Ilmaa!

Tämän postauksen voisi aloittaa, vaikkapa kaikille tutun laulun sanoin: "Nokka tukossa katuja astelen...", mutta koska pillihousuni ovat haaroista ihan ehjät, en lähde tuolle tielle ollenkaan. Ei paljon muutenkaan laulata!

Kevät pölyt yhdistettynä pieneen, mutta sitäkin ärsyttävämpään kevätflunssaan ja lentokoneilmaan ovat tukkineet pahaa-aavistamattoman puhetyöläisen nenän, keuhkot ja vääristäneet äänen, joka sentään herraparatkoon on työvälineeni! Epäreilua!

Onneksi puhumiset ovat (palavereja lukuun ottamatta) tältä viikolta puhuttu, joten voin keskittyä puhisemaan nenä tukossa ja ilma keuhkoputkissa vinkuen! Ärsyttääkö? Kyllä vain. Aika paljonkin.

Harmittelusta ei ole mitään apua - olen huomaavinani. Keskityn toivomaan parempaa oloa ja siihen asti menen näillä mitä on. Tänäänkin tukkoisesta olosta huolimatta vedin ulkona reippaan tunnin koiralenkin ja mukavaa oli. Koira vähän haittasi ja häiritsi menoa, mutta muuten!

Jalka edelleen ihan entisensä (siis osin tunnoton ja liikepuutostakin löytyy edelleen). Selkä otti vähän nokkiinsa reissussa, kun tuli käveltyä (muillakin kuin mummo-terveyskengillä) 100 km joka päivä... siis vähintään 100! Iltaisin selkä oli kipeä, mutta yön nukkumisen jälkeen taas kunnossa. Nyt oltuani normaaliarjessa kiinni pari päivää, selän kiukuttelu on vähentynyt ja alkaa olla sen tuntuinen kuin ennen reissuakin.

Siis itseäni doubaten eteenpäin mennään. Valkoinen vehnä, sokeri ja muut epäterveellisyydet nyt kokonaan pois ruokavaliosta ja veikkaanpa, että myös kaikki allergiaoireet sillä keinoin häviävät. Viime keväänä olin tiukempi itseni ja syömisteni kanssa ja olin käytännössä lähes tulkoon oireeton koko kevään.

Aurinkoisia mutta pölyttömiä päiviä!

tTM

Terveisiä

Neljän päivän loma takana. Pitkiä brunsseja, elämää suurempia latte-kuppeja, kiireettömiä illallisia.

Niistä en kuitenkaan rupea huonoa omatuntoa kantamaan, koska joka päivä käveltiin (ainakin) 100 km kauppoja, museoita, tivoleita ja nähtävyyksiä. Aina kuljettiin etsimässä vielä parempaa kahvilaa, brunssipaikkaa, ravintolaa... Käveltiin niin kauan kuin jaksaa. Silloin sitä yleensä onkin sopivan kahvilan kohdalla :)

Jospa osa isäntämaamme rauhallisesta rentoudesta olisi tarttunut minuunkin. Turha kai sellaista on odottaa, mutta toivoahan saa. Olipas mukavaa rentoutua.

Flunssa jäi pitkälti matkalle, pientä tukkoisuutta vieläkin on, mutta se voi johtua näistä kevään pölyistäkin... Jospa tämä tästä selkiytyisi kohta. Oloni on ollut niin kauan epävakaa ja sairautta on riittänyt, joten en uskalla lähteä kovin reippaasti liikkeelle vielä, mutta vähitellen kuitenkin jotain liikuntaa on saatava! Onneksi on tuota ulkomailta tuotua rentoutta, että ihan ei pää hajoa tähän sairastamiseen.

Ja jotta ei persus homehdu kiinni kotisohvaan niin starttaan samantien työmatkalle loppuviikoksi. Jei! Seuraava hotelli... here I come!

Pyydän kohtaliaasti lähtemään

Lomalle lähtö häämöttää viikon loppupuolella. Aikuiset lähtee matkaan ja viettää päivät katsellen nähtävyyksiä ja shoppaillen, illat kiireettömästi istuskellen hyvässä seurassa. Pieni pako arjesta (vaikkei arjessa mitään vikaa olekaan) eurooppalaiseen pääkaupunkiin hyvässä seurassa. Ei hassumpaa. Oikeastaan aika ihanaa...

Pienen flunssan onnistuin itselleni imuroimaan. Toivottavasti menee ohi ennen matkaan lähtöä ettei menoa mokoma hidastaisi. Vahvasti uskon, että tauti lähtee taittumaan (toivottavasti!). Harmiteltavasti kiireinen ja keskittymistä vaativa viikko, johon sisältyy vielä pieni työmatka edessä, mutta kaikki hoituu. Täytyy mennä niillä mitä on... Sitä voi sitten nukkua vaikka lentokoneessa :)

Liikunnan puolesta siis nollaviikko tulossa. Paino tönöttää 58:ssa... En osaa varsinaisesti olla pettynyt (no tietysti itseeni vähän). Palataan tähän asiaan, kun palaan. Jos ei jo ennen sitä!

Mukavaa viikkoa! Pyydän flunssaani kohteliaasti lähtemään nyt muualle (kesälomalle vaikka)!

tTM

Kehräystä

Onnellisena kehrään.


Ensimmäinen ajatukseni herätessäni oli HCR. Pienoinen kiukkukaiherrus, mutta pinnistämällä pystuin iloitsemaan (vähän) ystävieni onnesta. HCR:lle tänä keväänä osallistuvien ystävieni määrä on varsin huomattava - osa juoksijoista heräsi ideaan ihan itse, mutta osan kyllä ehdin ennen alkuräjähdystä lietsoakin juoksemaan... Tyhmä minä. Nyt maksan alkuvuoden aktiivisuudestani kateellisuuden isoilla seteleillä (vaihtorahoja ei ole tulossa).

Juttelin aamulla sosiaalisen median puolella veljeni kanssa (joka - hei yllätysyllätys - oli lähdössä HCR:lle). Vaikka vilpittömästi toivottelinkin hänelle hyvää juoksua ja tavoiteaikaan pääsemistä sisarkateus nosti silti päätään... Tästä suivaantuneena päätin lähteä kokeilemaan juoksua uudelleen. Edellinen kertahan meni suhteellisen mukavasti, vaikkakin jälkeenpäin vähän epäilin, että selkäni olisi ollut arempi kuin pitkään aikaan...

Ja voi ihanuus! Minä ja juoksu - meidät vain on tehty toisillemme! Rakkautena se vain on kirkasta, huumaavaa, kaiken nielevää. Rantoja pitkin juostessamme (siis herra Parsosen, koirani, kanssa) hymyilin kuin heikkopäinen. Yritin kuitenkin mennä maltillisesti niin, että juoksun väliin myös kävelyä ja kovalla alustalla en juokse yhtään.

Juoksu oli kevyttä, hengitys helppoa ja hapotukset loistivat poissaolollaan. Kuntoni ei siis ihan kokonaan rapistunut näiden gerilajien aikana - onneksi. Huomenna haaveilen (jos vain ehdin) käyväni polkaisemassa spinning-pyörää - tunnille en vielä tohdi, mutta kokeilemassa ajattelin käydä. Olisi helppoa vaihtelua juoksun kanssa, kun ihan joka päiväiseksi tuota juoksun riemua ei voi kuitenkaan ottaa. Vielä.

Olen niin onnellinen! Lähetän nyt osan tästä onnestani myös sinne ruudun toiselle puolelle! Tätä on nimittäin niin paljon!!!! Nautitaan näistä kesän ensimmäisistä päivistä!

t. TM

Arvaa harmittaako!?

Kolme kuukautta liikkumattomuutta takana.

No joo, vähän liioiteltu. Siis kolme kuukautta toipilasaikaa, jolloin olen voinut harrastaa vain gerilajeja eli sauvakävelyä ja vesijuoksua. Siis hei, en halua kumpaakaan lajia millään tavalla väheksyä tai morkata. Varmasti ovat oivia liikuntamuotoja (ja minun ikäiselle varmaankin enemmän kuin sopivia), mutta ongelma on täällä päässä! Todelliselta liikunnalta minusta tuntuvat vain lajit, joissa veri maistuu suussa ja hetken näkyy valopalloja ennen kuin kokonaan pimenee. Ihanuutta! Parhautta! Onnea!

No voi olla että hieman sorruin taas liioittelemaan - vaikkei se luonteeni mukaista ole ollenkaan... (taas).

Ennen alkuräjähdystä, alaselkäni pettämistä, josta seurasi koko tämä surullisen kuuluisa ruljanssi kävelemään opetteluineen ja ties mitä vaiheita tässä nyt on menty, lempilajejani olivat oih-niin-ihana-juoksu, Elixian ohjelmistosta löytyvä Total Combat , toki lisäksi zumbasin ja million mitäkin... Siihen elämään verrattuna vesijuoksu ei aiheuta varsinaista hypetystä... Valitettavasti. En pysty nauttimaan, kun kaipaan - koko ajan!

Varsinaisesti en ole itseäni päästänyt suremaan. Ehkä en saisi hanoja kiinni ollenkaan, jos aloittaisin. Lisäksi kuitenkin hiljalleen ollaan parempaan suuntaan menty koko ajan. Paljon paljon hitaammin kuin odotin, mutta kuitenkin vähitellen. Ja sentään kävelen. Ehkä joskus vielä juoksenkin! (mantra jota toistan koko ajan itselleni)

Mutta jotain ihan uskomattoman surullista tähän kuitenkin liittyy...

Painohan minulla on pysynyt suunnilleen samassa kaiken tämän muun keskellä. Ihan hirveästi en ole edes tehnyt asian hyväksi. Syykin tähän on surullisen selvä: lihas painaa enemmän kuin läski. Ja nyt on pakko tunnustaa totuus, jota olen itsekin yrittänyt kieltää... Olen löystynyt ihan tolkuttomasti!!! Eniten/pahiten tämä näkyy vatsassa. Vatsa, jota jo katselin peilistä hetkittäin tyytyväisenä, on pelkkää hyllyvää löllöä. Ja nyt en liioittele! Tämä on tilanteen tarkka kuvaus!

Selän tilanteen takia en ole voinut tehdä minkäänlaisia vatsalihaksia (no joo staattisia lihasten jännityksiä saa tehdä... tosi houkuttelevaa, jos vertaa vaikka kahvakuulaan...) ja ihanasti keskikehoa koonnut ja muokannut juoksu luonnollisesti ollut jäähyllä. Tulokset näkyvät - varsin karusti (vrt. yllä oleva kuvaus)!

Tiedän, miten homma hoidetaan himaan, mutta tiedän myös tasan tarkkaan mitä se vaatii. Ja mä olin tehnyt sen jo kerran!!! Parasta mennä varmaan jo etukäteen pesemään suu saippualla! Nyt nimittäin kiroiluttaa...

teidän,

surullinen, lyöty ja löysä TM

Toipuminen vailla logiikkaa

No ni. Takaisin pelissä! Ja olen jo tänään ehtinyt käydä yleisötilaisuudessa levittämässä vatsatautia eteenpäinkin. Että on tehokas olo. Onnea vain voittajille!

Pienenkin takaiskun jälkeen tuntuu olevan hyvin vaikea päästä takaisin tasapainoon... Uskomattoman tiukassa on käsitys, että "sairaana saa syödä, mitä vaan mikä maistuu". Tosi fiksua!

Siis voi olla tilanteita, joihin ohje sopii, mutta ei kyllä aina ja kaikissa sairastamisissa. Ei esimerkiksi tässä minun tilanteessani! Että vähän kun vatsasta vääntää ja ruokailu ollut heikompaa pari päivää, niin ruetaan rankkoihin korjaaviin toimenpiteisiin, joihin kuuluu niin jäätelö kuin suolaisetkin herkut... Kun on toi ravitsemus niin rempallaan, että kunhan ei olis jo aliravitsemuksen puolella!

Kylläpä kannattaa asiaa pysähtyä pohtimaan - vaikka alasti kokovartalopeilin eteen! Ehkä totuus paljastuu sillä tavalla... Ehkä sillä tavalla pääsen juonen päästä taas kiinni.

Jos toipuminen etenee tähän tahtiin, huomenna lenkille!

tTM horjuu muttei kaadu

Hämärässä

Aika ihanaa elämä sentään on. Pystyn heti luettelemaan monta ihan loistavaa asiaa (mm oma koti juuri nyt)! Jos sille päälle satun.

Tämä on aika positiivinen asenne ottaen huomioon, että juuri nyt olen kuumeessa ja vatsataudissa ja olen tänään tullut varsin pitkän (mutta 10-kertaiselta tuntuneen) matkan kotiin työmatkalta. Sairaana matkustaminen ei ole kivaa! Kerron nyt ihan sisäpiirin vinkin: älä lähde työmatkalle, jos et ole varmasti terve!

Vappu kului muuten hyvin ja hyvässä seurassa, mutta lapsiperhevierailu huipentui pikkuriikkisen kummilapsen laattaamiseen syliini ja siitä seurasi sunnuntaina melko mieto vatsataudin tapainen ja oletin aamulla olevani kunnossa. Niinpä tempaisin itseni toiselle puolelle Suomea aamutuimaan työasioissa ja voin kertoa, että oli äärettömän tuskaiset palaverit. Mutta nekään ei vetäneet vertaa kotimatkalle... Ette halua tietää enempää. En onneksi joutunut sortumaan junan vessaan, mutta elämäni pisimmistä tunneista oli kyse!

Nyt sitten himmailen hämärässä. Pää on hitaalla, oleminen muutenkin vähän kuin leijumista. Epätodellinen olo, osin unessa. Onneksi hyväntuulisessa unessa.

Sellaista elämä on ollut tänä keväänä. Vähän kuin hämärässä. Huomaan ajattelevani, että kaikki tämä ei ole totta (että mun selkä on hajalla, kun en ole sitä ansainnutkaan!) tai ainakin asiat tulevat muuttumaan tosi pian (koska sen olen ansainnut!).

Mutta himmailu jatkuu. Voi olla, että toinen jaloistani tulee jäämään osin uneen. Siihenkin olen pikkuhiljaa tyytymässä. Turha hinkua jotakin, mikä ei ehkä tapahdu, kun hyvin pärjää näinkin. Sentään kävelen. Ehkä jonkin ajan päästä juoksenkin.

Kuume taitaa sopia minulle. Olen sovussa maailman ja itseni kanssa. Eli olen leppoisa ja levollinen 38 asteen lämpöisenä! Ei hassumpaa. Minulla on vain ollut väärä tarjoilulämpötila!

t TM leijaillen