Pieniä ihmeitä

Tähän vuoteen (siis oikeesti kymmeneen kuukauteen) on mahtuu monenlaisia oivalluksia, yllätyksiä ja hämmästelyn aiheita. Aina ne eivät ole olleet suinkaan positiivisia, mutta on tapahtunut myös monta hyvää asiaa ihan yllättäen :)

Keväällä kerroin takin ostosta, joka tehtiin kahden koon välillä pohtien, lopuksi siihen päätyen, että ostin pienemmän ja ajattelin, että jos ei mahdu niin annan tyttärelle :) Tämä takki on ollut kovassa käytössä ja on tänä päivänä REILU. Samoin talvella ostettu ihku käyttötakki, jonka nyt kaivoin kaapista on niin ikään mukavan väljä, vaikka ostaessa... no voi sanoa, että isrui kuin hansikas (siis kirurginen hansikas...). Ja se tunne, kun normaalimittainen trikoopaita ulottuukin lähes reisiin asti, kun ei tarvitse enää mahakummun yli pingotella! Näitä asioita kohdatessa mieli kirkastuu aina ja väistämättä.

No tietysti jos lähdetään sinne ihme-linjalle niin ensimmäisenä on pakko mainita se ihme, että painoni alkaa viitosella! Sitä en väsy IHMEttelemään! Viimeksi se on alkanut viitosella lähes 10 vuotta sitten! Ja nyt se ei enää ala kuutosella. Ikinä!

Ihan uuden pienen ihmeen koin eilen! Niin kuin jo täällä etukäteen uhosin, menin total combatiin (elixia määrittelee kyseisen tunnin seuraavasti: Vauhdikas ja energinen tunti, jolla helpot lyönti- ja potkusarjat sekä lihaskunto-osuudet vuorottelevat. Koko kehon treeni naisille ja miehille. Testaa heti ja jää koukkuun!).

Muistan vielä elävästi viime kevään TC-tunnit. Verenmaku suussa mentiin ja pulssi hakkasi ohimoissa... Lihakset välillä vietävän kipeinä seuraavana ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana... päivänä. Mutta joku siinä kuitenkin kiehtoi, vaikka ajoittain selkeästikin liian rankkaa oli! Koko tunnin käsien pitäminen ylhäällä tuntui todella rankalta ja nosti sykettä eikä tilannetta helpottanut jatkuva pomppiminen. Lepäämään pääsi minuutteja kestäviin hoovereihin... Mutta edelleen sanon, että jokin siinä kuitenkin kiehtoi.

Nyt kesä on mennyt juosta jolkotellessa ja syksyllähän minä sitten hurahdin siihen zumbaan niin, ettei ole aika riittänyt TC:hen. Eilen sitten taisteluhenkinen toverini houkutteli pitkästä aikaa TC-tunnille, enkä osannut odottaa mitään. Alussa kuulostelin sitä, että kuinkas kovaa tässä taas mentiinkään... MUTTA! Ei ole TC entisensä VAI minä en ole enää entiseni! jei

Harmi, ettei ollut sykemittari mukana - olisi ollut todella hyvä verrata viime vuoden lukuihin, jolloin keskisyke oli järkyttävän korkea. Olin ihan ekstaasissa! Nimittäin tunti ei ollut ollenkaan rankka! Siis kyllä siellä paidan likomäräksi sai, mutta alun himmailun vuoksi lopussa oli suorastaan vähän sellainen olo, että tässäkö tämä jo oli... Intervallit toimivat ihan loistavasti! Ja illalla jaksoi hyvin tehdä kävelylenkin Terrieripojan kanssa ikään kuin jäähdyttelyksi. Ensimmäisiltä tunneilta keväällä selvisin kotiin, mutta yhtään pidemmälle en olisi päässyt.

No joo. Enhän minä todellakaan niissä neljän minuutin hoovereissa pysty koko aikaa nitkuttelemaan, mutta onpahan taas tavoitetta jatkoa ajatellen. Aerobinen osuus taas tuntui täysin hallittavissa olevalta! Ja näin siellä muutamia osallistujia, joilla oli rankkaa ja teki mieli sanoa, että hyvin sulla vielä menee, olisitpa nähnyt mut vuoden alussa! Henki meinas mennä - siis oikeesti! :)

Tämä oli minun tämän viikon pieni ihmeeni, josta olen valtavan onnellinen! Nämä pienet ihmeet ovat niitä, joiden vuoksi jaksan jatkaa tällä tiellä eteenpäin ja tänäänkin tehdä oikeita valintoja. Näiden pienien ihmeiden kautta olen ymmärtänyt, että minähän pystyn tähän.

Reipasta ja raikasta viikkoa kaikille! Jos minä pystyn tähän, niin pystyt sinäkin!