Ja paketissa!

Tämä vuosi alkaa olla paketissa. Onneksi. En sano, että olisi ollut kokonaan huono vuosi! Ei suinkaan. Paljon on asioita, joista voi olla kiitollinen! Ihania ihmisiä. Mukavia hetkiä. Rauhaa ja rakkautta. Itse asiassa olen onnellinen jokaisesta päivästä, joka on ihan tavallinen ja arkinen - niin kova vuosi on takana!

Mutta tähän vuoteen on kuulunut poikkeusellisen paljon haasteita, vaikeuksia ja suruja.

Henkilökohtaisella tasolla selän hajoaminen oli tietysti katastrofi. Surkeinta koko asiassa on, että ei voi ketään muuta syyttää kuin itseään. Kohtelin huonosti kehoa, joka kuitenkin palveli minun uudelleen herännyttä ja väsymätöntä liikkumisintoani todella hyvin.

Minulla oli onni kohdata ammattitaitoinen ja osaava fysioterapeutti, joka vihdoin osasi auttaa minut takaisin oman elämäni syrjään kiinni. Minä kuntouduin melkein ennalleni. Pystyn liikkumaan, elämään normaalisti ja ennen kaikkea elämään todella pienten rajoitusteni kanssa aivan mainiosti!

Syksyllä lähipiirissä tapahtunut epäreilu ja täysin käsittämätön onnettomuus osoitti jälleen kerran mittasuhteet elämälle. Välilevy oli minun katastrofini, mutta elämän epäreiluus pääsi silti yllättämään todellisesti. Todelliset katastrofit ovat vielä paljon suurempia kuin hiljalleen toipuva selkäni. Suru leviää kuin renkaat vedessä. Toisaalta sitä näkee arkisten asioiden arvon. Toisaalta se himmentää paljon iloakin. Syksystä tuli musta. Marraskuu alkoi syyskuussa ja se on kestänyt jo tänne vuoden vaihteeseen.

Lähden kuitenkin uuteen vuoteen nyt luottavaisin mielin. Olen päättänyt olla pelkäämättä aina pahinta, huolehtimatta turhia ja opetella toivomaan parasta. Sillä tavalla kuulemma saa sen, mitä ansaitsee.

Lueskelin vuoden takaisia listauksiani ja tajusin yhden suuren asian! Ilmeisesti tarvitsin tämän välivuoden tajutakseni sen, minkä olisin voinut oivaltaa jo aikaisemmin. Tavoitteen asettamisen taitoni on selvästi kehittynyt. Kypsyttelen asiaa vielä yhden juoksulenkin ajan (vuoden viimeinen juoksu) ja palaan asiaan!

Nyt oikein mukavaa vuoden vaihdetta ja onnea tulevalle vuodelle kaikki ihanat blogisiskoni!

Armottomana liikunnan ja meren rakastajana, Karen Blixenin sanat osuvat tähän vuoteen enemmän kuin hyvin:

Kaiken parantava lääke on suolavesi

- hiki, kyyneleet ja meri.

t. TM juoksutrikoissa :)

Rakkautta, rakkautta vaan

Vaikka sitä kuinka ajattelee, että on työstänyt näitä asioita tosi pitkälle ja että kaikki on nähty ja käyty niin aina sitä oppii uutta – itsestäänkin. Tajuaa, että juuri tuon virheenhän minäkin olen tehnyt tai että juuri noinhan sen pitää mennä. Tuon olen oppinut.

Tilasin joulun alla itselleni (lahjaksi) Jillian Michaelsin kirjan Winning by Losing ja vähän nihkeästi pudotin sen töiden alettua kassiini työmatkalukemiseksi (kun kato, tiedän jo kaiken – mikä sinänsä on jännä, koska se ei näy päällepäin!). Mutta tänä aamuna olisin hyvin saattanut mennä pysäkin ohi (jos en menisi päättärille) niin upposin kuuntelemaan Jillianin ”ääntä”.

No ei siellä mitään niin valtavan uutta tähän mennessä ole ollut, että sen takia kannattaisi nettikauppaan kirjautua, mutta kuitenkin sellaisia niinpä-elämyksiä aamun työmatkalle osui useita. Sellaiset elämykset ovat tarpeellisia. Kuin pieniä valoja tielläni – ihan oikein, juuri tännepäin.

Yhtä todella oleellista asiaa Jilliankin heti kättelyssä painottaa. On ihan sama minkälaisia laihdutuskuureja viet läpi tai kuinka paljon treenaat, jos et välitä itsestäsi. Todelliseen tulokseen ja hyvään oloon pääset vain rakastamalla itseäsi ja kunnioittamalla kehoasi. Vain työskentelemällä kehosi kanssa eikä sitä vastaan, voit saada pysyviä tuloksia. Se vaan yksinkertaisesti menee niin!

No, tv-persoona on kyllä vähän pelottavampi metodeiltaan... :)

Eilisestä pudotusta 700 g. Melko turvallisesti alle 6kympin siis. Hyvillä mielin eteenpäin!

tTM

Ei vaan tunnu siltä!

Pidempään blogiani lukeneet ovat saattaneet ihmetellä, miten olen ottanut tällä kertaa niin tyynesti sen, että painoni alkaa kuutosella. En ole heittäytynyt sanallisesti selkä kaarella kirkumaan virtuaalimaailmassa. En ole kertaakaan syyttänyt äitiä, universumia, yhteiskuntaa, suklaan valmistajien salaliittoa tai ketään/mitään muutakaan näistä lukemista. Siihen on syykin.

Ei nimittäin tunnu läskiltä.

Numerot ovat kerrankin numeroita. Ei tunnu laihaltakaan, mutta ei tunnu läskiltä! Tämän päivän sisäpyöräilyssä olin vahva ja hiki lensi. Tukeva tyttö on kerrankin hiljaa ja seuraa uteliaana vierestä mitä tuleman pitää.

tTM

Temppu ja kuinka se tehdään

Aamulla nousin vaa'alle - koska niin olin päättänyt. 60 tasan.

Onkohan se jotain vinoilua vaa'an taholta? Kuinka noin ärsyttävä voi olla???

Onneksi vanhana (tosi vanhana) konkarina tiedän, että keho päästää irti näistä turvotuksista varsin nopeasti ja todelliset vahingot pystyy arvioimaan jo parin päivän sisään. Siihen asti pitää vain pitää paniikki (ja musta-ei-taaskaan-ollut-mihinkään-tuntemukset) aisoissa, katsottava Biggest Loserista ennen näkemätöntä tuotantokautta ja selailtava urheilulehtiä. Loppu hoituu kyllä itsestään.

Eilen katsoin Biggest Loserin (amer.) kahdeksatta tuotantokautta kaksi jaksoa (siis sellaista tuplajaksoa, jotka tulevat sitten tv:stä kahtena peräkkäisenä iltana) ja itkin kolme kertaa. Jotenkin se vain loputtomasti koskettaa. Ja vaikka ohjelmassa puhutaankin aivan eri luokan paino-ongelmista kuin minulla on, ovat ihmisten ajatukset omasta kehosta yllättävän samanlaisia. Itsetunto-ongelmat ovat universaaleja! Cool!

Kotiväki ei pidä tätä BL:n takia itkemistä terveenä reaktiona. Kuulemma normaalimpaa olisi itkeä romtanttisen elokuvan herkistämänä... mutta minkäs teet! Kun ei Titanic liikuta samalla tavalla :)

Tänään menen hikeä irrottamaan sisäpyöräilytunnille, joka tarkoittaa sitä, että on lähdettävä töistäkin ajoissa. Mikä taas on pelkästään hyvä!

Palataan piakkoin paino-, itsetunto-, sokeri- ja salaattiasioihin!

tTM

Pelkotila

Tukeva tyttö on tullut kylään. Se ei uskalla mennä vaa'alle, vaikka mahtuikin tänään hyvin jumppahousuihinsa. Ja veti niin hyvän treenin salilla, että olisipa ollut enemmän ihmisiä näkemässä - tai edes joku jota olis kiinnostanut... Hiljaista on varsinkin näin päiväsaikaan salilla (ja kuitenkin sitä kokemuksesta tietää, että samainen sali on kuin nuijalla lyöty täyteen tammikuun kaksi ensimmäistä viikkoa - alkaisipa vuosi vielä maanantaina niin ryntäys kasvaisi entisestään!).

Kirjaan tämän vaa'an välttely-olotilan ylös vain muistutukseksi itselleni, että etlämä jatkuu ja vaa'alle mennään. Huomenna. Se mitä vaaka näyttää, ei määritä minua muuten kuin ehkä luonteeni vahvuutta vienosti osottaen... Toiveeni on, että ollaan pysytty alle 6-kympin.

Periaatteessa hyvällä mielellä jatkamassa eteenpäin. Näyttää vaaka huomenna minulle mitä tahansa. Kuitenkin jotain syksyn haikeista tapahtumista on ikäänkuin jättänyt alakuloa osaksi olemistani. Jotenkin tämän elämän muutos-prosessin myötä on tullut tavaksi kuullostella omaa olemistaan (myös henkistä) aikaisempaa perusteellisemmin ja sitten kun on enemmän aikaa, nostavat haikeatkin ajatukset päätään. Itsekuri taas on parhaimmillaan silloin, kun mieli on virkeä ja tasapainossa. Häiriöttömässä tilassa se kukkii.

Ei siinä mitään. Otetaan itsekuria niskasta kiinni. Suljetaan jääkaapin ovi. Surut jää lenkkipolun varrelle. Hiki peittää haikeuden. Eteenpäin mennään - ja huomenna vaa'alle!

tTM

Kiristää(kö)

No niin. Arki lähestyy uhkaavasti. Huomenna on lähdettävä töihin.

Trikoovaatteet on vaihdettava ihmisvaatteisiin (työn vaatimus) ja on vääntäydyttävä ihmisten ilmoille. En ole käynyt esimerkiksi kaupassa kertaakaan sitten aatonaaton... Koiralenkit olen hoitanut vetämällä trikoovetimien (tai parhaimmillaan pyjamanhousujen) päälle ulkohousut.

Todella, todella jännittävää tulee olemaan, kun huomenna vetäisen ihmisvaatteet päälle, että kiristääkö... Ennakkoaavistus on olemassa ja villi veikkaukseni on, että kiristää. Tämä on nyt sitä rehellisyyttä ja realismia.

Ruuan kanssa ei mitään ongelmaa ole. Jouluna syötiin varsin terveellisesti, enkä erityisemmin rakasta jouluruokia, mutta (ihan uusi juttu) herkut sen sijaan... Tähän ei tarvita selittävää lausetta.

Aloitan arkeen paluun pukemalla ensin liikuntakamat päälle ja katson kiristääkö ne! Lähden tästä kohti salia. Parin tunnin päästä on niin hyvä mieli siitä, että on taas saanut liikkua ja tehdä sitä, mistä todella pitää. Parin päivän päästä tämä turvotus on vain muisto ja... sitten onkin viikonloppu ja uusi vuosi...

Sain lähisukulaiselta joululahjaksi ammattivalmentajien juoksukoulun kevääksi... Apua! Ja ihanaa yhtä aikaa. Pitänee treenata juoksua lisää, että kehtaa juoksukouluun mennä. Aiheesta tarkemmin myöhemmin!

teidän turpea TM

Joulua Ihanat!

Lämpöinen Joulun toivotus teille kaikille! Niille joilla on alkamassa vuoden kohokohta, jota varten on valmistauduttu jo kuukausia ja yhtälailla niille, jotka eivät joulua vietä, joiden mielestä tämä on yksi vähän pidempi viikonloppu kaikkien viikonloppujen joukossa. Ja sitten kaikille meille, jotka olemme jostain tästä väliltä! Leppoisaa eloa! Rauhaa ja rakkautta! Pieniä onnen hippusia! Tai isompia. Sekin käy.

Joulu on siinä mielessä kätevä, että se tulee joka tapauksessa. Riippumatta siitä oletko valmis. Teitkö sen, mitä sinulta odotit. Joululla on yleisavain.

Toivon, että huomenna Joulupukki tuo lapsille rauhaa kasvaa lapsina ja aikuisille rohkeutta, viisautta ja nöyryyttä olla aikuisia. Oikeasti. Loppupeleissä rakkaus on kaikkein tärkeintä. Muu tulee omalla painollaan.

Meillä jouluvalmistelut alkavat olla valmiit. Kotipesään käpertyminen voi alkaa. Maanantaina tiedossa rakkaiden ystävien kanssa tapanin tanssit. Perinne alkoi sinkkutyttöjen illanvietolla ja on kasvanut vuosien mittaan koko perheen päivän mittaiseksi tapahtumaksi, jossa laitetaan ruokaa (onneksi miehet), istutaan, viihdytään, nauretaan, itketään (lähinnä imeväisikäiset) ja nautitaan siitä, että juuri sinä päivänä me kaikki olemme yhdessä, koolla - eikä juuri millään muulla väliä olekaan.

t TM jouluisena

Stressed

Minua ei joulun tulo stressaa. Joulu tulee, olen minä sitten valmis tai en. Poikkeuksellisesti aikaisempiin vuosiin verrattuna, minulla on hankinnat tehty. Enää tarvitsee kohtuullista raatamista keittiössä (siihen on vapaapäiviä varattu) ja siivouksen loppusilaus. Joten eipä tässä sen puoleen ole oikein edes stressattavaa. Joulussa.

Muuten olen suhteellisen taitava keksimään stressattavaa.




Sen sijaan minua stressaa muutamat työhön liittyvät asiat (joille en minä, eikä kukaan muukaan, tällä hetkellä voi yhtään mitään) sekä tähän loppuvuoteen/jouluun liittyvät lieveilmiöt - kuten kohtuuton rahanmeno (hmmm voisikohan tähän itse vaikuttaa) ja velvollisuusihmiset/tekemiset (kuinka vanhaksi pitää tulla, että osaa sanoa ei! niin että muutkin sen kuulee).

Loppujen lopuksi ei tarvita kummoistakaan stressiä, kun minulla mieli alkaa halajamaan sokerin tuomaa helpotusta. Sokeria on vielä näin joulun alla kovin vapaasti liikkeellä... Tyrkyllä vähän joka paikassa. Siihen, miten reagoi vapaasti liikkeellä olevaan sokeriin, voi itse vaikuttaa. Tai olla sitten sokerihumalassa keikkuessaan siitä stressaamatta.





Onneksi alkaa loma. Loma on hyväksi. Jos ei muuta, voi nukkua univelkaa pois, lukea hyvän kirjan (tai pari), nautiskella elämästä ja vaikka näistä asuinkumppaneista, joita kiireisessä arjessa ei tarpeeksi ehdi kuulemaan.

Rentouttavaa Joulun aikaa! Nautintoja ja kohtuutta!

tTM

Valopallo-energiaa

Välillä olo vain on sellainen, että saa itsensä vakuutettua, että pääsis helpommalla, jos tekisi kaiken ihan itse!

Ja nyt tarkoitan ihan kaiken!

Ajaisin bussin itse työpaikan kulmille. Sanomattakin selvää, että hoitaisin kaikki työpaikkani asiat paremmin, nopeammin - ihan itse! Kaikki tuntuvat hitailta. Hommat ei suju. Jankataan samoja asioita. Mikään ei etene mihinkään. Tai etenee hitaasti. Iltasella sitten ajaisin bussin takaisin kotiin. Täyttäisin lähikaupan tilauslomakkeet järkevillä tuotteilla ja varmistaisin, että niitä on riittävästi hyllyssä. Hommaisin tarpeeksi kassahenkilökuntaa. Harjasin jalkakäytävät. Huolehtisin, että pihavaloissa on toimivat lamput. Kaikissa.



Tällaisina päivinä on vaikea saada itsensä katsomaan peiliin, hidastamaan ja myöntämään, että mahdollisesti oma hallitseva piirre onkin kärsimättömyys (kaikkivoipaisen supersankarimaisen suorituskyvyn sijaan). Välillä sitä vain on niin täynnä tätä tärisevää energiaa, että näkee valopalloja.

Onneksi kotipesässä asuu kärsivällisiä olentoja, jotka eivät meikäläisen valopalloista piittaa. Niillä on omat maailmat. Ehkä nekin joskus tärisevät valopallo-energiasta omissa maailmoissaan. Tai ehkä ne eivät ole näin kärsimättömiä. Ehkä niiden energia on erilaista. Virtaavaa valoa kuin revontulia?



Ajattele, jos olisi kärsivällinen. Tasapainossa. Rauhallisesti paikallaan. Osaisi odottaa. Vuoroaan. Antaa tilaa toiselle, joka ei ole hidas ja tyhmä vaan rauhallisempaa virtaa. Vähemmän levotonta.



Seuraa pirkkaniksi niille, jotka tunnistavat valopallo-energian:

Sido itsesi sukkahousilla joogamattoon ja patteriin. Pyri harjoittelemaan aurinkotervehdys ja muutama muu asana ennen kuin rimpuilet itsesi irti...

Ihana vapaa viikonloppu edessä. Käytän sen rauhan etsimiseen (ja joulusiivoukseen).

Levollista viikonloppua, ihanat!

Juosten...

Vauhtia riittää edelleen. Sellaista kai se tulee olemaan hamaan maailman tappiin. Tarviiko tuota nyt erikseen enää mainitakaan. Joulua odotan ja eniten piiiiiitkiä jouluvapaita. Tosin ihan viikko tolkulla ei ole varaa pitää, mutta pidennetty joulu nyt kuitenkin.

Varaa siinä mielessä, että työt kärsii... Hoh hoijaa! Organisaatio edellä meneminen on aivan taatusti varmasti väärä tie, mutta sillä tiellä ollaan.

Liikkumaan on kova ikävä. Koiran kanssa sentään tulee hyvin lenkkeiltyä, mutta salillekaan en ole ehtinyt päiväkausiin. Jotain väsymyksen laadusta kertonee, että sunnuntaina, kun vihdoin oli vapaapäivä (ja tarkoitus mennä jouluostoksille) nukuin kolmen tunnin päiväunet. Yhdeksän tunnin yöunien päälle.

Kyllä nukkuminen sitten on mukavaa!

Muu aika meneekin sitten rapakoita väistellen, sateenvarjossa roikkuen ja paikasta toiseen juosten.

Tänään pilkistää aurinko, mikä on ihan kertakaikkisen järkyttävän hienoa! Myrskyä ja mustana lentävää vesisadetta onkin riittänyt. Mieliala kohosi heti monta, monta astetta, kun näkee auringon ujosti pilkistävän kattojen korkeudella. Ihanaa! Onneksi on keskellä päivää taas lähdettävä työpaikalta kiitämään tapaamiseen niin saa hetken nauttia auringosta. Jos lähtisi vasta normisti neljän jälkeen, olisi se jo painunut mailleen aikaa sitten.

Mutta sentään minulla on aika hyvin riittänyt tänä vuonna pimeydestä huolimatta huumorintaju. Tämän aamun myrsky ja vesisade meinasi kyllä koetella sitä, mutta tämän hetkinen auringonpaiste taas korvaa aamullisen. Eletään siis juuri nyt ja hetkessä. Nautitaan pienistä asioista (kun ei muutakaan ole).

Tarmollista päivää rakkaat blogiystäväni!

tTM

Että mitä se vaatii?

Hyvinkin tarkkaan on tiedossa, mitä minulta vaatii tulokseen pääseminen enkä koe edes sitä mitenkään vaikeaksi. Ainakaan noin teoriatasolla.

Silti motivaatiota (ainakin johonkin osa-alueeseen) joutuu hakemaan oikein vaivan kanssa. Että millä sitä itsensä pakottaa liikkeelle. Tänäänkin. Vaikka liikkumattomuuskin rassaa. Ruokailun kanssa haahuilu rassaa, mutta että millä voimin sitä itseltään näin raskaan työviikon päätteeksi vaatii yhtään mitään?

Ihan ohuesti hirvittää sitten se tilanne, että oltaisiin tavoitepainossa. Että tämä "syö vähemmän kun kulutat"-vaihe olisikin ohi ja pitäisi syödä suunnilleen sen, minkä kuluttaakin... No oho! Että onko se painonhallinta vielä vaikeampaa kuin tämä painon pudottaminen? Taas uuteen rooliin oppiminen edessä. Ihan kohta.




Vääntäydyn nyt valittamaan ja tyhmiä pohtimaan pilates-tunnille. Siellä ei tule riehuttua itseään hikeen, vaikka tunteekin tekevänsä töitä. Onpa outo tunne.

Ehkä se painonhallinta on jotain samanlaista. Ei ihan intensiivistä kuin tähän asti, mutta tekemistä vaatii kuitenkin... Ainakin alkuun. Ennen sitä viimeistä tasapainoa ja tietoisuuden tasoa. Joogaa?

tTM tuloksia odotellen

Tukeva Tyttö

Kaneli kommentoi mukavasti edellistä postaustani ja kertoi käyttämäni (laajasti viljelemäni) Tukeva Tyttö-ilmauksen hymyilyttävän häntä. Jäin oikein ajattelemaan asiaa...

On ihan totta, että sivupalkissa kulkeva painolukemani näyttää siltä, että käyttämäni ilmaus on liiottelua, mutta (ensinnäkään ei ole tapana liioitella - lähipiirini meinaa nyt kuolla nauruun - ja toiseksi) olen pieni (lue: lyhyt), joten olen hädintuskin normaalipainoinen näissä lukemissa, enkä todellakaan mikäään laiha.

Kuitenkin suurin syy, miksi edelleen suvereenisti käytän ilmaisua on se, että omasta mielestäni olen edelleen tukeva tyttö. 10 kg painonpudotus ei ole minäkuvaani juurikaan muuttanut. Kyllä, jotkut vaatteet ovat käyneet liian suuriksi ja vatsa ei ole kumartelun esteenä, mutta kyllä minäkuvani on edelleen - t u k e v a!

Kyllä liikunnan ilon uudelleen löytäminen ja painon hallintaan saaminen on tuonut paljon positiivista elämääni ja itsevarmuuttakin. Oikeastaa kallisarvoisimpia saavutuksia ovat kuitenkin olleet ne "minä pystyn"-onnistumiset! Kun huomaa, että aikaisemmin huonosti kohtelemani keho pystyykin yllättäviin suorituksiin. Niin kuin nyt vaikka juoksemaan 10 km.

Kerroin jo aikaisemmin hämmentävästä kokemuksesta, kun myyjä sanoi minulle vaatekaupassa, että "ässä riittää, kun olet noin siro" ja minä ajattelin lähinnä, että "kauheen kiusallista noin hankala hahmotushäiriö tuollaisessa ammatissa".

Ikinä missään en kehtaisi sanoa ääneen, että olen normaalipainoinen (hävettää kirjoittaakin se tähän). Moinen ylimielisyys aiheuttaisi punastumisen ja noloja hallitsemattomia naurahduksia. Ja siis oikeasti painon vaihdellessa päivien mukaan en toki aina olekaan normaalipainoinen, että sikäli olisikin todella röyhkeää mennä sellaista väittämään (varmistamatta asiaa ensin puntarilla)!

Mutta projektini edetessä on varmasti jossain vaiheessa pakko miettiä, olenko jotain muutakin kuin tukeva tyttö...

tTM

700

Tämän aamun vaakalukemat hivelivät taas tukevan tytön mielialaa.

Tänään minulla on matkaa 700 grammaa koko projektin alhaisimpaan lukemaan, joka samalla tarkoittaa, että minulla on 700 g matkaa painoon, joka on alhaisin 12 vuoteen.

700 g. Miten vähän. 700 g maitoa on noin 7 dl. Ei siis juuri mitään. Ei oikein taida edes riittää nelihenkisen perheen reipashenkiseen ruokailuun... jos siis kaikki joisivat maitoa. 700 g raejuustoa on se iso paketti ja sitten se pieni päälle. Helposti tulee syötyä sellainen määrä viikossa.

700 g irtokarkkia taas toisaalta on ihan järkyttävä määrä. Sellaisen määrän kuitenkin entisessä elämässä olisin pystynyt todennäköisesti viikossa syömään. En muistele sitä mielelläni.

Ensimmäiseen tavoitteeseen toki on kilo enemmän matkaa. Mutta ei sekään mahdottomalta tunnu. Ja aikaahan on. Vaikka tavoitteita olen asetellut, olen niitä asetellut ennenkin. Eteenpäin mennään niin, että mitkään haasteet eivät käy ylivoimaisiksi ja vointi on voimallinen edelleen. Alunperin vuoden projekti on venynyt kahden vuoden projektiksi, joten mikäli en päivälleen asettamassani tavoitteessa ole, ei se ole mikään maailman loppu.

Tässä projektissa matka ja opitut asiat ovat yhtä tärkeitä jos ei tärkeämpiä kuin päämäärä. Sen takia jokainen matkan varrelle osuva päivä on merkityksellinen. Jotkut asiat vain veivät enemmän aikaa oppia kuin etukäteen tiesin.

Levollista viikonloppua! Mä lähden kohta pilateksen kautta kotiin!

tTM