Maanantaimotivaatiota

Maanantai on hyvä päivä moneen tarkoitukseen. Vaikka aloittamiseen. Tavoite on selvä ja sitä kohti mennään.

Jillian on yksi ehdottomia motivaation lähteitäni. Tämä, mitä joku voisi pitää ahdistavana, on minulle kannustushuutoja :) Hyvällä tavalla. Totuus huumorilla (huudolla) höystettynä.

Haluanko muutoksen? Jonkin on siis muututtava! Jokaisen motivaatio on henkilökohtainen. Sinä itse tiedät, mikä sinua motivoi. Miten pääset juonen päästä taas kiinni, kun tuntuu, että langan päät katoavat käsistäsi.

Huomenna täynnä hyvä viikko, jolloin elämä on ollut hallinnassa ja selkeää. Katselen kaunista. Kauniita vaatteita, kauniita ihmisiä. Motivaatio on juuri nyt kanssani kaikkialla! Onnellinen tilanne. Pidän tämän!

Aurinkoista viikon alkua!

tTM

positiivista energiaa

Tänään pienoista takapakkia painossa. (kyllä hyppään joka aamu siellä vaa'alla) Ensimmäinen fiilis oli lapsellinen "en ala"-reaktio, kunnes hitaammin heräävä Järki ehti väliin.

Ymmärrän, että tuo muutaman päivän hervoton nesteen poistuminen ja vaakanumeroiden pieneneminen ei voi jatkua loputtomasti (miksi ei muka?!), mutta silti numero-orientoitunut mieleni murjotti heti. Tämän aamun 400 g nousu tarkoittaa kuitenkin pitkässä juoksussa lähes 1,5 kg pudotusta alle viikossa, joka on ihan mieletöntä jo sinällään (vielä ei mennä siihen, mitä minusta on vähentynyt).

Eilen kuntosalilla pitkä treeni (tänään kipeät lihakset), koiralenkki ja yleinen aktiivisuus aiheutti nälkäisemmän päivän, joka näkyy tänä aamuna vaa'assa. Ei se mitään. Järki sai onneksi yliotteen tilanteesta. Tänään mennään syömisten suhteen tarkemmin kuin eilen (mitä siitä - eilen oli sunnuntai kaikkien viikonpäivien kruunaamaton kuningatar) ja huomiselle odotellaan siis hyvää viikkotulosta, jonka jälkeen lähdetään tavoittelemaan kuutosen alitusta <3

Love, peace and understanding!

tTM

Selästä asiaa

Kävin loistavalla fysioterapeutillani "lopputarkastuksessa". Arvio ei enää ollut yhtä hyytävä kuin aloitushetkellä, mikä positiivisena asiana mainittakoon. Coren hallinta oli kehittynyt ja lihasvoima aluella parantunut. Ihan hyvä. Lihaksistossa oli jumeja, jotka eivät olleet yllätyksiä paitsi etureisien ilmiselvä kireys tuli vähän puun takaa.

Kävely niin varpailla kuin kantapäilläkin onnistuu pieniä matkoja ihan mallikelpoisesti. Tunnoton alue alkaa säären ulkosyrjältä noin puolesta välistä, kiertää jalkaterän yli ja päättyy iso- ja kakkosvarpaaseen (en vieläkään tiedä, mikä sen varpaan nimi virallisesti on.... ja ne, jotka ovat hermoihin tutustuneet tietävät nyt, että välilevytyrä oli/on minulla L5-välissä).

Selän alkuräjähdyksestä on nyt noin kahdeksan kuukautta ja sitten kun vuosi on kulunut niin ollaan arvioiden mukaan siinä tilanteessa, ettei muutosta enää tapahdu. Eli tässä on nyt nelisen kuukautta tunnolla aikaa tulla takaisin oikeaan jalkaterääni. Varpaissa on ajoittain ollut kipuilua, jota fysioterapeutti päätti pitää hyvänä merkkinä.

Kuntoutuminen on kohdallani kuulemma ollut niin ilmiömäistä, että toivoa pienestä tunnon palailusta on, mutta jalka ei kuitenkaan tule tulemaan ennalleen koskaan. No en sitä ole pitkään aikaan enää tosissani odottanutkaan.

Fysioterapeuttini on todella taitava työssään. Hän on koko ajan tiennyt mistä puhutaan. Osannut vastata jokaiseen kysymykseeni (ensimmäinen terveydenhuollon edustaja tässä selkäruljanssissa). Lisäksi hän osasi antaa yksinkertaiset ohjeet selän kuntouttamiseen ja coren vahvistamiseen - niin yksinkertaiset, että tulosta tuli kuukaudessa.

Fysioterapeutin mukaan kuntoutumiseni suurin salaisuus on siinä, etten ole suostunut pysähtymään missään vaiheessa. NO NI!! Minähän arvasin, että joskus vielä elämässä yltiö jääräpäisestä luonteesta on apua! Minä tiesin tämän. Onneksi kohdalleni osui vaiva, jota tämä lähestyminen hoiti - olisihan voinut käydä niinkin, että liikkeellä pysyminen päinvastoin olisi pahentanut vaivaa...

Fysioterapeuttini mukaan moni jää kivun vangiksi eikä siis pääse toipumisen alkuun. Voi, pystyn kuvittelemaan sen ihan hyvin. Kyllä minäkin olin kauhun lamaannuttama alkuun, mutta kipua enemmän minä pelkään paikallaan olemista, joten minä vaan vääntäydyin liikkeelle ja pysyin liikkeellä, vaikka pelotti ja rollaattorimummot pyyhki ohi lenkillä.

Onneksi nuo asiat ovat enää muisto. Tälläkin viikolla on tullut oltua salilla, juostua juoksulenkkiä, tehtyä kahvakuulaa (kyllä, varovasti ja tekniikkaan keskittyen), venyteltyä ja coren hallintaliikkeitä tahkottua. Eteenpäin mennään. Mummo lumessa ja sillee!

tTM

Tuloksia

Olen tässä jo jonkin aikaa voihkinut, että tällä sapluunalla ei mitään tapahdu. No ei kai.

Jos ei muuta mitään, mikään ei muutu!

Niinpä sitten päätin tehdä rankan vedon ja ylittää sen rajan, jonka ylitystä olen välttänyt vuosikaudet. Tein radikaalin muutoksen ja yhdenlaisen tuloksen voi lukea blogin oikeasta reunasta, painon kehitystaulukosta. Olen vähän äimistynyt ja jkv skeptinen vaakamme toimivuuden suhteen, mutta sama tunne välittyy myös vaatteista. Ei kiristä enää niin kuin muutama päivä sitten. Vyö solahtaa viimeiseen reikään niin kuin ei muualla olisi koskaan ollutkaan.

Hiljaiseksi vetää.




Omituisinta on se, että en ole ollut nälkäinen missään vaiheessa. Siis tietysti ennen ruokailua jonkinlainen nälän tunne hiipii sisuskaluihin, mutta minulla ennen vanhaan nälkä saattoi hyvinkin kalvaa tunnin ennen lounasaikaa.

Kai kyse on jonkinlaisesta omanlaisesta karppaamisesta - no VHH:sta joka tapauksessa. Lopetin leivän - jonka jälkeen myös hinku sokeriin katosi. Niin katosi myös vatsan alueen turvotuskin ja se pönöttävä olo, joka keskivartalooni usein varsinkin illasta hiipi. (Ennestään ruokavaliostani poistettua siis oli peruna, pasta ja riisi).

En suosittele yhtään mitään yhtään kenellekään. Tämän kokeilun pitkäaikaisvaikutuksista emme todellakaan tiedä mitään! Nyt on ihan ok olo. Hyvin jaksoin tunnin lenkin illalla hölkötellä (ohuesti ottaa päähän se, että olen koirankin kanssa juostessa sen verran nössö, että en uskalla mennä purtsalle tai valaisemattomalle rantalenkille juoksemaan, mikä tarkoittaisi pehmeää alustaa vaan juoksen asfaltilla, kun on valoa ja muita ihmisiä siellä...) eilen illalla. Yhtenä hyvinvoinnnin mittarina pidänkin sitä, että jaksan hyvin treenata. Ainakin tähän asti olen jaksanut ihan normaalisti.

Vaikka taas hysteerinen reaktioni lähti vaa'an lukemista, kuitenkin kaikkein eniten haluaisin olla vahva ja toimiva! Mutta jokainen pudotettu gramma on vähemmän mukana raahattavaa juoksulenkillä ja siitä iloitsen! Voi miten ihanaa kohta on juosta, kun olo on keventynyt vielä pari kiloa! <3

tTM joka jännittyneenä odottaa, millaisia tuloksia on edessäpäin...

Lisää kasviksia

Kävin eilen taas hyvin avartavan keskustelun sisareni kanssa. Puhuimme tavoitteesta ja tästä hetkestä.

Siitähän on kohta puolitoista vuotta aikaa, kun kerroin teille leiristä, jolla "ruoka oli huonontunut edellisvuodesta"... Siis oikeasti kyse oli siitä, että minä olin herännyt siihen, mitä minulle sopiva hyvä ruoka on. En siis syttynyt perunasta, kastikkeesta ja salaatin virkaa toimittaneesta suolakurkusta. Oli tapahtunut jotain.

Teen työtä, jossa koko ajan asetetaan tavoitteita, arvioidaan etenemistä, suunnataan uudelleen, muokataan tavoitteita ja edetään taas. Paikalleen ei jäädä hetkeksikään pönöttämään. Painonhallintaprojektissa mulla on ollut suunnilleen kahdeksan (tai kolme tai sata...) vuotta ensimmäisenä, päällimmäisenä tavoitteena, että lisätään kasviksia...

Ja taas on Tukeva Tyttö turvassa.

Taivaan tosi nimittäin on, että syön kevyesti sen puoli kiloa kasviksia päivässä ja useimpina päivinä enemmän. Siihen ei tarvitse panostaa yhtään! Ongelma on ihan toisaalla. Jossain vaiheessa tavoitteena oli lisätä vedenjuontia... Vettä ja vihreää teetä kiskon päivän aikana niin, että vessasta saranat kuluu kohta kokonaan puhki. Ei ole tarvetta tehdä sillekään asialle yhtään mitään!

Ongelmat ovat aivan muualla ja vanhojen jo saavutettujen tavoitteiden taakse on helppo piiloutua! On aika kiinnittää huomio todellisiin ongelmiin ja jättää kasvis-raukat rauhaan! Uusi tavoitteeni kasvisten suhteen on, että syön niitä niin kuin tällä hetkellä muutenkin. Sen sijaan suhteeni sokeriin ja muutenkin hiilareihin on se, jota nyt työstetään ihan sama mitä professori Matti Uusitupa siihen sanoo.

tTM

Totuus

En halua kirjoittaa tänne totuutta. En halua. Haluan sulkea silmäni siltä tosiasialta, että olen jälleen epäonnistunut. Että minulla ei ollut tarvittavaa luonteen lujuutta. En tavoitellut päämäärääni tarpeeksi lujasti. Halusin jotain muuta enemmän kuin päämäärääni. Siinä hetkessä. Enkä osannut katsoa tulevaan.

Se oli niin lähellä ja kuitenkaan en ollut siellä päinkään.

Olen lomaillut todellisuudesta tehokkaasti. Ajattelin, että jos en mene vaa'alle, totuus ei saavuta minua. Saavutti se. Peilistä on totuus tuijottanut tiukasti silmiini jo jonkin aikaa. En vain ole halunnut nähdä sitä. Koska tiesin sen, en mennyt vaakaan.

Vaatteet ovat käyneet napakoiksi (lue: kiristää!) ja huomaan, että ne kaapin perälle siirretyt "reilun kokoiset" ovat oikeastaan ihan miellyttävän kokoisia. Viimeinen repsahdus on tapahtunut ihan lähiaikoina, mutta kyllä tämä alamäki on ollut jo pitkään menossa. Laskeskelin, että uuden työpaikan myötä kiloja on kertynyt... mitä? Neljä?

Pikaisesti alan mielessäni listata syitä! Omien tekojeni ulkopuolelta. Niitä asioita, joita elämä on eteeni tuonut hyviä ja huonoja. Mutta eikö tästä juuri painonhallinnassa ole kyse? Että sinä pystyt siihen, tapahtui elämässä mitä tahansa! Kai nyt kuka tahansa pystyy siihen hyvänä päivänä!

En sano, että tässä on kyse elämän tärkeimmästä asiasta! Ei ole. Mutta asiasta, jolla on suuri merkitys minulle. Hiljalleen olen liukumassa ihan samaan kuin ennenkin. Montako kertaa olen käynyt ottamassa vauhtia näistä luvuista???

Nousin tänä aamuna vihdoin vaakaan. 62,4 kg vastasi vaakani. Nämä eivät ole vain numeroita. En ole tärkeämpi kuin nämä numerot. Tänä aamuna nämä numerot määrittivät minua. Jos ei ottaisi niin paljon päähän, masentuisin. Tänään olen vain nuo numerot. Ehkä huomenna jo jotain muutakin. Tänään olen numeroiden lisäksi myös vihainen. Itselleni.

Liitin tähän armollisen kuvan. Oloni ei ole armollinen.

Kun ensimmäisen kerran tulin näihin lukuihin suuremmasta luvusta, olin onnesta soikeana. Nyt verisuonet pullistuvat päästä ilman ponnistelua! Tukeva tyttö on jälleen lähtökuopissa. Kehon hyvänolonpaino - my ass!!! Laiskan ja löysän ihmisen paino!

Taas mennään. Sylettää!

Karppaamiseen jää koukkuun

...on media toitottanut viime päivinä liittyen uutisointiin henkilöistä, jotka on todettu hoikistuneen huomattavasti/huolestuttavasti viime aikoina. Sitten uutisointiin on liitetty kuvia esimerkiksi kahden vuoden ajalta, että kuinka on muuttunut/laihtunut kyseinen henkilö.

Omasta tilastani voin kertoa, että ei ole huolestuttavaa eikä myöskään huomattavaa laihtumista tapahtunut viime aikoina. Itse olen pannut merkille (ja pelkäänpä että muutkin), että monenlaiset muutokset elämässä viimeisen puolen vuoden aikana, ovat selkeästi tuoneet minulle painoa lisää... Ei hyvä.

Taas on huono olla omassa kehossa. Itsekritiikki on huipussaan ja peilin edessä on tuskaa pyörähtää. Minun "normaali syömiseni" ei ole vastaus päässäni risteileviin kysymyksiin (miksi näytän tältä, enkö saa ikinä tätä painoa alas, mihin se säännöllinen liikunta taas jäi...), joten kokeillaan sitten muuta.

Tarkennan (sadatta kertaa) ruokailua sinne kuuluisan karppaamisen suuntaan. Viljatuotteiden rajoittamisella olen saanut tuloksia ennenkin aikaan (perunaa en ole pariin vuoteen syönyt juuri ollenkaan). Nyt ei ole enää montaa kiloa jäljellä niin olo olisi kevyempi ja vointi muutenkin parempi. Luonto on kaunis, vaikka säät ovatkin syksyisen oikukkaat, joten iltasella (kun työvelvoitteet on hoidettu) lenkkarit jalkaan ja kiloja rantalenkin varrelle jättämään!

Nähdään lenkillä!

tTM

Terveisiä "juoksu"lenkiltä

Löysäily on saanut minut siihen tilaan, että juoksun hurma on taas hakusessa. Sen verran säännöllistä juoksemista onnneksi on takana, että kyllä keho muistaa, miten juostaan.

Juoksu on loistavaa silloin, kun se on vaivatonta ja tapahtuu itsestään niin kuin lapsena. Silloin ei jahkailtu, että jaksaisko sitä juosta, että jos vaikka pari sähköpylvään väliä kokeilis kirmata, että mitä tuo tuntuisi! Sitä vaan juostiin. Sitä iloa nyt joudun taas hakemaan.




Onneksi olen sen ennenkin saavuttanut, joten tiedän, että se on siellä. Ihan ulottuvilla. Saavuttaminen vaatii vain sen, että keho taas tottuu olemaan liikkeellä. Ja tottuuhan se. Kumma miten syksyinen sumuinen sää houkutteleekin juoksemaan! Luulisi, että sitä mieluummin odottaisi kuivaa pururataa tai aurinko säätä.

Ja jestas miten innoissaan pieni parsonpoika metsässä olikaan! Alkuun se (niin kuin omistajansakin) kiersi rapakot ja ravisteli tassuja, kun kastuivat, mutta hetken päästä jo päästeli läpi rapakoiden täyttää vauhtia pomppien kaatuneiden puun runkojen yli hirviällä vauhdilla (omistajansa ei ihan yhtä notkeaan suoritukseen yltänyt...) ja pysähtyi rapakkoon seisomaan minua odottaessaan. Molemmat saavuttiin kotiin yltäpäältä ravassa!

Suosittelen Sunnuntaijuoksua!!

Sisarrakkaus

Olen siinä mielessä onnellinen ihminen, että minulla on sisko. Siskon kanssa näytämme toisiltamme, luemme toistemme ajatuksia. Välillä ei tarvitse sanoa mitään, pelkkä katse riittä ja nauramme kippurassa, kun niin tarkkaan tiedämme, mitä toinen tarkoittaa. Ja parhaimmillamme täydennämme toistemme lauseet:

Eräänä päivänä keittiössä Sisko yllättää minut syömästä seisaaltaan (mikä ehdottomasti on kiellettyä! alkeellisimmatkin henkisen hyvinvoinnin ja elämänhallinnan oppaat sen jo tietää). Puolustelen tekoani aloittamalla lauseen:

"Seisaallaan syömisessä on se hyvä puoli, että..."

"...sitä ei lasketa!" lopettaa Sisko lauseeni ja nyökkää vakavana.

Great minds think alike <3

Umpeutumisaika

Nyt alkaa olla tekosyiden käyttöaika umpeutunut, joten on aika taas ottaa lusikka kauniiseen käteen ja ryhtyä hommiin. Siis antakaa anteeksi!!! Kuinkahan monta kertaa mä olen tämänkin lauseen tähän typerään blogiini kirjoittanut. Jankkaamisen kruunaamaton kuningatar!

Tulipahan sitten testattua sekin, että kun elämä oikein tosissaan ravistelee ja kriisi kohtaa, niin ei toimi elämänhallinta minulla. Ei toimi. Kyllä sitä vaan huomaa seisovansa suklaalevy/jäätelöpaketti kourassa kassajonossa... Mitä h******iä???? Eikö tämä jo läpikäyty? Millä ihmeen tavalla sokeri auttaa yhtään ketään tässä tilanteessa? Kaiken surkeuden lisäksi on vielä kuvottava olo - tämäkö on tavoite?

Tämän elämän minulle järjestämän kokeen jälkeen voin kertoa teille luottamuksellisesti, että ei ole minkäänlaista vastoinkäymisten sietokykyä tällä pullukalla! Hitsi. Olisin toivonut....

Nyt kuitenkin on löydettävä jokin muu surun kanavoimiskeino kuin syöminen (ja äkkiä, koska muuten kohta - ai miten niin kohta????- en mahdu kesän lopussa ostettuihin työvaatteisiini!!! Verkkarit onneksi mahtuu vielä...). Jos vaikka lenkille lähtisi. Ai JOS... Herää nyt jo!

Vaikka kaipaus kauas on loman jälkeen kova, on Suomen luontokin aika ihanassa syksyisessä vaiheessaan. Kaikki nämä värit ja raikkaus on oikeastaan aika päätä huumaavaa, jos vain sallii itsensä niistä nauttia (tai ei sada nyrkin kokoisia rakeita salamoinnin säestyksellä).

Eteenpäin on vain tästä lähdettävä. Takaisinkaan ei pääse. Monia asioita on ikävä. Osa sellaisia, joita en koskaan saa takaisin, mikä tekee minut hyvin surulliseksi. Mutta surulliseksi sellaisella terveellä tavalla. Kyllä sitä voi olla surullinenkin, kunhan välillä pystyy olemaan myös iloinen. Kyllä minä pystyn. Elämä ei tunnu enää pelkästään tumman violetilta niin kuin vielä joku viikko sitten. Vähitellen värit alkavat palata.

Mutta sentään on jotain, mitä ikävöin ja minkä voin saada takaisin! Ja aion saada takaisin. Nimittäin vuoden takaisen (ehkä noin 10 kk takaisen) vatsani (huomattavasti tämän hetkistä pienempi ja kiinteämpi) ja kuntoni! Niitä kohti lähden nyt!

t TM

Loma on ihmisen parasta aikaa

En tiedä, millä sanoilla kuvailisin sitä paratiisia, jossa elin puolitoista viikkoa. Sitä keltaista valoa, lämpöä sekä verkkaista, lempeää elämän menoa ilman aikatauluja ja omilla ehdoilla. Hyvää ruokaa ja juomaa. Iltaisin aurinko laski mereen parvekkeemme alla. Vältän ylisanoja, joten en kuvaile mitenkään.

Tyydyn sanomaan, että seurueemme palasi ruskettuneena, levänneenä ja rentoutuneena syksyiseen Suomeen. Palaamme samaan paikkaan aivan varmasti uudelleen, kun hetki on sopiva. Nyt on hyvä olla.

Arkeen palaaminen on kuitenkin jonkin verran vaikeaa. Sielu palailee hitaasti suomalaiseen arkeen. Huikentelevaista työmotivaatiota lienee turha odottaa koko viikolla Suomeen... Itsekurikin seisoskelee työpaikan pihalla selin oveen eikä suostu ottamaan katsekontaktia. Aurinko ja meri vielä kuiskuttelevat jostain kaukaa.

Toistelen mantraa: arki on hyvä, arki on ystävä. Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Arkeen laskeutuminen oli vain vähän liian nopea ja tapahtui liian jyrkässä kulmassa, mutta pikkuhiljaa. Aurinkopanelit on ladattu täyteen!

Itserakkaudesta

Niin yksinkertaista se on. Että itseään rakastaisi. Ei kohtuuttomasti, mutta kohtuudella ja varmuudella kuitenkin. Sallisi vaikka välillä olevansa onnellinen. Ettei tekemällä tekisi elämää vaikeaksi silloin, kun se ei sitä ole.

Siitä se lähtee. Hyvinvointi.

Voihan sitä vaikka ihan vaivihkaa nauttia vain siitä, että on. Tässä. Tänään.

Takana syksyn kovimpia työpuristuksia. Edessä viikon loma koko perheellä kaukana täältä.

Jos vaikka sallisi itsensä olevan onnellinen. Ensin vaikka vaan sen viikon. Siellä kaukana. Eikä murehtisi liikaa ja etukäteen. Asettaisi turhia paineita itselleen. Sellainen se vasta mukavaa olisi.

Taidanpa kokeilla!

tTM

Mieli juoksee

Muistutukseksi itsellekin. Kaikki uusi pelottaa. Aina on helpompi takertua vanhaan ja totuttuun. Elämä kuitenkin on tässä ja nyt. Mukavuusalueelta poistunutta odottaa palkinto :)

Pää kierroksilla kaikesta siitä, mitä muutaman päivän sisään pitää tehdä. Ei kuitenkaan mitään ylivoimaisen vaikeaa. Tekemistä vain juuri nyt paljon. Mieli juoksee jo. Keho haluaisi myös.

Kurkku vähän karhea ja unettomat yöt painaa. Taidan pikkuruisen ja hellän juoksulenkin tehdä silti. Unikin tulisi varmaan paremmin. Raitista ilmaakin elimistö huutaa. Lenkille siis. Ruokailu sitä sun tätä, mutta aika terveellisesti kuitenkin! Ei hillittömiä ylilyöntejä. Enää.

Seikkaillaan (kotikulmilla, jos ei pidemmälle ennätetä)!

tTM

Mielenrauhaa

Paljon puhetta. Vähän tekoja. Mutta millä näitä nyt mitataan?

Nyt on ollut tekemistä siinä, että pysyy liikkeessä, vaikka vauhtia on ollut liikaakin. Tai tapahtumia. Eikä tarpeeksi aikaa käsitellä niitä asioita, jotka käsittelyä vaatisi. Joskus vaan mikään aika ei riitä. Pulssi on sata levossakin. Noin kuvainnollisesti.

Onnistumista olen kiitollinen. Kyllä niitäkin on. Mutta tuntuu, että tarvitsisin tähän rinnalle ihan kokonaan oman erillisen ajan, jossa voisin keskittyä itseeni ja elämän hallintaan. Ehkä nyt ei ole oikea aika sitä edes haluta. Mutta hyvältä tuntuvat ne päivät, kun syön terveellisesti ja liikun. Sellainen tuntuu normaalilta.

Väännän itseäni tasapainoon. On ollut pakko kaivaa rentousharjoitukset esiin. Olen jopa tehnyt meditaatioharjoituksia. Minä, jonka on vaikea istua paikallaan ilman tekemistä... Pakko hetkittäin kääntyä sisäänpäin. Muuten tuntuu, että hajoaa sirusiksi avaruuteen.

Kyllä se jossain lähettyvillä on. Mielenrauha. Silloin kun olen itselleni hyvä, se on lähempänä.

Rakkautta!

tTM