Henkilökohtainen taistelu

Tänään on ollut hyvä päivä. Ihan niin kuin eilen uumoilinkin! Olen viettänyt ikään kuin hedelmäpäivän tapaista päivää. Minun tapauksessani hedelmäpäivä tarkoitti tomaattia, mandariinia ja viinirypäleitä (koska niitä saatavilla oli), mutta siis oikeasti söin myös lämpimän ruuan (kasviksia ja kanaa) sekä aamupalaksi jugurttia ja mysliä, yhden karjalanpiirakan (ilman päällyksiä). Mutta sitten muilta osin päivä oli "hedelmä"päivä :D

Toinen ihana asia tässä päivässä oli, että kävin tämän viikon toisen zumban samalla ohjaajalla ja tämä ohjaaja vetää meidän salin kovimmat zumbat. Hienoa tässä asiassa on, että nykyään jaksan pomppia nämä rankatkin kokonaan - vuosi sitten en olisi mitenkään selvinnyt moisesta. Oih! Niin lämmin kiitos tuolle innostavalle ihmiselle, joka todella irrottaa hien ihmisestä!

Tästä aiheesta aloittelimme viisaan sisareni kanssa keskustelua tänä iltana. Ja arvatkaapa mitä!!?? Kyyyyllä, meikäläinen oivalsi taas yhden asian. Ja kyyyllä, haluan jakaa sen kanssanne. Halusitte tai ette niin tässä tulee taas pienen pääni liikkeitä:

Aloitimme lähestymään oivallusta keskustelemalla siitä, että jos jaetaan tämä Uuden Elämän-projekti osiin (laihdutus, liikunta ja ruoka) niin, mikä on tärkein osa tätä projektia. Tärkein tarkoittaa nyt rakkain. Se osa jossa onnistumiset tuntuvat kaikkein parhaimmalta. Tai ajatellen niin, että mistä osasta olisi kaikkein vaikeinta luopua.

No, minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään (ei muuten siskonikaan): vaikka en koskaan painaisi 57 kiloa ja vaikka ruokailun ottaisi huomattavastikin rennommin, en olisi niin pettynyt kuin olisin, jos liikunta jäisi pois. Ennen lapsia liikuin paljon (6x viikossa) ja lasten synnyttyä jotenkin vain ajauduin kauemmas todellisesta minästäni. Rupesin suorittamaan uutta tehtävää, jossa ei ollut enää niin sijaa sille, mitä itse halusin. (Siis asetin itse nämä vaatimukset itselleni.) Ja kyllä, sohvalla makaaminen on helppoa.

Onpa liikunta ollut mitä tahansa minulla usein on enemmän intoa kuin taitoa, mutta yhtäkaikki nautin valtavasti liikunnasta. Olen aina nauttinut. Ehdottomasti tärkein osa minulle tätä projektia on liikunta ja olen ihan liekeissä siitä, että olen saanut ikäänkuin palan itseäni takaisin, kun liikunta on tämän vuoden aikana tullut taas osaksi elämääni.

Olemme sisareni kanssa kovasti samannäköisiä (siis niin samannäköisiä, että vieraammat saattavat sekoittaa meidät ja sehän tietysti tarkoittaa sitä, että olemme melkein sama), joten olisi voinut odottaa, että hän olisi huokaissut kiteytykseni häikäisemänä: "siis niin sama mulla!". Mutta ei! Sisareni oli ihan eri mieltä ja potkaisi näin liikkeelle oivallukseni.

Sisareni ilmoitti suunnilleen samaan hengenvetoon, että hänellä ehdottomasti tärkein osa alue on ruoka. Että hänen tärkein saavutuksensa on syödä niin kuin haluaa (eli oikein). Käänsipä vielä veistä haavassa ja sanoi, ettei hänellä ole ikinä ollut minun intoani liikkumiseen vaikka liikunnasta nykyisin tykkääkin.

Siis häh?

Suurin hämmästys oli ehkä kuitenkin se, että minä ihan oikeasti olin kuvitellut, että ajatuksemme (siis meidän, jotka tekevät lopullista viimeistä elämäntapamuutosta - sehän on jo se yhdistävä tekijä) ovat ainakin jollakin tapaa yhteneväiset. No, toki no monella tavalla ovatkin! Aina löytyy niitä, joita motivoi samat asiat kuin itseä. Aina tekee hyvää saada lisää näkökulmia sen omansa lisäksi.

Mutta tänään oikeasti minulle (joo alan itsekin epäillä, että olen vähän hidas!) konkretisoitui se, että vaikka elämäntapojen muutaminen on hankala, haasteellinen ja pitkä prosessi, on se myös jokaisella ihan oma henkilökohtainen taistelunsa, ihan omalla tavalla hankala. Jokaisella on omat haasteensa, mörkönsä ja vaikeutensa kohdattavanaan. Ja että jokaista parhaiten palkitsee edistyminen hänelle tärkeimmässä.

Olen niin puolellanne teidän jokaisen henkilökohtaisessa taistelussa, joka vielä on muuttuva uudeksi elämäntavaksi, joka on niin osa teitä, ettei sitä enää tarvitse pinnistellä! Olemme oikealla tiellä!