistuskausi käyntiin. Metsässä on kiva juosta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole suunnistanut sitten kouluaikojen... Se olisi varmaan tosi kivaa!

      Poista
  3. Moikka! Tuo kuva ja tekstit on kyllä mahtavan motivoivia. Itsekin tykkään liikkua metsässä, mutta enpä ole tullut siellä juosseeksi koskaan. Voin kyllä kuvitella, että siellä saa melkoisen intervallin aikaiseksi kun hyppii kaatuneiden puunrunkojen ja isojen juurakoiden yli. Mökillä metsätietä juostessa on kyllä mahtavaa kuunnella metsän ääniä ja nuuhkia sen tuoksua. Se ei yleensä edes tunnu treeniltä vaan on nimenomaan nautinta. Kivaa keväänodotusta. Kyllä ne lumet sieltä metsästäkin ennenpitkää lähtee. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, jos voi motivoida jotakuta. Itsekin kun ajoittain on niiiin sen motivaation tarpeessa (tai potkun persuksille :)). Kevättä kohti mennään ja metsäjuoksusäät vaan paranee koko ajan! Kannattaa kokeilla :)

      Poista
  4. Ihanan kuuloinen juoksu!

    En voi olla nauramatta kuvauksellesi TM:stä ja Tukevasta Tytöstä :D Sinä se sitten osaat sanoillasi piirtää lukijan verkkokalvoille elävän näyn tilanteesta kuin tilanteesta! Kuvaamasi kaltaisia jakautuneita persoonia tosin taitaa olla meissä blogisiskoissa enemmänkin ;)

    Sallivuus ja kohtuus ovat elämässä tärkeitä! Niinpä syiden ja tekosyiden keskelläkin on hyvä olla armollinen itselleen ja omille valinnoilleen. Tarvitsemme pausseja kerätäksemme voimia ja etsiäksemme taas itsestämme ne motivaationjyväset, jotka voivat viedä meitä eteenpäin. Meissä on ryhtiä ja selkärankaa vaikka mihin, lopenlopen :)

    Aurinkoista mieltä viikonloppuusi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkilökohtainen haaste on opetella oikeasti sallimaan vain kohtuudella. Välillä olen aivan liian höveli itseäni kohtaan :) Mutta keskitien etsintä jatkuu taas!

      Aurinkoa myös sinun viikonloppuusi <3

      Poista

Kiitos viestistäsi!