No niin. Eilisen riehumisen jälkeen olen saanut enemmän kiinni itsestäni. Paniikkihäiriö on kahlittu, mutta päätökset pitää. Olkoon oikein tai väärin. Näillä mennään nyt.
Sen sijaan asennetta joudumme jälleen kerran muokkaamaan...
Tämän vuoden aikana olen sentään sen verran oppinut itsestäni, että pakottamalla ei mitään aikaiseksi saa. Ainoastaan uskomalla itseensä ja olemaan itselleen hyvä, voi tuloksia saada aikaiseksi. Jokainen vaihe urakkaa on mielekäs, kun nauttii tekemästään.
Edellisessä postauksessa jälleen tein itselleni listaa siitä, kuinka tämä tehtävä suoritetaan! Listasta aion kuitenkin pitää pitkältikin kiinni, mutta ei sillä tavalla, että VIISI KERTAA LIIKUNTAA ON PAKKO TULLA! Vaan enemmän niin, että katson, ketä kavereita voisin treffata salilla ja ketä iltalenkillä :) Oih! Kaksi hyvää yhdessä. Liikunta ja sosiaalinen elämä (jota ehtii harmiteltavan vähän viettämään).
Kyllähän se salaattilounas (josta kyllä ihan rehellisesti tykkään muutenkin) maistuu vielä paremmalta hyvässä seurassa. Vaikka tavoitteeni on kirkkaana mielessäni, voin silti nauttia ruokani terveellisyydestäkin!
Mennään siis eilisen hepulin kautta positiivista kohti!
Aurinkoisia ajatuksia!
t. TM
(haha! hauskaa on artikkeli, josta olen tämän postauksen kuvan lainannut :))))
Olen huomannut saman:pakottamisesta ei ole mitään hyötyä. Aika monta vuotta tuon tajuamiseen meni:)!
VastaaPoistaJa paras tie tuloksiin on varmasti juuri tuo itselleen hyvänä oleminen ja itseensä uskominen, vaikka välillä pieniä regressioita ja masokisti-kohtauksia tuleekin...
Hyvää viikkoa!
Ja by the way, olen ihan samaa mieltä Kanadalaisten tutkijoiden kanssa, mua se jenkkitouhu lähinnä ärsyttää, kyllä usko itseensä löytyy jostain muualta kuin pinnallisesta mantrasta!!