Sivut

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Jalasta ja kiitos

Olipa sitten jalkojeni/jalkani tilanne mikä tahansa, kuljetti nuo onnettomat koivet tänäänkin tukevaa tyttöä juoksulenkillä. Kolme varttia. Raskasta oli. Penikat huusi. Muutenkin oli reippaan liikkumisen jälkeen kaikkea muuta kuin kevyttä menoa. Tämä oli jo viikon toinen juoksulenkki ja eiliselle merkittiin mummojuoksua vedessä 1 t 15 min.


Onneksi vanhastaan tiedän, että välillä näitä p****ja lenkkejä tulee. Niitä on kuitenkin vain muutama suhteessa kaikkiin muihin paaaaljon parempiin lenkkeihin, huikaisevan hienoihin ja sitten niihin ihan tavallisiin.

Nämä kehnot lenkit kuuluvat asiaan ja sen vuoksi en hermostunut missään vaiheessa. Lisäksi alkulenkistä suivaantuneet penikatkin kestivät kuitenkin paremmin juosta kuin kävellä reippaasti niin sisulla juoksin ja niin kuin juoksuoppaissa sanotaan ("jokaiselle lenkille täytyy antaa 15 - 20 min mahdollisuus") 20 minuutin kohdalla alkoi hellittää ja jalat antoivat periksi juoksulle. Kevyttä siitä ei tullut, mutta jalkoja ei tarvinnut koko ajan ajatella.

Kehnoudestaan huolimatta lenkki ei ollut kokonaan huono! Tällä lenkillä ei missään vaiheessa selkä edes mutissut vastalauseita. Selkäpuolella oli ihan hiljaista. Oikean jalan jalkapöytä vähän ilmoitteli itsestään loppulenkistä, mutta on mahdollista, että nauhat olivat siinä kengässä vähän liian tiukalla - se jalka kun ei pysty varmaksi asiaa määrittelemään nauhojen solmimisvaiheessa....


Vaikka tulevaisuus on hämärän peitossa ja usko tunnon palaamisesta jalkaan hiipuu koko ajan, en silti ole kokonaan toivoton. Mennään mokomalla puutuneella sitten. Mikäs siinä. Tarviiko molempien jalkojen tuntea kaikki... No ei tarvii. Mutta joskus asiassa on koomisiakin puolia.

Päivänä muutamana löin (taas) jalkani oveen. Tunnevammaisesta jalastani periaatteessa tuntevan varpaan, mutta kun se koko jalkaterä on vähän "erilainen" (ei friikki, mutta erilainen - eipä!!) en osannut sanoa minkä varpaan olin lyönyt pelkän kivun perusteella. Siis minuun koski, mutta en osannut sanoa, mihin... (no tietysti siihen jalkaterään - mutta tarkemmin). Vasta sitten kun tartuin jalkaterään pystyin sanomaan minkä varpaan olin lyönyt. Todella erikoista! Mutta niillä mennään mitä on!


Kiitos runsaista kommenteista! Ne lämmittävät aina! Tervetuloa uudet lukijat! Kiitos että olette! Olisin saattanut jo lyödä koko homman jossain vaiheessa läskiksi (kirjaimellisesti), ellei teitä olisi. Näköjään tarvitsen jonkinlaisen tilivelvollisuuden! Kiits <3

t TM

2 kommenttia:

  1. Toivottavasti tuo joskus paranis.. :(

    VastaaPoista
  2. No niinpä! Mutta olen opetellut ajattelemaan, että jos ei niin ei. Enää en käytä niin paljon aikaa asian murehtimiseen kuin ennen :/ ja paljon hyviä asioitakin tapahtuu: ensimmäiset juoksulenkit ja tänään kokeilin varovaisesti ohjattua pilatestakin!

    VastaaPoista

Kiitos viestistäsi!