Tajusin taas yhden asian (juu vähän hidas oon tai ainakin mulla tulee yksi oivallus kerrallaan).
Ennen lähdin lenkille sillä ajatuksella, että tämän jälkeen tulee niin hyvä olo. Joskus alussa oli niin rankkaa, että ei tullut oikein edes jälkeepäin sitä hyvää oloa. Oli vaan ihan hakattu olo. Oli joku vieny mun mehut...
Nyt hyvä olo tulee jo suorituksen aikana. Selkeä muutos treenaamisessa! Ennen sitä lenkillä ajatteli, että sit kun mä oon sohvalla suikun raikkaana on niin ihana olla, mutta nyt sitä odottaa ensimmäisen jalkojen hapotus-ei taas-tuntemusten ohi menoa ja sitä vaihetta, kun voisi hölkotellä vaikka kuinka, kun ei haluaisi lähteä pois lenkkipolulta ja ollaan lähellä sitä kuuluisaa flowta.
Tämä on oikeastaan aika tärkeä käänne treenaamisessa. Jos edelleen yhdeksän kuukauden jälkeen olisi tosi rankkaa lähteä lenkille ja joka kerta olisi se, "jos mä tästä selviän niin sitten on kivaa"-fiilis niin eihän tämä todellakaan palkitsisi! Nyt on sellainen olo, että kohta uskaltaa kertoa täälläkin ihan julkisesti haaveilevansa HCR:stä (puolimaratonista) ensi keväälle. Mutta ihan vielä en uskalla siitä puhua :)
Minähän juoksen näitä rantalenkkejä oikeastaan aina... Tänään sitten ajattelin tehdä jotain poikkeuksellista aamuohjelmastani johtuen. Otin Duracellin mukaan ja painuttiinkin metsään (siirryin kyllä autolla otollisempaan paikkaan). Jostain syystä jalat eivät suinkaan olleet innoissaan saamastani aamulenkki-ideasta, mutta kierrettyäni tuskaisen pururatakierroksen päästin koiran irti ja astuin pururadalta metsään!
Siis ihan loistavaa! En tiedä kumpi meistä oli enemmän innoissaan, minä vai koira. Juoksin kuin riivattu pitkin metsiä liukastellen kallioilla ja syksyn ensimmäisten keltaisten lehtien yli, roiskuttaen rapaa ja väistellen juurakoita! Jalat ei painaneet yhtään. Luonnollisia spurtteja tuli vedettyä ylös kallioita ja puiden välistä umpimaastoon, kun koiruutta piti pitää vähän varuillaan, ettei siitä tule liian rohkea seikkailija. Pinkaisemalla yhtäkkiä tiehensä sain Duracellin pitämään minua silmällä (kun yhtään ei voi olla varma mihin toi eukko seuraavaksi ryntää :)) ja kun koira kyttää mua niin mä voin juosta ihan vapautuneesti, kun ei itse tarvii kytätä sitä!
Suunnistaminen voisi olla tosi kiva harrastus... Jos omaisi edes jonkinlaisen suuntavaiston! Nytkin turvallisesti ryntäilimme muutaman neliökilometrin alueella niin, että aina johonkin tiehen jossain vaiheessa törmää joka tapauksessa, jos eksymään meinaa! Siis tällainen kaupunkilaisen hallittu luontokokemus :)
Olen ehdottomasti meri-ihminen. Aavojen vesien katseleminen rauhoittaa poikkeuksetta, vaikka meri olisi levotonkin. Mutta kyllä mieli lepäsi tuolla metsässäkin. Tuo täytyy tehdä toistekin!
Se, että hyvä olo tulee jo juoksun aikana on niin ihana fiilis, että harva asia sen voittaa! Nyyh, tuli oikein ikävä niitä ihania juoksukertoja, kun kaikki sujuu ja tuntuu, että voisi jatkaa ikuisuuden. Nyt kun en ole voinut juosta tuota samaa fiilistä ei ole oikein ollut. Spinning ei vaan ole oikein se mun juttu, vaikka jälkeen päin mahtava olo onkin. Toivottavasti ennemmin tai myöhemmin pääsen takas juoksemaan.
VastaaPoistaJa tuo treenin aikainen hyvä olo on mielestäni myös aika tärkeä kannustin sille, että viitsii ja haluaa liikkua jatkuvasti eikä vain kuurimaisesti. Onnea tästä tärkeästä saavutuksesta!