Sivut

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Itsehillinnästä

Ihana viikonloppu! Hyvä syy juhlia. Ihania ihmisiä: sukulaisia ja ystäviä. 

Ei mennyt kuin Strömsössä. Noin niinkuin syömisten puolesta, mutta henkinen hyvinvointi lisääntyi läheisten kanssa möllöttäessä monta pykälää!




Joskus sekin on ihan hyvä. Joskus sekin on ihan tarpeeksi.

Ei tule loistopudotusta tälle viikolle. Ei se mitään. On naurettu vatsalihaksia kipeäksi. Parannettu maailmaa. Jaettu kokemuksia. Nautittu useammasta sukupolvesta.

Liikunta on ollut lähinnä edestakaisin kävelemistä sisällä siivoillessa, juhlia järjestäessä ja jälkiä siivotessa. Vähän 10 kg punnuksen kanniskelua, koirakävelyä ja ponien lajittelua, mutta ei mitään todellista. Ei "oikeaa liikuntaa".




Mutta edessä on uusi viikko, uusi kaupunki, uudet lenkkipolut. Lepo on hyväksi. Välillä. Se on ohi nyt ja vilkutetaan hyvästiksi sokerille ja lähdetään tästä kohti sokeritonta jaksoa hölkötellen. Kuinka pitkä se on en vielä tiedä. Viikko alkajaisiksi. Sitten olen valmis sanomaan miten siitä jatketaan.

Hymy on korvissa. Iloinen perheestään, iloinen ystävistään! Kiitos että olette! Elämä on hyvä juuri nyt.

(Kiire viikko edessä, joten saatan olla jossain vaiheessa viikkoa eri mieltä :))

tTM

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Muutama

Numerot eivät minua määritä. 

Loppukesästä surua tuottaneet valkeat farkut siirsin poistettavien kasaan. Vielä kerran päätin kokeilla niitä ennen luopumista ja ne suhativat helposti jalkaan. Jotain tapahtuu. Tekemistä jäljelläkin. Vaikka kuinka paljon! Huomasin mm olevani surkea punnertaja!

Tänään ensimmäistä kertaa jätin lenkin sään takia väliin. En muista milloin edellisen kerran. Aina on löytynyt sopiva kohta mennä. Tänään sataa kaatamalla. En halua kastua korviani myöden ja sateen pitävissä vaatteissa on liian kuuma juosta. Luovutin ja olin siitä surullinen. 

En siksi, että mitenkään siitä syyllisyyttä tuntisin vaan koska halusin niin kovasti juosta!

Painin sitten kahvakuulan kanssa reippaan 20 minuuttia - itseni kunnolla hikeen. Sitten kaikki keskikehoa varten saamani ohjeet fyssarilta läpi. Sitten lankkua, vatsarutistuksia, punnerruksia ja ojentajia... Vieläkin tekee mieli juoksemaan. Pakko palata varmaan kuulan ääreen. Se ottaa kyllä turhat luulot pois. Ennemmin tai myöhemmin.




Olen iloinen ja onnellinen. Hiestä. Jalkaan mahtuvista farkuista. Juoksuhaluista. Liikunnan kaipauksesta. Rakkaudesta. Itseen ja tähän mitä tänään pystyn tekemään, mitä uskoin, etten. Tottakai eteenpäin pääsemiseen tarvitaan paljon harjoitusta ja toistoja, mutta eniten tarvitaan uskoa.

 Ennen usein ajattelin, ettei kannata, etten pysty.

Tänään ajattelen no, miksei. Ainakin voin kokeilla. Yllättyä ja ylittää itseni ja odotukseni.




Uskomattomasti palkitsee ne pienet asiat, joita eteen tulee. Perjantaina helppo vitonen asfaltilla ja selkä ei ollut millänsäkään. Sanoinko jo niistä valkoisista farkuista? :P Napakkana ostetun hupparin löystyminen. Helpot ja järkevät päivät. Haasteellisten päivien voittaminen.

Lenkin mittaisia taukoja syyssateeseen toivoen,

TM hyvällä tuulella

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Puolimaratoni! (pyörällä)

Viikonloppukylässä Siskon luona. Molempien haaveena ollut pitkään spinningmaratoni ja kun sellainen sattumalta yhteiseen viikonloppuun osui, oli sinne päästävä! Ihan puhdasta onnea. Voiko lauantai-päivän paremmin aloittaa kuin täyteen ahdetussa spinningsalissa samanhenkisten kanssa hikoilemalla? Voiko? 

Tottakai, ilman muuta ohjelmaa päivään oli tungettu niin paljon, että koko maratoniin ei ollut aikaa, vaikkakin pyörästä luopuminen oli vaikeimpia luopumisia elämässäni... Olisin niin halunnut jatkaa, mutta oli jo riennettävä seuraaviin rientoihin. Yhteensä poljettiin 1t 40 min. Ihanaa! Varmasti olisi mennyt koko kolme tuntiakin. Mutta puolimaratoni tuli poljettua ja kevyesti meni, vaikka sykkeet välillä kävi ihan reippaissa lukemissa. Hieno laji tuo sisäpyöräilykin!

Taas tuli hinku liittyä johonkin kuntosaliketjuun (no ei oikeastaan muihin kuin siihen vihreään, josta erosinkin) jäseneksi, missä saisi polkea aina halutessaan, mutta ainakaan vielä en sellaista ratkaisua tee. Kyllähän täällä polkemaan ilman jäsenyyttäkin pääsee sitten kun oikein mieli rupeaa tekemään!




Päivän ohjelmasta voin kertoa myös sen, että makasin hierojan pöydällä kaksi tuntia... Miten tätä aihetta nyt sitten lähestyisi? Kivaa ei ollut kummallakaan, mutta ei sietämätöntäkään (kummallakaan olettaisin). Jalat olivat yllättävän hyvät ja auki. Todellisena ongelmana kuitenkin pakarat ja alaselkä... Ai kato! Onpa yllätys! Odottakaa mä etsin yllättyneen ilmeeni.

Siis varmasti ongelmakohta paikallistuu tohon alaselän tienoille, koska olen sitä oppinut varomaan myös liikaa, joten olen "maltillinen" venyttelyissäkin. Se turha varominen ja pelkääminen käskettiin nyt lopettaa ja aloittaa kunnollinen venyttely. Toinen ongelma oli tuo lapojen väli (no ei kyllä pätkääkään yllätä sekään).

Minulla on läheiset välit tämän hierojani kanssa, joten sain melko suorasukaista palautetta. Uskokin meinasi todella taitavalla hierojallani loppua kanssani, mutta sain tiukat ukaasit hierotuttaa itseni parin viikon sisään uudelleen - etenkin nuo ongelmapaikat. Yritän nyt terästäytyä ja varata huomenna ajan hierojalle mahdollisimman pian (mikä todennäköisesti tarkoittaa ainakin sitä, että se menee parin viikon päähän - saapahan nähdä). Nyt onkin etenkin lapojen väli hellänä, kun tunto on palannut tuolle jumissa olleelle alueelle.

Sitten kelaus vuorokausi taaksepäin:

Perjantaina juoksin aamulla letkeän aamulenkin metsässä koiran kanssa, mutta iltasella Sisko vaati pyysi kauniisti, että juostaisiin pikkulenkki harjoitellen sitä hidasta juoksua (jota siis kävin juoksukoulussa opettelemassa :)). Juostiin vielä vitonen iltapimeällä. Hyvin kulki ja kivaa oli Syskosen kanssa juosta, mutta se mikä pitää lenkistä kertoa on, että näimme lenkillä hillittömän kokoisen Pöllön! Mä olen vakuuttunut, että se oli huuhkaja ("korvat" oli! ja koko oli järjetön). Sisko saattaa väittää muuta, mutta älkää uskoko sitä!

Mikä taas tekee tarinasta kertomisen arvoisen on se seikka, että en juurikaan arvosta mitään lentävää olentoa, joten toimin niin kuin kunnon sankarit tekevät ja vedin pikkusiskon ihmiskilveksi minun ja Pöllön väliin, kun lähestyimme siis edelleen hölkäten elävää, joka seisoi tien vieressä ja tuijotti meitä. Sisko yritti lohduttaa minua, että se on kissa ja hetken toivoinkin, että olisi, mutta sitten Pöllö nousi valtaville siivilleen ja katosi yöhön. Että semmoinen kissa... Mutta ei pöllömpi lenkki kuitenkaan ja tällainen luontokohtaaminen mustassa syksy-yössä oli itse asiassa aika metka (onneksi oli Sisko turvana).




Kauniita Unia ja nukkukaa hyvin! Lähdetään katsomaan mitä uusi viikko meille tuo!

tTM

torstai 13. syyskuuta 2012

Positiivikko

Positiivisuus on hyvä asia (paitsi vaa'alla eikä minun tapauksessani myöskään raskaustestissä olisi...). Välillä se on väkisin puristettua, harvemmin kuitenkaan päälle liimattua.

Mutta ilman sitä, että välillä harmainakin hetkinä olen kouristuksen omaisesti takertunut positiiviseen, en elämästäni tai tästä uuden elämän projektistani olisi selvinnyt. En minä toki koko ajan täällä hurraata huuda enkä tauotta hymyile, mutta itsesäälissä ja hatutuksessa kieriskelyn jaksot eivät minulla pitkiä ole (siis noin vartin mittaisia tai jotain). Eikä minulla ole sellaiseen oikein aikaakaan.

Uskoisin, että lapsen uskollani ja jääräpäisyydellä olen ylittänyt aika monta estettä. Aina asiat järjestyvät. Jotenkin. Tai sitten tulee vielä suurempi vastoinkäyminen, joka pudottaa perspektiivin kohdalleen... 

Minulle sanottiin, että en enää tule juoksemaan ja juoksen silti. Minähän en mitään usko ennen kuin kokeilen itse! (Toki kiitos osin tästä kuuluu kanssakulkijoille, vertaistuelle ja hyvällä fysioterapeutille) Voisin lisätä muun elämän puolelta tähän esimerkkejä, mutta ne ei nyt tähän aiheeseen taas liity mitenkään, joten annetaan olla.




Se mihin vahvasti uskon on, että mitkään saavutukset millään elämän alueella eivät tule ilman kovaa työtä. Elämä ei ole meille mitään velkaa. Itse se on tehtävä/sen saa tehdä sellaiseksi kuin haluaa. Niillä, jotka meidän silmissä näyttävät jollakin elämän alueella olevan kovin onnekkaita, on omat murheensa (kateus on maailman turhin asia) ja lisäksi me emme oikeasti tiedä, kuinka paljon he tekevät työtä menestyksensä eteen. Useimmat tuntemani ja ihailemani ihmiset todella paljon!

Ja onhan se sata kertaa sanottu, että kilpailua ei saa käydä muuta kuin itseään vastaan! Suorituksia saa verrata vain omaan (entiseen) itseensä. Silloin oikeasti näkee, kuinka kauas on tullut.




Tiedän, että positiivisuus ei kaikissa kansanryhmissä aiheuta ihastusta. Yltiöpositiiviset ihmiset nostavat osalla karvat pystyyn. En hae nyt tällä mitään Jihuu-meininkiä heti kun aamulla saa silmänsä auki vaan enemmän sellaista Antaa-tulla-asennetta elämää kohtaan. Vanha kliseehän sanoo, että Jokainen päivä ei ole hyvä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää.

Positiivinen elämänasenne kunniaan! Siitä saa ihan varmasti enemmän voimaa kuin etukäteen murehtimisesta (mistä en suinkaan ole vapaa!).





Olo on kevyempi, fiilis vahvempi. En projektissani siellä, missä jo kuvittelin olevani tai haluaisin olla, mutta kuitenkin tullut piiiiitkän matkan siitä, mistä lähdettiin. Ja eteenpäin mennään!

t positiivisesti varautunut TM

tiistai 11. syyskuuta 2012

Metsään meni

Nimittäin TM. Aamulla. 

Ei sitä turhaan hehkuteta liikunnasta tulevaa hyvää oloa! En tiedä tuleeko mistään niin voittajaoloa kuin aamuisesta metsästä. Liukastellen kallioilla ja juurien yli hyppien etenin 40 min ja palasin hymyillen ihmisten ilmoille! Voi Onnea!

Olen jo pariin otteeseen tunnustanut, että olen onneton suunnistaja ja toivoton eräihminen, joten kiersin tutun metsäreitin kahteen kertaan (seuraavalla kerralla kolmesti!). Ihan loistavaa jyrkkiä nousuja ja yhtä jyrkkiä laskuja, mutta metsässä ne ei tunnu yhtään miltään. Lisäksi tämä syksyinen raikas ilma helpottaa juoksua kesän helteisiin (joita ei vaivaksi asti kyllä viime kesänä ollut...) verrattuna. 




Loistolenkki. Tosiaan toipuminen megapitkästä flunssasta takana, joten pidin vielä pientä sordiinoa yllä juoksun suhteen, mutta seuraavalla kerralla uskaltaa jo pidentää lenkkiä ja lisätä vauhtia. Lenkin päälle kahvakuulalla vähän lihastreeniä ja maltoinpa jopa venytelläkin... Aika hyvä paketti! Fiilis huipussaan - ihanaa olla terve!

Eikä kuntokaan ollut mihinkään hävinnyt melkein puolentoista viikon sairastamisella. Hyvähyvä! Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavaa lenkkiä odotellessa...




Arki vetää juuri nyt moneen suuntaan niin kuin aina näin syksyisin ennen kuin palapelin työstä, koulusta ja harrastuksista saa rakennettua toimivaksi, mutta onneksi on näitä totaalisia irtiottoja. Minä ja metsä (ja ai niin koira, joka tosin juoksee vapaana mukana niin, ettei siihenkään tarvitse juuri huomiota kiinnittää).

Voimaannuttava kokemus. Hetken vapaus. Ruokailu tasapainossa. Juuri nyt. Enempää en lupaakaan. Hetken kerrallaan vaan.

tTM, onnellinen

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Teräsnaisen paluu...

Virhearvointeja sattuu. Tulee eteen tilanteita, joissa tuntuu, että paras palkinto olisi jotain hyvää, sokerista, edes jotain...

Eihän niistä ylpeä voi olla, mutta jotain tuossa typerässä prosessissa on, josta voi olla ylpeä:

Yhtä varmasti kun kovan takaiskun kohdatessa regression vallassa käsi ojentuu kohti sokeria, yhtä automaattisesti tulee huono olo korjausliike! Se että korjausliike ei vaadi keskittymistä (no tietysti jonkun verran...) eikä asiaan tarttumista vaan ajatuksen tasolla se on enemmän sellainen "p**ka reissu mutta tulipahan tehtyä ja nyt sitten asiaan"-tyyppinen tilanne. Se että normaali on tämä ja se toinen on poikkeus - joitakin vuosia sitten melkein vois sanoa, että asia oli jokseenkin toisinpäin...




Sairaus väistyy, vaikka tosi tiukassa olikin. Olen jo aloitellut kävelylenkit, venyttelyt ja nyt vähitellen juoksu.  Hirviä hinku onkin ollut, mutta järki kyllä on kertonut, että ei vielä... Mutta tänään koittaa se päivä ja viimeisen enterin painettuani lähden pihalle, rantaan ja juoksen jonkinmoisen lenkuran. Vielä en matkaa osaa sanoa - viisi tuntuu vähältä ja kymppi paljolta, mutta liikkeellä sitten näkee, miten sairastaminen on voimia kaikkiaan vienyt ja sen mukaan määräytyy matka.

Elämän tasoittuessa tavoitteeni viikkotasolla on kolme juoksulenkkiä (pari matalan sykkeen jolkottelua ja yksi kunnon revittely) ja kolme lihaskuntoa (kahvakuulaa, vapaita painoja). Sinne tänne väliin sitten huoltavaa; venyttelyä, pilatesta, joogaa. Näillä mennään. Ai niin ja tietysti koiralenkit päälle, mutta niitä en nyt laske tähän...

Näillä on menty itse asiassa jo pitkään, mutta kunhan tässä itseäni muistuttelen. Jos tulee paljon pyöräiltyä, uitua, jne niin se mistä fuskaan on tuo lihaskunto ja ei todellakaan pitäisi!!! Kyllä lihaskunnosta kiittää juostessa ja kyllä tätä kiinteytettävääkin riittää!




Mutta vaikkei se otsikkoni mukainen itsensä hyväksyminen aina loistakaan niin yritetään. Kohti hyvinvointia ja parempaa jaksamista nyt ainakin mennään! Ihanaa kun taas pääsee liikkumaan. Tunnen olevani niin paljon enemmän minä, kun saan hikoilla ja punoittaa!

Syksyn myötä juoksuvarusteet muuttuu. Positiivista tässä on se, että sen myötä taskut lisääntyy. Puhelimen (sports trackerin) saa kätsästi taskuun (eikä hölsky) käsivarsipannassa sain hikoilla ihan riittävästi. Ja avaimet ja muut... Ihan parhaita juoksukelejä on (mun mielestä) tarjolla juuri nyt. Sopivan kirpeitä, mutta ei vielä kylmiä.

Mä lähden nyt lenkille! Nähdään lenkkipolulla!





Ah! Sitten vielä: jos käytät Sports Trackeria niin minkälaisia ongelmia olet havainnut? Juoksevassa lähipiirissäni on herännyt epäilys lähinnä matkojen pituuden suhteen (sateliittien asento :)) ja myös nopeuksissa on jotain häikkää. Mitään millimetritiedettä tämä ei tarvitse olla, mutta jos juokset edellisen kympin ja saadakseen kympin täytyykin seuraavalla kerralla juosta 500 m lisää niin ärsyttäähän se...

nimimerkillä Ei-yhtään-laite-riippuvainen TM

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Sairasta touhua

Olen edelleen kipeä. Flunssainen. Räkää ja röhnää riittää. Lihaksia särkee. Päätä hetkittäin (onneksi se päiviä kestänyt jomotus sentään on poissa). Hikeä pukkaa ja hengästyttää, kun sohvalta nousee. Tavoistani poiketen myönnän tappion ja jäin kotiin huilimaan. 




Onneksi sairaanakin voi kilpailla!

Olen tehnyt (epävirallisen) teenjuonnin maailman ennätyksen (nyt kannattaa ostaa Clipperin osakkeita, myynti on nimittäin lähtenyt räjähdysmäiseen nousuun ja toinen vois olla noi paperinenäliinoja tuottavat firmat...).

No nytpähän on aikaa katsoa kaikki jäljellä olevat Suurimmat pudottajat Katsomosta (siinä menee nenäliinoja kans etenkin maratoni-jaksoissa) ja lukea ajatuksella teidän blogeja ja etsiä uusia. Liikuttua, vahvistua, motivoitua!

Hirviä tuska vaan blogien lukemisesta seuraa, kun ei itse pääse liikkumaan...





Rankan kevään jättämät kilot ovat olleet sitkeässä. Liikkeellä olen ollut hyvin ja paljon, mutta silti tulosta ei tule entisaikojen malliin. No, nyt nohevimmat tajuaa, että vika on ruokailussa... No niin varmasti onkin ja sillähän tähän on alunperinkin tultu.

Ehkäpä siis (jos oikein positiivisesti yltyy ajattelemaan) tämä sairastaminen on sikäli tarpeen, että en voi liikkua, joten minun on ihan pakko ottaa se pää tiedätte-kyllä-mistä ja keskittyä ruokailuun painon hallitsemiseksi. En edes mene paniikkiin, kun tiedän, että korjattavaa löytyy kyllä. Vaikka suuret linjat on kunnossa, monenlaista lipsumista löytyy, kun kokonaisuutta tarkastelee.

Syyskuu on hankala sokerittomaksi kuukaudeksi, mutta sovin itseni kanssa, että mikäli sokerittomuus tuottaa kohtuutonta hankaluutta, syyskuussa minulla on kaksi päivää, jolloin herkkujen nauttiminen on sallittua. Siis kaksi. Ja minun ajanlaskullani syyskuu siis alkaa tänään, 5. päivä...

Katselin vanhoja kuvia vajaan vuoden takaan ja itse asiassa ne motivoivat melkein enemmän kuin Suurin Pudottaja. Kasvikset ja paistijauheliha odottaa  - terveenä sitten askarrellaan jotain monimutkaisempaa :) Ehkä.

Aurinkoa ja pysykää erossa pöpöistä!

tTM

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Loppu ja alku

Kesä on ohi. 

Kuitenkin tänäänkin oli ihana päivä. Aurinko paistoi ja oli t-paitalämmintä. Luonto on vielä vihreä. Tuoksu on vielä kesäinen. Rakkaus kesään muistuu mieleen ja tuntuu vahvana. Kuitenkin se on menetetyn rakkauden kaiku. Hetken tuntuu täydelliseltä, mutta on harhaa. Todellisuudessa siitä on jo luopunut. Ei sitä oikeasti enää ole. Otollisena hetkenä tuntuu hetken kesältä.

Kaikki ne herkulliset maut, tuoksut ja lämpö täytyy nyt vain tallettaa mielen syviin sopukoihin ja olla iloinen, että kesä oli. Todellisuus ja tämä hetki ovat kuitenkin se missä eletään. Ohi on. Kesä.

On syksy.




Syksy on lempivuodenaikani. Pidän jopa marraskuusta. Kesän rento fiilis vaihtuu energiseen oloon ilmojen viiletessä, luonnon pukeutuessa parhaimpiinsa ja värien ilmestyessä loputtoman vihreän tilalle.

Katselin valokuvia viime syksyltä, kun rannan keltaiset korret huurtuivat ensimmäisissä pakkasissa ja ensimmäinen jääriite ilmaantui ensin rapakoiden sitten meren pintaan. Tunnen hengityksen höyryävän ja jään rasahtelevan jalkojen alla aamulenkillä. Oikein odotan!

Tottakai minä kesästä tykkään. Kukapa ei? Eniten kuitenkin tykkään lomasta. Työni luonteen vuoksi on perusteltua pitää loma keskellä kesää, koska Suomi on kiinni kuitenkin. Ja muuna aikana me ei voida olla kiinni. Joten siis rakastan kesää, koska rakastan lomaa (ja tykkään työstäni :)).




Niin että nyt kaikki lämpö ja lempi kesältä talteen ja kohti syksyä. Nyt voi sytyttää jo kynttilät ja keittää teetä. Pukea juoksutakin ja laittaa puffin kaulaan lenkille! Lyhyemmissä juoksuhousuissa onneksi pystyy juoksemaan vielä pitkään. Juostessa tarkenee kyllä.

Yksi rakkaus jää taa ja uusi voi tulla! Syksyn kirpeällä energialla eteenpäin! Flunssakin on väistynyt, joten huomenna juostaan taas!

tTM

Elämä voittaa

No ni. Nyt on levätty. Itse asiassa yllättävän vähän ahdistusta paikalleen jääminen aiheutti. Ilmeisesti olin sitten tarpeeksi väsynyt. Uskomatonta kyllä, päänsärkyä on edelleen, viidettä päivää. Raivostuttavaa. Nyt kuitenkin särky sillä tasolla, että sitä pystyy lääkitsemään ihan käsikauppalääkkeillä. Hyvä edes se. 




Yhden lenkin jo viikonlopulle sovin, mutta se oli tämän loputtoman päänsäryn ja vielä heikon olon vuoksi peruttava. No onneksi (?) sairastui myös lenkkikaverini niin pettymys ei kenellekään ollut kovin suuri... Tai ainakin yhtä suuri jokaiselle.

Ehkä sitä vaan on viisasta välillä levätä! Itse asiassa juuri ennen sairastumistani olin ajatellut, että pitää vetää tähän väliin kevyempi viikko, kun liikuntatunteja alkoi kertyä viikkoon melkoisia määriä ja joka viikko. 10 liikuntatuntia ei oltu alitettu aikoihin... ja se on pitkässä juoksussa paljonlaisesti. Mutta elimistö päätti huiliviikosta sitten ihan itsenäisesti. Että tässä sitä ollaan.

Nyt kuitenkin elämä tuntuu voittava ja voi aloittaa tosissaan juoksun suunnittelun. Tänään vielä lenkit kävellen, mutta huomenna kokeilen, kuinka juoksu kulkisi. Ihanuutta! Tuskin maltan odottaa! Ja työmatkapyöräily. Ja vesiuinti!

Tervettä viikkoa ja liikunnan iloa!

tTM