Are you happy?

Oli oikeastaan aika tyrmistyttävän surullista huomata asiaa tarkemmin tarkasteltuani, että olen antanut itseni lipsua loppujen lopuksi monessa asiassa kohti entistä. Se etten ole edennyt projektissani johtuu loppujen lopuksi vain ja ainoastaan siitä, että olen jossain määrin hylännyt oppimani ja unohtanut itseni.

Ja sen, että hetkenhän jo rakastin itseäni. Nyt jossain määrin olin valmis aloittamaan itseni pahoinpitelemisen kaikilla niillä epäterveellisyyksillä, joista taistelin eroon. Herkuttelu oli liukumassa jälleen jokapäiväiseksi. Kato, kun huomennahan on päivä uus. Ja aina on viel se maanantai. Ja kuun vaihdekin on ihan just - kolmen viikon päästä!!!!


En havahtunut mihinkään fyysiseen vaan enemmän siihen, että vanhojen huonojen tapojen mukana olivat tulossa myös vanhat murheet. Väsytti. Ei huvittanut. Tekosyiden keksimisestä tuli taidetta. Pahinta oli, että uskoin itse tekosyyni. Olin koko ajan vähemmän minä.

Ei, en ollut onnellinen. Kyllä, on syytä muuttaa jotakin. Vieläpä tiedän hyvin, mitä muuttamalla oloni ja hyvinvointini kohenee heti.

Vaikeinta tässä on hetkessä elämisen taito. Noin yleisesti suurimman osan aikaa suunnittelen tavoitteita ja tulevaisuutta tai märehtin menneitä. Kumpaakaan niistä ei oikeasti ole olemassa. Olemassa on vain tämä hetki ja tämä hetki ratkaisee.

Useammin pitäisi pysähtyä kysymään itseltään, olenko onnellinen ja jos vastaus on ei, miettiä voinko tehdä jotain toisin. Minä tiedän, että voin. Elämällä terveellisesti, syömällä oikein ja liikkumalla olen paljon onnellisempi kuin irtokarkkien kanssa ikinä!

Toivon, että olet onnellinen tänään!

t. TM päivä kerrallaan

Jalasta ja kiitos

Olipa sitten jalkojeni/jalkani tilanne mikä tahansa, kuljetti nuo onnettomat koivet tänäänkin tukevaa tyttöä juoksulenkillä. Kolme varttia. Raskasta oli. Penikat huusi. Muutenkin oli reippaan liikkumisen jälkeen kaikkea muuta kuin kevyttä menoa. Tämä oli jo viikon toinen juoksulenkki ja eiliselle merkittiin mummojuoksua vedessä 1 t 15 min.

Onneksi vanhastaan tiedän, että välillä näitä p****ja lenkkejä tulee. Niitä on kuitenkin vain muutama suhteessa kaikkiin muihin paaaaljon parempiin lenkkeihin, huikaisevan hienoihin ja sitten niihin ihan tavallisiin.

Nämä kehnot lenkit kuuluvat asiaan ja sen vuoksi en hermostunut missään vaiheessa. Lisäksi alkulenkistä suivaantuneet penikatkin kestivät kuitenkin paremmin juosta kuin kävellä reippaasti niin sisulla juoksin ja niin kuin juoksuoppaissa sanotaan ("jokaiselle lenkille täytyy antaa 15 - 20 min mahdollisuus") 20 minuutin kohdalla alkoi hellittää ja jalat antoivat periksi juoksulle. Kevyttä siitä ei tullut, mutta jalkoja ei tarvinnut koko ajan ajatella.

Kehnoudestaan huolimatta lenkki ei ollut kokonaan huono! Tällä lenkillä ei missään vaiheessa selkä edes mutissut vastalauseita. Selkäpuolella oli ihan hiljaista. Oikean jalan jalkapöytä vähän ilmoitteli itsestään loppulenkistä, mutta on mahdollista, että nauhat olivat siinä kengässä vähän liian tiukalla - se jalka kun ei pysty varmaksi asiaa määrittelemään nauhojen solmimisvaiheessa....

Vaikka tulevaisuus on hämärän peitossa ja usko tunnon palaamisesta jalkaan hiipuu koko ajan, en silti ole kokonaan toivoton. Mennään mokomalla puutuneella sitten. Mikäs siinä. Tarviiko molempien jalkojen tuntea kaikki... No ei tarvii. Mutta joskus asiassa on koomisiakin puolia.

Päivänä muutamana löin (taas) jalkani oveen. Tunnevammaisesta jalastani periaatteessa tuntevan varpaan, mutta kun se koko jalkaterä on vähän "erilainen" (ei friikki, mutta erilainen - eipä!!) en osannut sanoa minkä varpaan olin lyönyt pelkän kivun perusteella. Siis minuun koski, mutta en osannut sanoa, mihin... (no tietysti siihen jalkaterään - mutta tarkemmin). Vasta sitten kun tartuin jalkaterään pystyin sanomaan minkä varpaan olin lyönyt. Todella erikoista! Mutta niillä mennään mitä on!

Kiitos runsaista kommenteista! Ne lämmittävät aina! Tervetuloa uudet lukijat! Kiitos että olette! Olisin saattanut jo lyödä koko homman jossain vaiheessa läskiksi (kirjaimellisesti), ellei teitä olisi. Näköjään tarvitsen jonkinlaisen tilivelvollisuuden! Kiits <3

t TM

Vanha oivallus

Lueskelin Varpu Tavin ajatuksia ja tajusin yhden asian, jonka olen tajunnut jo aikaa sitten. Mutta en vain tajunnut tajunneeni... tai ajatus ei ole ollut aktiivinen aikoihin... you know!

Sokeri on ollut ongelmani... haa... tosi kauan. Rakkaus siihen on sammumaton ja hallitsematon. Sokeri on kuin se tuhoisa poikaystävä, josta hyvin teininä tiesi, että kannattaa pysyä erossa ja että tästä ei hyvä seuraa, mutta joka veti puoleensa kuin hunaja mehiläistä - kuin sokeri TM:ää.

Olen oikeastaan jo aikaa sitten huomannut, että valkoinen vehnä synnyttää sokerin kaipuun välittömästi! Vähän pastaa lounaaksi ja viimeistään illalla alkaa keittiön kaappien aukominen. Mikä tahansa sokeria sisältävä kelpaa. Vaikka muumikeksit.

Elämän muutoksen myötä kaapeista ei juuri sokerista helpotusta löydy! No, se ei elämää siinä tilanteessa helpota vaan aiheuttaa vain kiihtyvää ja ärtynyttä kaappien aukomista, jääkaappiin tuijottamista ja jopa pakastimen penkomista.

Kyllä, tunnustan. Olen TM, sokeririippuvainen.

Liika hiilari ei minulle sovi. En kiroa kaikkea hiilaria suinkaan, mutta todellakin voidakseni hyvin, en voi syödä hiilareita niin paljon kuin sitä tarjoutuu normaali työpaikkaruokalassa tai perinteisessä suomalaisessa ruokavaliossa. Voidakseni paremmin, ilman jatkuvia ajatuksia hämärtäviä mielitekoja, ruokavaliostani täytyy karsia pois peruna ja ainakin kuorittu vilja. Niin ja se sokeri!

En tarkoita, että tämä olisi absoluuttinen totuus tai sovellettavissa jokaiseen laihduttajaan. Tarkoitan vain sitä, että tämä on todennäköisesti minulle oikea tie. Vuosi sitten lopetin perunan ja valkean viljan syömisen. Vähitellen olen liukunut siihen takaisin ja niinhän siinä kävi, että hyvin ei käynyt.

On aika myöntää totuus. Palata takaisin siihen, minkä jo tiesin. Tervetuloa minulle sopiva terveellisempi elämä!

tTM sokeririippuvainen

Kauneushaaste

Sain Tainalta hauskan haasteen (Kiitos!). Haasteena on kertoa neljä hyvää asiaa itsestään. Siis ulkonäöstään, ei luonteestaan (tulen toimeen ihmisten kanssa :)) tai osaamisestaan (kymmensormijärjestelmä). Haaste on kiertänyt jo jonkin verran blogimaailmassa ja on ollut ihana lukea blogeista, kuinka ihmiset löytävät itsestään helpon oloisesti myös hyviä asioita.

Mutta kun huomio kääntyy itseen, onkin paljon vaikeampaa olla kannustava ja hyväksyvä ja vaikka neljä kohtaa, joihin olen itsessäni tyytyväinen, pystynkin löytämään, osaan liittyy mielessäni "mutta" tai ajatus, että tähän olisin vielä tyytyväisempi jos...

Noo turha kritiikki olan yli ja asiaan. Neljä asiaa ulkonäössäni, joihin olen tyytyväinen:

1. Hiukset - niitä totisesti riittää. Lisäksi olen löytänyt täydellisen kampaajan, joka saa hiukseni myös alistettua malliin! Huippua. Väri ja pituuskin tuntuu tällä hetkellä oikealta. Etenkin väriä haettiin jonkin aikaa, mutta pituus oli vähän kuin vahinko :)
2. Vartaloni mittasuhteet - olen pieni ja riittävän sopusuhtainen (noo vähän on tuota turhaa suklaakuorrutusta tällä hetkellä vielä päällä, mutta aineksia olisi).
3. Vyötäröni on vihdoin tullut esiin ja ihan kohta voin olla tyytyväinen myös vatsaani, koska en sixpackiä tavoittelekaan niin pieni timmiytyminen tästä on todella suuri muutos puolentoistavuoden takaiseen.
4. Silmät - minulla on suuret ja siniset silmät. Nopea ja helppo meikata aamukiireessä :)

Toivotan kaikille hyväksyviä ajatuksia itsensä suhteen! Ei ole yhtään pahitteeksi vähän rakastaa itseään! Haaste on kiertänyt jo jonkin aikaa eli heitän haasteen vielä eteenpäin: Outi, mikäli et ole jo tätä tehnyt! Ja muut blogiini eksyneet, jotka eivät vielä ole miettineet itsestään neljää hyvää, kaunista asiaa - tehkääpä! Teki yllättävän hyvää!

TM lähtee kauneusunille

No good deed goes unpunished...

No niin. Niihän siinä taas kävi, että kun ei usko, niin huonosti käy. Vaikka aikeet olisi kuinka hyvät niin turpiin tulee. Hauskinta tässä on se, että mitä tästä taas opittiin? Ei mitään. Ei ainakaan periksi antamaan! Tai järkeä kuuntelemaan.

Kaivoin viikonloppuna ihanista ihanimman pyöräni naftaliinista ja polkaisin liikkeelle. Sunnuntaina heräsin täysin halvaantuneena (ripaus liioittelua vain tarinan maustamiseksi). Ristus. Selkä hymisi kovaa ja korkealta ja sängystä hivuttautuminen särkylääkekaapille kesti... aikansa.

Onneksi kipulääke teki tehtävänsä, että pääsin sunnuntainakin pyöräilemään! Ihanuutta! Pitkää ruususen unta nukkuneille reisille töitä! Autuus ja onni! Pyöräilin pitkin rantoja ja hymyilin kuin heikkopäinen.

Sen verran sentään edellisestä viisastuin, että varovaisesti venyttelin su iltana tämän uuden pyöräilysession päälle ja otin särkylääkkeen jo illalla. Fiksu minä. Kyllä olin taas itsestäni ylpeä! (Tässä yksi syy, miksi en ole omilla kasvoillani täällä blogimaailmassa - eihän tällaista typeryyden määrää voi tunnustaa omalla naamallaan missään!)

Välillä on oikeasti vaikea tietää, missä minulla se todellinen vamma on. Selässä vai korvien välissä!? Mutta kun en voi olla paikallaan! Ja se pyörä on oikeasti elämää ihanampi! Ihanimpia esineitä, joita omistan, vaikken mikään totinen materialisti olekaan, mutta tähän olen oikeasti kiintynyt.

Ja oikeastihan ei koskaan voi tietää, mihin pystyy, jos istuu kotona ja haaveilee tekevänsä jotain vielä joku päivä. Välillä sitä on vain mentävä ja tehtävä ja toivottava parasta! En suostu siihen, että aina kun oikeasti yritän olla hyvä itselleni (en siis todellakaan veren maku suussa maastopyöräillyt vaikka mieli tekikin) niin seuraukset pakottavat kannattamaan kipulääketeollisuutta.

Typerä ja lapsellinen peli koko välilevyhommeli! En ala. En suostu. Eikun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä! Ettäs tiedätte.

teidän TM

Kesä onkin täällä nyt

Vähän hämmentävästi kesä onkin jo täällä. Jotekin olin ajatellut, että rupean ihan kohta valmistautumaan kesän tuloon. Tiedättehän: pestään untuvatakit, pakataan talvivaatteet varastoon, trimmataan vatsa ja käsivarret toppikuntoon.... No tuota, osa on vielä tekemättä...

Luulin, että aikaa on enemmän. Niin kai sitä ihminen aina luulee. Ainakin minä. Joka vuosi. Nyt, juuri nyt, saisi olla vähän enemmän lihasta käsivarsissa ja vähemmän tavaraa vyötäröllä :) No joo. Vyötäröllä nyt kuitenkin on tavaraa paljon vähemmän kuin kaksi kesää sitten! Varmaan hieman vähemmän kuin viime kesänä, mutta enemmän kuin viime vuoden lopulla :( Voi surkeus!

On kuitenkin myös minusta riippumattomia asioita, joiden takia ollaan nyt tässä tilanteessa. Siis haluan löytää syitä myös (haha, just joo) itseni ulkopuolelta. Vetoan selkääni, joka katkesi ja katkaisi juoksuputkeni.

Isku oli paitsi tuskallinen fyysisesti, mutta myös henkisesti kova, joten lamaannuin, olin katkera kohtalolle ja käytin tätä henkistä lamaannusta tekosyynä olla etsimättä tehokasta liikuntaa juoksun tilalle ja ottamalla viikko-ohjelmaan pari ylimääräistä herkkupäivää.

Vesiveivasin jkv, kävelin kuin avohoitopotilas... Mutta joo. Hyvin tiedän, mitä tämän vatsan kasaan saaminen vaatii (olen sentään sen kerran tehnyt) ja se ei ole ihan pikkujuttu... Mutta ei mahdotonkaan, joten motivaatiovideo väliin ja paluu raiteille alkaa! Ei puolimatkassa (oikeastaan ylikin puolimatkan) kannata luovuttaa.

Pari vuotta sitten minulla ei ollut edes murto-osaa tästä itsevarmuudesta ja henkisestä hyvinvoinnista, jotka nyt olen saavuttanut. En arvostanut itseäni. En edes pitänyt itsestäni. Tämä kaikki johti siihen, että oli hyvin vaikea nauttia yhtään mistään. Muidenkin onni oli minulta pois. En luottanut muihinkaan, koska en luottanut itseeni.

Tänään tiedän enemmän! Minusta on moneen. Minä pystyn, jos haluan! Vastoinkäymisiä tulee, mutta niistä selvitään ja pystytään jatkamaan, koska ylipäätään minulla on henkistä kanttia. Muiden onni ja onnistumiset ovat ilon aiheita! Ympärilläni on ihmisiä, jotka ihan oikeasti välittävät minusta eikä minun tarvitse taistella yhtään ketään vastaan. Ainoa todellinen vihollinen minulle voi olla vain minä itse. Vain itse voin olla oman onnellisuuteni esteenä.

Meillä paistaa aurinko - myös sisällä!

tTM

Ilmaa!

Tämän postauksen voisi aloittaa, vaikkapa kaikille tutun laulun sanoin: "Nokka tukossa katuja astelen...", mutta koska pillihousuni ovat haaroista ihan ehjät, en lähde tuolle tielle ollenkaan. Ei paljon muutenkaan laulata!

Kevät pölyt yhdistettynä pieneen, mutta sitäkin ärsyttävämpään kevätflunssaan ja lentokoneilmaan ovat tukkineet pahaa-aavistamattoman puhetyöläisen nenän, keuhkot ja vääristäneet äänen, joka sentään herraparatkoon on työvälineeni! Epäreilua!

Onneksi puhumiset ovat (palavereja lukuun ottamatta) tältä viikolta puhuttu, joten voin keskittyä puhisemaan nenä tukossa ja ilma keuhkoputkissa vinkuen! Ärsyttääkö? Kyllä vain. Aika paljonkin.

Harmittelusta ei ole mitään apua - olen huomaavinani. Keskityn toivomaan parempaa oloa ja siihen asti menen näillä mitä on. Tänäänkin tukkoisesta olosta huolimatta vedin ulkona reippaan tunnin koiralenkin ja mukavaa oli. Koira vähän haittasi ja häiritsi menoa, mutta muuten!

Jalka edelleen ihan entisensä (siis osin tunnoton ja liikepuutostakin löytyy edelleen). Selkä otti vähän nokkiinsa reissussa, kun tuli käveltyä (muillakin kuin mummo-terveyskengillä) 100 km joka päivä... siis vähintään 100! Iltaisin selkä oli kipeä, mutta yön nukkumisen jälkeen taas kunnossa. Nyt oltuani normaaliarjessa kiinni pari päivää, selän kiukuttelu on vähentynyt ja alkaa olla sen tuntuinen kuin ennen reissuakin.

Siis itseäni doubaten eteenpäin mennään. Valkoinen vehnä, sokeri ja muut epäterveellisyydet nyt kokonaan pois ruokavaliosta ja veikkaanpa, että myös kaikki allergiaoireet sillä keinoin häviävät. Viime keväänä olin tiukempi itseni ja syömisteni kanssa ja olin käytännössä lähes tulkoon oireeton koko kevään.

Aurinkoisia mutta pölyttömiä päiviä!

tTM

Terveisiä

Neljän päivän loma takana. Pitkiä brunsseja, elämää suurempia latte-kuppeja, kiireettömiä illallisia.

Niistä en kuitenkaan rupea huonoa omatuntoa kantamaan, koska joka päivä käveltiin (ainakin) 100 km kauppoja, museoita, tivoleita ja nähtävyyksiä. Aina kuljettiin etsimässä vielä parempaa kahvilaa, brunssipaikkaa, ravintolaa... Käveltiin niin kauan kuin jaksaa. Silloin sitä yleensä onkin sopivan kahvilan kohdalla :)

Jospa osa isäntämaamme rauhallisesta rentoudesta olisi tarttunut minuunkin. Turha kai sellaista on odottaa, mutta toivoahan saa. Olipas mukavaa rentoutua.

Flunssa jäi pitkälti matkalle, pientä tukkoisuutta vieläkin on, mutta se voi johtua näistä kevään pölyistäkin... Jospa tämä tästä selkiytyisi kohta. Oloni on ollut niin kauan epävakaa ja sairautta on riittänyt, joten en uskalla lähteä kovin reippaasti liikkeelle vielä, mutta vähitellen kuitenkin jotain liikuntaa on saatava! Onneksi on tuota ulkomailta tuotua rentoutta, että ihan ei pää hajoa tähän sairastamiseen.

Ja jotta ei persus homehdu kiinni kotisohvaan niin starttaan samantien työmatkalle loppuviikoksi. Jei! Seuraava hotelli... here I come!

Pyydän kohtaliaasti lähtemään

Lomalle lähtö häämöttää viikon loppupuolella. Aikuiset lähtee matkaan ja viettää päivät katsellen nähtävyyksiä ja shoppaillen, illat kiireettömästi istuskellen hyvässä seurassa. Pieni pako arjesta (vaikkei arjessa mitään vikaa olekaan) eurooppalaiseen pääkaupunkiin hyvässä seurassa. Ei hassumpaa. Oikeastaan aika ihanaa...

Pienen flunssan onnistuin itselleni imuroimaan. Toivottavasti menee ohi ennen matkaan lähtöä ettei menoa mokoma hidastaisi. Vahvasti uskon, että tauti lähtee taittumaan (toivottavasti!). Harmiteltavasti kiireinen ja keskittymistä vaativa viikko, johon sisältyy vielä pieni työmatka edessä, mutta kaikki hoituu. Täytyy mennä niillä mitä on... Sitä voi sitten nukkua vaikka lentokoneessa :)

Liikunnan puolesta siis nollaviikko tulossa. Paino tönöttää 58:ssa... En osaa varsinaisesti olla pettynyt (no tietysti itseeni vähän). Palataan tähän asiaan, kun palaan. Jos ei jo ennen sitä!

Mukavaa viikkoa! Pyydän flunssaani kohteliaasti lähtemään nyt muualle (kesälomalle vaikka)!

tTM

Kehräystä

Onnellisena kehrään.


Ensimmäinen ajatukseni herätessäni oli HCR. Pienoinen kiukkukaiherrus, mutta pinnistämällä pystuin iloitsemaan (vähän) ystävieni onnesta. HCR:lle tänä keväänä osallistuvien ystävieni määrä on varsin huomattava - osa juoksijoista heräsi ideaan ihan itse, mutta osan kyllä ehdin ennen alkuräjähdystä lietsoakin juoksemaan... Tyhmä minä. Nyt maksan alkuvuoden aktiivisuudestani kateellisuuden isoilla seteleillä (vaihtorahoja ei ole tulossa).

Juttelin aamulla sosiaalisen median puolella veljeni kanssa (joka - hei yllätysyllätys - oli lähdössä HCR:lle). Vaikka vilpittömästi toivottelinkin hänelle hyvää juoksua ja tavoiteaikaan pääsemistä sisarkateus nosti silti päätään... Tästä suivaantuneena päätin lähteä kokeilemaan juoksua uudelleen. Edellinen kertahan meni suhteellisen mukavasti, vaikkakin jälkeenpäin vähän epäilin, että selkäni olisi ollut arempi kuin pitkään aikaan...

Ja voi ihanuus! Minä ja juoksu - meidät vain on tehty toisillemme! Rakkautena se vain on kirkasta, huumaavaa, kaiken nielevää. Rantoja pitkin juostessamme (siis herra Parsosen, koirani, kanssa) hymyilin kuin heikkopäinen. Yritin kuitenkin mennä maltillisesti niin, että juoksun väliin myös kävelyä ja kovalla alustalla en juokse yhtään.

Juoksu oli kevyttä, hengitys helppoa ja hapotukset loistivat poissaolollaan. Kuntoni ei siis ihan kokonaan rapistunut näiden gerilajien aikana - onneksi. Huomenna haaveilen (jos vain ehdin) käyväni polkaisemassa spinning-pyörää - tunnille en vielä tohdi, mutta kokeilemassa ajattelin käydä. Olisi helppoa vaihtelua juoksun kanssa, kun ihan joka päiväiseksi tuota juoksun riemua ei voi kuitenkaan ottaa. Vielä.

Olen niin onnellinen! Lähetän nyt osan tästä onnestani myös sinne ruudun toiselle puolelle! Tätä on nimittäin niin paljon!!!! Nautitaan näistä kesän ensimmäisistä päivistä!

t. TM

Arvaa harmittaako!?

Kolme kuukautta liikkumattomuutta takana.

No joo, vähän liioiteltu. Siis kolme kuukautta toipilasaikaa, jolloin olen voinut harrastaa vain gerilajeja eli sauvakävelyä ja vesijuoksua. Siis hei, en halua kumpaakaan lajia millään tavalla väheksyä tai morkata. Varmasti ovat oivia liikuntamuotoja (ja minun ikäiselle varmaankin enemmän kuin sopivia), mutta ongelma on täällä päässä! Todelliselta liikunnalta minusta tuntuvat vain lajit, joissa veri maistuu suussa ja hetken näkyy valopalloja ennen kuin kokonaan pimenee. Ihanuutta! Parhautta! Onnea!

No voi olla että hieman sorruin taas liioittelemaan - vaikkei se luonteeni mukaista ole ollenkaan... (taas).

Ennen alkuräjähdystä, alaselkäni pettämistä, josta seurasi koko tämä surullisen kuuluisa ruljanssi kävelemään opetteluineen ja ties mitä vaiheita tässä nyt on menty, lempilajejani olivat oih-niin-ihana-juoksu, Elixian ohjelmistosta löytyvä Total Combat , toki lisäksi zumbasin ja million mitäkin... Siihen elämään verrattuna vesijuoksu ei aiheuta varsinaista hypetystä... Valitettavasti. En pysty nauttimaan, kun kaipaan - koko ajan!

Varsinaisesti en ole itseäni päästänyt suremaan. Ehkä en saisi hanoja kiinni ollenkaan, jos aloittaisin. Lisäksi kuitenkin hiljalleen ollaan parempaan suuntaan menty koko ajan. Paljon paljon hitaammin kuin odotin, mutta kuitenkin vähitellen. Ja sentään kävelen. Ehkä joskus vielä juoksenkin! (mantra jota toistan koko ajan itselleni)

Mutta jotain ihan uskomattoman surullista tähän kuitenkin liittyy...

Painohan minulla on pysynyt suunnilleen samassa kaiken tämän muun keskellä. Ihan hirveästi en ole edes tehnyt asian hyväksi. Syykin tähän on surullisen selvä: lihas painaa enemmän kuin läski. Ja nyt on pakko tunnustaa totuus, jota olen itsekin yrittänyt kieltää... Olen löystynyt ihan tolkuttomasti!!! Eniten/pahiten tämä näkyy vatsassa. Vatsa, jota jo katselin peilistä hetkittäin tyytyväisenä, on pelkkää hyllyvää löllöä. Ja nyt en liioittele! Tämä on tilanteen tarkka kuvaus!

Selän tilanteen takia en ole voinut tehdä minkäänlaisia vatsalihaksia (no joo staattisia lihasten jännityksiä saa tehdä... tosi houkuttelevaa, jos vertaa vaikka kahvakuulaan...) ja ihanasti keskikehoa koonnut ja muokannut juoksu luonnollisesti ollut jäähyllä. Tulokset näkyvät - varsin karusti (vrt. yllä oleva kuvaus)!

Tiedän, miten homma hoidetaan himaan, mutta tiedän myös tasan tarkkaan mitä se vaatii. Ja mä olin tehnyt sen jo kerran!!! Parasta mennä varmaan jo etukäteen pesemään suu saippualla! Nyt nimittäin kiroiluttaa...

teidän,

surullinen, lyöty ja löysä TM

Toipuminen vailla logiikkaa

No ni. Takaisin pelissä! Ja olen jo tänään ehtinyt käydä yleisötilaisuudessa levittämässä vatsatautia eteenpäinkin. Että on tehokas olo. Onnea vain voittajille!

Pienenkin takaiskun jälkeen tuntuu olevan hyvin vaikea päästä takaisin tasapainoon... Uskomattoman tiukassa on käsitys, että "sairaana saa syödä, mitä vaan mikä maistuu". Tosi fiksua!

Siis voi olla tilanteita, joihin ohje sopii, mutta ei kyllä aina ja kaikissa sairastamisissa. Ei esimerkiksi tässä minun tilanteessani! Että vähän kun vatsasta vääntää ja ruokailu ollut heikompaa pari päivää, niin ruetaan rankkoihin korjaaviin toimenpiteisiin, joihin kuuluu niin jäätelö kuin suolaisetkin herkut... Kun on toi ravitsemus niin rempallaan, että kunhan ei olis jo aliravitsemuksen puolella!

Kylläpä kannattaa asiaa pysähtyä pohtimaan - vaikka alasti kokovartalopeilin eteen! Ehkä totuus paljastuu sillä tavalla... Ehkä sillä tavalla pääsen juonen päästä taas kiinni.

Jos toipuminen etenee tähän tahtiin, huomenna lenkille!

tTM horjuu muttei kaadu

Hämärässä

Aika ihanaa elämä sentään on. Pystyn heti luettelemaan monta ihan loistavaa asiaa (mm oma koti juuri nyt)! Jos sille päälle satun.

Tämä on aika positiivinen asenne ottaen huomioon, että juuri nyt olen kuumeessa ja vatsataudissa ja olen tänään tullut varsin pitkän (mutta 10-kertaiselta tuntuneen) matkan kotiin työmatkalta. Sairaana matkustaminen ei ole kivaa! Kerron nyt ihan sisäpiirin vinkin: älä lähde työmatkalle, jos et ole varmasti terve!

Vappu kului muuten hyvin ja hyvässä seurassa, mutta lapsiperhevierailu huipentui pikkuriikkisen kummilapsen laattaamiseen syliini ja siitä seurasi sunnuntaina melko mieto vatsataudin tapainen ja oletin aamulla olevani kunnossa. Niinpä tempaisin itseni toiselle puolelle Suomea aamutuimaan työasioissa ja voin kertoa, että oli äärettömän tuskaiset palaverit. Mutta nekään ei vetäneet vertaa kotimatkalle... Ette halua tietää enempää. En onneksi joutunut sortumaan junan vessaan, mutta elämäni pisimmistä tunneista oli kyse!

Nyt sitten himmailen hämärässä. Pää on hitaalla, oleminen muutenkin vähän kuin leijumista. Epätodellinen olo, osin unessa. Onneksi hyväntuulisessa unessa.

Sellaista elämä on ollut tänä keväänä. Vähän kuin hämärässä. Huomaan ajattelevani, että kaikki tämä ei ole totta (että mun selkä on hajalla, kun en ole sitä ansainnutkaan!) tai ainakin asiat tulevat muuttumaan tosi pian (koska sen olen ansainnut!).

Mutta himmailu jatkuu. Voi olla, että toinen jaloistani tulee jäämään osin uneen. Siihenkin olen pikkuhiljaa tyytymässä. Turha hinkua jotakin, mikä ei ehkä tapahdu, kun hyvin pärjää näinkin. Sentään kävelen. Ehkä jonkin ajan päästä juoksenkin.

Kuume taitaa sopia minulle. Olen sovussa maailman ja itseni kanssa. Eli olen leppoisa ja levollinen 38 asteen lämpöisenä! Ei hassumpaa. Minulla on vain ollut väärä tarjoilulämpötila!

t TM leijaillen